Härkä manasi aina lihavan ratsashevosen onnellista elämää. "Hätäkös
sinun miekkosen elää on", sanoi hän kadehtien: "syöt appeita sen kuin
jaksat ja ajelet päiväsi joutilasna auringon helteessä! Toisin kyllä
minun vaivaisen laita on: viheliäisin kaikista elävistä, täytyy minun
ihan kuivia olkia pureksella ja päiväkaudet ainaki kiinteimmässä ajossa
kestää; ei maar minussa liha paina eikä karva kiillä!"
Jopa syttyi sota ja sinne vietiin hevonenki. Täällä sai hän päivät
päästyään ajajaansa kantaa, pyssyjen paminassa edes takaisin laukkoa,
että hiki joka karvan juuresta kihisi, ja vielä aika tavasta
vuorokausittain ihan ruoattaki elää. Päälle päätteeksi ammuttiin
häneltä jalkaki poikki ja silmä puhki. Sodasta palasi hän siis vähissä
hengin, kolmella jalalla, silmäpuolena ja muuten pahasti runneltuna.
Kuin nyt härkä hänen tässä surkiassa ja viheliäisessä tilassa tapasi,
sanoi hän: "siinäkö se hevoisen onnellisuus nyt oliki, jota aina ennen
niin hyväksi mainittelin! En totta, oikein ajatellen, päiviäni hevoisen
kanssa vaihettaisikaan!"
Jonka on kello kaulassa,
Sen on pää painossa.