Heinäkuun lämpimimmät päivät olivat tulleet. Oli lauantai ja Morcerfin
tanssiaiset.
Kello oli kymmenen illalla. Kreivin puutarhan isot puut erottautuivat
selvinä taivasta vastaan. Ukkonen oli uhannut koko päivän, mutta nyt
loittonivat pilven viimeisetkin liepeet ja kirkas tähtitaivas tuli
näkyviin.
Alakerran saleista kaikui soitto sekä valssin ja galopin kohina, ja
valojuovat tunkeutuivat sieltä puutarhaan sälekaihtimien lävitse.
Puutarhassa liikkui tällä hetkellä kymmenkunta palvelijaa, sillä
kreivitär oli käskenyt kattaa illallispöydän puutarhaan, koska taivas
näytti kirkastuvan. Iso teltta oli pystytetty keskelle ruohokenttää.
Puutarhan käytävät oli valaistu värillisillä lyhdyillä italialaiseen
tapaan, ja ruokapöydällä oli runsaasti kynttilöitä ja kukkia, niin kuin
on tapana kaikissa maissa, joissa pöydän ylellisyydelle pannaan painoa.
Kun kreivitär Morcerf saapui salonkiinsa annettuaan palvelijoille
määräyksensä, alkoivat huoneet täyttyä kutsuvieraista, joita taloon
houkutteli paljon enemmän talon emännän herttaisuus kuin hänen miehensä
korkea poliittinen asema. Jokainen tiesi, että Mercedes-rouva hienolla
aistillaan taas keksisi juhlaansa jotakin, mitä saattoi muille kertoa
tai panna tarpeen varalta muistiinsa.
Rouva Danglars oli tätä nykyä siksi levoton, että hän ensin epäröi,
mennäkö laisinkaan rouva Morcerfin tanssiaisiin. Mutta lauantain
aamupäivällä hänen vaununsa sattuivat ajamaan Villefort'in vaunujen ohi
ja tämän viitattua vaunuja pysähtymään he saattoivat ikkunoista
aloittaa seuraavan keskustelun:
-- Menette varmaankin rouva Morcerfin tanssiaisiin? kysyi
kuninkaallinen prokuraattori.
-- En, vastasi rouva Danglars, -- sillä en voi oikein hyvin.
-- Teidän pitäisi kuitenkin mennä, sanoi Villefort luoden häneen
merkitsevän katseen. -- Teidän pitäisi aivan välttämättä olla siellä.
-- Niinkö arvelette? kysyi paronitar.
-- Niin.
-- Siinä tapauksessa menen.
Rouva Danglars saapui siis tanssiaisiin kauniina ja yllään häikäisevä
puku. Hän astui ovesta sisään juuri kun Mercedes tuli vastapäisestä
ovesta.
Kreivitär lähetti Albertin ottamaan rouva Danglars'ia vastaan.
Albert riensi hänen luokseen, lausui muutamia hyvin ansaittuja
kohteliaisuuksia hänen pukunsa johdosta ja tarjosi hänelle käsivartensa
taluttaakseen hänet sinne, minne hän tahtoi istahtaa.
Albert katsahti ympärilleen.
-- Etsittekö tytärtäni? hymyili paronitar.
-- Etsin, sanoi Albert. -- Oletteko ehkä ollut niin julma, ettette
olekaan tuonut häntä mukananne?
-- Rauhoittukaa. Hän tapasi neiti Villefort'in ja läksi hänen kanssaan
jalan. Kohta he saapuvat meidän jäljestämme, kumpikin valkoisessa
puvussa, toisella kimppu kamelioita, toisella lemmikkejä. Mutta
sanokaahan...
-- Ketä te vuorostanne etsitte? kysyi Albert hymyillen.
-- Eikö kreivi Monte-Cristo tule tänne tänä iltana?
-- Seitsemästoista! vastasi Albert.
-- Mitä sillä tarkoitatte?
-- Tarkoitan, että te olette seitsemästoista, joka kysyy samaa, sanoi
Albert hymyillen. -- Kreivi on todentotta huomattu henkilö. Minun
täytyy onnitella häntä.
-- Entä vastaatteko jokaiselle samalla tapaa kuin minullekin?
-- Anteeksi, en ole vielä vastannutkaan. Rauhoittukaa, hyvä rouva, tuo
huomattu mies saapuu; me kuulumme niihin, joilla siinä suhteessa on
etuoikeuksia.
-- Olitteko eilen oopperassa?
-- En.
-- Hän oli siellä.
-- Todellakin! Ja saiko tuo erikoinen mies taas jotakin merkillistä
aikaan?
-- Ainahan hän saa jotakin aikaan. Elssler esiintyi Ontuvassa
Paholaisessa, kreikkalainen prinsessa oli aivan hurmaantunut. Cachuchan
päätyttyä kreivi kiinnitti komean sormuksen kukkavihon varteen ja
heitti sen tanssijattarelle, joka kolmannessa näytöksessä astui esiin
sormus sormessaan, kunnioittaakseen siten kreiviä. Entä tuleeko
kreikkalainen prinsessa tänne?
-- Ei, häntä ette saa nähdä täällä. Hänen asemansa kreivin talossa ei
ole oikein vakiintunut.
-- Jättäkäähän minut ja menkää puhuttelemaan rouva Villefort'ia, sanoi
paronitar. -- Huomaan, että hän haluaa kiihkeästi saada puhua
kanssanne.
Albert kumarsi rouva Danglars'ille ja meni rouva Villefort'in luo, joka
avasi suunsa heti, kun näki nuoren miehen lähestyvän.
-- Voinpa lyödä vetoa, sanoi Albert keskeyttäen hänet, -- että tiedän,
mitä aiotte minulle sanoa.
-- Jopa nyt jotakin, sanoi rouva Villefort.
-- Jos arvaan oikein, niin tunnustatteko?
-- Tunnustan.
-- Aiotte kysyä minulta, onko kreivi Monte-Cristo tullut ja tuleeko
hän.
-- Enpä. Hän ei tällä hetkellä ole mielessäni. Aioin kysyä teiltä,
oletteko saanut tietoja Franz-herrasta.
-- Olen, eilen.
-- Ja mitä hän kirjoitti?
-- Että hän lähtee matkalle samalla kun kirjekin.
-- Hyvä. Ja kertokaa nyt kreivistä.
-- Kreivi saapuu, olkaa rauhassa.
-- Tiedättekö, että hänellä on toinenkin nimi kuin Monte-Cristo?
-- En, sitä en tietänyt.
-- Monte-Cristo on erään saaren nimi, ja hänellä on oma sukunimensä.
-- Sitä en ole koskaan ennen kuullut.
-- Minä tiedän siis enemmän kuin te. Hänen nimensä on Zaccone.
-- Voihan olla mahdollista.
-- Hän on maltalainen, ja laivanvarustajan poika.
-- Teidän pitäisi kertoa nuo kaikki tietonne julkisesti, niin
herättäisitte hyvin suurta huomiota.
-- Hän on palvellut sotaväessä Intiassa, löytänyt hopeakaivoksen
Thessaliasta ja tullut Pariisiin perustaakseen vesiparannuslaitoksen
Auteuiliin.
-- Siinäpä vasta on uutisia, sanoi Morcerf. -- Sallitteko, että kerron
ne muillekin?
-- Kyllä, mutta vähitellen, yksitellen, ilmaisematta, että minä ne olen
kertonut.
-- Kuinka niin?
-- Siksi, että olen siepannut salaisuuden.
-- Keneltä?
-- Poliisilaitokselta.
-- Nuo uutiset siis tulivat...
-- Eilisiltana prefektille. Ymmärrättehän, että Pariisi on joutunut
ymmälle nähdessään sellaista loistoa, ja poliisi on ryhtynyt
tutkimuksiin.
-- Hyvä! Ei puutu enää muuta kuin että kreivi vangitaan maankiertäjänä
sen vuoksi, että hän on liian rikas.
-- Niin hänen olisikin helposti voinut käydä, elleivät tiedot olisi
olleet hänelle hyvin edulliset.
-- Aavistaako kreivi-parka, missä vaarassa hän on?
-- En usko.
-- Ihmisrakkaus siis vaatii varoittamaan häntä. Minä ilmoitan siitä
hänelle heti, kun hän tulee.
Samassa lähestyi heitä kaunis, nuori, kirkassilmäinen, mustatukkainen,
kiiltäväviiksinen mies ja kumarsi kunnioittavasti rouva Villefort'ille.
Albert ojensi hänelle kätensä.
-- Hyvä rouva, sanoi hän, -- minulla on kunnia esitellä teille herra
Maximilien Morrel, kapteeni ratsuväessä, johon kuuluvat meidän
uljaimmat upseerimme.
-- Minulla on ollut ilo tavata hänet jo Auteuilissa kreivi
Monte-Criston luona, sanoi rouva Villefort kääntyen huomattavan
kylmästi poispäin.
Tämä vastaus ja varsinkin ääni, jolla se lausuttiin, kouristi
Morrel-raukan sydäntä. Mutta hyvitys oli tulossa. Kääntyessään poispäin
hän näki ovessa kauniin, valkopukuisen olennon, jonka suuret, näköjään
ilmeettömät silmät olivat suunnattuina häneen ja joka hitaasti nosti
kädessään olevan lemmikkikimpun huulilleen.
Morrel ymmärsi tämän tervehdyksen niin hyvin, että hän --
mahdollisimman ilmeettömänä hänkin -- vei nenäliinansa suulleen. Ja
nämä molemmat kuvapatsaat, joiden sydämet kiihkeästi sykkivät kylmän
muodon alla, katsoivat toisiaan yli avaran salin ja unohtivat, että
ketään muita oli saapuvilla.
He olisivat voineet seisoa tällä tavoin kauankin, ellei kreivi
Monte-Cristo olisi astunut sisään.
Olemme jo maininneet, että kreivi herätti huomiota kaikkialla, minne
hän ilmestyi. Siihen ei ollut syynä hänen vaatetuksensa: musta puku,
jonka kuosi oli moitteeton, mutta joka samalla oli yksinkertainen ja
vailla kunniamerkkejä, valkoiset liivit, joissa ei ollut mitään
koruompelua, kauniisti laskeutuvat housut, ei, vaan siihen olivat syynä
hänen kalpeat kasvonsa, musta, kihara tukkansa, tyynet, puhtaat
piirteet, syvä, alakuloinen katse, jalomuotoinen suu, johon helposti
tuli ylpeän halveksimisen ilme. Todellakin: kaikkien katseet
suuntautuivat häneen.
Pienimmätkin yksityiskohdat kreivissä ilmaisivat jotakin, ja kaikella
oli oma merkityksensä, sillä pitkän harjaantumisen ja ajattelun
tuloksena olivat hänen piirteensä, kasvojensa ilmeet ja pienimmätkin
liikkeensä saaneet joustavuuden ja verrattoman varmuuden.
Mutta niin omituinen on pariisilainen seurapiiri, että tämä kaikki ei
sittenkään olisi merkinnyt sille mitään, elleivät sitä olisi
kruunanneet kreivin salaperäisyys ja suunnattoman suuri rikkaus.
Tervehtien kepeästi molemmille puolilleen kreivi lähestyi rouva
Morcerfia, joka oli nähnyt hänet vastapäätä ovea olevasta peilistä ja
valmistautunut häntä tervehtimään.
Mercedes siis kääntyi häneen päin hymy huulillaan, samassa kun kreivi
kumarsi hänelle.
Epäilemättä hän luuli, että kreivi sanoisi hänelle jotakin; ja kreivi
puolestaan ilmeisesti odotti, että Mercedes ensimmäisenä puhuisi. Mutta
he pysyivät vaiti. Sovinnaisten kohteliaisuuksien vaihtaminen tuntui
nähtävästi heistä kummastakin tarpeettomalta. Kumarrettuaan kreivi
kääntyi Albertin puoleen, joka käsi ojossa riensi häntä vastaan.
-- Oletteko nähnyt äitini? kysyi Albert.
-- Minulla oli juuri äsken kunnia tervehtiä häntä, sanoi kreivi, --
mutta en ole nähnyt vielä isäänne.
-- Hän puhuu politiikkaa tuolla pienessä kuuluisuuksien ryhmässä.
-- Ovatko nuo tuolla kuuluisia miehiä? kysyi Monte-Cristo. -- Sitäpä en
olisi uskonut. Millä alalla he ovat kuuluisia? Tiedättehän, että
kuuluisuuksia on monenlaisia.
-- Tuo laiha herrasmies on tiedemies. Hän on Rooman lähistöltä löytänyt
sisiliskon, jolla on yksi selkänikama enemmän kuin muilla, ja hän on
saapunut ilmoittamaan löydöstään Tiedeakatemialle. Häntä vastaan on
kauan väitelty, mutta tiedemies on lopulta päässyt voitolle. Se nikama
sai tiedemaailmassa paljon melua aikaan. Mies oli sitä ennen
kunnialegioonan jäsen; nyt hänestä on tehty upseeri.
-- Toden totta, sanoi Monte-Cristo, -- se kunniamerkki on ainakin
viisaasti annettu. Jos hän löytää toisen nikaman, tehdään hänestä kai
komentaja?
-- Luultavasti, sanoi Morcerf.
-- Entä mikä mahtaa olla tuo toinen herra, jolla on noin merkillinen
hännystakki: sininen, vihreällä koristettu?
-- Hän ei suinkaan itse ole keksinyt takkiaan. Tasavalta, joka, niin
kuin tiedätte, oli hiukan taiteellinen, tahtoi antaa akatemian
jäsenille univormun ja käski Davidia keksimään sellaisen.
-- Todellako! sanoi Monte-Cristo. -- Tuo herra on siis akatemian jäsen?
-- Hän on viikon ajan kuulunut tuohon oppineeseen seuraan.
-- Ja mikä on ollut hänen erikoisansionsa?
-- Luullakseni hän pistää neuloja kaniinien päähän, syöttää kanoille
värimataraa ja tonkii koirien selkäydintä kalanruodolla.
-- Onko hän sitä tietä päässyt Tiedeakatemiaan?
-- Ei suinkaan, vaan Ranskan akatemiaan.
-- Mutta mitä tekemistä Ranskan akatemialla on sen kanssa?
-- Sen kyllä selitän. Näyttää näet siltä, että...
-- Että nuo kokeilut ovat vieneet tiedettä suuresti eteenpäin?
-- Ei sen vuoksi, mutta hän on kirjoittanut niistä hyvällä tyylillä.
-- Se mahtaa suuresti kiihottaa itserakkautta kaniineissa, joiden
päähän hän pistää neuloja, kanoissa, joiden luut hän värjää punaisiksi,
ja koirissa, joiden selkäytimen hän pilaa.
Albert alkoi nauraa.
-- Entä tuo kolmas? kysyi kreivi.
-- Tuoko, jolla on vaaleansininen puku?
-- Niin.
-- Hän on isäni virkaveli, joka vastusti kiivaasti sitä, että päärien
kamarin jäsenillä olisi virkapuku. Hänen puheensa herätti suurta
huomiota. Vapaamieliset lehdet olivat ennen pidelleet häntä pahoin,
mutta vastustaessaan hovin vaatimuksia hän pääsi niiden suosioon. Hänet
aiotaan nimittää lähettilääksi.
-- Ja minkä vuoksi hän on päässyt päärien kamariin?
-- Hän on kirjoittanut pari kolme operettia, ostanut neljä viisi
_Siècle_-lehden osaketta ja äänestänyt viisi kuusi kertaa hallituksen
puolesta.
-- Hyvä, sanoi Monte-Cristo, -- tehän olette aivan verraton opettaja.
Teettehän minulle nyt erään palveluksen?
-- Minkä?
-- Ettette esittele minua noille herroille, ja jos he sitä puolestaan
tahtovat, niin varoitatte minua ajoissa.
Tällä hetkellä kreivi tunsi käden laskeutuvan käsivarrelleen. Hän
kääntyi ja näki Danglars'in.
-- Tekö siinä olettekin, paroni, sanoi hän.
-- Miksi puhuttelette minua paroniksi? sanoi Danglars. -- Tiedättehän,
etten pane mitään painoa arvonimille. En ole samanlainen kuin te,
vicomte, tehän sille panette suuren painon, eikö niin?
-- Tietysti panen, sanoi Albert, -- sillä ellen olisi vicomte, en olisi
mitään, jota vastoin te voitte luopua paronin nimestä ja pysytte aina
kuitenkin miljoonamiehenä.
-- Joka heinäkuun hallituksen aikana onkin minun mielestäni kaunein
arvonimi, vastasi Danglars.
-- Pahaksi onneksi ei ihminen ole miljoonamies koko elinaikaansa, niin
kuin on paroni, Ranskan pääri tai akatemian jäsen. Todistuksena siitä
ovat miljoonamiehet Franck ja Poulmann Frankfurtissa, jotka ovat
tehneet vararikon.
-- Todellako? sanoi Danglars kalveten.
-- Sain siitä juuri tänä iltana tiedon postitse. Minulla oli noin
miljoona sijoitettuna heidän liikkeeseensä, mutta kun sain ajoissa
varoituksen, vaadin noin kuukausi sitten heiltä rahani takaisin.
-- Hyvä Jumala, sanoi Danglars. -- He ovat äskettäin saaneet minulta
kaksisataatuhatta frangia.
-- Nythän olette saanut varoituksen. Heidän nimikirjoituksensa vastaa
viittä prosenttia.
-- Mutta varoitus tulee liian myöhään, sanoi Danglars, -- olen
lunastanut heidän vekseleitään.
-- Vai niin! sanoi Monte-Cristo. -- Nyt on siis edellisiin tullut lisää
kaksisataatuhatta...
-- Hiljaa! sanoi Danglars. -- Älkää puhuko niistä asioista ... älkää
ainakaan nuoren Cavalcantin kuullen, lisäsi pankkiiri kuiskaten ja
katsoen nuoreen mieheen päin.
Morcerf oli jättänyt kreivin lähestyäkseen äitiään, ja Danglars meni
tervehtimään nuorempaa Cavalcantia. Monte-Cristo jäi hetkiseksi yksin.
Kuumuus alkoi jo käydä tukahduttavaksi.
Palvelijat kulkivat tarjoilemassa hedelmiä ja jäätelöä.
Monte-Cristo kuivasi nenäliinallaan hikistä otsaansa, mutta väistyi,
kun tarjotinta vietiin hänen ohitseen eikä ottanut mitään virvokkeita.
Rouva Morcerf piti koko ajan Monte-Cristoa silmällä. Hän näki, miten
tarjotin kulki hänen ohitseen, ja huomasi, että kreivi nimenomaan
väisti sitä.
-- Albert, sanoi hän, -- oletko huomannut erästä seikkaa?
-- Mitä, äiti?
-- Että kreivi ei koskaan ole suostunut syömään päivällistä isäsi
luona?
-- Se on kyllä totta, mutta hän on syönyt aamiaista minun luonani:
silloinhan hän juuri astui Pariisin hienoston keskuuteen.
-- Ei ole sama aterioida sinun luonasi kuin aterioiminen isän luona,
mutisi Mercedes. -- Olen pitänyt häntä silmällä jo siitä asti, kun hän
tuli tänne.
-- Entä sitten?
-- Hän ei ole maistanut mitään.
-- Kreivi on yleensäkin syömisessään hyvin kohtuullinen.
Mercedes hymyili alakuloisesti.
-- Mene hänen luokseen, ja kun ensimmäinen tarjotin kulkee hänen
ohitan, niin pyydä pyytämällä häntä ottamaan.
-- Miksi, äiti?
-- Tee minulle tämä palvelus, Albert, sanoi Mercedes.
Albert suuteli äitinsä kättä ja meni kreivin viereen.
Palvelija kantoi toista tarjotinta heidän ohitseen. Mercedes näki,
miten Albert kehotti kreiviä ottamaan, otti itse jäätelöä, ja ojensi
kreivillekin, mutta tämä kieltäytyi jyrkästi. Albert palasi äitinsä
luo. Kreivitär oli hyvin kalpea.
-- Näithän, hän ei ota mitään.
-- Se on totta, mutta miksi se pahoittaa mieltänne?
-- Tiedäthän, Albert, että naiset ovat merkillisiä. Olisin mielelläni
suonut, että kreivi olisi nauttinut jotakin minun luonani, vaikka ei
muuta kuin appelsiinin siemenen. Ehkä hän ei ole tottunut ranskalaisiin
tapoihin, ehkä hänellä on oma makunsa.
-- Hyvä Jumala, ei suinkaan. Italiassa näin hänen nauttivan mitä
tahansa. Ehkä hän on tänä iltana huonolla tuulella.
-- Sitä paitsi, sanoi kreivitär, -- hän on asunut etelämaissa eikä
varmaankaan kärsi kuumuudesta niin paljon kuin me muut?
-- En usko, sillä hän valitti äsken tukehtuvansa ja kysyi, miksi
sälekaihtimia ei aukaista, kun kerran ikkunat on jo avattu.
-- Mutta sillähän tavoin saan todella tietää, onko hän edeltä käsin
päättänyt kieltäytyä kaikesta, sanoi Mercedes ja lähti salongista.
Vähän sen jälkeen ikkunoiden kaihtimet avattiin, ja jasmiinien ja
köynnöskasvien lomitse saattoi nähdä lyhdyillä valaistun puutarhan ja
teltan suojaan laaditun illallispöydän.
Tanssivat herrat ja naiset, pelaajat ja keskustelijat huudahtivat
ilosta ja vetivät nauttien raitista ilmaa keuhkoihinsa.
Mercedes palasi. Hän oli kalpeampi kuin mennessään, mutta päättäväisen
näköinen niin kuin hän toisinaan saattoi olla. Hän meni suoraan sitä
ryhmää kohden, jonka keskustana oli hänen miehensä.
-- Älkää pidättäkö näitä herroja täällä, herra kreivi, sanoi hän. --
Elleivät herrat pelaa korttia, he varmaan hengittävät paljon mieluummin
ulkoilmaa kuin tukehtuvat täällä.
-- Rouva kreivitär, sanoi eräs vanha, hyvin kohtelias soturi, v:n 1809
urhoja, -- emme me yksinämme mene puutarhaan.
-- Minä näytän esimerkkiä, sanoi Mercedes.
Ja kääntyen kreivi Monte-Criston puoleen hän pyysi:
-- Herra kreivi, olkaa ystävällinen ja tarjotkaa minulle käsivartenne.
Kreivi melkein horjahti kuullessaan nämä yksinkertaiset sanat. Hän
katsoi Mercedekseen. Sitä kesti vain hetkisen, mutta kreivittärestä se
tuntui ikuisuudelta: niin paljon ajatuksia välähti Monte-Criston
katseesta.
Hän tarjosi käsivartensa kreivittärelle, tämä nojautui siihen tai
oikeammin sanoen kosketti sitä kädellään, ja he astuivat puutarhaan
portaita myöten, joita reunustivat kukkivat kameliat ja rhododendronit.
Heidän jäljestään ja toisia portaita myöten riensi puutarhaan iloisesti
huudahdellen kymmenkunta paria.