Kysyin toisen kerran häneltä:
--Milloin ja miten sinä oikeastaan tulit meille?
Mustin silmät menivät pelkästä hartaudesta ja kiitollisuudesta
kyyneliin.
--Se oli taivaan tahto niin, hän sanoi. Kaiketi minä olin ollut
uskollinen vähässä, koska minut siten pantiin paljon päälle.
Pidin liian suuressa arvossa hänen uskollisuuttaan kotiani ja
kotiväkeäni kohtaan, että olisin pienimmälläkään tavalla tahtonut
häiritä hänen tunteitaan. Musti jatkoikin hetken perästä jo
pyytämättäkin:
--Pappilassa se tapahtui. Ja siitäkin olen minä usein päätellyt, että
siinä mahtoivat olla korkeammat voimat myötävaikuttamassa.
--Pappilassa? kysyin kummastuneena. Kuinka sinun kohtalosi juuri papin
edessä ratkaistiin?
--En tiedä, ratkaistiinko se hänen edessään vai takanaan, mutta sieltä
isäsi vain korjasi minut rekeensä, ja niin sitä lähdettiin.
--Isäni kävi usein pappilassa, huomautin, sillä hän oli hyvä ystävä
vanhan rovastin kanssa. Mutta mitä oli sinulla siellä tekemistä?
--Minä kävin siellä joka sunnuntai, vastasi Musti arvokkaasti, sillä
myöskin minun silloinen isäntäni, torppari Taka-Möyrylä, oli hyvä
ystävä rovastin kanssa.
--Mutta sunnuntainahan rovasti saarnasi, koetin parantaa hänen
muistoaan, luullen hänen ehkä jollakin tapaa päivästä erehtyneen.
--Hyvin ymmärretty, selitti Musti alentuvasti, mutta hän saarnasi vain
aamupäivisin. Ja silloin me olimme kirkossa luonnollisesti.
Nyt epäilin aivan suoraan, että Musti valehteli.
--Sinä? Kirkossa? kysyin sentähden hiukan terävästi. Eikö suntio ajanut
sinua pois sieltä?
--Kyllä, ensi kerralla, ennen kuin isäntäni oli käskenyt minua kirkon
ovella kiltisti odottamaan, selitti Musti. Enhän minä aluksi voinut
tietää, että kirkko oli vain vaivaisia syntisiä eikä viattomia
luontokappaleita varten.
Vilkaisin salavihkaa hänen silmiinsä nähdäkseni, naljailiko hän ehkä
taas ihmisparkojen heikkouksilla vai tarkoittiko hän totista totuutta
sanoillaan. Mutta ei, ei hänessä ainakaan mitään tahallista vilppiä
näkynyt.
--Ja sinä odotit sitten kiltisti? jatkoin taas kysymyksiäni.
--Kyllä, vastasi Musti vakavana. Olihan se isäntäni tahto ja hänellä
oli oma lyhyt, mutta täsmällinen tapansa saada tahtonsa täytetyksi.
--Mikä sitten?
--Hänellä oli tuppivyö.
--Löikö hän sinua sillä?
--Epäilemättä, mutta vain kerran kahdesti, että ymmärtäisin eron hyvän
ja pahan välillä.
--Ja sinä ymmärsit heti?
--Konstikos sitä sitten oli ymmärtää, kun sen oikein tunsi luissaan.
Sillä usko pois, vaikka hän löi harvoin, hän löi hartaasti. Ja sillä
oli kova käsi sillä Taka-Möyrylällä.
--Etkä sinä suuttunut tai loukkaantunut siitä?
Musti katsahti minuun kummissaan.
--Kuinka niin olisin voinut tehdä! hän virkahti miltei nuhtelevaisesti.
Olihan hän minun isäntäni enkähän minä muuten olisi voinut tietää
mitään hänen tahdostaan.
Nyt oli vuoro minun tulla liikutetuksi.
--Sinä olet uskollinen luonne, Musti, virkoin hiljaa hänen mustaa
päätään silittäen. Taikka, sanoisinko mieluummin, uskonnollinen. Sillä
eiköhän se mahtane olla juuri sitä, mitä me tässä maailmassa uskonnoksi
ja jumalanpeloksi nimitämme.
--Sinäpähän tiedät, hymähti Musti, tällä kertaa todellakin hiukan
ivallisesti. Mutta minä en suinkaan tehnyt pelosta sitä.
--Mistä sitten?
--Luonnollisesti rakkaudesta.
--Sinä rakastit Taka-Möyrylää?
--Se on selvä. Ja täytyyhän sinun myöntää, että minulla oli täysin
pätevät syyni siihen.
--Hän antoi jokapäiväisen leivän sinulle...
--Niin, ynnä pahalla säällä katon pääni päälle.
--Ja joskus piiskaa ja tuppivyötä?
--Ne kuuluivat vain hänen kaikkivaltiaan tahtonsa ilmauksiin.
Vaivuin joksikin aikaa mietteisiini.
Musti on oikeassa, ajattelin. Täytyy rakastaa sitä, jota kohtaan on
syytä olla kiitollinen. Eikä ihminenkään ole kiitollinen muita kuin
sitä taikka niitä kohtaan, jotka jollakin tapaa ovat hänen sielulliseen
tai ruumiilliseen hyvinvointiinsa myötävaikuttaneet.
Jos edes niitäkään! Tuossakin suhteessa on Musti meitä siveellisesti
paljon korkeammalla tasolla.
--Sinä olet viisas koira, Musti, virkahdin sitten. Sinä olet
ihmeellisellä tavalla yhdistänyt ihanteen ja elämän todellakin
sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, jota taitoa monet ihmiset eivät ole
vielä lähestulkoonkaan oppineet.
--Et sinäkään ole niin tuhma kuin näytät, lohdutti Musti
hyväntahtoisesti minua. Eikä se niinkään suuri taito ole, kun vain
muistaa, ettei ole mitään korkeampaa ihannetta kuin elämä itse eikä
mitään ihanampaa elämää kuin eläminen tuolle ihanteelle.
Minun oli pakko vaieta taas vähäksi aikaa.
Musti on jälleen oikeassa, ajattelin. Hän määrittelee ensin ihanteen
elämän mukaan ja sitten elämän tuon ihanteen mukaan. Siksi hänellä aina
mahtaa olla puhdas omatunto.
Vai ehkä ei olekaan? Päätin tiedustaa sitä häneltä itseltään.
--Kuules, Musti! virkahdin ääneen. Sinä olet muuten niinkuin monet
ihmiset ... tarkoitan tietysti, parhaat ja jaloimmat ihmiset... Mutta
onko sinulla mitään omaatuntoa?
--On silloin, kun se on huono, vastasi hän heti silmää räpäyttämättä.
--Mutta kun se on hyvä?
--Silloinhan siitä ei tiedä mitään.
Aivan oikein, ajattelin. Terve sielu ei tiedä mitään itsestään, yhtä
vähän kuin Musti käpälästään, niin kauan kuin se on terve, tai minä
hampaastani, niin kauan kuin sitä ei pakota. Kaikki itsetieto lieneekin
vain sielun tai ruumiin sairautta siis.
Terve pukki tuskin tietänee paljoakaan itsestään, terve kana
arvattavasti vielä vähemmän. Musti tietää liiankin paljon, mutta hän
onkin sairaloinen ilmiö eläinkunnassaan. Sitäpaitsi on sama mihin
kuntaan kuuluu, kivi- tai kasvikuntaan, ihmiskuntaan tai taivaan
valtakuntaan. Tällä kertaa me kuulumme molemmat unen valtakuntaan.
Mutta sekin, että minä sen tiedän, vaikka uneksinkin, on jo
sairaloista.
Eivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat. Minä olenkin nukkunut
varsin huonosti viime aikoina...
Lienen päässyt näin pitkälle mietteissäni, kun Musti äkkiä kysyi
minulta:
--Entä sinulla? Minkälainen omatunto sinulla.
--Ei kannata puhua, virkahdin irvistäen happamesti. Minä olen syntynyt
pahan omantunnon kanssa maailmaan.
--Yhyy, murahti Musti. Sinä kuulut siihen lajiin!
--Mihin lajiin?
--Niihin, jotka kulkevat häntä koipien välissä ja pyytävät anteeksi
omaa olemassaoloaan.
Niitä on meillä kolme miljoonaa, teki mieleni lisätä siihen. Mutta
koska en ollut oikein varma siitä, missä määrin Musti ymmärtäisi meidän
kansallisia heikkouksiamme, virkahdin ääneen vain:
--Etköhän nyt kertoisi jotakin tuosta pappilaretkestäsi?
--Mikäs siinä on, virkahti Musti, jos se vain sinua huvittaa.
Minullehan se oli kerrassaan elämäni käännekohta.
Ja hän alotti heti kertomuksensa.