Niin koitti kerrankin se suuri hetki! Niin katkaisi vihdoinkin
kahleensa vanha Mesikämmen ja osoitti, että hän todellakin oli metsän
kuningas.
Hän itsekään olisi tuskin uskonut enää, sillä hänkin oli jo ruvennut
epäilemään omia voimiaan. Mutta se onnistui kuitenkin, onnistui
kuoleman uhallakin!
Se tapahtui silloin, kun Nalle ensimmäisen kerran elämässään tapasi
itsensä arvoisen vastustajan. Ja se tapahtui kaukana eteläisissä
maissa, missä ihmiset ovat raaempia ja julmempia kuin täällä ja missä
julkiset eläintaistelut vielä ovat sallittuja.
Nuori johtaja Caruselli oli lopullisesti ikävystynyt Nalleen ja tehnyt
totta uhkauksestaan. Hän oli hankkinut uuden Nallen.
Se oli suuri, harmaa, amerikalainen kontio, paljon suurempi Nallea,
tuotu tuoreine voimineen suorastaan aarniometsän syvyydestä.
Hänet oli valittu Nallen pyöveliksi.
Nuori Caruselli oli katsonut tämän parhaaksi tavaksi raivata tieltä
hänet. Hän tahtoi hyötyä Nallesta vielä kuolemassa niin paljon kuin
mahdollista.
Pääsylippujen hinnat olivat kymmenkertaisiksi korotetut. Sirkus oli
täynnä vilkkaita, äänekkäitä, tumma-ihoisia ihmisiä, jotka huusivat ja
hälisivät tavatonta näytelmää odotellessaan. Että yleisön jännitys
olisi vielä suurempi, ei ollut edes häkkiä areenan ympärille
pystytetty, vaan kumpikin peto kiinnitetty vain vankoilla
rautavitjoilla kahteen patsaaseen vastapäätä toisiaan, mutta niin
pitkän välimatkan päähän, että he eivät heti pääsisi toisiaan
raatelemaan, ainoastaan jakelemaan aluksi potkuja ja korvapuusteja.
Sitten oli määrä oikealla hetkellä höllentää vitjoja. Mutta näytännön
täytyi kestää jonkun aikaa, jos mieli yleisön saada täysi nautinto
rahoistaan.
Nalle suuttui heti, kun hän näki vastustajansa.
Hän ymmärsi kyllä, että se oli siihen tuotu hänen kiusakseen, vaikka
hän ei vielä tajunnut täyttä totuutta eikä koko tilaisuuden kaameaa
tarkoitusta.
Ja häntä harmitti, että tuo oli tuotu siihen juuri nyt, kun hän itse
oli vanha ja väsynyt eikä enää entisissä roveissaan.
Häntä suututti niin, että kumea mörähdys pääsi hänen kurkustaan.
Kuitenkin päätti hän aluksi pysyä niin tyynenä kuin mahdollista.
Toinen kontio tuli heti kahdella jalalla möristen häntä kohden niin
pitkälle kuin vitjat ylettivät, ja kun ei päässyt pitemmälle, karjui,
raivostui ja kalisteli kahleitaan.
Nalle odotti sillä aikaa, mitä tuleman piti, ja istui rauhallisena
patsaansa juurella.
Oli mahdoton saada siitä liikkeelle häntä. Koetettiin piiskaa,
koetettiin terävää piikkiäkin. Nalle vain ei liikahtanutkaan. Mutta
jokainen hänen hermonsa oli jännitetty ja hänen jäsenensä nytkähtelivät
suonenvedon tapaisesti.
Hän alkoi ymmärtää. Hän alkoi tajuta, että oli tarkoitus syöstä hänet
tuon hurjistuneen jättiläisen suuhun, joka jo kaukaa katsoen näytti
häntä niin paljon suuremmalta ja väkevämmältä. Mutta hän päätti myödä
henkensä kalliista ja osoittaa vielä vanhoillaankin, ettei häntä saatu
pilkata turhaan eikä varsinkaan rankaisematta hänen suhteensa
epäjalosti menetellä.
Vihdoin höllennettiin vitjat. Tuo toinen karkasi heti ärjähtäen häntä
kohden.
Siinä silmänräpäyksessä oli Nalle hänen kimpussaan. Ja nyt alkoi
taistelu, jonka vertaista ei ole käyty etelän eikä pohjan taivaan alla.
Nuori, raaka voima ja vanha, koeteltu ja kehitetty taituruus siinä
taistelivat vastakkain. Nalle ei ollut suotta niin monessa opissa
ollut, niin monia temppuja tehnyt ja niiden kautta järkeään kehittänyt.
Jos tuon toisen jäntereet olivat raudasta, olivat hänen teräksestä. Jos
tuo toinen osasi antaa iskuja, osasi Nalle, ei ainoastaan antaa, vaan
myöskin väistää niitä.
Ja tässä taistossa noita hänen molempia taitojaan kyllä tarvittiin.
He kamppailivat milloin kahdella, milloin neljällä jalalla. Nalle sai
ensin hyvän otteen vastustajansa lapaluusta ja repäisi irti sen, mutta
menetti samalla toisen korvansa, johon tuo hirviö oli terävät hampaansa
iskenyt. Tuskasta karjuen syöksyivät he jälleen kiinni toisiinsa.
Veri virtaili. Henkeä pidättäen seurasi yleisö heidän otteluaan.
He painivat nyt jonkun aikaa sylipainia raadellen toistensa kylkiä ja
koettaen päästä puremaan toistensa kaulavaltimoita. Mutta äkkiä päästi
Nalle otteensa, jolloin toinen kellahti selälleen. Ennen kuin hän
tuosta selvisi, oli Nalle puraissut poikki hänen kurkkutorvensa.
Aarniometsien harmaakarhu ei koskaan enää noussut siitä.
Mutta Nalle oli vasta päässyt verenmakuun, jota hän ei ollut vielä
tuntenut koko elämässään. Myöskin hänen raa'at, syvällä piilleet
vaistonsa olivat heränneet, hän päästi kumean karjahduksen katsoi
ympärilleen kuin etsien uutta saalista.
Hän oli todellakin komea siinä seisoessaan, suurena, hallavana,
verta-vuotavana vuorena, kaatamansa otuksen päällä, joka vielä viskeli
käpäliään kuolintuskissaan. Koko sirkus kaikui hänen kiitostaan.
Nalle ei nähnyt ketään yksityistä ihmistä. Hän näki vain tuon suuren,
ulvovan, tuhatpäisen pedon, joka niin usein ennenkin oli ulvonut hänen
edessään, mutta jonka kanssa hänellä ei vielä koskaan ollut ollut
tilaisuutta koetella voimiaan. Ja ensimmäisen kerran elämässään hän
tunsi, että siinäkin oli vihollinen, joka oli voitettava ja
lannistettava.
Miksi ne ulvoivat niin? Oliko niiden tarkoitus häntä ärsyttää?
Luulivatko he, että hän pelkäisi heitä tai että hän oli riippuvainen
heidän kiitoksestaan ja moitteestaan?
Hänkö heidän orjansa? Ei ikinä! Ennen saivat nuo olla hänen orjiaan!
Eikö hän ollut metsän kuningas? Tahtoivatko ne tuntea hänen käpäliään?
Hänen silmänsä pimenivät. Hänen suonensa pullistuivat, yhdellä
ylivoimaisella, yliluonnollisella ponnahduksella hän taisteli itsensä
vapauteen.
Vitjat murtuivat, kahleet katkesivat. Kova rauta taittui kuin korsi
hänen käsissään.
Nyt ei ollut kysymys taituruudesta enää. Itse korpi, itse korven synkkä
voima kohisi hänen suonissaan kiireestä kantapäähän.
Kuului kauhunhuutoja yleisön joukosta. Kaikki sirkusprofessorit
riensivät häntä hillitsemään. Mutta Nalle ei ollut hillittävissä enää.
Hän oli nyt verestä juopunut, hurmaantunut omasta voimastaan ja
voitostaan.
Salamana sinkosi hän yleisön joukkoon, teki puhdasta, mihin hän tuli,
löi murskaksi jokaisen, joka sattui hänen onnettomalle, miesmurhaiselle
vapaustielleen, tallasi vaimot ja lapset jalkoihinsa, iski viallista
niinkuin viatontakin. Häntä hosuttiin, häntä pistettiin puukoilla ja
ammuttiin revolvereilla. Kaikki näytti hänestä kilpistyvän. Hän oli
yhtä tunnoton muiden tuskille kuin omilleenkin.
Rajaton kauhu täytti sirkuksen.
Näin riehui hän kuin kuolon enkeli, kuin Herran viikatemies
sotakentällä, siksi kuin avoin ovi sattui hänen eteensä ja hän näki
pitkän käytävän päästä tyynen, tuikkivan tähti-yön. Sinne syöksyi hän
yhdellä harppauksella.
Vapaa, vapaa! Hän ei tahtonut aluksi uskoa sitä ollenkaan.
Mutta olihan se totta. Eiväthän mitkään kahleet painaneet häntä. Ei
kuulunut käskijän ääntä, ei näkynyt rautaristikkoja. Siis mitä kohden?
Siis pohjoiseen!
Pois, kauas sinne, missä oli hänen syntymäsijansa ja hänen lapsuutensa
leikkitantereet!
Yöt päivät samosi hän niitä kohden. Hän otti oppia kuusta ja otavasta,
ja mitä hän ei tiennyt, sen sanoi hänen varma vaistonsa hänelle. Hän ui
suurten virtojen poikki. Hän kiipesi korkeimpien tunturien laelle. Ja
jokaisen, joka tuli hänen tielleen ja tahtoi estää häntä, ihmisen tai
eläimen, hän iski kuoliaaksi.
Verin pirskoitettua oli Nallen vapaustie. Rikos ja kauhu kulkivat hänen
kantapäillään. Mutta hän tunsi ja aavisti omassa sydämessään, että
vapaus sille, joka kerran oli kahleita kantanut, oli vain rikoksilla
saavutettavissa.
Niin tunsi hän eräänä päivänä lähestyvänsä syntymäseutujaan.
'Tervetuloa!' oli hän luullut hongikon huutavan hänelle. 'Tervetuloa!'
oli hän luullut tuulen kuiskaavan hänelle, samoin lintujen, kukkien ja
kumpujen häntä tervehtivän.
Ei kuulunut sanaakaan. Kaikki näyttivät kääntävän inholla ja kauhulla
selkänsä hänelle.
Päivä paistoi kyllä, mutta ei hänelle. Linnut lauloivat kyllä, mutta
eivät hänelle. Hongikot humisivat kyllä omia humujaan, vaan vaikenivat
heti hänen ohi rientäessä.
Eikö hän kelvannut kotiinsa enää? Eikö hänellä siis täällä ollut enää
yhtään ystävää, joka olisi ymmärtänyt, että hänen oli _täytynyt_ tehdä
juuri niinkuin hän oli tehnyt, eikä toisin?
Nalle oli tulla hulluksi tuosta ajatuksesta.
Vihdoin kuuli hän kuin kaukaisen, valittavan viulun äänen. Hän
säpsähti! Eikö se ollut sama sävel, jonka hän oli oppinut kerran
varhaisimmassa nuoruudessaan, vaikka hänen sirkus-elämänsä suuret
orkesterit olivat sen muiston välillä hänen mielessään himmentäneet?
Kujeelan Matti soitteli saunassaan.
Sauna oli jo vanha ja rapistunut kuin mies itsekin. Hänen äitinsä
makasi jo ammoin maan povessa. Eikä viulukaan ollut enää entisellään,
kolme kieltä oli katkennut siitä eikä Matti ollut tullut enää uusia
hankkineeksi.
Kuitenkin soitteli Matti sillä vielä. Soitteli ja muisteli muinaisia
aikojaan.
Kuuli hän kerran talvisena, kuutamoisena iltana kummallisia tissuttavia
ja tassuttavia askeleita saunansa ympärillä. Hän oli juuri aikeissa
nousta katsomaan, kun hän näki suuren, pörröisen, karvaisen pään
kurkistavan ikkunasta ja katsovan sanomattoman surullisilla silmillä
häneen.
Matti tunsi heti hänet.
--Nalle! sanoi hän. Nalle, tule sisälle!
Hän meni ja avasi saunan oven. Mutta Nalle ei tullut sisälle, pudisti
vain päätään kuin olisi tahtonut sanoa, ettei hän ollut mahdollinen
kenenkään majaan astumaan.
Matin täytyi mennä hänen luokseen.
--Myöhään tulit, Nalle, sanoi hän hiljaa, tämän raskasta, raukeaa päätä
silittäen. Mitä ne ovat tehneet sinusta?
Murhamiehen, teki Nallen mieli vastata hänelle mutta hän ei osannut.
Hän katsoi vain Matin silmiin yhä surullisemmin.
--Maailma on ollut paha sinulle, arvaan minä, jatkoi Matti. Mutta oli,
miten oli, minulle olet sinä kuitenkin aina vain sama entinen vanha
Nalle.
Helähtivät kuin kulkuset Nallen sydämessä. Koko maailma muutti
muotoaan. Siis hän kelpasi jollekin sellaisena kuin hän oli!
Kaikki oli taas lämmintä, kotoista ja turvallista.
Mutta Matti istui taas saunan kynnykselle soittamaan. Eikä aikaakaan,
kun jo Nallenkin jalkoja rupesi aivan itsestään hypittämään. Hän otti
askeleen, ja oli kaatua, otti toisen, ja onnistui paremmin. Pian
pyörähteli hän kuin muinaisina päivinään Matin soiton mukaan.
Eihän se ollut enää ensiluokkaista se Nallen tanssi. Mutta
ensiluokkaista ei ollut enää Matin soittokaan. Siksi sopivatkin he
varsin hyvin yhteen.
Ja monena kuutamo-iltana saapui Nalle vielä senkin jälkeen Matin saunan
eteen karkeloimaan. Mutta sisälle hän ei tullut enää. Tanssi vain
tanssinsa ja meni menojaan.
Eräänä päivänä ei hän tullut enää, ei tullut toisena eikä
kolmantenakaan. Matti kaipasi häntä ja ihmetteli, minne hän oli
hävinnyt. Mutta kun hän näki verisiä pälviä saunansa ulkopuolella, hän
ymmärsi, että Nalle oli kuollut.
--Vai oli sinun laitasi sillä tavalla, sanoi hän itsekseen. Mutta
niinpä se taitaa olla monen meidän muidenkin laita.
Hän tiesi, että oli turha etsiä Nallen ruumista, sillä hyvin kätkeytyy
sydämeensä saakka haavoitettu metsänpeto.
Mutta taivas oli leppynyt ja hongat humisivat lempeästi hänen
haudallaan.
Hän oli jälleen yhtä suuren luonnon kanssa. Muutamille on se vasta
kuolemassa mahdollista.