Jättäkäämme pankkiiri ajamaan täyttä laukkaa kotiinsa ja seuratkaamme
rouva Danglars'ia hänen aamupäivävierailulleen.
Olemme kertoneet, että puoli yhdeltä rouva Danglars käski valjastaa
hevoset vaunujensa eteen ja läksi ajamaan. Hän ajoi Saint-Germainiin
päin, kääntyi Mazarine-kadulle ja käski pysähtyä Pont-Neufin pasaasin
eteen. Siellä hän astui vaunuista ja meni pasaasin läpi. Hän oli hyvin
yksinkertaisessa asussa, niin kuin ainakin hieno nainen aamupäivällä
asioille lähtiessään.
Guénégaud-kadulla hän nousi ajurin vaunuihin ja käski ajaa
Harlay-kadulle.
Heti vaunuihin päästyään hän otti taskustaan tiheän harson ja kiinnitti
sen olkihattuunsa. Sitten hän pani hatun päähänsä ja huomasi
mielihyväkseen pienestä taskupeilistään, ettei hänestä näkynyt muuta
kuin valkoinen iho ja kirkkaat silmät.
Vaunut ajoivat Pont-Neufin yli ja saapuivat Dauphine-torin kautta
oikeuspalatsin pihaan. Rouva Danglars maksoi ajurin heti astuessaan
vaunuista, riensi portaita ylös kepeästi ja tuli istuntosalin edessä
olevaan odotussaliin.
Aamupäivällä oli oikeuspalatsissa paljon touhua ja vielä enemmän
asiakkaita, eikä näillä ole aikaa katsella naisia. Rouva Danglars kulki
siis odotussalin poikki, eivätkä häntä huomanneet muut kuin kymmenkunta
naista, jotka siellä odottivat asianajajaansa.
Villefort'in odotushuoneessa oli paljon väkeä, mutta rouva Danglars'in
ei tarvinnut edes mainita nimeäänkään; heti kun hän astui sisään, nousi
eräs vahtimestari, tuli hänen luokseen ja kysyi, oliko hän se, jota
kuninkaallinen prokuraattori odotti, ja saatuaan myöntävän vastauksen
johdatti hänet erityisen käytävän kautta Villefort'in työhuoneeseen.
Villefort istui pöydän ääressä kirjoittamassa, selkä oveen päin. Hän
kuuli oven aukeavan, vahtimestarin lausuvan: "Astukaa sisään, rouva!"
ja oven sulkeutuvan, tekemättä ainoatakaan liikettä. Mutta tuskin hän
oli kuullut vahtimestarin askelten loittonevan, kun hän nopeasti
kääntyi, väänsi oven lukkoon, veti verhot eteen ja tarkasti huoneen
jokaisen sopen.
Kun hän oli varma siitä, ettei kukaan voinut heitä nähdä eikä kuulla,
sanoi hän:
-- Kiitos täsmällisyydestänne.
Ja hän tarjosi vieraallensa tuolin, johon rouva Danglars istui,
sillä hänen sydämensä jyskytti niin voimakkaasti, että hän oli
tukehtumaisillaan.
-- Kas niin, sanoi kuninkaallinen prokuraattori vuorostaan istuen ja
kääntäen tuoliaan niin, että joutui istumaan vastapäätä rouva
Danglars'ia, -- siitä on jo pitkä aika, kun minulla on ollut onni saada
kahden kesken puhella kanssanne. Ja suureksi mielipahakseni on meidän
keskusteltava hyvin tuskallisesta asiasta.
-- Ja kuitenkin minä olen heti noudattanut käskyänne, vaikka tämä
keskustelu epäilemättä on minulle kipeämpi kuin teille.
Villefort hymyili katkerasti.
-- Siis on totta, sanoi hän vastaten enemmän omiin ajatuksiinsa kuin
rouva Danglars'in lauseisiin, -- siis on totta, että kaikki tekomme
jättävät menneisyyteen jälkensä, toiset synkän, toiset valoisan. Kaikki
askelemme elämässä ovat kuin käärmeen kulkua hiekassa: niistä jää uoma.
Moni on tätä uomaa saanut kastaa kyynelillään.
-- Ymmärrättehän mielenliikutukseni? sanoi rouva Danglars. -- Kohdelkaa
siis minua hellävaroin. Tämä huone, jossa niin moni syyllinen on
seisonut vapisten ja häveten, tämä tuoli, jolle minä nyt istun vapisten
ja häveten... Saan ponnistaa järkeäni, etten pitäisi itseäni
rikollisena naisena ja teitä ankarana tuomarina.
Villefort pudisti päätään ja huokasi.
-- Minun paikkani ei ole tuomarin istuimella, vaan syytetyn penkillä.
-- Teidänkö? sanoi rouva Danglars kummastuneena.
-- Niin, minun.
-- Tunnollisena miehenä liioittelette nyt asemaanne, sanoi rouva
Danglars, ja hänen kauniit silmänsä välähtivät. -- Mainitsemanne uoma
on kiihkeän nuoruuden uurtama. Intohimojen pohjalla, nautinnon takana,
on aina katumusta. Sen vuoksi evankeliumi, onnettomien ikuinen tuki,
kertoo meille naisraukoille ihmeellisen vertauksen langenneesta
naisesta. Uskon, että Jumala antaa minulle anteeksi nuoruuteni synnit,
sillä elleivät kärsimykseni ole juuri puolustuksena, niin ne ovat
ainakin sovituksena. Mutta mitä pelättävää onkaan teillä miehillä,
joille koko maailma antaa anteeksi ja jotka häväistysjuttu vain
aateloi.
-- Tunnettehan minut, sanoi Villefort, -- en ole tekopyhä, en ainakaan
syyttä. Jos otsani on synkkä, ovat monet huolet sen sellaiseksi
tehneet; jos sydämeni on kova, niin se on kovettunut voidakseen kestää
kaikki kolaukset. Sellainen en ollut nuoruudessani, sellainen en ollut
kihlajaisissani Cours-kadun varrella Marseillessa. Mutta sen jälkeen
kaikki on muuttunut minussa ja ympärilläni. Elämäni on kulunut
vaikeiden asioiden hoitamisessa ja sellaisten ihmisten kukistamisessa,
jotka vapaaehtoisesti tai tahtomattaan ovat osuneet tielleni tuottamaan
minulle vaikeuksia. Huonot teot tulevat myös usein ihmistä vastaan
verhottuina välttämättömyyden vaippaan. Ja kun sitten on tehnyt huonon
teon, kiihtyneenä, pelon tai huumauksen vallassa, niin huomaakin, että
olisi voinut sen välttää. Silloin, sokeudessamme, emme keksineet
oikeata keinoa, mutta jälkeenpäin sanomme itsellemme: miksi en tehnyt
niin ja niin? Teitä naisia taas harvoin omantunnonvaivat ahdistavat,
sillä te olette harvoin itse päättämässä teostanne, vaan teidät
pakotetaan tekoon, ja melkein aina rikoksenne ovatkin toisten
aiheuttamia.
-- Myöntäkää joka tapauksessa, että jos olen rikoksen tehnyt, jos olen
siihen itse ollut syyllinen, niin eilen sain ankaran rangaistuksen,
sanoi rouva Danglars.
-- Poloinen! sanoi Villefort puristaen hänen kättään. -- Se on liian
ankara rangaistus, ja näin, että olitte menehtyä, ja kuitenkin...
-- Mitä?
-- Minun täytyy suoraan sanoa ... kootkaa koko rohkeutenne, sillä vielä
ette tiedä kaikkea.
-- Hyvä Jumala, sanoi rouva Danglars kauhistuneena, -- mitä vielä on
tapahtunut?
-- Te ette näe muuta kuin menneisyyden, ja se on todellakin synkkä.
Kuvitelkaa tulevaisuutta, joka on vieläkin synkempi, tulevaisuutta ...
ehkä kamalaakin ... ehkä veristä...
Paronitar tiesi, että Villefort yleensä aina oli tyyni, ja siksi nuo
kiihkeät sanat kauhistuttivat häntä niin, että hän avasi suunsa
kirkaistakseen, mutta huuto kuoli hänen huulilleen.
-- Kuinka tuo kamala menneisyys on voinut nousta haudastaan? huudahti
Villefort. -- Mitenkä se on voinut ruveta kummittelemaan ja saa nyt
poskemme kalpenemaan ja otsamme punastumaan?
-- Sattuma on sen järjestänyt, sanoi Hermine.
-- Sattuma! huudahti Villefort. -- Ei, ei, sattumaa ei ole olemassa.
-- On kyllä. Eikö kreivi Monte-Cristo sattumalta ostanut tuota taloa?
Eikö hän sattumalta alkanut kaivaa maata? Eikö sattumalta tuota
onnetonta lasta löydetty puun alta? Lapsiparka, jota en ole kertaakaan
saanut suudella, mutta jonka takia olen monta kyyneltä vuodattanut.
Sydämeni oli haljeta, kun kreivi kertoi tuosta löydöstä.
-- Se ei ollut totta. Siitä minun piti teille puhua, juuri se oli se
kamala uutinen, vastasi Villefort käheällä äänellä. -- Kukkien alta ei
löydetty mitään. Niiden alla ei ollut lasta. Meidän ei ole nyt syytä
itkeä ja huokailla. Meidän on syytä vapista!
-- Mitä tarkoitatte? huudahti rouva Danglars väristen.
-- Tarkoitan, että kreivi Monte-Cristo ei ole voinut löytää lapsen
luurankoa eikä raudoitettua laatikkoa noiden puiden alta, sillä
kumpaakaan ei siellä ollut.
-- Ei ollut! toisti rouva Danglars, ja hänen silmäteränsä laajenivat
kauhusta. -- Ei ollut! toisti hän vielä kerran aivan kuin olisi
koettanut sanojen kaiun ja äänen soinnun avulla hillitä vauhkoja
ajatuksia.
-- Ei! sanoi Villefort, ja hänen päänsä vaipui käsien varaan.
-- Ettekö siis haudannutkaan lapsiparkaa siihen? Miksi petätte minua?
Missä tarkoituksessa, sanokaa?
-- Se oli siellä. Mutta kuulkaahan minua, kuulkaa, ja varmaankin
säälitte minua, sillä olen kantanut mielessäni tätä taakkaa
kaksikymmentä vuotta heittämättä pienintäkään osaa siitä teidän
hartioillenne.
-- Hyvä Jumala, te kauhistutatte minua. Mutta puhukaa, minä kuuntelen!
-- Muistattehan, kuinka kului tuo tuskallinen yö, jolloin makasitte
punaisten verhojen suojassa kuolemaisillanne ja minä melkein yhtä
tuskissani kuin tekin odotin synnytystänne. Lapsi tuli maailmaan, se ei
liikkunut, ei hengittänyt, ei päästänyt ääntäkään. Luulimme sitä
kuolleeksi.
Rouva Danglars teki nopean liikkeen, aivan kuin olisi tahtonut syöksyä
pystyyn.
Mutta Villefort pidätti häntä pannen kätensä ristiin aivan kuin
rukoillen häntä kuuntelemaan tarkkaavaisesti.
-- Luulimme sitä kuolleeksi, jatkoi hän. -- Panin sen laatikkoon, menin
puutarhaan, aloin kaivaa maahan kuoppaa ja laskin sen sinne. Tuskin
olin ennättänyt sen tehdä, kun korsikalaisen käsivarsi ojentui minua
kohden. Näin aivan kuin varjon nousevan eteeni, näin salaman
välähtävän. Tunsin kipua, aioin huutaa, kylmä väristys kulki läpi
ruumiini ja tukahdutti ääneni... Kaaduin maahan ja luulin saaneeni
surmaniskun. En koskaan unohda suurta rohkeuttanne, kun toinnuttuani
laahasin itseni portaiden juurelle ja te -- vaikka olitte itsekin
kuolemaisillanne -- tulitte minua vastaan. Meidän täytyi salata tämä
kamala tapaus. Teillä oli rohkeutta palata kotiinne imettäjänne
tukemana. Minä keksin haavani syyksi kaksintaistelun. Vastoin kaikkea
odotustamme salaisuus säilyikin. Minut vietiin Versailles'iin. Kolme
kuukautta häilyin elämän ja kuoleman välillä. Kun vihdoin parannuin,
määrättiin minut etelään nauttimaan lämpöä ja valoa. Neljä miestä
kantoi minut Pariisista Châlons'iin, kolme peninkulmaa päivässä. Rouva
Villefort seurasi paarejani vaunuissaan. Châlons'issa vietiin minut
purteen Saone-joelle ja sieltä Rhône-joelle, ja virran viemänä saavuin
Arles'iin, sitten Arles'ista taas paareilla Marseilleen. Toipumistani
kesti kuusi kuukautta. En kuullut teistä mitään, en tohtinut
tiedustella, miten teidän oli käynyt. Palattuani Pariisiin sain kuulla,
että jäätyänne herra Nargonnen kuoltua leskeksi olitte mennyt
Danglars'in kanssa naimisiin.
Mitä olin ajatellut sen jälkeen, kun jälleen tulin tajuihini? Yhäti
samaa asiaa, lapsen ruumista: joka yö se nousi haudastaan uniini. Näin
sen seisovan haudan reunalla ja uhkaavan minua sormellaan ja
katseellaan. Heti Pariisiin tultuani aloin suorittaa tiedusteluja.
Kukaan ei ollut asunut talossa sen jälkeen, kun me olimme lähteneet
sieltä, mutta se oli vuokrattu yhdeksäksi vuodeksi. Menin tapaamaan
vuokralaista, sanoin, etten muka tahtonut nähdä talon joutuvan
vieraisiin käsiin, koska se oli vaimoni isän ja äidin omaisuutta.
Tarjosin hyvityksen saadakseni vuokrasopimuksen puretuksi. Minulta
pyydettiin kuusi tuhatta, olisin maksanut kymmenen, olisin maksanut
kaksikymmentä. Rahat olivat taskussani, purkamissopimuksen
allekirjoitutin heti. Kun sen olin saanut, ajoin täyttä laukkaa
Auteuiliin. Ei kukaan ollut astunut taloon lähtöni jälkeen. Kello oli
viisi illalla, menin punaiseen huoneeseen ja odotin yötä. Kaikki, mitä
vuoden aikana olin itselleni sanonut, palasi nyt entistä uhkaavampana
mieleeni.
Tuo korsikalainen, joka oli uhannut minua verikostolla, seurannut minua
Nîmes'ista Pariisiin, piiloutunut puutarhaan, iskenyt minua puukollaan,
nähnyt minun kaivavan kuoppaa ja hautaavan sinne lapsen -- hän voisi
saada tietoonsa, kuka te olitte. Jonakin päivänä hän kenties tulisi
kiristämään teiltä rahoja tällä kamalalla salaisuudella? Se olisi
hänelle mieluinen hyvitys siitä, etten ollutkaan kuollut hänen
puukoniskustaan? Oli siis välttämätöntä, että ennen kaikkea muuta, ja
kaiken varalta, hävitin menneisyyden jäljet, poistin kaikki näkyvät
todisteet. Jäihän muistoihini kylliksi todellisuutta.
Sen vuoksi olin purkanut vuokrasopimuksen, sen vuoksi olin tullut, sen
vuoksi odotin.
Yö tuli, odotin täydellistä pimeyttä. En ollut sytyttänyt valoa. Tuuli
heilutti huoneen verhoja ja sai minut kuvittelemaan, että niiden takana
oli vakooja piilossa. Tuon tuostakin värisin, sillä olin kuulevinani
vuoteesta teidän valitustanne, enkä tohtinut kääntyä katsomaan.
Sydämeni tykytti yön hiljaisuudessa niin voimakkaasti, että pelkäsin
haavani aukeavan uudelleen. Viimein vaimenivat kaikki äänet
ympärilläni. Tiesin, ettei minun nyt enää tarvinnut pelätä mitään,
ettei kukaan voinut minua nähdä eikä kuulla, ja päätin mennä
puutarhaan.
Kuulkaahan, Hermine, luulen olevani yhtä rohkea kuin kuka muu mies
tahansa, mutta kun otin taskustani portaitten oven avaimen -- jota me
molemmat niin paljon olimme rakastaneet ja jonka te olitte tahtonut
kiinnittää kultarenkaaseen --, kun avasin oven ja näin valojuovan
osuvan pitkänä viivana kiertoportaille, aivan kuin se olisi ollut
haamu, silloin nojauduin seinään ja olin vähällä huutaa. Luulin
tulevani hulluksi.
Lopulta minun onnistui hillitä itseni. Astuin portaita alas. Mutta
polveni vapisivat niin, että minun oli tartuttava lujasti kaidepuuhun.
Jos olisin hellittänyt siitä, olisin heti paikalla syöksynyt portaita
alas.
Tulin alaovelle. Sen vieressä seinää vastaan nojallaan oli lapio. Olin
ottanut salalyhdyn. Nurmikon keskellä pysähdyin, sytytin lyhdyn ja
jatkoin matkaani.
Marraskuu läheni loppuaan, kaikki vihanta oli puutarhasta kadonnut,
puut olivat enää vain kuivia runkoja, jotka levittelivät paljaita
oksiaan. Syyslehdet ja hiekka narskuivat jalkojeni alla.
Kauhu kouristi niin voimakkaasti sydäntäni, että lähestyessäni
puuryhmää otin taskustani pistoolin ja vedin hanan vireeseen. Olin
näkevinäni oksien välissä korsikalaisen uhkaavan hahmon.
Valaisin puuryhmää lyhdylläni. Ketään ei näkynyt. Katsahdin
ympärilleni, olin aivan yksin. Ei mikään ääni häirinnyt yön
hiljaisuutta; silloin tällöin vain huuhkajan kamala huuto tuntui
loihtivan yön haamut esiin.
Ripustin lyhdyn oksan tynkään, jonka olin jo edellisenä vuonna pannut
merkille alkaessani kaivaa hautaa.
Kesän aikana oli pitkä ruoho kasvanut tälle paikalle, ei kukaan ollut
käynyt sitä niittämässä. Mutta eräässä kohdassa ruoho ei ollut yhtä
pitkää. Se oli varmaankin sama paikka, josta ennen olin kaivanut.
Ryhdyin työhön.
Oli siis tullut hetki, jota olin jo vuoden odottanut!
Mutta vaikka etsin jokaisen turpeen alta kiihkeästi, niin en löytänyt
mitään. Ja kuitenkin olin jo kaivanut kahta vertaa syvemmälle ja
leveämmän kuopan kuin ensi kerralla. Luulin jo, että olin erehtynyt
paikasta, katselin puita, tunnustelin yksityiskohtia, jotka olivat
edellisellä kerralla jääneet mieleeni. Kylmä tuulen viima puhalsi
puiden alastomien oksien välitse, ja kuitenkin virtasi hiki otsaltani.
Muistin saaneeni puukon iskun juuri silloin, kun tallasin
maata peittääkseni kuopan. Olin silloin tarttunut kädelläni
kultasadepensaaseen, takanani oli kallio, jolle kävelijä saattoi
istahtaa, sillä kaatuessani oli käteni tuntenut tämän kallion. Pensas
oli nytkin oikealla puolellani, kallio takanani. Menin pitkälleni
maahan samaan asentoon kuin silloinkin, nousin ja aloin kaivaa ja
suurentaa kuoppaa. En löytänyt mitään, en kerrassaan mitään. Arkku oli
kadonnut.
-- Oliko arkku kadonnut? kysyi rouva Danglars, ja kauhu tukahdutti
hänen äänensä.
-- Älkää luulko, että tyydyin pelkästään tähän tutkimukseen, jatkoi
Villefort, -- ei, minä kaivoin joka paikasta puuryhmän alta. Ajattelin,
että murhaaja oli luullut, että arkussa oli aarteita ja oli kaivanut
sen maasta ja ottanut mukaansa. Kun hän sitten oli huomannut
erehdyksensä, oli hän vuorostaan kaivanut toisen kuopan ja pannut sinne
arkun. En kuitenkaan löytänyt mitään. Sitten arvelin, ettei hän
ollutkaan ollut niin varovainen, vaan oli heittänyt arkun vain jonnekin
pimentoon. Niinpä minun täytyi odottaa päivää voidakseni jatkaa
tutkimuksiani. Menin huoneeseen ja odotin.
-- Oi, hyvä Jumala!
-- Päivän noustua palasin taas puutarhaan. Näin, että olin kaivanut
maata kahden jalan syvyydeltä ja niin leveältä, että alue oli
kaksikymmentä jalkaa joka taholle. Palkkatyöläinen ei olisi ennättänyt
tehdä päivässä sitä, minkä minä yhdessä tunnissa. En nähnyt mitään, en
kerrassaan mitään... Aloin silloin etsiä arkkua sillä perusteella, että
se oli vain heitetty johonkin puutarhan kolkkaan, todennäköisesti
lähelle sitä tietä, joka johti pienelle portille. Uusi tarkastus oli
yhtä tulokseton kuin edellinenkin, ja kauhistuneena palasin puuryhmän
luo.
-- Oh, huudahti rouva Danglars, -- sellaisestahan olisi voinut tulla
hulluksi!
-- Sitä toivoinkin hetkisen, sanoi Villefort, -- mutta sitä onnea ei
minulle suotu. Terästin tarmoani, ajatukseni selvenivät ja aloin
miettiä: Miksi tuo mies vei lapsen ruumiin mukanaan?
-- Sanoittehan jo äsken, että hän ehkä halusi todistuskappaletta,
huomautti rouva Danglars.
-- Niin, mutta kukaan ei pidä ruumista huostassaan koko vuotta, vaan
näyttää tuomarille ja nostaa kanteen. Sellaista ei kuitenkaan ollut
tapahtunut.
-- Siis...? sopersi Hermine.
-- Siis on tapahtunut jotakin muuta, vielä kamalampaa, kohtalokkaampaa
ja pelottavampaa, nimittäin se, että lapsi mahdollisesti eli ja että
murhaaja pelasti hänet.
Rouva Danglars kiljaisi ja tarttui Villefort'in molempiin käsiin.
-- Minun lapseni eli! Te hautasitte lapseni elävältä! Ette ollutkaan
aivan varma siitä, oliko lapseni kuollut, ja hautasitte sen! Voi!
Rouva Danglars oli noussut ja seisoi nyt suorana, melkein uhkaavana
kuninkaallisen prokuraattorin edessä puristaen hänen ranteitaan
hennoilla käsillään.
-- Enhän minä sitä varmasti tiedä! Minähän vain otaksun, sanoi
Villefort, ja tämä raudanluja mies näytti olevan epätoivon ja hulluuden
rajalla.
-- Minun lapseni! Lapsiraukkani! huudahti paronitar vaipuen tuoliin ja
tukahduttaen nyyhkytyksensä nenäliinaansa.
Villefort rauhoittui hiukan ja huomasi, että tyynnyttääkseen myrskyn,
jonka äidinrakkaus oli synnyttämäisillään, hänen täytyi tartuttaa rouva
Danglars'iin oma kauhunsa.
-- Huomaattehan, että jos niin on asian laita, sanoi hän nousten ja
lähestyen paronitarta voidakseen puhua hiljempaa, -- olemme hukassa.
Lapsi elää, joku tietää hänen elävän ja tuntee salaisuutemme. Ja koska
Monte-Cristo väitti, että lapsen ruumis oli löydetty sieltä, missä sitä
ei ollutkaan, tuntee hän tuon salaisuuden!
-- Jumala, vanhurskas Jumala, koston Jumala! sopersi paronitar.
Villefort'in vastaus oli voihkaisu.
-- Mutta lapsi, lapsi, missä hän on? huudahti onneton äiti.
-- Kuinka minä olen sitä etsinyt! selitti Villefort väännellen käsiään.
-- Kuinka usein olenkaan huutanut sitä luokseni pitkinä, unettomina
öinä! Toivoin että olisin kuninkaallisen rikas voidakseni miljoonalta
ihmiseltä ostaa miljoona salaisuutta, löytääkseni omani niiden
joukosta! Eräänä päivänä, kun jo sadannen kerran olin tarttunut
lapioon, aloin perusteellisesti harkita, mihin korsikalainen
mahdollisesti oli lapsen vienyt. Lapsihan aina on pakolaiselle
haitaksi. Ehkä hän oli heittänyt sen virtaan.
-- Mahdotonta! huudahti rouva Danglars. -- Miehen voi surmata
kostaakseen, mutta lasta ei kylmäverisesti hukuteta!
-- Ehkä hän oli lähettänyt sen löytölastenkotiin, jatkoi Villefort.
-- Niin, niin, niin, huudahti paronitar, -- lapseni on siellä!
-- Riensin sinne ja sain kuulla, että juuri samana yönä, syyskuun 20.
päivänä, oli sinne jätetty lapsi. Se oli kääritty liinaan, joka
tahallaan oli revitty kahtia. Jäljellä olevassa puolikkaassa oli
paronin kruunu ja H-kirjain.
-- Se on hän, se on hän! huudahti rouva Danglars. -- Minun kaikissa
liinavaatteissani oli se merkki. Herra Nargonne oli paroni ja
ristimänimeni on Hermine. Kiitos, Jumala, lapseni ei ollutkaan kuollut!
-- Ei, hän ei ollut kuollut!
-- Ja te sanotte sen noin varmasti. Ettekö pelkää, että minä kuolen
ilosta. Missä hän on? Missä on lapseni?
Villefort kohautti olkapäitään.
-- Sitä en tiedä, vastasi hän. -- Uskokaa minua, jos tietäisin, en
antaisi teidän suinkaan kärsiä tällaisia tuskia. En ole mikään
näytelmän- enkä romaaninkirjoittaja, joka antaa yleisön kärsiä. Ei, ei,
minä en tiedä, missä hän on! Noin kuusi kuukautta myöhemmin oli eräs
nainen tullut vaatimaan lasta itselleen ja tuonut liinan toisen puolen
todistuskappaleeksi. Nainen oli täyttänyt lain vaatimat ehdot, ja lapsi
annettiin hänelle.
-- Mutta teidän olisi pitänyt ottaa selville, kuka tuo nainen oli,
missä hän asui!
-- Luuletteko, etten koettanut? Panin toimeen oikean rikostutkimuksen
ja lähetin poliisilaitoksen parhaimmat tutkijat ja salapoliisit
ottamaan siitä selkoa. Naisen jälkiä voitiin seurata Châlons'iin asti.
Mutta siellä kaikki jäljet hävisivät.
-- Hävisivät?
-- Niin, hävisivät aivan kokonaan.
Rouva Danglars oli kuunnellut kertomusta vuoroin huokaillen, vuoroin
itkien tai huudahdellen.
-- Ja te tyydyitte siihen? kysyi hän.
-- En suinkaan, vastasi Villefort. -- Olen hellittämättä etsinyt,
tiedustellut ja kuulustellut. Vasta parina kolmena viime vuotena olen
siitä alkanut luopua. Mutta tästä päivästä alkaen ryhdyn taas entistä
innokkaammin etsimään. Ja saattepahan nähdä, että minä onnistun, sillä
nyt ei minua enää ahdista omatuntoni, vaan pelko.
-- Mutta, jatkoi rouva Danglars, -- kreivi Monte-Cristo ei tiedä
mitään. Muuten hän ei niin innokkaasti etsisi seuraamme.
-- Ihmisten pahuus on mittaamaton, sanoi Villefort, -- sillä se on
suurempi kuin Jumalan hyvyys. Oletteko huomannut tuon miehen silmiä
hänen puhuessaan meidän kanssamme?
-- En.
-- Mutta olettehan kai joskus tarkastellut häntä terävästi?
-- Olen. Hän on hyvin erikoinen, siinä kaikki. Erään seikan panin
merkille: tuon erinomaisen aterian aikana, jonka hän meille tarjosi,
hän ei itse syönyt mitään.
-- Niin, niin, sanoi Villefort, -- minäkin sen huomasin. Jos olisin
tietänyt, mitä nyt tiedän, en minäkään olisi maistanut mitään, sillä
olisin pelännyt, että hän tahtoi meidät myrkyttää.
-- Ja olisitte siinä aivan erehtynyt, huomaattehan sen.
-- Huomaan kyllä. Mutta uskokaa minua, tuolla miehellä on jotakin
mielessä. Sen vuoksi tahdoin tavata teidät, puhua kanssanne, varoittaa
teitä kaikkien, mutta etupäässä hänen suhteensa. Sanokaahan, jatkoi
Villefort katsoen paronittareen terävästi, -- ettehän vain ole kertonut
kenellekään suhteestamme?
-- En koskaan kenellekään.
-- Ymmärrättehän tarkoitukseni, sanoi Villefort hellästi, -- ette siis
kenellekään, suokaa anteeksi tämä tiedustelemiseni, ette siis
kenellekään koko maailmassa?
-- Ymmärrän varsin hyvin tarkoituksenne, sanoi paronitar punastuen, --
mutta vannon, etten ole puhunut siitä kenellekään koko maailmassa.
-- Eihän teillä ole tapana kirjoittaa päiväkirjaa?
-- Ei. Valitettavasti elämäni kuluu kevytmielisissä harrastuksissa, ja
minä unohdan ne itsekin.
-- Ette kai puhu unissanne?
-- Minä nukun aivan kuin lapsi, ettekö sitä muista?
Puna levisi paronittaren kasvoille, ja Villefort kalpeni.
-- Se on totta, sanoi Villefort niin hiljaa, että hänen sanansa tuskin
kuuluivatkaan.
-- Entä sitten? kysyi paronitar.
-- Nyt tiedän, mikä on minun tehtäväni, jatkoi Villefort. -- Viikon
päästä saan kyllä tietää, kuka tuo herra Monte-Cristo on, mistä hän
tulee, minne hän menee ja miksi hän puhuu meille, että puutarhasta
löydettiin lapsi.
Villefort'in äänessä oli sellainen sävy, että kreivi olisi värissyt,
jos olisi sen kuullut.
Sitten hän puristi paronittaren kättä, jonka tämä vastahakoisesti
hänelle ojensi, ja saattoi häntä kunnioittavasti ovelle asti.
Rouva Danglars otti toisen ajurin, joka vei hänet Pont-Neufin
pasaasiin. Sen toisella puolella olivat hänen vaununsa, joiden ajaja
häntä odotellessaan oli rauhallisesti nukkunut istuimellaan.