--Kuulepas, Musti, kysyin kerran häneltä. Milloin sinä oikeastaan
rupesit toden teolla ajattelemaan?
--Minä olen ollut ajatteleva koira hamasta nuoruudestani, virkahti
Musti arvokkaasti.
--Sen kyllä uskon, vastasin hänelle tulevalla kunnioituksella. Mutta
sinun ensimmäinen itsetietoinen ajatuksesi? Mikä se oli?
--No niin, aivan varhaisinta nuoruuttani minä en luonnollisesti muista
oikein. Muistan ainoastaan, että heti kun kynnelle kykenin, rupesin
tutkimaan ympäröivän elämän ilmiöitä samalla uteliaalla
mielenkiinnolla, millä vähän myöhemmin opin tarkastelemaan myöskin oman
salaperäisen olentoni sisäisiä liikuntoja.
Katsahdin hänen syviin, tummiin, viisaisiin silmiinsä ja uskoin hänen
sanansa täydellisesti.
--Sinä kehityit ennemmin kuin minä, myönsin sitten nöyrästi hänelle.
Minulta kului lähes parikymmentä vuotta, ennen kuin opin huomioitani
oikein yhdistelemään ja erottelemaan taikka toisin sanoen varsinaisesti
ajattelemaan.
--Sinä olit lapsi siihen aikaan, virkahti Musti alentuvasti. Toinen
kehittyy sitäpaitsi myöhemmin, toinen varhaisemmin. Taas eräät eivät
kehity koskaan, sillä he eivät koskaan opi ajattelemaan.
--Ja mitä heistä tulee? kysyin hiukan pamppailevalla sydämellä, sillä
minulla oli kaikki syy uskoa Mustin tuolla viimeisellä lauseellaan
myöskin ja ehkä juuri etupäässä minua tarkoittavan.
--Jättiläislapsia, vastasi Musti, luoden minuun todellakin pitkin
nokanvarttaan katseen, joka ei jättänyt enää tilaa pienimmillekään
väärinkäsityksille. Ne ovat sellaisia, joilla on vain suuri pää, mutta
vähän mieltä. Ja vähän mieltä on heillä juuri siksi, että heidän
päässään ei mikään asia ole oikeassa järjestyksessä.
Samalla kohotti hän ylevästi pientä, mutta sopusointuisesti
muodostunutta päätään ikäänkuin oikein havainnollisesti huomauttaakseen
minulle, mikä syvä ja ylipääsemätön juopa oli tässä suhteessa meidän
kahden välille kiinnitetty.
Tunsin itseni täysin muserretuksi.
--Ajatteleminen on aina ollut minulle vaikeata, virkahdin sitten
hiljaisesti. Se saattaa johtua siitä, ettei minun pääni ole oikein
luotu sitä varten.
Musti katsahti osaaottavasti minuun ja ojensi sitten hyväntahtoisesti
minulle käpälänsä.
--Ei se ollut aivan helppoa alussa minullekaan, lausui hän sitten
rohkaisevasti. Se vaati päinvastoin minultakin melkein ylivoimaista
henkistä ponnistusta. Mutta sitten totuin vähitellen siihen, rupesinpa
tuntemaan siitä niin suurta hupia ja sisällistä tyydytystä, että se
minua itseänikin oikein ihmetytti.
--Voiko ajatteleminen koskaan olla huvittavaa? kysyin häneltä
vilpittömällä kummastuksella.
--Enhän minä enää vanhemmaksi tultuani olisi muuta tehnytkään, vastasi
Musti. Mutta talon toimet ja ainaiset jokapäiväiset askareet ovat siinä
suhteessa paljon minun kallista aikaani kaventaneet.
--Mutta sinun ensimmäinen itsetietoinen ajatuksesi? kysyin vielä
kerran. Olisin sangen utelias sitä tietämään. Taikka ensimmäinen
lapsuusmuistosi, joka on säilynyt sielusi komeroissa? Mikä se oli?
--Se oli nälkä, vastasi Musti päättävästi.
Nyykäytin päätäni ymmärtäväisesti hänelle. Myöskin minulla oli joitakin
samantapaisia muistoja, joskin myöhemmältä ijältä.
Musti kertoi:
--Heräsin pienessä, pimeässä vasussani uunin vierellä, missä paikkani
oli, ja tunsin suoliani kummallisesti nävertävän. Kestin tuota tunnetta
hetkisen, mutta kun ei se ottanut viihtyäkseen, vaan kiihtyi
päinvastoin yhä enemmän, nosti se minut lopuksikin jalkeilleni, ja
pakotti siirtymään vasun toiseen päähän, missä tiesin makean maitokupin
itseäni odottavan. Sen pahempi, oli tuo kuppi usein tyhjä. Ja silloin
oli tarvis tiukkaa ja jäntevää ajatustoimintaa, jos mieli minun enää
ollenkaan jatkaa maallista vaellustani.
--Ymmärrän, virkahdin hänen vilpittömästi huoahtaessaan. Nälkä onkin
ehkä tärkein elämän moottoreista.
--Taikka tuska ylimalkaan, oikaisi Musti todellisen ajattelijan
ylemmyydellä minua. Mutta sallinet, että jatkan kertomustani.
Pyysin anteeksi, että olin taitamattomuudessani häirinnyt häntä. Ja
Musti jatkoi:
--Kun tuo ensi kerran tapahtui minulle, en voinut ymmärtää mitään, vaan
luulin joutuneeni aivan toiseen, pahaan ja kamalaan maailmaan. Mitä
tämä on? ajattelin. Olenko minä hullu vai onko maailma hullu? Onhan
tämä minun kuononi, onhan siinä maitokuppi. Tunnenhan minä sen
laidankin aivan selvästi kielelläni. Sentään minä en saa suuhuni
mitään. Tämä on kuulumatonta!...
--Varro vähän, uskalsin jälleen häntä keskeyttää. Tuo ei varmaankaan
tapahtunut meillä?
--Eei, vastasi Musti pitkäveteisesti, sillä siellä minä tuskin
sain maitoa enää ollenkaan. Kyllä se oli siellä teidän torpassanne
Taka-Möyrylässä...
--Ahaa, vastasin minä, niinkuin olisin hyvänkin uutisen kuullut, vaikka
olisihan minun täytynyt tietää kysymättäkin, että se oli Mustin
syntymäsija. Mutta jatkapas taas kertomustasi!
Musti rypisti otsaansa kuin kootakseen muistojaan ja ajatuksiaan.
--Maitokuppi oli ja pysyi tyhjänä, virkahti hän sitten. Painoin pääni
kupin pohjaan asti, mutta samalla seurauksella. Koettelin käpälilläni,
ensin yhdellä, sitten toisella, kunnes kaasin kupin ja löin pääni vasun
seinään, josta säikähdin hirveästi. Mutta samalla siirtyi vasua
peittävä vaateräsy hiukan syrjään ja minä näin huikaisevan valojuovan
korkeudesta kimmeltävän. Sen valo oli kuitenkin siksi voimakas, että
katsoin parhaaksi vetäytyä vähän pimeämpään siellä tarkemmin
tuumiakseni tätä kaikin puolin mahdotonta tilannetta.
Nämä mietelmät puhkesivat hiljaiseen uikutukseen, joka kävi sitä
äänekkäämmäksi, mitä kauemmin sitä kesti ja mitä kipeämmäksi tuo
kurniva tunne tuntui kasvavan sydänalassani.
Epäilemättä olin usein ennenkin samoin uikuttanut, en kuitenkaan
nälästä, vaan ikävästä, joka sekin kyllä saattoi kehittyä himmeästi
aavistelevassa sielussani yhtä hiukaisevaksi. Mutta aina oli silloin
joku ystävällinen käsi korkeudesta siirtänyt vaatteen vasun päällä,
pistänyt sormen suuhuni tai kohottanut minut suorastaan johonkin
toiseen onnellisempaan maailmaan, missä oli liikettä, valoa ja
päivänpaistetta sekä niiden lisäksi eräitä korkeita, kirkastettuja,
tuntemattomia, mutta minulle hyvin ystävällisiä olentoja, ilman
pienintäkään vilppiä tai vahingoittamisen halua mielessään.
Mutta tällä kertaa ei kuulunut sieltä niin hisaustakaan.
Mitä minä nyt teen? ajattelin. Missä ovat korkeammat olennot ja kussa
laupias, avulias käsi? Ja missä on ennen kaikkea maitokuppi?
Kuppi oli kyllä paikallaan, tosin pohja ylöspäin tällä kertaa. Mutta
käänsi sen mitenpäin hyvänsä ja tunnusteli sitä miltä puolelta tahansa,
se pysyi aina yhtä tyhjänä. Eihän auttanut muuta kuin todeta tosiasia.
Sen tehtyäni kohotin pääni ylös ja loin murheelliset, kärsimys-kirkkaat
silmäni apuapyytävästi korkeuteen.
Kun ei sieltä edelleenkään mitään kuulunut eikä korkeus näyttänyt
tuskaani tajuavan taikka ainakaan sitä armahtavan, päätin toimia
ominpäini ja kurkotin etukäpäläni vasun laidalle. Kotvasen
ponnisteltuani, päätäni ujuteltuani ja takakäpälilläni vasun päreitä
vasten rapsehdittuani sainkin jo puoli ruumistani yli laidan hilatuksi.
Siinä tuli tuokion pysähdys. En päässyt eteen- enkä taaksepäin.
Säikähdin sanomattomasti.
Enkä syyttä. Tunsinhan suurimman osan itseäni riippuvan tyhjässä
ilmassa, josta turhaan etsin tukea sätkytteleville säärilleni, vasun
terävä reuna leikkasi kipeästi hentoa vatsalaukkuani, eikä yllä eikä
alla näkynyt yhtään pelastavaa kättä, eipä edes mitään varmaa
kiintopistettä täysin turvattomalle, kovan kohtalon valtoihin
heitetylle olemukselleni. Vielä nytkin, vuosia jälkeenpäin, tunnen
sisällistä pöyristystä silloista hirvittävää tilannettani
ajatellessani.
Lopuksi ei minun auttanut muuta kuin sulkea silmäni ja pudottautua
umpimähkään alas syvyyteen.
Se onnistui!
Putosin pehmeästi. Se ei siis ollutkaan niin vaarallista kuin olin
kuvitellut.
Nousin ylös ja katsahdin ympärilleni. Ja samalla täytti suuri,
sanomaton riemu minut.
Näin lakean, valkeutta tulvehtivan avaruuden, jolla ei aluksi näyttänyt
ääriä olevankaan, vaikka piakkoin opin sellaisiakin yltäni ja
ympäriltäni erottamaan.
Luonnollisesti en tiennyt enkä voinut tietää, missä olin. Mutta minä
aavistin, hämärästi, että olin joskus ennenkin ollut täällä ja että
juuri täällä mahtoivat asua nuo kirkkaat, korkeammat olennot, jotka
milloin täyttivät maitokuppini, milloin nostivat minut niskasta omaan
valoisaan valtakuntaansa, milloin taas sulkivat minut lempeästi
suojaavan, suloisen peiton alle.
Tällä kertaa oli tupa kuitenkin aivan tyhjä eikä kukaan kuullut
valittavia uikutuksiani.
Täytyi jälleen ryhtyä toimimaan ominpäin.
Jalkani eivät varsinkaan kiivaammassa käynnissä tahtoneet oikein
kannattaa vielä, vaan lepsahtelivat sinne tänne pehmeästi, kun nyt
toden teolla rupesin uusia, avarampia asuinsijojani lähemmin
tarkastelemaan.
Tuota kyllin tehtyäni muistin taas nälkääni ja istahdin keskelle
lattiaa katkerasti valittamaan.
Voi minua poloista! huusin turhaan kohti korkeutta. Tässä minä nyt
olen, minun on paha olla, eikä kukaan tule minua auttamaan. Mahtaneeko
kukaan tietää edes, kuinka orpo ja onneton minä olen ja miten nälkä
minun sisuksiani nävertelee. Kaikki korkeammat olennot ovat nähtävästi
kuolleet tai muuanne muuttaneet ja unohtaneet minut ypö yksin autioon,
maidottomaan maailmaan!
Ei vastausta. Ja niin alotin minä valitusvirteni uudelleen.
Samalla näin merkillisen luonnon-ilmiön.
Putosi punainen tulisoro uunin edessä törröttävään risuläjään. Seurasin
hämmästyneenä sen kulkua ja lakkasin heti huutamasta. Pian alkoi sieltä
kuulua pientä ritinää, joka kovin kiinnitti herkkää huomiokykyäni. Se
kiihtyi äärimmilleen, kun äsken musta risurykelmä äkkiä punertui ja
alkoi elävien olentojen tavoin oikoa jäseniään, liikkua ja äännähdellä.
Tuopa vasta omituista! ajattelin. Keitähän nuo ovat? Maksaisi ehkä
vaivaa niihin lähemmin tutustua.
Lähestyin uteliaalla mielenkiinnolla erästä tuollaista punertavaa,
kurkottavaa käpälää, jopa nuolaisinkin sitä, osoittaakseni perin
ystävällistä mielenlaatuani.
Sitä minun ei olisi tullut tehdä.
Huomasin heti, ettei tuo toinen pitänyt siitä. Se löi minua nimittäin
kieleen niin kipeästi, että pakenin parkaisten loitommalle.
Tuska ei silti eronnut minusta. Se tuntui suorastaan istahtaneen
kielelleni.
Kukaan ei ollut koskaan tehnyt mitään niin pahaa minulle. Nälkä oli
unohtunut kokonaan. Mutta minun oli pakko ruveta jälleen täyttä kurkkua
huutamaan.
Kirpeä savu, joka aina pistävämpänä alkoi tunkeutua sieraimiini, ei
suinkaan ollut omiaan tätä uutta tuskaani lievittämään. Päinvastoin se
herätti minussa aina syvempää ja tärisyttävämpää kauhuntunnetta.
Äskeinen hätähuutoni oli ollut leikintekoa tähän verrattuna. Huusin nyt
todellakin sydämeni syvyydestä.
»Herra armahda meitä!» olisi ehkä joku ahdistettu, raskautettu
ihmisrinta tulkinnut tuon huutoni omalle kielelleen.
Tällä kertaa kuulivat korkeammat olennot rukoukseni. Ovi aukeni
nimittäin ja sisälle astui torppari Taka-Möyrylä itse, joka virkahti jo
tuvan kynnykseltä:
»Mustiko täällä niin kiljuu, että rantteelle asti kuuluu? Eivätkös
olekin jättäneet lasta yksinään!»
Hänen äänensä oli muuten sangen römeä, mutta minun korviini kaikui se
tällä kertaa suloiselta soitannolta taivaan korkeudesta.
Samassa sattuivat hänen silmänsä leimuavaan risuläjään uunin edessä.
»Lempsatti!» huudahti hän hätäisesti. »Tupahan täällä palaa. Sitävarten
se tuo koira huusikin niin.»
Onneksi ei tuli ollut ehtinyt vielä liian laajalle levitä. Hän sai sen
sammutetuksi märillä saappaillaan.
Joutui siihen hätään eukkokin. Hänkin oli kuullut minun huutoni
kaivolle, jonne hän oli vain hetkiseksi pistäytynyt nulikoita
huuhtomaan. Kuullut ja koettanut tuokion ajan turhaan paaduttaa
sydäntään, siinä kuitenkaan kauempaa onnistumatta.
Ei ollut auttanut, hänen oli täytynyt lähteä! Eikä hän nyt voinut
kylläkseen siunailla eikä kiitellä hyvää kaitselmusta, kun hän näki,
mikä turmio ja hävitys oli sillä aikaa uhannut heidän rakasta yhteistä
kotiaan.
»Jätätkin puut niin pitkälle takkaan!» torui hänen miehensä häntä.
»Ilman Mustia oltaisi nyt ehkä kaikki katottomina.»
»Ka, eihän vahinko kello kaulassa tule!» päivitteli eukko. »Mutta kyllä
se oli totta, että hyvä Jumala itse käytti tällä kertaa Mustia omana
välikätenään.»
»En minäkään olisi muuten vielä rantteelta lähtenyt», selitti ukko,
»mutta eihän tuota kärsinyt kuulla tuon poloisen ulinaa. Ajattelin
ensin, että uliskoon mitä ulisee, mutta jolkahti sitten mieleen, että
Luojan luomahan se on järjetön luontokappalekin.»
»Aivan kuin minunkin mieleeni!» ehätti eukko siihen yhtymään.
»Ajattelin ensin, että huutakoon mitä huutaa, eihän sillä siellä
pirtissä mikään hätä ole! Niin vihlaisi sitten niin pahasti
sydänalaa...»
Tähän lopetti Musti kertomuksensa.
Hänen maitokuppinsa oli täytetty heti. Ja näin oli hänen ensimmäinen
ajatuskokeensa päättynyt verrattain onnellisesti.
Mutta hetken perästä kuulin hänen vielä murahtelevan itsekseen:
--»Järjetön luontokappale!» Niinkuin minulla ei olisi järkeä enempi
kuin kymmenellä tuollaisella Taka-Möyrylällä!
En uskaltanut häiritä hänen mietteitään, sillä tiesin jo vanhasta
kokemuksestani, ettei ollut hyvä joutua hänen kanssaan sanasotasille.
Ei varsinkaan ihmisviisaudesta. Sillä siitä oli hänellä omat
järkähtämättömät mielipiteensä.