kotona. Tuli tiainen illalla kotiin ja pojat kertoivat hänelle:
-- Kävipä täällä, isä, päivällä otus, joka oli niin suuri, että sinä
siihen verrattuna et ole muuta kuin muurahaisen kokoinen!
-- No vaikka olenkin näin pieni, niin jospa olisin ollut kotona, niin
kyllä olisin sille näyttänyt, kenenkä luona hän kävi, lausui tämän
johdosta mahtavasti tiainen. Antaahan, kun toisen kerran tulee!
No, karhu tulikin toisen kerran tiaisen pesälle, silloin kun tiainen
oli kotona. Isä, isä, nyt se tulee taas se suuri vieras, huusivat
lapset ikkunasta isälleen. Antaa tulla vaan! virkkoi mahtavasti tiainen
ja varustautui tulijaa rohkeasti vastaanottamaan. Sanoi:
-- Minä kun sille noinikään korvaan lentää tuiskahdan, niin lähtee se
siinä hengenvedossa pois tuvasta, eikä tule toiste.
No, tuli karhu tupaan. Mutta tiainen, nähtyään hänet, ei kyennyt
mihinkään, vaan lentää tuiskahti suinpäin tuvan lakeisaukkoon, jossa
pysyi koko sen ajan, minkä karhu vieraili hänen tuvassaan.
Havukka ja kuovi.
Kerran havukka, joka istui aina puussa, näki suokuovin ja huomaten
hänen pitkän nokkansa sanoi:
-- No onpa sinulla nokkaa!
Kuovi häpesi tuosta kovin, eikä osannut sanoa muuta kuin:
-- Onhan tuota, vaan mitäs siitä, kun se on niin heikkoa!
Silloin havukka arveli, että mitäpäs, kun sillä on niin heikko nokka,
niin töytäänpä sen päälle ja syön sen suuhuni.
Ja hän tekikin niin -- töytäsi päälle.
Mutta silloin kuovi, huomaten tässä olevankin toisenlaisen leikinlaskun
kysymyksessä, unohti häpeänsä ja kävi pitkällä nokallaan nokkimaan
julkeata hätyyttäjäänsä niin, että tämä töintuskin hänen kynsistään
pääsi.
Hiiri ja sammakko.
Kerran sammakko huomasi hiiren juoksentelevan puron laidalla ja kun
hänen mielensä rupesi kovin tekemään tuota samettiturkkista pikku
veikkoa, sanoi hän makeasti tälle:
-- Tuleppas tänne lammikkoon, täällä on toista kuin siellä kuivalla
maalla!
Hiiri arveli, että niinpä taitaa ollakin, ja lupasi tulla.
Mutta sammakko pelkäsi petosta -- arveli, että se tulee, mutta sitten
uipikin rantaan -- ja sentähden hän sanoi:
-- Mutta käypäs ensin hakemassa lankaa, jotta sitten kun tulet tänne,
voin sitoa jalkasi kiini minun jalkaani, jolloin sinun on turvallisempi
liikkua täällä.
Hiiri katsoi sen hyväksi ja lähti hakemaan lankaa.
Tultuaan takasin lammikolle laskeutui hän levollisesti veteen ja
sammakko sitoi langan toisen pään omaan jalkaansa ja toisen hiiren
jalkaan ja sukelsi sitten veteen ja rupesi vetämään hiirtä mukaansa.
Mutta silloin sattui huomaamaan hiiren haukka ilmassa ja samassa
silmänräpäyksessä lentää tuijasi tämä alas ja koppasi hänet kynsiinsä
sekä nosti ilmaan.
Mutta samalla kohosi yläilmoihin sammakkokin, ja joutui saman kohtalon
alaiseksi kuin pikku hiirikin -- haukan suuhun.
Hiiri kissalla räätälinä.
Rupesipa hiiri kerran kissalle räätäliksi. Kissa käski tehdä takin.
Hiiri lupasi.
Meni kissa takkiaan hakemaan. Sanoi hiiri:
-- Ei tästä takkia tullut.
-- No, mikäs siitä tulisi?
-- Housut.
-- No, tee no!
Meni kissa housujaan hakemaan, sanoo hiiri:
-- Ei tästä housuja tullut.
-- No mikäs siitä tulisi?
-- Tulisi liivit.
-- No, tee ne!
Meni kissa liivejään hakemaan, sanoo hiiri:
-- Ei tästä liivejä tullut.
-- Mikäs siitä sitten tulisi!
-- Tulisi lakki.
-- No, tee se!
Meni kissa lakkiaan hakemaan, sanoo hiiri:
-- Ei tästä lakkia tullut.
-- No, mitäs siitä sitten tulisi?
-- Tulisi kintaat.
-- No, tee ne!
Meni kissa kintaitaan hakemaan, taas sanoi hiiri:
-- Ei tästä kintaita tullut.
-- No mikäs siitä sitten tulisi?
-- Tulisi tuluskukkaro.
-- No, tee se!
Meni kissa tuluskukkaroaan hakemaan. Mutta kun ei siitäkään ollut
tullut mitään, töytäsi kissa hiiren niskaan ja söi sen. Siitä päivin
kissa aina syö hiiren, milloin saa sen. Sen pituinen se.
"Itseensä päinhän tuo vetää!"
Kerran metsämies käveli jousineen metsässä ja korppi ja teeri istuivat
läheisessä puussa. Nähtyään miehen sanoi korppi kumppanilleen:
-- Voi, veikkonen, nyt ei ole hyvä tässä olla, lennetään pois! Katso,
metsämies jännittää joustansa!
Teeri katsoa töllisteli metsämiestä ja lausui tyhmästi:
-- Vielä mitä, mitä hätää tässä! Katso: itseensäpäinhän tuo sitä vetää!
Korppi tiesi kuitenkin sen itseenpäinvetämisen tarkoituksen ja lähti
lentämään kiireisesti pois puusta, sensijaan kun teeri jäi puuhun.
Mutta kohtapa hän kellahtikin pois siitä ja sai hengellään maksaa
suuren tyhmyytensä.
Orava ja metsämiehet.
Ennen oli oravalla yhdeksän poikaa. Hän makaa metsässä pesässä. Lähtee
mies oravia etsimään, tulee siihen oravan pesälle, kolkkaa kirveellä,
arvelee: taitaa olla pesä!
Orava käskee poikiaan katsomaan, että minkälainen on ampuja.
-- Voi, emokulta, ylen on hyvin puettu, mitä parhaimmissa vaatteissa!
-- No sitten ei mitään hätää, maatkaa rauhassa!
Tulee toisenkerran toinen oravanampuja samalle oravan pesälle, käskee
orava taas poikiaan katsomaan: katsokaa, millainen on ampuja!
-- Voi emokulta, ylen on komea mies, mitä parhaissa vaatteissa, ja
koirakin sillä on sellainen sileäkarva, silaloimi!
-- No oi tälläkään kertaa mitään hätää, maatkaa vain rauhassa!
Tuleepa sitten kolmannen kerran oikein karuissa vaatteissa oleva mies
oravan pesälle ja käskee tämä poikiaan katsomaan.
Pojat katsovat, näkevät miehen, kiirehtivät sanomaan:
-- Voi, emokulta, siellä on oikein karuissa vaatteissa oleva mies
ampujana, ja koirakin sillä on kuin mikähän nälkäkurki.
-- Nyt armaat poikaseni, olisi parasta katsoa, mistä suorin tie pakoon
mennä, sillä tuo mies voi tehdä ihmeitä!
Västäräkki ja koskikara koskenlaskussa.
Löivätpä kerran västäräkki ja koskikara vetoa, kumpi heistä paremmin
laskisi pölkyllä kosken alas. Koskikara oli kaikkien tietäen parempi
laskija kuin västäräkki ja sentähden hän puhuikin kovin ylvästellen
itsestään sekä oli varma voitostaan. Västäräkki vain nöyrästi hyppeli
rantakivillä kilpalaskua odotellessa.
Tuli sitten kilpalaskun hetki. Koskikara asettui ylpeästi pölkyn
nenälle, västäräkki sijottui nöyrästi sen takapäähän.
Lähdettiin laskemaan.
Koskikara keikaili mahtavasti pölkyn nenällä, löi siipeä ja hypästeli.
Västäräkki ei virkkanut mitään -- kunnes tuli kosken kiivain kohta.
Siinä hän yht'äkkiä kohotti vartaloaan, iski siipiään ja huudahti:
-- Nyt sitä mennään!
-- Vai jo mennään! naurahti koskikara pölkyn nenällä ja käännähti
katsomaan västäräkin menoa koskeen. Mutta västäräkkipä pysyikin
tukevasti pölkyllä, sensijaan kuin koskikara kääntyessään kosken
kiivaimmassa kohdassa ympärinsä putosi pois pölkyltä ja sai kauvan
räpistellä vedessä ennenkun pääsi pois sieltä.
Koppelon "maailmanloppu".
Kerran koppelo kysyi kukolta:
-- Miksi kukko puulla nukkuu?
-- Siksi, jotta paremmin tietäisin, konsa tulee maailmanloppu ja se
suuri tulipalo ja vedenpaisumus.
-- Voi jos minäkin saisin sen tiedon, sanoi koppelo.
-- Saat sinäkin kun käyt puulle minun tapaani nukkumaan. Istu vaan ja
purista kynsiä kovasti puun ympäri, niin kohta saat tietää, milloin on
maailman loppu.
No käy koppelo kukon tavoin puulle nukkumaan, puristaa kynsiään kovasti
puun ympäri ja ummistaa silmänsä.
Mutta kun hän on siinä hetkisen istua kököttänyt, rupeaa kynsiä kovin
kuumottamaan ja hän pyörähtää puun ympäri ja putoaa maahan, sekä pää
kiveen kolahtaa.
-- Nytkö se jo tuli maailmanloppu?
-- Nyt!
Silloin lähtee koppelo hurjaa vauhtia juoksemaan metsään ja huutaa
mennessään: maailmanloppu, maailmanloppu! Eikä hän ole sen jälkeen
pihailmoille tullut eikä käynyt puuhun nukkumaan.
Kukko ja kana.
Kerran kukko ja kana menivät saunaan. Siellä ei ollut vettä. Käski
kukko kanan hakemaan vettä ja itse löi löylyä ja nousi lavoille.
Kana meni kaivolle, sanoi:
-- Hyvä kaivo, armas kaivo, anna minulle vettä!
-- Annan, jos tuot minulle kipon!
Kana meni emännän luo ja sanoi, tietäen tällä olevan kipon:
-- Hyvä emäntä, armas emäntä, anna minulle kippo!
-- Annan, jos tuot kengät!
Kana meni suutarin luo ja sanoi:
Hyvä suutari, kaunis suutari, anna minulle kengät!
-- Annan, jos tuot minulle naskalin.
Kana meni sepän luo ja sanoi:
-- Hyvä seppä, kaunis seppä, anna minulle naskali!
-- Annan, jos tuot rautaa.
Kana meni suon luo ja sanoi:
-- Hyvä suo, kaunis suo, anna minulle rautaa.
Antoi suo rautaa, vei kana raudan sepälle; antoi seppä naskalin, vei
kana naskalin suutarille; antoi suutari kengät, vei kana kengät
emännälle. Emäntä antoi kipon ja kana vei kipon kaivolle; kaivo antoi
vettä ja kana vei veden kukolle. Mutta kukko oli sillä välin saunassa
kuollut.
Kotka ja talitiainen.
Muinoin, kun linnut valitsivat itselleen kuningasta, niin tekivät
sellaisen määrän, että se, joka korkeimmalle lentää, se on oleva heidän
kuninkaansa. No, kotka tietysti lensi korkeimmalle. Lennettyään niin
korkealle, ettei muita enää näkynyt, lepäsi hän ja arveli: Nyt olen
kaikkien kuningas!
Mutta talitiainen olikin istuutunut kotkan niskaan ja kun kotka
katsahti ympärilleen, näki hän hänet itseään ylempänä. Siitä suuttui
kotka ja karkotettuaan tiaisen niskaltaan lähti yhä ylemmäs lentämään.
Mutta hän oli jo väsynyt, sensijaan kun talitiainen oli parhaissa
voimissaan ja jaksoi lentää paljon korkeammalle häntä. Siitä päivin on
kotka kyllä muiden lintujen kuningas, mutta talitiainen ei tunnusta
häntä siksi.
Mistä kyntörastas, tiltaltti ja laulurastas kielensä saivat.
Lähtivät kyntörastas, tiltaltti ja laulurastas kieliä hakemaan. Tulivat
ensin metsähalmeelle kyntäjän luo. Tämä täällä edestakaisin ajoi ja
vaon päässä aina käänsi ja tuontuostakin sanoi: "ptruu!" Siihen mieltyi
kovin kyntörastas, ja rupesi samalla tapaa halmeella edestakaisin
lentämään, pää alaspäin, siivet tönkällään sivuilla, halmeen reunassa
aina kääntäen ja tuontuostakin sanoen: "ptruu". Siitä kyntörastas
kielensä ja tapansa sai.
Tultiin sitten miehen luo, joka laski tynnöristä kaljaa. Aukasi tapin,
antoi kaljan juosta tiltattaa astiaan ja sitten kääntää narahutti tapin
kiini. Tähän mieltyi kovin tiltaltti ja rupesi samalla tapaa laulaa
tiltattamaan ja narisuttamaan: "tilt-talt, nart, nart!"
Sattui vihdoin siihen kaksi saksalaista, jotka kulkivat maantietä ja
puhuivat kiireisesti saksaa keskenään. Näihin mieltyi laulurastas ja
lähti heitä seuraamaan sekä rupesi heidän tapaansa laulelemaan saksaa
Suomen metsistöissä.
Loppusatu.
Kun kaikki tarinat eläimistä oli kerrottu, kysyi niiden kertoja
kuulijoiltaan:
-- No lapset, mikä eläin teitä näistä saduissa esiintyneistä eläimistä
on kaikista enimmän miellyttänyt?
Lapset miettivät hetken ja kohta lausui heistä Timo terhakasti:
-- Minua miellytti kaikkein enimmän karhu, se oli niin mukava ja
lystikäs, sellainen köllerö.
-- Minua miellytti kaikista enimmän susi, se oli niin yksivakainen ja
uskollinen, lausui Lauri.
-- Minusta oli kettu paras, -- se pääsi aina niin hyvin kaikista
pälkähistä ja osasi keksiä niin sukkelia juonia. Kettu, kettu -- se oli
paras.
Ja toisista oli pupu, toisista orava, toisista kissa ja koira paras
eläin. Eikä tullut yhteistä päätöstä.
Silloin sanoi kertoja:
-- Ei, lapset, nämä kaikki olivat yhtä hauskoja ja miellyttäviä. Kaikki
nämä olivat samoja sadun eläimiä, ja kaikissa oli joku puoli kaunis ja
miellyttävä. Kaikissa oli jonkun verran sukkeluutta ja lystikkyyttä.
Mutta kettukin, joka oli niin sukkela ja taitava, joutui joskus pulaan.
Ja jos te vielä tarkemmin tutustutte niihin, huomaatte, kuinka ne
kaikki olivat niin kovin oman itsensä mukaisia, kuinka kaikki
noudattivat omia luonteenominaisuuksiaan ja taipumuksiaan. He olivat
niinkuin me ihmiset: oman itsensä laatuiset. Sentähden emme voi pitää
heistä toista emmekä toista parempana, vaan olivat he kaikki
samanarvoisia. Ja kun me näin ymmärrämme heidät, saamme heistä
parhaimman opin. Ja näin ymmärrettyämme nämä sadun eläimet, voimme
käydä rauhallisesti toisia satuja odottamaan.
Ja sadunkertoja päätti tarinansa eläimistä.
End of Project Gutenberg's Suomen kansan eläinsatuja, by Iivo Härkönen