Avrigny oli piankin saanut prokuraattorin tointumaan, vaikka tämä vielä
oli kalpea kuin ruumis.
-- Kuolema on talossani! huudahti Villefort.
-- Sanokaa rikos! vastasi tohtori.
-- Herra Avrigny! huudahti Villefort. -- En voi selittää, mitä kaikkea
tällä hetkellä mielessäni liikkuu, kauhua, tuskaa ja hulluutta.
-- Niin, sanoi Avrigny juhlallisen tyynesti, -- mutta jo on aika meidän
toimia, jo on aika meidän asettaa sulku tälle kuoleman virralle. Minä
puolestani en voi enää säilyttää tällaista salaisuutta, vaan tahdon,
että yhteiskunta kostaa uhrien puolesta.
Villefort loi ympärilleen synkän katseen.
-- Minun talossani, sanoi hän, -- minun talossani!
-- Olette virkamies, sanoi Avrigny, -- esiintykää siis miehenä. Olette
lainvalvoja, kunnioittakaa itseänne ja näyttäkää, että voitte uhrautua.
-- Uhrautua!
-- Juuri niin.
-- Epäilette siis jotakuta määrättyä?
-- En epäile ketään. Kuolema kolkuttaa oveanne, astuu sisään ja kulkee
tarkkojen laskelmien mukaan huoneesta toiseen. No niin, olen päässyt
hänen jäljilleen ja tunnen hänen kulkemansa tien. Teen samoin kuin
muinaisajan viisaat, hapuilen, sillä ystävyyteni perhettänne kohtaan,
kunnioitukseni teitä kohtaan ovat siteinä silmilläni, ja...
-- Puhukaa suoraan, tohtori, minulla on kyllä rohkeutta kuulla.
-- No niin, teidän talossanne, ehkä omassa suvussanne, on kamala
olento, jommoisia vuosisata synnyttää vain muutamia. Locusta ja
Agrippina elivät samaan aikaan, se oli poikkeus ja todistaa vain,
kuinka kiihkeästi kohtalo tahtoi tuhota rikoksiinsa tahritun Rooman
valtakunnan. Brunhilda ja Fredegunda ovat sivistyksen alkuajan tulos.
Ajan, jolloin ihminen oppi vallitsemaan sielua, vaikkakin vain pahojen
voimien avulla. No niin, kaikki nämä naiset olivat tai olivat olleet
nuoria ja kauniita. Heidän poskillaan kukoisti viattomuuden kukka, niin
kuin teidänkin talossanne elävän rikollisen poskilla.
Villefort kirkaisi, pani kätensä ristiin ja katsoi tohtoriin
rukoilevasti. Mutta tämä jatkoi säälimättömästi:
-- Etsikää, kenelle rikoksesta on hyötyä, sanoo oikeustieteellinen
määritelmä...
-- Tohtori! huudahti Villefort. -- Kuinka monta kertaa onkaan
inhimillinen oikeus joutunut noiden sanojen vuoksi harhaan. En tiedä,
mutta minun mielestäni tämä rikos...
-- Myönnätte siis, että kysymyksessä on rikos?
-- Myönnän. Enhän muuta voi, täytyyhän minun myöntää. Mutta antakaa
minun jatkaa. Minun mielestäni tämä rikos kohdistuu pääasiassa minuun
eikä uhreihin. Epäilen, että kaikkien näiden kummallisten
onnettomuustapausten takana uhkaa lopullinen turmio juuri minua.
-- Oi ihmistä, mutisi Avrigny, -- hän on itsekkäin kaikista luoduista
ja luulee, että hänen tähtensä maa pyörii, aurinko loistaa ja kuolema
niittää. Hän on muurahainen, joka uhmailee Jumalaa heinänkorren päässä!
Eivätkö ne, jotka elämänsä ovat menettäneet, olekaan siis mitään
menettäneet? Herra Saint-Méran, rouva Saint-Méran, herra Noirtier...
-- Mitä! Herra Noirtier'ko?
-- Niin juuri! Luuletteko, että tahdottiin surmata onneton
palvelija? Ei, ei, hän kuoli toisen sijasta, aivan kuin Polonius
Hamlet-näytelmässä. Noirtier'ta varten juoma oli valmistettu.
Noirtier'han sitä joi määräysten mukaan, toinen vain sattumalta maistoi
sitä. Ja vaikka Barrois kuolikin, niin isku oli suunnattu Noirtier'hen.
-- Mutta kuinka isäni siis ei kuollutkaan?
-- Puhuinhan siitä teille jo kerran, kun rouva Saint-Méranin kuoleman
jälkeen keskustelimme puutarhassanne: herra Noirtier on jo tähän
myrkkyyn tottunut, annokset, jotka olivat hänelle vaarattomat,
tuottivat kuoleman toisille. Ei kukaan, ei murhaajakaan tiedä, että jo
vuoden ajan olen koettanut parantaa herra Noirtier'n tautia
brusiinilla, samalla aineella, jonka murhaaja tietää vaaralliseksi
myrkyksi.
-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala!
Villefort väänteli käsiään.
-- Seuratkaahan rikollisen menettelytapaa. Hän surmaa herra
Saint-Méranin.
-- Tohtori!
-- Voin sen vaikka vannoa, sillä minulle mainitut taudin ilmiöt
vastaavat täydellisesti omia huomioitani.
Villefort ei enää väittänyt vastaan, vaan huokasi syvään.
-- Hän surmaa herra Saint-Méranin, jatkoi tohtori, -- hän surmaa rouva
Saint-Méranin. Kaksinkertainen perintö saatavissa.
Villefort kuivasi otsaltaan valuvaa hikeä.
-- Kuulkaahan tarkoin.
-- Kuulen joka ainoan sanan, sopersi Villefort.
-- Herra Noirtier, jatkoi säälimätön Avrigny, -- oli aikaisemmin tehnyt
testamenttinsa jättämättä teille ja perheellenne mitään ja antaen
kaikki köyhille. Herra Noirtier'hen siis ei kosketa, hänestä kun ei voi
olla mitään hyötyä. Mutta tuskin hän on ennättänyt hävittää edellisen
testamenttinsa ja tehdä toisen, kun häneen isketään, jottei hän voisi
laatia kolmatta. Testamentti tehtiin luullakseni toissapäivänä.
Näettehän, että ei ole heitetty aikaa hukkaan.
-- Armoa, herra Avrigny!
-- Ei mitään armoa. Lääkärillä on pyhä tehtävänsä maan päällä, sen
tähden hän on mennyt elämän lähteille asti ja laskeutunut kuoleman
synkkiin alhoihin. Kun rikos on tehty ja kun Jumala epäilemättä
kauhuissaan kääntää pois katseensa murhaajasta, on lääkärin
velvollisuus sanoa: Tuossa on rikollinen!
-- Armoa tyttärelleni! huudahti Villefort.
-- Näettehän itse, että mainitsitte hänen nimensä, te, hänen oma
isänsä!
-- Armoa Valentinelle! Tämähän on aivan mahdotonta! Ennemmin syyttäisin
vaikka itseäni! Valentinella on sydän kuin jalokivi, hänen sielunsa on
kuin puhdas lilja.
-- Ei mitään armoa, kuninkaallinen prokuraattori. Rikos on ilmeinen.
Neiti Villefort itse pakkasi kääröön herra Saint-Méranille lähetettävät
lääkkeet, ja herra Saint-Méran kuoli. Neiti Villefort valmisti rouva
Saint-Méranin juomat, ja rouva Saint-Méran kuoli. Neiti Villefort otti
muualle kutsutun Barrois'n käsistä mehuvesikarahvin, jonka vanhus
tavallisesti aamupäivällä tyhjentää, ja vanhus pelastui kuolemasta
ainoastaan ihmeen kautta. -- Neiti Villefort on syyllinen, hän on
myrkyttäjä! Kuninkaallinen prokuraattori, minä annan teille ilmi neiti
Villefort'in, tehkää velvollisuutenne!
-- Tohtori, en enää vastusta, en enää puolusta, minä uskon. Mutta
armahtakaa minun elämääni, kunniaani!
-- Herra Villefort, sanoi tohtori yhä kasvavalla voimalla, -- on
tapauksia, joissa en anna inhimillisten typerien arvelujen itseäni
sitoa. Jos tyttärenne olisi tehnyt vain yhden rikoksen ja valmistelisi
toista, sanoisin teille: Ilmoittakaa asiasta hänelle, rangaiskaa häntä
ja saakoon hän viettää lopun elämästään jossakin luostarissa rukoillen
ja itkien. Jos hän olisi tehnyt toisenkin rikoksen, olisin sanonut:
Katsokaa, herra Villefort, tässä näette myrkyn, jolle ei ole vielä
löydetty vastamyrkkyä. Se on pikainen kuin ajatus, nopea kuin leimahdus
ja surmaava kuin salama. Antakaa hänelle tuota samaa myrkkyä, uskokaa
hänet Jumalan huomaan ja pelastakaa siten henkenne ja kunnianne, sillä
hän vainoo teidän omaa henkeänne. Näen hänen lähestyvän vuodettanne
teeskennelty hymy huulillaan ja kauniit sanat suussaan! Teidän käy
onnettomasti, herra Villefort, ellette iske, ennen kuin hän iskee. Niin
olisin sanonut teille, jos hän olisi surmannut ainoastaan kaksi. Mutta
hän on nähnyt kolme kuolintapausta on katsellut kolmea kuolinkamppailua
ja on polvistunut kolmen ruumiin ääreen. Mestauslavalle myrkyttäjä,
mestauslavalle! Puhutte kunniastanne, tehkää niin kuin olen sanonut, ja
kuolemattomuus odottaa teitä!
Villefort vaipui polvilleen.
-- Kuulkaa, sanoi hän, -- minulla ei ole niin suurta voimaa kuin
teillä. Ei teilläkään olisi, jos Valentinen sijasta olisi kysymys
tyttärestänne, neiti Madeleinesta.
Tohtori kalpeni.
-- Tohtori, jokainen naisesta syntynyt on luotu kärsimään ja kuolemaan.
Tohtori, minä kärsin ja odotan kuolemaa.
-- Olkaa varuillanne, sanoi Avrigny, -- kuolemanne voi olla hidas.
Näette sen saapuvan vasta sitten, kun olette nähnyt sen iskevän
isäänne, vaimoonne ja poikaanne.
Villefort oli tukehtumaisillaan, hän tarttui tohtorin käsivarteen.
-- Kuulkaa minua, huudahti hän, -- säälikää minua, tukekaa minua... Ei,
tyttäreni ei ole syyllinen... Vaikka veisitte meidät tuomioistuimen
eteen, niin huutaisin sielläkin: Ei, tyttäreni ei ole syyllinen ...
meidän talossamme ei ole tapahtunut rikosta...! Kuuletteko, en tahdo,
että talossani on tapahtunut rikos, sillä ymmärrättehän, että kun rikos
jonnekin tulee, se ei saavu yksinään. Mitä te siitä välitätte, kuolenko
toisen surmaamana...? Oletteko ystäväni? Oletteko ihminen, onko teillä
sydäntä...? Ei, te olette lääkäri...! Minä sanon teille: Minä en laahaa
tytärtäni mestauslavalle...! Tämä ajatus kalvaa mieltäni, pakottaa
minut raatelemaan rintaani omin sormin! Jos olisittekin erehtynyt,
tohtori...! Jos se olisi joku toinen kuin tyttäreni! Jos jonakin
päivänä tulisin kalmankalpeana teille sanomaan: Murhamies, olet
surmannut tyttäreni...! Jos sellaista tapahtuisi, niin surmaisin
itseni, vaikka olenkin kristitty!
-- Hyvä on, sanoi tohtori oltuaan hetkisen vaiti, -- minä odotan.
Villefort katsoi häneen aivan kuin vielä epäillen hänen sanojaan.
-- Mutta, jatkoi Avrigny hitaasti ja juhlallisesti, -- jos talossanne
joku sairastuu, jos tauti iskee vaikkapa teihin, niin älkää lähettäkö
noutamaan minua, minä en tule. Olen valmis säilyttämään teidän
kanssanne tämän kamalan salaisuuden, mutta en anna häpeän ja kalvavan
tuskan rehottaa ja kantaa hedelmiä omassatunnossani, niin kuin rikos ja
onnettomuus saavat rehottaa ja kantaa hedelmiä teidän talossanne.
-- Jätätte siis minut oman onneni nojaan?
-- Jätän, sillä en voi seurata teitä kauemmaksi, ellen tahdo lopulta
joutua mestauslavalle. Jokin toinen seikka ilmaisee ja lopettaa tämän
kamalan murhenäytelmän. Hyvästi.
-- Tohtori, jääkää!
-- Ajatukset, jotka nyt tahraavat sieluani, tekevät talonne minulle
pelottavaksi ja vihatuksi. Hyvästi.
-- Sananen vielä, yksi ainoa sana! Jätätte minut keskelle tätä kamalaa
tapausta, jonka ilmiantonne on tehnyt entistään kauheammaksi. Mitä
sanon tuon vanhan palvelijan äkillisestä kuolemasta?
-- Se on totta, sanoi tohtori Avrigny, -- tulkaa saattamaan minua.
Tohtori poistui edellä, Villefort seurasi häntä. Palvelijat seisoivat
levottomina käytävissä ja portailla, joita myöten lääkärin täytyi
mennä.
-- Hyvä herra, sanoi Avrigny niin kovaa, että kaikki sen voivat kuulla,
-- Barrois-parka istuskeli viime aikoina liiaksi paikallaan. Hän, joka
oli tottunut kiertämään herransa kanssa ratsain tai vaunuissa pitkin
Eurooppaa, kuoli, kun joutui liikkumaan vain nojatuolin lähistöllä.
Hänen verensä tuli sakeaksi. Hän oli verevä, kaula oli lyhyt ja paksu,
hän sai halvauksen, ja minä tulin paikalle liian myöhään.
-- Pitäkää tarkkaa huolta siitä, lisäsi hän hiljaa, -- että tuo kuppi,
jossa on orvokkisiirappia, tyhjennetään pesään.
Ja tarttumatta Villefort'in käteen, katumatta hetkeäkään sanojaan
tohtori poistui palvelijoitten kyynelten ja valitusten saattamana.
Samana iltana kaikki palvelijat, jotka olivat neuvotelleet
keskenään keittiössä, tulivat pyytämään rouva Villefort'ilta eroa
palveluksestaan. Eivät mitkään pyynnöt eivätkä palkankorotukset voineet
heitä pidättää. He vastasivat vain:
-- Tahdomme mennä pois, sillä kuolema asuu tässä talossa.
He lähtivät kaikista pyynnöistä huolimatta, ja lähtiessään he
selittivät, että heistä oli ikävä jättää hyvä isäntäväki, varsinkin
Valentine-neiti, joka aina oli ollut hyvä, auttavainen ja lempeä.
Villefort katsoi näiden sanojen aikana Valentineen.
Tyttö itki.
Hänen kyynelensä liikuttivat Villefort'ia, ja tämä sattui katsahtamaan
vaimoonsakin. Hän oli näkevinään synkän hymyn hetkisen leikkivän rouva
Villefort'in ohuilla huulilla, niin kuin toisinaan näkee onnettomuutta
ennustavan meteorin putoavan kahden pilven välistä myrskyisältä
taivaalta.