Polkupyörä ja Reinin rannat--ne nyt eivät oikeastaan sovi yhteen. Yksi
maailman runollisimpia ja romanttisimpia seutuja ja tuo vihoviimeisten
aikain keksintö, tuo kaikista uusin kulkukapine, jonka rumuudesta ja
epärunollisuudesta on niin paljon puhuttu. Pienen aasin selässä tai
sukkelajalkaisen kimon rattailla, jalkaisin tai korkeintaan laivassa--
siinä ne kulkuneuvot, joita esteettisen matkailijan sopii käyttää...
Mutta siitä huolimatta on polkupyörä kuitenkin hyvin sopiva ja
runollinenkin kulkuneuvo juuri Reinin rannoilla.
Meitä oli kaksi seikkailijaa Suomesta, jotka olimme keskellä talvea,
loppupuolella maaliskuuta, saaneet päähämme lähteä pyöräilemään.
Miehenkorkuiset kinokset estivät kotona satulaan astumasta. Pantiin
pyörät rekeen ja ajettiin asemalle. Oli kirkas pakkasaamu, hanget
kimaltelivat ja huurteisina seisoivat metsät. Tuntui turhalta lähteä
kauniimpia maita hakemaan, tuntui mahdottomalta löytää ihanampaa,
puhtaampaa, ylevämpää ympäristöä kuin on kirkas, paisteinen aamu
maaliskuun Suomessa. Eikä niitä oikeastaan ole löytynytkään.
Mutta siitä huolimatta ovat Reinin rannatkin ihmeen ihanat!
Tietää olevansa Taka-Lapissa, kun lähtee Suomesta etelään keskellä
talvea. Hangossa on meri jäässä niin pitkälle kuin silmä kantaa.
Entinen Amerikkaan aikova ukko pyörähti takaisin Pohjanmaalle, kun
jäätyneen meren näki; me puhkasimme Murtajan saattamina jään, niin että
hileet kahden puolen helisi. Tuskinpa on kaikesta paljosta nähtävästä
huolimatta ulkona Euroopassa, kaikesta suurenmoisesta liikkeestä ja
ihmisvoiman voitollisista ponnistuksista huolimatta, montakaan niin
vaikuttavaa nähtävää kuin nähdä suurten rautaisten laivain, paksua,
vihaista, mustaa savua tupruten, murtautuvan jäiden saartamasta
Suomilinnasta ulos Itämeren aavoille, vapaille ulapoille. Kuva pienen,
kaikilta tahoilta saarretun kansan taistelusta olemassaolonsa,
vapautensa ja itsenäisyytensä puolesta, sillä mitä olisimme, jos meiltä
olisi Hangon väylä tukittu? Sentähdenpä me nyt, ajoipa kaakkonen tai
itä melkein kuinka suuria jääjoukkoja tahansa Hangon kallioita vastaan,
aina niiden läpi tavalla taikka toisella joko murtaumme tai
pujottelemme. Ja pohjoistuuli, tuo kotoinen vihainen viimamme, se on
tässä kuitenkin meidän vapautemme paras ystävä ja apumies, pannen
suuret ulapat imemään saartavia jääjoukkoja pois rannoiltamme ja
murtaen ne palasiksi aaltojen mylläkässä ulompana merellä.
Olisi luullut olevansa napamerillä semmoisina kuin niitä on kuvissa
nähnyt, kun muutamia tuntia kestänyt luja jää oli loppunut ja laiva
kellui sulassa meressä jäämöhkäleiden keskessä. Ja ihana oli näky, kun
viheriä meri lainehti, täynnä valkoisia, auringon valossa heloittelevia
jäälauttoja, jotka samalla olivat kuin hajoitettuja, pakosalle ajettuja
sotajoukkoja, joita laiva ei enää välittänyt väistääkään, vaan
suuntansa kerran otettuaan armottomasti puski selkään ja sivuun,
voitollisesti niiden yli ja ohi rynnäten.
Mutta tullaksemme nyt Reinin rannoille...
Kölniin oli vielä rautatietä ajettava ja sieltä vasta oli varsinainen
pyörämatka aloitettava. Tanskassa olivat tiet märät ja luntakin satoi.
Vihmoi sitä vielä Hampurissa, ja kun meidän Kölnissä vihdoin oli
satulaan hypättävä, niin sielläkin tipahteli taivaalta valkoisia,
kotoisia hiuteita. Mutta se suli kohta ja teki ilman vain viileäksi
ajaa.
Pyörä on mukava ja tarkoitustaan hyvin vastaava sille, joka tahtoo
käydä vähän lähemmin tutustumaan niihin seutuihin, joiden kautta hän
kulkee. Sopiihan sitä junallakin kulkea ja helposti ja mukavastihan nyt
yleensä kuljetaan. Mutta vaikka uudenaikaiset kulkuneuvot ovatkin
helpottaneet matkustamista ja siihen niin monia houkutelleet, on
matkustaminen kuitenkin kadottanut suuren osan viehätystään juuri
niissä seuduissa, joissa on eniten nähtävää. Nykyaikainen
rautatiematkustaja tulee matkoiltaan usein yhtä viisaana takaisin kuin
hän lähtikin. Matkansa pääpaikoista hän tietysti hyötyy, mutta matkan
varrelta ei hänellä juuri ole muita vaikutuksia kuin muutamia hät'hätää
nähtyjä maisemia ja ohi kiitäviä kyliä ja kaupunkeja. Tien varsi
pienine yksityiskohtineen, ihmiset ja elämä eri seuduissa--kaikki se
jää rautatievaunun ikkunasta näkemättä, mutta pääsee täyteen arvoonsa
polkupyörällä kulkiessa.
Oli iltapäivä, kun ulkopuolella Kölnin eteläistä porttia Bonniin vievän
viertotien alkupäässä nousimme pyörillemme. Hetki ei nyt ollut juuri
juhlallinen, mutta hauska se oli. Oli vihdoinkin päästy alkuun, päivä
oli viileä ja kirkas, tuuli myötäinen ja tie mainio. Keinuttuamme
laivassa, täristyämme rautatiellä ja kyllästyneinä suurten kaupunkien
meluun oli meidän sanomattoman suloista istua satulassa, notkahtelevien
vieterien päällä ja hengittää raitista kevätilmaa. Tie kulki leveänä,
pitkänä nauhana etelää kohti, maa oli tasaista ja lakeaa ja vasta
etäämpänä tuolla edessäpäin siinteli seesteisen ilman läpi kukkuloita
ja vuorenselänteitä. Tie kulki peltojen ja vainioiden halki, ja
kaikkialla olivat maamiehet työssä auroineen ja karheineen kevätkylvöjä
tehden. Ei näyttänyt vaikealta tuon pehmoisen, murakan maan penkominen.
Ei sitä ollut routa kuohuttanut, eivät siinä kivet haitanneet. Mutta
siksi se onkin kuin siistin emännän salin lattia, johon hän on parhaat
mattonsa levittänyt. Ei rikkaa, ei roskaa, ei takkuisia ojanreunoja, ei
koukeroisia vakoja, vaan kaikki suorakulmaista, melkein turhantarkkaa,
niinkuin lakaistua, peltotilkut maanlaadun ja kylvön mukaan erivärisiä:
ruskeita, harmaita, viheriäisiä. Eikä metsä missään haittaamassa, ei
kylmää korpea näkyvissäkään, mutta tuolla täällä iltapäivän paisteessa
hohtava kylä tai oikeammin kaupunki, kirkko aina keskellä kylää. Kyläin
takaa kohoaa korkeita savupiippuja, siellä on tehtaita. Juna kiitää
aavikkoa pitkin loitompana ja jättää pitkän palmikon valkoista höyryä
jäljelleen. Ja pelloilta pyrähtää tuon tuostakin kiuru ylös ilmaan ja
visertää niinkuin kotona Suomessa--liekö sitten matkalla sinne vai
aikoneeko täällä pesiä.
Tie Kölnistä Bonniin kulkee kilometrittäin yhtä suorana linjana, mutta
Rein-virta, joka täällä alajuoksussaan on laaja kuin järvenselkä,
mutkittelee sinne tänne, hipaisten tuon tuostakin maantietä. Omituisen
vaikutuksen tekee tuo tuollainen jättiläisvirta, joka yöt päivät
tuhansien, kymmenien tuhansien vuosisatojen kuluessa on siinä juosta
jollotellut aina samaa vauhtia, kiihtymättä, suuttumatta, aina yhtä
auliisti kantaen alaspäin aluksia, mutta aina myöskin yhtä
itsepintaisesti puskien vastaan niitä, jotka ylöspäin pyrkivät.
Huolimatta siitä, että rautatiejunat sen molempia rantoja kiitävät
ikäänkuin halveksien sen pinnalla kulkevaa hidasta liikettä, pitää joki
kuitenkin puolensa, sillä suurin tavaraliike näyttää kuitenkin sitä
pitkin käyvän, nyt niinkuin ennenkin, kun ei rautateitä ollut vielä.
Suuret suunnattomat hinaajalaivat kiskovat ylös ja kiidättävät alas
jättiläisproomuja, ja keveämpiä matkustajalaivoja näkee vähän väliä
tulevan ja menevän. Totisena ja vakavana se antaa maailman rannoillaan
meluta tietäen, että kaikki nuo kaupungit ja kylät ovat sen omia
lapsia, jotka se on synnyttänyt ja jotka vieläkin sen rinnasta ravintoa
imevät.
Ja paljon sillä on lapsia, Reinillä.
Emmehän olleet täyttä kahta tuntia satulassa istuneet, kun parin kolmen
pienemmän kylän läpi ajettuamme, joissa oli katuja ja taloja ja
asukkaita ainakin kahta vertaa enemmän kuin Kajaanissa ja Iisalmessa,
pyyhälsimme Bonniin, kaksi penikulmaa Kölnistä. Meistä suomalaisista,
jotka saamme päiväkausia ajella tullaksemme kaupungista toiseen ja
jotka saamme olla kiitolliset, jos eivät pienten kyläin, jopa
talojenkin välit ole kahta penikulmaa pitempiä, oli ihmeen outoa ja
omituista tuolla tavalla sutkahtaa uuteen kaupunkiin, kun tuskin olimme
vielä entisestäkään oikein erillämme. Mutta eihän se ikävämpääkään
ollut, ja mielihyvällä laskeuduimme alas pyöriltämme niin pian kuin
viertotie oli loppunut ja kivinen kaupungin katu alkanut.
Olisihan ehkä pitänyt yöpyä tuohon vanhaan kuuluisaan
yliopistokaupunkiin, jossa kuninkaittenkin pojat kuuluvat opinnoita
harjoittavan. Mutta päivä oli vielä korkealla ja tuuli oli myötäinen,
voimat vielä verekset ja matkainto ylimmillään. Ja kun oli muutaman
suuren torin varrella olevassa ravintolassa vähän leipää ja makkaraa
haukattu ja makeata olutta haarikan täysi nielaistu--kun oli
Baedeckerin matkaoppaasta saatu tietää, että kaupungissa oli asukkaita
40,000, että siellä oli museo ja kauniita puistoja ynnä muuta sen
semmoista nähtävää, jota toivottiin saatavan jossakin tuonnempanakin
nähdä, niin tehtiin nopea päätös, annettiin matkavietille valta ja
ohjattiin pyörän kokka kaupungin toista tullia kohti.
Tähän päätökseen vaikutti myöskin se, että matkaoppaan mukaan alkavat
juuri Bonnista varsinaiset Reinin rannat, nuo jyrkät kukkulat, joiden
välitse virta pujotteleikse ja joiden rinteillä kuuluisa viini kasvaa.
Bonn itse on juuri tasangon ja vuorimaan rajalla ja ihana, laaja
puistokäytävä johtaa sen eteläisestä tulliportista jokea pitkin
kukkulamaisemaa kohti, joka nyt kohoo aivan tuossa edessämme ja jota
kohti pyörämme ilta-auringon valossa välkähdellen meitä kantavat.
* * * * *
Ajaa helistimme siis ulos Bonnin kaupungin tullista, pehmoisesti
notkahteli taas satula, ketju hymisi hiljaa kuin hyvillään ollen, kello
kilahti niinkuin pääsky piipahtaa maata vasten lentäessään ja
matkanteko oli kuin leikin tekoa leveällä, sileällä tiellä. Suomessa ei
jouda juuri maisemia katselemaan, sillä itse ajaminen kapeilla teillä
vaatii siellä ajajan kaiken huomion puoleensa. Täällä istuu pyöräilijä
satulassaan kuin vaunussa, ei tarvitse pelätä ojia eikä rattaan jälkiä,
vaan saa omistaa koko huomionsa maisemalle ja kaikelle, mitä tien
varrella on nähtävänä.
Kaikkia yksityiskohtia ei pyöräilijä kuitenkaan tule tarkastaneeksi.
Taival katkeaa siksi nopeasti, että ainoastaan n.s. kokonaisvaikutus
painuu mieleen. Tahdon siis tässä kuvata, miltä matka Reinin rantoja
pitkin _yleensä_ näyttää ja pysähtyä eri paikkojen kohdalla ainoastaan
silloin, kun pyöräkin pysähtyy.
Olimme siis Bonniin saapuessamme tulleet tasangolta vuoristoon. Rannat
supistuivat yht'äkkiä ja kohosivat kahden puolen virran uomaa korkeina,
jyrkkinä kukkuloina.
Tie, suuri, leveä viertotie noudattaa kaiken aikaa Reinin rantoja.
Joskus se siitä tekee pienen mutkan, mutta heitäikse sitten taas aivan
rantaan, niin että kuuluu veden lirinä rantakivillä. Rautatie kulkee
kaiken aikaa maantien mukana voimatta sekään korkeiden kukkulain takia
loitommaksi poiketa. Yhtä mittaa, miltei joka neljännestunnin kuluttua
kiitää juna ohitse tai puhaltaa vastaan, kuljettaen milloin raskaita
tavaravaunuja, milloin keveitä, keikarimaisia koruvaunuja, joiden
ikkunoissa istuu hienoja herroja ja naisia, hekin omalla tavallaan
maailman kauneutta ihaillen. Ja se, mikä tapahtuu vasemmalla rannalla,
se tapahtuu myöskin oikealla: sielläkin on sama liike, sama määrä junia
kulkemassa. Ja välissä on virta, yhä vuolaampi kuta ylemmä tullaan,
täynnä laivoja, proomuja, venheitä ja siellä täällä jokin hiljalleen
alaspäin köllöttelevä tukkilauttakin, tullen jostakin kaukaisesta
vuoristosta, jossa on metsää. Ehkä Sveitsistä. Ehkä ne on puita Pyhän
Gotthardin rinteiltä, mistä se itsekin on kotoisin. Ne sieltä, me
sinnepäin.
Täällä ei ole metsää, ei mailla, ei halmeilla. Ei muuta kuin puutarhoja
ja viinimaita kukkulain rinteillä.
Ne kukkulat, ne alkoivat yht'äkkiä molemmin puolin virtaa, niin että
niiden väliin ajoi kuin portista sisään. Yhtenä ainoana pitkänä jonona,
josta aina tuon tuostakin kohoaa korkeampia keiloja, jatkuvat ne nyt
jokea pitkin niin kauas kuin silmä kantaa. Mihin suinkin on viljelijä
päässyt kiipeämään ja kuokkineen kiinni tarrautumaan, siinä on
viinitarha, on keppiä kepin vieressä ruskeassa ja paikoin aivan
punaisessa mullassa. Aivan maantien vierestä ne alkavat ja kohoavat
ylimmille huipuille, muodostuen jyrkimmillä paikoilla portaiden
muotoisiksi hyllyiksi, joita on kivimuureilla tuettu vieremästä. Siellä
täällä, missä multainen rinne muuttuu kallioiseksi vuoreksi tai missä
kukkulat varjostavat niin, ettei aurinko pääse paistamaan, lakkaavat
viinitarhat ja sijaan tulee sakeata pensaikkoa tai palsta rehevää
viheriää metsää.
Eivät viherrä vielä viinimaat, ruskeina ja totisina odottavat ne
lämpimämpiä paisteita. Mutta nyt juuri on työn aika, ja kaikkialla
kuukkii tuolla rinteillä työmiehiä penkoen, lapioiden ja köynnösten
runkoja puhdistellen.
Laskeumme rattailtamme eräässä pienessä kaupungissa, joka on rakennettu
sille kapealle alalle, joka on virran ja viinivuorten välissä. Väestö
tässä pienessä kaupungissa, jossa kuitenkin lienee asukkaita noin
parisen tuhatta, on, samoin kuin melkein kaikissa muissakin
samanlaisissa kaupungeissa, viinin viljelijöitä. Jyrkkä polku nousee
kaupungin kadulta ja vie ylös kukkulalle läpi viinitarhain. Oikein
liikuttaa mieltä nähdessä, millä hellällä, äidillisellä huolella
viinitarhuri maataan hoitaa. Kunkin köynnöksen tukena on pienoinen
keppi, johon se on varovasti sidottu. Kepin ympäristö, josta köynnös
mehunsa imee, on kuin kukka-astia, sulin käsin ruopoteltu ja
kouhoteltu--tai se on kuin rakkaan, nukkuvan lapsen vuode, jota hellä
äiti vähän väliä käy katsomassa ja laittamassa. Puhuttelemme vanhaa
äijää, joka parhaillaan keppien ja köynnösten välissä hääriskelee.--
Hänenkö on tämä rinne tässä?--On siinä hänenkin, on muidenkin.--Kuinka
paljon on hänen?--Tästä kepistä tuohon keppiin ja sitten tuosta tuohon
toiseen.--Ei ala totta tosiaan ole iso, onhan pikku mökin potattimaa.
Mutta kun keppiä on kepin vieressä--satoja--ja kustakin kepistä kasvaa
pullo viiniä, joka myötäessä maksaa ainakin markan, niin kannattaahan
se.
Ja sitten ukko murteellaan, josta emme isoja älyä, selittämään, miten
köynnöksiä on hoidettava, ja sitä tehdessään hän lapiolla siirtelee
juurten suojaksi litteitä kiviä, jotka päivä paahtaa lämpimiksi kuin
kiukaan kivet ja jotka siitä sitten yökylmäin aikana huokuvat suloista
löylyä köynnöksien ympärille.
Tekisi mieli maistaa ukon viiniä. Käyhän se päinsä, siellä ja siellä on
hänen talonsa ja eukko on kotona ja jos menemme sinne ja sanomme
terveisiä, niin hyvää antaakin.
Jätämme äijän kaskeensa, laskeumme alas kaupunkiin ja haemme sieltä
käsiimme hänen talonsa. Siellä on emännällä pikku viiniravintolansa,
joita muuten on joka talossa, ja pian seisoo edessämme pullo täynnä
valkoista, helmeilevää viiniä kahden lasin keskessä. Ei se ole
tuollainen tyhmä, paksukaulainen porvarillinen olutpullo, vaan
soikulainen, solakka ja aatelinen kuin se keppi, jonka ympärillä sen
sisällys on kasvanut--on melkein sääli sitä avata, mutta avattuna se
kihauttaa hyvän mielen kyyneleen silmäkulmaan niin pian kuin sillä
huulensa kostuttaa.
Nielaistaan _se_ »keppi» ja nielaistaan toinen ja heitetään hellät
hyvästit emännälle ja terveisiä isännälle.
Hieno harso peittää maiseman, kun taas ollaan hevosten selässä ja
poljetaan eteenpäin. Tuntuu siltä kuin ei enää oltaisi pyörällä
ajamassa, omin voimin polkemassa, vaan kuin istuttaisiin selkäkenossa
mukavassa vaunussa, jota jokin uusi tuntematon voima kiidättää
eteenpäin. Ohi kiitävät rannat, ohi pienet kaupungit ja kylät, joihin
alussa pysähdymme ja painamme nimetkin mieleen, mutta joita lopulta on
mahdoton mielessä pitää ja niihin mahdoton pysähtyä, niitä kun melkein
joka puolen tunnin kuluttua tulee vastaan yhä uusia ja yhä ihanampia.
Suuretkin kaupungit, kuuluisat Koblenssit ja sen semmoiset sivuutetaan.
Mieleen jää vain muisto vilkasliikkeisistä kaduista, karkelevista
lapsista, avaroista toreista, vanhoista kirkoista ja raatihuoneista,--
mutta ennen kaikkea kaupunkien ulkopuolella olevista huviloista, jotka
puutarhainsa keskestä pilkoittavat köynnöksien ympäröimine seinineen ja
parvekkeineen ja joista jokainen olisi kuin paratiisi, jos niihin voisi
rakkahimpineen pysähtyä.
Yhtä viehättäviä olisivat nuo hauskan näköiset matkailijahotellitkin
vuorten rinteillä. Mutta ei ole niihin varaa asettua, ne ovat vain
niitä varten, jotka mukavissa rautatievaunuissa venyvät. Vähävarainen
»omallaan» ajava saa etsiä vaatimattomamman majatalon, tuollaisen
viinituvan, jossa isäntä hoitaa juomapuolta, emäntä keittää kyökissä ja
tytär valmistaa hyllyvät vuoteet kangistuneiden jäsenien
oikomasijoiksi. Kun semmoiseen illalla tullaan, viedään pyörät talliin,
puhdistautaan pölystä, muutetaan kuivaa päälle, istutaan sitten runsaan
ruokapöydän ääreen, maistellaan sitä ainaista viiniä, jutellaan isännän
ja kaikkien muiden vieraiden kanssa myöhään yöhön, eikä muisteta tämän
maailman murheita enemmän kuin entisajan maantieritari, joka oli
lähtenyt liikkeelle, seikkailuretkille, tietämättä minne meni, kunhan
vain meni niin pitkälle kuin tietä riitti.
Niinpä niin, maantieritari! Ne ovat olleet ja menneet, mutta aate elää,
elää ja tulee yhä enemmän elämään meissä nykyajan polkupyöräritareissa,
joita jo nyt vilisee kaikilla teillä ja kujilla, toiset laihoja kuin
Donkkisotit, toiset lihavia kuin Sankkopanssat, mikä minkin näköisen
Rosinanten selässä, useilla omat Dulssineansakin mukanaan.
Liekö se ollut tuota hengen heimolaisuutta, joka teki sen, että me
täällä ryöväriritarien vanhassa maassa, Reinin rannoilla, tunsimme
itsemme kuin kotonamme ja että me erityisellä uteliaisuudella
tarkastelimme heidän vuorten harjanteille rakennettuja linnojaan. Ja
niin pian, kun niitä tuli kohdallemme ensimmäinen muita vähän
säilyneempi, kävimme tekemään tuttavuutta.
Se riippui siellä vuoren rinteellä kuin pääskysen pesä räystäällä.
Jyrkkä tie johti rinnettä ylös. Jätimme hevoset alas tien päähän ja
lähdimme jalkaisin linnaa valloittamaan. Helppo tehtävä se olikin; ei
tarvinnut muuta kuin seurata viittaa, joka osoittamalla osoitti, mistä
olisi paras mennä. Oli se sentään koko vaivalloinen nousu, sillä
pyöräilijöillä ja rakuunoilla on se yhteistä, että käveleminen heitä
kyllästyttää ja väsyttää. Mutta linnaan tulo palkitsi vaivan. Jo
ulkopuolella linnaa olevalta penkereeltä oli näköala mitä viehättävin
pitkin Reiniä ja sen molemmilla puolin olevia pikku kaupunkeja ja
mutkittelevia teitä.
Mutta meidät oli huomattu linnasta, ja kun astuimme porttiholvin alitse
sisään, josta niin monen monet ritarit ennen vanhaan olivat astuneet,
tuli meitä vastaan linnan isäntä, ystävällisesti tervehtien ja avaimet
kädessä helisten, ja kysyi, tahdoimmeko nähdä linnan. Tietysti
tahdoimme--ja hän lähti meitä kuljettamaan. Kuljetti läpi holvien,
kautta katottomien kirkkojen ja salien, näytti meille neitokammiot,
vankilat, tallit, kaivot, jotka kaikki olivat siinä kunnossa, mihin ne
olivat jääneet, kun linna viimeksi valloitettiin, parisen sataa vuotta
takaperin, jonkin yöllisen päällekarkauksen kautta. Tuo nyt ei ollut
sen kummempaa eikä oudompaa kuin muissakaan samanlaisissa
linnanraunioissa, joita on niin monia tuhansia maailmassa ja joita on
Suomessakin muutamia matkailijan tarpeeksi. Mutta oli tässä linnassa
kuitenkin jotakin erikoisempaakin nähtävää.
Kuljemme juuri muutamaa käytävää, kun huomiotamme herättää puoleksi
maan alla oleva suuri suunnaton holvisali, jota isompaa ei ole monta
kirkkoa Suomessa. Koetimme arvailla, mikä tuo oli mahtanut olla:
juhlasaliko, talliko, navettako?--Ei! viinikellari se oli! Vanhan
ryöväriritarin viinikellari! Joivathan ne, osasivat, osasivat ottaa
ryypyn ne pojat, klasin kallistaa--mutta mistä tuli kaikki tuo tavara,
joka moisen holvin täytti?
Vastaukseksi vei meidät nykyinen isäntä--linnan vartija ja vieraiden
opas--linnan korkeimpaan torniin ja käski katsoa ympärillemme. Nuo
kukkulat ja rinteet, jotka tänne näkyivät, kaikki viinimaita jo silloin
niinkuin nytkin, kaikki ne ja vielä toiset rinteet ja kukkulat niiden
takana--kaikki ne olivat linnan herran viinimaita, joita hän
alustalaisillaan viljelytti ja joista neste jättiläistynnyreissä vyöryi
tuonne holvisaliin.
Oli siinä mistä itse ryypyn ottaa, oli siinä mitä vieraalle tarjota!
Ajatus oli kovin lähellä ollakseen syntymättä, toivomus liian
luonnollinen jäädäkseen lausumatta: »ollapa, että olisivat meillekin
tilkkasen säästäneet! Mutta nahkaansa ovat, pakanat, viininsä
viimeiseen tippaan vetäneet!»
Liekö vartija arvannut aivoituksemme, en tiedä--mutta samassa hän
virkkaa:
--Jos korkeasti kunnioitetut herrat tahtovat tyhjentää pullon viiniä...
--Linnanko viiniä?
--Puhdasta viiniä ... linnan vanhassa viinimaassa kasvanutta!
Josko me tahdoimme!
Hän viittaa puolisolleen tuolla alhaalla, jossa hänellä vanhan muurin
kyljessä on asuntonsa, ja ennen pitkää me istumme linnan vanhan tornin
katolla, pullo viiniä edessämme, jolla on se ihmeellinen vaikutus, että
me pian kuvailemme olevamme emme ainoastaan vanhoja maantieritareita,
vaan itse tämän linnan isäntiä, Reinin kreivejä, jotka istuvat tässä
täysin varustetussa linnassaan ja tornin huipulta tähystelevät virtaa
pitkin ja maantietä pitkin, eikö sieltä olisi tulossa joku kurja
räämäsaksa, jolta voisimme korkeat maantieverot kiskoa ... tai jos hän
siitä kieltäytyisi, niin me häntä pullolla päähän ... täältä ylhäältä
... tuonne alas, missä tie mutkittelee, junat viheltää, laivat virtaa
kyntää ja proosallinen maailma menee menojaan, kysymättä yhtä vähän
entisten kuin nykyistenkään runoritarien mieltä, jotka olkoot itse
kiitolliset siitä, että hänen saksalaisen majesteettinsa ja Preussin
kuninkaallisen järjestyksen turvissa saavat matkustaa miten itse
tahtovat, kunhan passi vain on kunnossa ja kun eivät vain toisten
rauhaa häiritse.
1897