--Hau! sanoi Musti.
--Hau, hau! vastasin minä. Mutta miksi sinä haukut aina?
--Hm, hymähti Musti ja kävi miettiväiseksi. Maailmassa on aina paljon
haukuttavaa.
--Sinä saatat todellakin olla oikeassa.
Ja nyt oli vuoro minun omasta puolestani käydä miettiväiseksi.
En ole vielä tainnut ehtiä mainitakaan, että Musti oli koira ja kasvoi
minun kotonani. Me olimme siis lapsuuden ystäviä, kuten sanotaan,
jotakuinkin samanikäisiä, vieläpä kotvasen samankokoisiakin.
Maailma vieroitti meidät sitten monta kertaa toisistamme. Mutta me
tapasimme toisemme aina jälleen, tutustuimme jälleen ja tulimme hyviksi
ystäviksi.
Joku aika sitten tapasin minä unessa hänet.
Hän seisoi sen sinisen sillan päässä, josta kaikkien hyvien lasten tie
Höyhensaarille käy. En tiedä, kuinka lienen sinne joutunutkaan, vaikka
en ole koskaan pitänyt erikoisen hyvänä lapsena itseäni. Tottapa se oli
tapahtunut erehdyksestä taikka olin joistakin aivan muista syistä
tullut lapsuuden armaita aikoja muistelleeksi.
Kuu paistoi heleästi. En ollut aluksi häntä huomatakaan, vaikka hän
istui siinä niin vakavana korvat pystyssä niinkuin olin tottunut hänet
näkemään isäni kartanolla.
--Hau! sanoi Musti, huomatessaan, että aioin aivan tervehtimättä ja
sanaa puhumatta ohitse mennä. Kuka sinä olet? Mistä sinä tulet? Lietkö
oikeilla asioillakaan?
Pysähdyin heti, tervehdin kohteliaasti ja annoin kättä hänelle.
--Anteeksi, taisin kulkea muissa mietteissäni... Mutta emmeköhän me ole
vanhoja tuttavia?
Nyt vasta suvaitsi Mustikin minua lähemmin tarkastaa, nuuskaisi kerran
ja hyppäsi samalla kohoksi ilmaan.
--Musti, virkahdin minä hiljaisesti.
Olisittepa nähnyt, kuinka hän ilahtui! Hän hyppi, hän tanssi, hänen
päänsä oli alituisesti oman pääni tasalla. Minun täytyi suorastaan
varjella itseäni hänen hyväilyiltään.
--Hau, hau! haukahti hän aina välillä, silmät pelkästä riemun
runsaudesta killillään. Sinä vanha veijari! Mitä oli sinulla
Höyhensaarilla tekemistä?
--Oikeastaan ei enempää kuin sinullakaan, koetin itseäni puolustella.
Mutta olipa hauskaa, että sentään tavattiin vielä kerran ennen
kuolemaamme.
Mutta samalla muistin minä jotakin, joka teki minut hyvin vakavaksi.
--Kuulepas, virkahdin hänelle hetken perästä. Mikäli oikein muistan,
pitäisi sinun olla jo aikoja sitten kuollut. Mutta olethan sinä siinä
ilmielävänä minun edessäni!
Myöskin Musti, joka sillä välin oli pistänyt pieneksi
intiaanitanssiksi, talttui nuo sanat kuullessaan ja istahti äskeiselle
paikalleen varsin vakavana.
--Niin minunkin mielestäni, myönnytteli hän sitten. Mikäli itse muistan
asiaa, pitäisi minun olla kuollut oikeastaan. Mutta ethän sinä voi
väittää mitenkään, etten minä olisi yhtä elävä kuin sinäkin.
--En millään ehdolla, riensin heti hänelle vakuuttamaan. Mutta jotakin
ihmeellistä tässä on. Sillä muistanhan minäkin joskus surreeni sinun
kuolemaasi.
--Ei siinä mitään ihmeellistä ole, väitti Musti. Olen minäkin monta
kertaa surrut sinun elämääsi. Mutta onko varma sitten, ettet sinäkin
ole jo aikoja sitten kuollut?
Vaikka kysymys oli hiukan kummallinen, oli minun tuiki vaikea mennä
sitä valheeksikaan väittämään. Katsoin sentähden vain hänen
silmäkulmiinsa, nähdäkseni, piilikö niissä ehkä jotakin vilpillistä tai
loukkaavaa, ja vilkaisin samalla hänen suupieliinsä, peljäten että hän
ehkä jälleen laski vain leikkiä kanssani.
Mutta Musti näytti päinvastoin tuiki totiselta.
--Mikään ei ole niin aivan varmaa maailmassa, vastasin sitten ja
istahdin hänen viereensä sillankaiteelle. Voi olla, etten ole koskaan
elänytkään. Mutta minä tunnen kärsiväni. Ja jotakinhan senkin pitäisi
todistaa.
--Se on mahdollista, myönsi Musti. Kenties ne juuri sitä nimittävätkin
elämäksi. Minä en kärsi enää. Siitä saattaisi kylläkin tehdä sen
johtopäätöksen, että olen kuollut.
--Epäilemättä, vastasin minä. Mutta ehkä sinä elät kuitenkin, vaikka
toistaiseksi ainoastaan minun aivoissani.
Musti katsoi kummastuneena minuun.
--Sekin saattaa olla mahdollista, virkahti hän sitten. Kaikki on
mahdollista tässä maailmassa, jossa ei ole alkua eikä loppua ja jossa
kaikki kiertyy kerälle, mitä ikinä me ajattelemme.
Ja hetken perästä hän lisäsi hiukan raskasmielisesti:
--Ennen olin minä oikea koira. Nyt olen minä vain tarukoira. Mutta
parempi sekin kuin ei olla koira ollenkaan eikä missään eikä
milloinkaan.
Puristin hänen käpäläänsä ystävällisellä osanotolla.
--Niinhän meidän kaikkien lopulta käy, virkahdin sitten tuskin
kuuluvasti. Olkaamme siis tyytyväisiä kohtaloomme!
Musti nyykäytti päätään ymmärtäväisesti. Eikä sitten kumpikaan pitkään
aikaan puhunut mitään.
Siinä istuimme me siis molemmat sinisen sillan päässä miettien elämän
ja kuoleman arvoitusta, me molemmat vanhat ystävät, vanhat
leikkitoverit, joilta leikki oli loppunut kummaltakin ja joiden
kummankin eteen vasta unessa oli auennut maailmoiden pohjattomuus.
Kuu kimalteli, virta välkähteli sillan palkkien alla. Ja virralla
vierivät kuin katinkulta meidän kummankin mielikuvamme...