Ludvig XV:n torilla nuoret miehet erosivat toisistaan, Morrel läksi
bulevardia pitkin, Château-Renaud Vallankumoussillan yli, ja Debray
pitkin Rantakatua.
Morrel ja Château-Renaud menivät luultavasti "kotilieden ääreen", niin
kuin juhlallisissa puheissa ja hyvin kirjoitetuissa näytelmissä
sanotaan. Mutta niin ei tehnyt Debray. Tultuaan Louvren portin kohdalle
hän kääntyi vasemmalle, ajoi täyttä laukkaa Carrousel-torin poikki,
pujahti Saint-Roch-kadulle, poikkesi Michodière-kadulle ja saapui
Danglars'in portille juuri sinä hetkenä, jolloin Villefort'in vaunut,
jotka olivat saattaneet isäntäväkensä Saint-Honoréhen, pysähtyivät
tuodakseen paronittaren hänen kotiinsa.
Debray, joka oli talossa tuttu, ajoi ensimmäisenä pihaan, heitti
ohjakset tallirengille ja meni sitten vaununovelle ottamaan vastaan
rouva Danglars'ia. Hän tarjosi rouvalle käsivartensa saattaakseen hänet
sisään.
Heti kun ovi oli sulkeutunut, kysyi Debray:
-- Mikä teitä vaivaa, Hermine? Ja miksi voitte pahoin kreivin kertoessa
tuota juttua tai pikemminkin satua?
-- Siksi, että mieleni oli tänä iltana tavattoman herkkä, ystäväni,
vastasi paronitar.
-- Sitä ette voi saada minua uskomaan, Hermine, sanoi Debray. -- Olitte
tänään kreivin luo tullessanne aivan erinomaisella tuulella. Herra
Danglars oli kyllä hiukan äreä, mutta tiedänhän, kuinka vähän välitätte
hänen huonotuulisuudestaan. Joku on tuottanut teille mielipahaa.
Kertokaa se minulle. Tiedättehän, etten koskaan salli kenenkään
käyttäytyä hävyttömästi teitä kohtaan.
-- Erehdytte, Lucien, sanoi rouva Danglars, -- vakuutan teille, asian
laita on niin kuin sanoin: olin huonolla tuulella, vaikka ette sitä
huomannut, enkä pitänyt tarpeellisena mainita siitä teille.
Nähtävästi rouva Danglars oli sellaisen hermostumisen vallassa, jota
naiset monesti eivät itselleenkään voi selittää, tai sitten häntä oli
-- niin kuin Debray oli arvannut -- kohdannut salainen mielenliikutus,
jota hän ei tahtonut tunnustaa kenellekään. Debrayn kaltainen mies oli
tottunut pitämään hermokohtauksia naisille välttämättöminä, ja niinpä
hän ei enempää kysellyt, vaan odotti sopivaa tilaisuutta, jolloin saisi
kaiken tietää.
Makuuhuoneensa ovella paronitar tapasi neiti Cornélien, uskotun
kamarineitinsä.
-- Mitä tyttäreni tekee? kysyi rouva Danglars.
-- Hän on koko illan harjoitellut, vastasi neiti Cornélie, -- ja sen
jälkeen hän meni levolle.
-- Olin kuitenkin kuulevinani hänen pianonsa äänen?
-- Neiti Louise d'Armilly soittelee.
-- Hyvä on, sanoi rouva Danglars. -- Tulkaa riisumaan yltäni.
He menivät makuuhuoneeseen. Debray heittäytyi leposohvalle, ja rouva
Danglars meni neiti Cornélien kanssa pukeutumishuoneeseensa.
-- Rakas herra Lucien, sanoi rouva Danglars oven läpi, -- valitatte
aina, ettei Eugénie koskaan suvaitse vastata teille mitään.
-- Hyvä rouva, sanoi Debray leikkien paronittaren pienen koiran kanssa,
joka tiesi hänet talon ystäväksi ja antoi hänen hyväillä itseään, -- en
ole ainoa, joka valittaa samaa. Muistan Morcerfin eräänä päivänä
huomauttaneen, että hän ei saa sanaakaan lähtemään morsiamensa suusta.
-- Se on kyllä totta, sanoi rouva Danglars, -- mutta luulen, että
kaikki vielä muuttuu ja Eugénie tulee teidän työhuoneeseenne.
-- Minunko työhuoneeseeni?
-- Tarkoitan ministerin.
-- Miksikä?
-- Pyytääkseen päästä oopperaan! En toden totta ole koskaan nähnyt
sellaista innostusta musiikkiin, se on hienon maailman naisessa
suorastaan naurettavaa.
Debray hymyili.
-- No niin, sanoi hän, -- kun hän vain tulee paronin ja teidän
suostumuksellanne, niin me kyllä hankimme hänelle arvonsa mukaisen
paikan, vaikka olemmekin niin köyhiä, ettei meillä ole varoja maksaa
kylliksi paljon hänen veroiselleen laulajattarelle.
-- Saatte mennä, Cornélie, sanoi rouva Danglars, -- en tarvitse teitä
enää.
Cornélie poistui, ja vähän ajan päästä tuli rouva Danglars
pukeutumishuoneestaan hurmaavassa aamupuvussa ja meni istumaan Lucienin
viereen. Sitten hän alkoi miettiväisenä hyväillä koiraansa. Lucien
katseli hetkisen häntä sanaakaan sanomatta.
-- Kuulkaahan, sanoi hän vähän ajan kuluttua, -- vastatkaahan, Hermine
minulle aivan suoraan. Teitä vaivaa jokin asia, eikö vaivaakin?
-- Ei minua mikään vaivaa, vastasi paronitar.
Mutta samassa hänestä tuntui kuin hän olisi tukehtumaisillaan, ja hän
nousi, koetti hengittää syvään ja meni katsomaan kuvaansa peilistä.
-- Olen tänä iltana pelottavan ruma, sanoi hän.
Debray nousi mennäkseen lohduttamaan paronitarta näiden viimeisten
sanojen johdosta, kun ovi äkkiä aukeni.
Herra Danglars astui sisään. Debray istuutui uudelleen.
Kuullessaan oven käyvän rouva Danglars kääntyi ja katseli miestään
yrittämättä edes salata kummastustaan.
-- Hyvää iltaa, sanoi pankkiiri. -- Hyvää, iltaa, Debray.
Paronitar luuli nähtävästi, että tämän käynnin tarkoituksena oli pyytää
anteeksi niitä pistosanoja, joita hän päivän kuluessa oli saanut
kuulla.
Hän kävi juhlalliseksi ja vastaamatta mitään miehelleen hän kääntyi
Lucienin puoleen ja sanoi:
-- Lukekaahan jotakin, herra Debray.
Debray, joka oli jo tullut hiukan levottomaksi, rauhoittui paronittaren
levollisuudesta ja ojensi kätensä kirjaa kohden, jonka keskellä oli
merkkinä norsunluinen, kullalla koristettu veitsi.
-- Anteeksi, sanoi paroni, -- mutta te väsytätte itseänne, paronitar,
valvoessanne näin kauan. Kello on yksitoista, ja herra Debray asuu
hyvin kaukana.
Debray oli aivan ällistynyt, sillä vaikka paronin ääni oli rauhallinen
ja kohtelias, tunsi hän kuitenkin, että paronilla oli illan suhteen
aivan muita suunnitelmia kuin paronittarella.
Paronitarkin hämmästyi ja ilmaisi mielialansa luomalla paroniin
katseen, joka olisi pannut tämän punnitsemaan sanojaan, elleivät hänen
silmänsä olisi kiintyneet sanomalehden kurssinoteerauksiin.
Seurauksena tästä oli, että katse meni aivan hukkaan eikä tehnyt
vaikutusta.
-- Herra Lucien, sanoi paronitar, -- sanon aivan suoraan, ettei mieleni
tee laisinkaan mennä levolle, että minulla on teille paljon
kerrottavaa, ja että saatte kuunnella minua, vaikka nukkuisitte
seisaallanne.
-- Alistun määräyksiinne, sanoi Lucien veltosti.
-- Rakas herra Debray, sanoi pankkiiri, -- älkää tappako itseänne
kuuntelemalla tänä iltana paronittaren hullutuksia, sillä voitte niitä
kuunnella aivan yhtä hyvin huomenna. Tämä ilta kuuluu minulle, ja aion
käyttää sen puhuakseni hyvin vakavista asioista vaimoni kanssa.
Tällä kertaa isku oli niin jyrkkä ja osui niin selvästi, että Lucien ja
paronitar joutuivat hämilleen. He katsoivat toisiinsa ja näyttivät
etsivän turvaa tätä hyökkäystä vastaan. Mutta talon isännän valta
voitti, ja aviomies sai tahtonsa täytetyksi.
-- Älkää suinkaan luulko, että ajan teidät pois, rakas herra Debray,
jatkoi Danglars, -- mutta eräs odottamaton seikka pakottaa minua vielä
tänä iltana keskustelemaan paronittaren kanssa. Tapahtuuhan sellaista
niin harvoin, että sen tähden ei tarvitse minuun suuttua.
Debray sopersi muutaman sanan, kumarsi ja poistui törmäten mennessään
ovenpieleen.
-- Uskomatonta, sanoi hän itsekseen suljettuaan oven, -- kuinka
aviomiehet, joita pidämme perin naurettavina, helposti saavat meistä
voiton.
Lucienin mentyä Danglars asettui hänen paikalleen sohvaan, sulki
avoinna olevan kirjan, otti tavattoman vaatimattoman asennon ja alkoi
leikkiä koiran kanssa. Mutta kun koira, joka ei häntä kohtaan tuntenut
samaa mieltymystä kuin Debraytä kohtaan, aikoi häntä purra, tarttui hän
koiran niskaan ja heitti sen huoneen toiselle puolelle nojatuoliin.
Eläin parahti lentäessään huoneen halki, mutta päästyään
määräpaikkaansa se piiloutui tyynyn taakse ja hämmästyneenä tästä
oudosta kohtelusta pysyi hiljaa ja liikkumattomana.
-- Tehän edistytte, sanoi paronitar silmiään räpyttämättä. -- Ennen
olitte vain karkea, mutta nyt olette jo raakakin.
-- Siksi, että tänä iltana olen tavallista huonommalla tuulella,
vastasi Danglars.
Hermine katsoi pankkiiriin tavattoman halveksivasti. Tavallisesti nämä
silmäykset saattoivat ylpeän Danglars'in aivan vimmoihinsa, mutta tänä
iltana hän näytti niitä tuskin huomaavankaan.
-- Ja mitä teidän huono tuulenne minuun kuuluu? sanoi paronitar ärtyen
miehensä tyyneydestä. -- Mitä minä välitän teidän huonosta tuulestanne?
Jättäkää huono tuulenne omaan huoneeseenne tai viekää se
työhuoneeseenne. Ja koska teillä on palvelijoita, joille maksatte
palkan, niin purkakaa se heihin.
-- En suinkaan, vastasi Danglars, -- erehdytte neuvoissanne, enkä aio
niitä seurata. Työhuoneeni on minun kultakaivokseni, niin kuin muistan
Desmoutiers'n sanoneen, enkä aio häiritä sen tyyntä rauhaa. Palvelijani
ovat kunnon miehiä, he hankkivat minulle rikkauteni ja maksan heille
paljon pienemmän palkan kuin he ansaitsevat, jos nimittäin arvostelen
heitä sen mukaan, mitä he minulle tuottavat. En siis pura suuttumustani
sellaisiin, jotka syövät ruokaani, pilaavat hevoseni ja tuhlaavat
rahojani.
-- Ja ketkä tuhlaavat rahojanne? Olkaahan niin hyvä ja selittäkää
tarkemmin.
-- Olkaa rauhassa, jos puhunkin arvoituksia, niin ei teidän tarvitse
kauan odottaa niiden ratkaisua, sanoi Danglars. -- Rahojani tuhlaavat
ne, jotka yhdessä tunnissa vievät minulta viisisataatuhatta.
-- Minä en ymmärrä teitä, sanoi paronitar koettaen hillitä äänensä
väreilyä ja punastumistaan.
-- Te ymmärrätte aivan hyvin, sanoi Danglars, -- mutta jos olette muka
ymmärtämättä, niin sanon, että olen espanjalaisissa arvopapereissa
menettänyt seitsemänsataatuhatta.
-- Kaikkea sitä saakin kuulla, sanoi paronitar. -- Ja te teette minut
vastuulliseksi noista tappioistanne?
-- Miksi en tekisi?
-- Onko se minun syyni, että olette menettänyt seitsemänsataatuhatta
frangia?
-- Ei ainakaan minun syytäni.
-- Kerta kaikkiaan, jatkoi paronitar terävästi, -- pyydän teitä olemaan
puhumatta raha-asioista minun kanssani. Sellaiseen en ole tottunut
kodissani enkä ensimmäisen mieheni luona.
-- Sen kyllä uskon, sanoi Danglars, -- sillä kummallakaan ei ollut
ropoakaan.
-- Sitä suuremmalla syyllä voin väittää, etten heidän luonaan ole
oppinut käyttämään pankkikieltä, joka täällä aamusta iltaan soi
korvissani. Tuo rahojen alinomainen laskeminen kuuluu inhoittavalta.
Totisesti, en tiedä mitään sen inhoittavampaa -- paitsi ehkä teidän
äänenne.
-- Todellakin, sanoi Danglars, -- tämäpä kuulostaa kummalliselta. Minä
kun luulin, että te mitä suurimmalla mielenkiinnolla seuraisitte minun
rahapuuhiani.
-- Minäkö? Kuka on saanut teidät uskomaan sellaisia hullutuksia?
-- Te itse.
-- Jopa nyt jotakin!
-- Ehdottomasti.
-- Sanokaahan koska?
-- Se on helppoa. Helmikuussa puhuitte minulle ensimmäisenä Haitin
lainasta; olitte nähnyt unta, että laiva tuli Havren satamaan ja toi
tiedon, että kohta tapahtuisi eräs maksunsuoritus, jonka luultiin
lykkääntyneen ikuisiksi ajoiksi. Tiesin, kuinka merkillisiä unenne
olivat, ostin siis kaikki Haitin lainan kupongit, jotka vain sain
käsiini, ja voitin neljäsataatuhatta frangia, joista satatuhatta heti
annoin teille. Te käytitte ne niin kuin itse tahdoitte, se ei kuulunut
minuun. -- Marraskuussa oli kysymys rautatienrakentamisluvan
myöntämisestä. Kolme yhtiötä ilmaantui, kaikki tarjosivat yhtä suuret
edut. Sanoitte, että vaistonne -- ja vaikka väitättekin, ettette tiedä
mitään pörssiasioista, on vaistonne kuitenkin muutamissa suhteissa
erinomaisen kehittynyt -- sanoitte, että vaistonne sai teidät uskomaan,
että lupa myönnettäisiin Etelä-Ranskan yhtiölle. Minä merkitsin heti
kaksi kolmasosaa kaikista osakkeista. Yhtiö sai todellakin toimikuvan.
Niin kuin olitte arvannut, nousi osakkeiden hinta kolminkertaiseksi,
ja niinä voitin miljoonan, josta te saitte neularahoiksi
kaksisataaviisikymmentätuhatta. Miten olette käyttänyt nämä
kaksisataaviisikymmentätuhatta?
-- Mihin tahdotte tällä kaikella tulla? huudahti paronitar vapisten
inhosta ja levottomuudesta.
-- Odottakaa, kohta saatte tietää.
-- Sepä on hauskaa!
-- Huhtikuussa olitte päivällisellä ministerin luona. Puhuttiin
Espanjasta ja te saitte kuulla salaisen keskustelun. Kysymys oli
Carlos-kuninkaan karkottamisesta. Ostin espanjalaisia arvopapereita.
Hänet ajettiin todellakin maasta pois, ja minä voitin kuusisataatuhatta
sinä päivänä, jolloin Carlos V kulki Bidassoan ohi. Näistä
kuudestasadasta saitte sataviisikymmentä. Ne olivat teidän ja
saitte käyttää ne oman mielenne mukaan, enkä ole teiltä vaatinut
edes tilitystä. Pääasia on, että olette tänä vuonna saanut
viisisataatuhatta.
-- Hyvä, entä sitten?
-- Entä sitten? No niin, juuri tämän jälkeen asiat ovat menneet
hullusti.
-- Teillä on toden totta omituinen tapa puhua asioista...
-- Ne ilmaisevat ajatukseni ja se riittää... Kolme päivää sitten
tapahtui muutos. Kolme päivää sitten puhuitte politiikkaa herra Debrayn
kanssa ja luulitte huomaavanne hänen sanoistaan, että Carlos oli
palannut Espanjaan. Minä myyn silloin paperini, uutinen leviää, syntyy
myyntikauhu, en saa enää myydyksi, vaan minun on pakko melkein
lahjoittaa. Seuraavana päivänä tulee ilmi, että uutinen oli väärä, ja
tämän väärän uutisen takia olen menettänyt seitsemänsataatuhatta
frangia.
-- Entä sitten?
-- No niin, koska annan teille neljäsosan siiloin, kun
voitan, on teidän velvollisuutenne antaa minulle neljäsosa
silloin, kun menetän. Neljäsosa seitsemästäsadastatuhannesta
on sataseitsemänkymmentäviisituhatta frangia.
-- Mutta tämähän on aivan ennenkuulumatonta, enkä ymmärrä, miten voitte
sekoittaa herra Debrayn nimen näihin asioihin.
-- Ellei teillä sattumalta ole noita
sataaseitsemääkymmentäviittätuhatta frangia, jotka vaadin, niin se
johtuu siitä, että lainaatte rahoja ystävillenne, ja herra Debray
kuuluu ystäviinne.
-- Hyi! huudahti paronitar.
-- Jättäkää kaikki liikkeet, huudahdukset ja draamalliset kohtaukset,
muuten pakotatte minut sanomaan, että olen näkevinäni, miten herra
Debray istuu noiden viidensadantuhannen ääressä, jotka te tänä vuonna
olette hänelle antanut, ja sanoo itselleen, että hän viimeinkin on
löytänyt kaikkien pelaajien toiveruletin, jossa voittaa panematta
mitään vaaraan ja jossa ei menetä silloin kun menetetään.
Paronitar ei enää voinut hillitä raivoaan.
-- Kurja raukka, huusi hän, -- tohditteko väittää, ettette tietänyt
sitä, mistä rohkenette moittia minua?
-- Minä en sano, myönnä enkä kiellä, sanon vain: ajatelkaa käytöstäni
näinä neljänä vuotena, joiden aikana ette ole ollut vaimoni enkä minä
teidän miehenne, niin näette, että koko ajan olen toiminut
johdonmukaisesti. Vähän jälkeen riitaantumisenne halusitte ottaa
laulutunteja kuuluisalta baritonilta joka suurella menestyksellä
esiintyi italialaisessa oopperassa, ja minä halusin ottaa tanssitunteja
tanssijattarelta, joka herätti suurta huomiota Lontoossa. Tämä tuli
minulle maksamaan yhteensä satatuhatta frangia. Minä en sanonut mitään,
sillä perheessä vallitsi sopu. Satatuhatta frangia siitä, että mies ja
vaimo oppivat perinpohjin tanssia ja musiikkia, se ei ole suinkaan
liikaa. Pian te väsyitte musiikkiin, ja teissä heräsi halu tutkia
diplomatiaa ministerinsihteerin kanssa. Minä annoin teidän tutkia.
Ymmärrättehän, että vähät minä siitä välitän, niin kauan kuin maksatte
menot omasta kukkarostanne. Mutta nyt huomaan, että alatte käyttää
minun kukkaroani ja että tämä opetuksenne voi maksaa minulle
seitsemänsataatuhatta frangia kuukaudessa. Parasta on pysähtyä tähän,
sillä tällaista menoa ei voi jatkua. Joko diplomaatti antaa tuntejansa
ilmaiseksi, jolloin suvaitsen häntä, tai hän ei saa jalallaan enää
astua tähän taloon. Ymmärrättekö?
-- Tämä on jo liikaa, sanoi Hermine tukehtumaisillaan, -- te menette
kaiken säädyttömyydenkin rajojen yli!
-- Ilokseni huomaan, ettette ole jäänyt jälkeen, sanoi Danglars, -- ja
että olette vapaaehtoisesti noudattanut tätä lain pykälää: "Vaimon
tulee seurata miestään."
-- Tämä on halpamaista!
-- Olette oikeassa, lopetetaan tämä ja neuvotelkaamme tyynesti. En ole
koskaan sekaantunut teidän asioihinne muuten kuin parastanne katsoen.
Tehkää te samoin. Sanoittehan, ettei minun kassani kuulu teihin. Hyvä
on, ottakaa omastanne, mutta älkää käyttäkö minun kassaani älkääkä
pienentäkö sitä. Kukapa tietää, eikö tämä kaikki olekin vain
poliittinen temppu; ehkä ministeri, joka tietää minun kuuluvan
oppositioon ja kadehtii kansansuosiotani, on lyöttäytynyt yhteen
Debrayn kanssa kukistaakseen minut.
-- Sepä on muka luultavaa!
-- Ehdottomasti. Onko kukaan ennen kuullut puhuttavan ... väärästä
lennätinsanomasta. Kahden viimeisen lennätinaseman mies antaa muka
aivan toiset merkit kuin on saanut!... Kaikki tämä on järjestetty
erityisesti minua varten.
-- Ette varmaankaan tiedä, sanoi paronitar nöyremmin, -- että tuo
virkamies on erotettu, että hänet oli aiottu vetää oikeuteenkin ja oli
annettu määräys pidättää hänet, mutta hän oli ehtinyt paeta, mikä
osoittaa joko hänen typeryyttään tai syyllisyyttään... Te siis
erehdytte.
-- Niin kyllä, asiassa, jolle typerät nauravat, jonka tähden ministeri
viettää levottoman yön ja herrat valtionsihteerit kirjoittelevat pitkiä
kirjeitä, mutta joka minulle maksaa seitsemänsataatuhatta frangia.
-- Mutta, sanoi Hermine äkkiä, -- jos teidän mielestänne herra Debray
on kaikkeen syypää, niin miksi ette mene sanomaan sitä suoraan hänelle,
vaan tulette minun luokseni? Miksi syytätte miestä ja hyökkäättekin
naisen kimppuun?
-- Tunnenko minä herra Debrayn? sanoi Danglars. -- Tahdonko minä
tutustua häneen? Tahdonko minä kuulla hänen neuvojaan? Seuraanko minä
niitä? Pelaanko minä pörssissä? En, tätä kaikkea teette te.
-- Mutta koska te siitä hyödytte...
Danglars kohautti olkapäitään.
-- Kuinka järjettömiä naiset ovatkaan, kun luulevat olevansa ylen
taitavia, jos ovat suoriutuneet yhdestä tai kymmenestä jutusta niin,
etteivät ne ole tulleet yleiseksi puheenaiheeksi. Mutta ajatelkaahan,
että vaikka olisittekin voinut salata syrjähyppynne ensimmäiseltä
mieheltänne, mikä kuuluu taidon aakkosiin -- koska useimmat aviomiehet
eivät tahdo mitään huomata -- olisitte kuitenkin vain heikko jäljennös
ylhäisistä naistovereistanne. Mutta minä puolestani olen nähnyt ja aina
nähnyt kaiken. Näinä kuutenatoista vuotena olette ehkä voinut salata
minulta jonkin ajatuksen, mutta ette ainoatakaan tekoa, toimenpidettä,
virhettä. Mielessänne te ylistelitte taitavuuttanne ja luulitte
pettävänne minua, mutta mikä on ollut tuloksena? Se, että tänä aikana
jokainen ystävänne, herra Villefort'ista alkaen herra Debrayhin asti,
on vapissut edessäni. Jokainen heistä on kohdellut minua talon herrana,
enkä minä muuta vaadikaan teidän rinnallanne. Ei ainoakaan heistä ole
uskaltanut sanoa teille minusta sitä, minä nyt itse sanon. Sallin
kyllä, että teette minut vihattavaksi, mutta minä estän teitä tekemästä
minua naurettavaksi, enkä mitenkään salli teidän tuhlaavan rahojani.
Ennen kuin Villefort'in nimi tuli esiin, oli paronitar pysynyt
jokseenkin rauhallisena, mutta kuullessaan tämän nimen hän kalpeni ja
kimposi pystyyn aivan kuin jousen ponnahduttamana. Hän työnsi kätensä
eteenpäin, aivan kuin torjuakseen kamalaa näkyä, ja astui pari kolme
askelta miestään kohden. Tiesikö mies hänen salaisuutensa eikä
ilkeämielisen laskelmallisena ollut tahtonut siitä puhua?
-- Herra Villefort! Mitä se merkitsee? Mitä sillä tarkoitatte?
-- Sitä, että ensimmäinen miehenne, herra Nargonne, joka ei ollut
filosofi eikä pankkiiri -- tai ehkä oli kumpaakin -- huomasi, ettei hän
mitenkään voinut kukistaa kuninkaallista prokuraattoria, ja hän kuoli
surusta ja harmista nähdessään, että hänen vaimonsa synnyttäisi kolmen
kuukauden päästä lapsen, vaikka mies olikin ollut yhdeksän kuukautta
poissa kotoa. Olen karkea, tiedän sen ja olen siitä ylpeäkin, koska sen
avulla pääsen liikeasioissani hyvään tulokseen. Miksi miehenne sen
sijaan, että olisi itse surmannut, antoikin surmata itsensä? Siksi,
että hänellä ei ollut rahoja pelastettavana. Mutta minulla on
velvollisuuksia rahojani kohtaan. Yhtiökumppanini herra Debray saattaa
minut menettämään seitsemänsataatuhatta frangia; maksakoon hän silloin
osansa tappiosta, ja me jatkamme yhdessä. Muussa tapauksessa hän
tehköön vararikon noiden sadanseitsemänkymmenenviidentuhannen frangin
tähden ja menetelköön niin kuin kaikki vararikkoiset, kadotkoon. Hyvä
Jumala, tiedänhän minä, että hän on miellyttävä mies niin kauan kuin
hänen tiedonantonsa ovat oikeita, mutta kun ne ovat vääriä, on
maailmassa viisikymmentä muuta häntä parempaa.
Rouva Danglars oli masentunut, mutta ponnisti kuitenkin voimiaan
vastatakseen tähän viimeiseen hyökkäykseen. Hän vaipui nojatuoliin ja
hänen ajatuksissaan pyörivät Villefort, päivällisten aikana sattunut
tapaus ja koko tuo kummallinen onnettomuuksien sarja, joka viime
päivinä oli iskenyt hänen kotiinsa ja muuttanut sen näennäisen rauhan
raa'aksi riitelemiseksi. Danglars ei katsahtanutkaan häneen, vaikka hän
teki kaiken voitavansa pyörtyäkseen. Hän avasi huoneen oven sanaakaan
sanomatta ja meni omalle puolelleen, joten rouva Danglars herätessään
puolinaisesta pyörtymyksestään saattoi kuvitella nähneensä vain pahaa
unta.