Eivät ole isot hänen ilonsa, eivät suuret nautintonsa, piippu parasta
ystävää maailmassa.
Sentähden hän sitä rakastaa ja hellii ja hoitaa tupakkakojeitaan kuin
tietäjä uhrikalujaan.
Mikä ero siinä, miten nykyinen nuoriso panee tupakan ja kohtelee
savukalujaan ja miten Matti! Puntissaan rutistunut paperossi ja
taskussa rähjäytynyt sikari sysäistään huolettomasti hampaiden väliin,
sytyttää hotaistaan ja heitetään puoleksi poltettuna ilman mitään
kunnioitusta lattialle. Matilla on piippuunpano kuin pyhä uhritoimitus,
juhlahetki, hänen elämänsä hauskimpien hetkien muistojuhla.
Sen näet jo siitä, millä hartaudella hän kaivaa tuon taikakalunsa
poveltaan, millä huolella hän tiukottelee vartta koppaan ja millä
hellyydellä nuo kömpelöt sormet koppaa hyväilevät ... on niinkuin
lapsen päätä silittelisivät! Hänen oma saamansa se onkin tuo visainen
pää, ja mieluiset ovat sen yhteydessä olevat muistot, jotka johtuvat
hänen mieleensä joka kerta, kun hän sitä sormii.
Kaunis oli kesäinen lauantai Matin nuorra miessä ollessa, kun hän kylän
töistä kulki uudismökilleen ja tapasi tiepuolessa ikivanhasta koivusta
visaisen pakkulan. Huolellisesti irtautti hän sen koivun kyljestä ja
kantoi kuin karitsan mökilleen--se oli siihen aikaan, kun hän vielä oli
mökillisenä. Kesän hän sitä kuivaili ja aina väliin tarkasteli ja
talven pitkän sitten puhdetöinään vuoleskeli. Oman näköisensä hän siitä
teki, leveäleukaisen, turpeahuulisen, lituskanokan, suun ison ja huulet
paksut kuin hänellä itsellään.
On nyt kesäinen ehtoo, kylpenyt on Matti ja syönyt täyteisensä aterian
ja laitakse koppaansa täyttämään. Kerput tuoksuu tuvan orsilla ja
piennarheinät lattialla. Suu on totinen, pielessään käyrä varsi,
yhdestä puusta tehty, mutta silmä hymyilee, ja housuntaskusta pullahtaa
ulos pehmeä pallo, häränrakkoinen kukkaro, täynnä muhottavia rouheita.
Ei ole Matilla enää aikoihin ollut iloa omista viljelyksistä, pois hän
on joutunut pelloiltaan toisten ojia kaivamaan ja kasakkana vieraiden
kaskia viertämään. Yhden on kuitenkin itselleen pellon pidättänyt,
tupakkamaan, entisen isäntätalon tallin taa, kahden ulkohuoneen
nurkkaukseen etelän puolelle, että lämmin oikein heijastaisi seinistä
kylminä öinä.
Niinkuin ikkunakukkia hoitaa Matti taimiaan, kastelee niitä väkevillä
vesillä, kitkee rikat, riipii pois liiat kukat ja tähystelee poutaisina
iltoina taivasta ja tuulia ja pistäksen välistä yölläkin ulos
kopeloimaan, onko maa kuurassa. Eikä ole halla vielä milloinkaan saanut
Matin toukoa tuhotuksi, pois hän on korjannut elonsa, ennenkuin
vihollinen on päässyt niitä puremaan, eikä ole sirppihallaakaan koskaan
tullut. Ja makea on Matin tupakka, ei liioin laimea eikä liioin väkevä,
sillä tarkat on hänellä taiat, miten tupakka on kuivattava, miten
säilytettävä, miten hakattava ja--miten piippuun pantava.
Sukeltaa koppa nyt härän rakkoon, kerää käsi kuin hellästi ruopotellen
sen rouheita täyteen, nousee koppa kukkurana piilostaan ja istahtaa
taas huulille varren varaan, sill'aikaa kun rakon suu verkalleen
kuroutuu kiinni ja kukkaro solahtaa vasempaan housun taskuun eikä
koskaan oikeaan.
Malttaa Matti keittää ja malttaa jäähdyttääkin, ei pidä kiirettä tulen
teolla, vielä on iltaa istua ja poltella, ja huono on hätäisen työn
jälki. Ja tyynesti ja perinpohjaisesti ja silmillään myhäellen käy hän
uhritultansa tekemään.
Ei hän ole niitä, jotka omia tekojansa kehuvat ja moittivat toisten,
mutta siitä hän silloin tällöin ylpeilee, ettei ole vielä eläessään
piippuaan tulitikulla sytyttänyt. Ei luota hän noihin sähisijöihin,
jotka sylkevät silmille kuin äkäiset kissat ja sammuvat tai ovat
syttymättä juuri silloin, kun niitä enimmän tarvitset. Matti tahtoo
tekemällä tehdä tulensa ja tekee sen aina tuluksillaan.
Ja monet ovat ne muistot nekin, jotka Matilla taulantekoon liittyvät.
Ei hän kaiva kertaakaan tulirautaa liiviensä taskusta, sijoita taulaa
piin päälle ja iske siitä välkkyviä kipinöitä, ettei aatoksensa
saattaisi häntä etäisille saloille, missä kääkkyräiset koivut kääpiä
hedelmöivät ja minne ei nykyinen nuori kansa enää tietä tunne. Kerran
vuodessa, juhannuksen jälki viikolla, kun kevättouot on tehty eikä
vielä ole aika heinään lähteä, katoo Matti kontti selässä ja kirves
kainalossa erämaille, syvenee sinne synkimpiin korpiin, viettää yöt
nuotiolla ja palaa sieltä selässään kannannainen kuorma kääpiä,
metsässä jo valmiiksi vuoltuja. Tarkkaan hän tietää, minkä mistäkin
löysi, minkä notkosta, minkä vaaran rinteeltä, minkä sen huipulta.
Jo välähtää kipinä Matin piistä ja melkein aina ensi iskulla sattuu
taulaan ja sen sytyttää. Toista on taulatuli kuin tulitikun tuli, ei
pistä nenään, kytee siivosti ja levittää tupaan lemua kuin palava
suoperkkiö autereisena kesäiltana. Ja saman tuoksunsa antaa se
tupakallekin, jonka se hellävaroen sytyttää. Rouheet ritisevät ja
kohoavat kukkuralle. Matti painaa niitä vähän peukalollaan, kohentelee,
laittelee. Ja kun luonnonvoimat piipun kopassa ovat asettuneet ja savu
alkanut tyydyttävästi vaeltaa vanhaa väyläänsä kopasta varteen,
varresta pullistuvaan poskeen ja siitä toisen suupielen kautta ulos,
samalla kun koppakin joka imaisulle pullahuttaa pyöreän pilvensä ylös
ilmaan, kumartuu Matti kyynärpäineen polviensa varaan ja vaipuu
mietteisiinsä.
Ilta on pimennyt, tuli vain tuikkaa kopasta ja sen hiilloksen valaisema
savu ruskottaa tuvan mustaa seinää vasten. Mitä miettii Matti
istuessaan siinä syrjässä muista, heidän puheisiinsa sekaantumatta?
Paljon on ollut hänellä huolia, paljon puutetta. Halla vei viljat ja
ajoi mökiltä. Vaimo kuoli, lapset hajaantuivat maailmalle. Selkä on
kangistunut, käsivarret koukistuneet, raskaasti nousee jalka, sivuja
pakottaa ojalla. Kun on illalla työstä uupunut, laskeutuvat nämä
muistot lisäpainoksi mielen päälle. Mutta silloin tuprahtaa unhotuksen
tupakka ja loihtii esiin toiset muistot, nämä tupakkamuistot: kun hän
koppapuun löysi, kun taulakääpiä haeskeli, tupakkamaata vaaliskeli ja
sitten näin piippuun pisti, pisti työhön lähtiessä aamulla, työstä
tultua illalla ja silloin tällöin keskipäivälläkin ojan laidalle
istahtaessaan. Niiden muistojen savuun, niiden ainoain iloisten, mitä
hänellä on, häipyvät Matin entiset murheet ja niihin peittyvät
tulevatkin huolet: kuka minulle tupakan kasvattaa, kuka noutaa minulle
taulatarpeet, kun en enää itse jaksa? Vaan vielähän noita on entisiä
kasvuja ainakin viideksi vuodeksi ja on ennen tehtyä taulaa
vuosikymmeniseksi, ja ehkä tämä koppanikin loppuikäni kestää. Ja mitäpä
häntä huolia huomisesta...
Pohjilleen on palanut piippu Matin näitä miettiessä, räiskähtää vielä
viimeisen kerran ja sitten sammuu, muistuttaen Matille, että jo on
maatamenon aika käsissä.
Ennen sitä käväisee hän kuitenkin katsomassa tupakkamaataan.
Isolehtisenä kuhottaa Matin vilja ja on pimeiden öiden tultua alkanut
yhä paksumpaa vartta työntää. Ei ole vielä pelkoa pakkasesta, pilvessä
on taivas, ja lempeästi liehtoo tuuli etelästä järven yli.
Penkilleen painautuu Matti, piippu ja kukkaro päänsä pohjissa. Ei ole
hänellä muita vartioitavia aarteita, eikä hän ketään kadehdi. Mutta
minä luulen, että on paljon niitä, jotka kadehtivat Mattia ja hänen
rauhoittavia tupakkatunnelmiaan ja jotka olisivat onnellisempia, jos ei
heillä olisi sen suurempia aarteita vartioitavina kuin on Matilla.