SISÄLLYS:_Lauluja

Syvänteet.

Kuohuissa.

Meri ja taivas.

Takatalvessa.

Kesää odottaissa.

Hän..

Sinä ja minä.

Lehdossa.

Sorsa se Saimaan aalloissa sousi.

Valkojoutseneni.

Valkamani.

Lauluni.

Se lempi.

Eloni.

Levoton.

Kevättuulessa.

Kaipuuni.

Kuusen alla.

Talvilehto.

Valtameri.

Laulu talvelle.

Oli metsä vihreä.

Merelle lähtijä.

Luojalle.

Rauhassa.

Rannan kuusi.

Myrsky-yönä.

Merenneitojen laulu.

Meriltä palatessa.

Kevät-iltana.

Tähtöselleni.

Samponi.

Syystunnelma.

Keväinen koski.

Muistojen mailta.

Tyhjä sija.

Sairas soittaja.

Niin syvästi särki se äidin mieltä.

Turhaan.

Manan morsian.

Mari pikkunen piika.

Paimeritytön kevätlaulu.

Tuliluulialei.

Ikävissä.

Paimenpoika ja paimentyttö.

Paimenpojan laulu.

Koti lahteen soutaessa.

Mistä kyynel.

Leppäkerttu ja tuomenterttu.

Musta lintu, merikotka..

Järven jäällä.

Köyhän koti.

Heilini.

Kevätkylmissä.

Jäiden lähtö.

Kalevaisten karkelo.

Kevätmietteissä.

Ainon kaiho.

Kerran lemmin.

12-13.IV.1597.

Korven keskellä.

Kylänkarkelo.

Tarina Pekasta ja vallesmannista.

Pimeän pesä.

Voiton saatte.

Maamiehen kevätlaulu.

Tahdon ikitulta.

Syvänteet.

Syvänteihin katseleisin,

mi lie siellä elo kumma?

Salaisuudetpa ne syvät

kätkee multa meri tumma.

Syvänteistä myrskyt nostaa

heleöitä helmilöitä.

Selittäkää helmet mulle

rahtu syvänteiden öitä!

Sen vain kertoo helmet somat:

syvänteet on pohjattomat.

Kuohuissa.

Raivoisana kuohuu meri,

tumma on sen pinta.

Kuohuu mullai sydänveri,

aaltoileepi rinta.

Lyöpi aalto louhikkohon,

kivirantaan aivan —

Sydän, kivihinkö kuohut? —

Tuoko maksaa vaivan?

Meri ja taivas.

Sua lemmin niinkuin voipi vaan

meri kuohuva lempiä taivastaan.

Sä oot niin korkeella, kaukana multa

kuin on meren kuohuista taivahan kulta.

Ja niin syvällä sentään rinnassain

kuin meren pohjassa taivas vain.

Takatalvessa.

Tuo katse armas ja kaunoinen

mun mieleni vallan hurmas,

vaan kevätkylmät ja kolkot säät

pian toivoni kukkaset surmas.

Vaan sydämmessäkin vaihtuva lie

kevään sekä talven valta.

Siks toivon, että nousta vois

kevät taas takatalven alta.

Kesää odottaissa.

Kyllä se kuluu talvikin

ja kyllä se joutuu kesä,

tulevana kesänä tällä pojalla

on jo oma pesä.

Talvella hakkaan honkia

ja hirsipuita kannan,

tulevana kesänä mökkini nousee

luona lammin rannan.

Toisella puolen lampi päilyy

ja toisella vihanta vuori,

ja mökissä on herttaisen kaunis kukka,

ja se on oma kultani nuori.

Hän.

Hän on niin puhdas, kaunoinen

kuin koitto aamuruskon,

tuo onnen, rauhan sydämmeen,

tuo toivon, uuden uskon.

Myös on hän tulta, hehkua

kuin tähti öisen taivaan,

tuo surun, tuskan sydämmeen,

tuo epätoivon aivan.

Sinä ja minä.

Sä ruusu olet armahin,

päivä olet kirkkahin,

tähti olet loistavin.

Mä lapsi olen kylmän jään,

mä laine olen tuulispään,

mä lintu olen myrskysään.

Lehdossa.

Lehdossa tässä kerran

mä istuin immen kanssa,

hän silloin mulle kertoi

hartaimmat unelmansa.

Lehdossa tässä nytkin

mä istun yksin vallan.

Vaan unelmat ja toiveet —

ne saaliita on hallan.

Sorsa se Saimaan aalloissa sousi.

Sorsa se Saimaan aalloissa sousi

kaipasi, kaipasi kullaistaan.

Mihin lie joutunut, kuka sen ties,

joko lie ampunut metsämies?

Sorsa se Saimaan aalloissa sousi,

kanteli kaihoa sydämmessään,

syys oli synkkä ja kulta ei tullut,

vilu oli uida joukossa jään.

Sorsa se Saimaan aalloissa sousi,

kuikutti kurja yksinään.

Valkojoutseneni.

Pois lensi valkojoutsen,

lens ulapalle päin.

Miks veit sä valkojoutsen

myös levon syömmestäin?

Mun valkojoutseneni,

sä miksi lensit pois?

Jos löytäisin sun kerran,

oi, silloin riemu ois!

Valkamani.

Kun meri ärjyy, aaltoo

ja tummana vaahtoaa,

kun pilvinen on taivas

ja rinta ei rauhaa saa,

niin satamata tyyntä

mä etsin harhaillen,

ja luoksesi kun pääsen,

niin siellä löydän sen.

Kun nojaan rintahasi,

meri kuohuva tyyntyy tää

ja katsehes päivän kirkas

maan ääriä lämmittää.

Lauluni.

On lauluni

kuin kukka tuo,

ja lämmöstä se

voimaa juo.

Vaan koleaks

kun käypi sää,

suruisna kukan

painuu pää.

Se lempi.

Se lempi oli polttava

kuin hehkuvainen tuli,

ja kyllä kylmät, kyllä jäät

sen eessä kaikki suli.

Se lempi oli kuohuva

kuin virta vaahtopäinen.

Se lempi oli unelma,

unelma kevähäinen.

Eloni.

Haaksi aaltojen ajama,

vene vetten vierittämä

on mun vaivaisen vaellus.

Niinkuin lastu lainehilla,

vastavirrassa venonen

on koko eloni juoksu.

Kumpi ennen kääntynevi:

vene virran viertehessä

vai virta venon mukana?

Levoton.

Miksi lie mun mieleni

niinkuin meren laine?

Rauhatonna,

levoton na

kulkee oikeaan ja harhaan,

onnen tahtoisi se parhaan.

Väliin sinne,

väliin tänne

häilyy, horjuu, kiertää, kaartaa,

väliin hetken levon löytää,

jälleen järkkyy,

väliin kallioihin töytää —

pirstoiks särkyy...

Kevättuulessa.

Jo kevättuuli hengittää,

vaan syys on syömmessän.

Se iäks liekö riutunut

vai heränneeköhän?

Jos eloni ei elpyne,

niin iäks riutukoon!

Jos vielä herää, herätköön

se kevään taisteloon!

Kaipuuni.

Valoa, päivän paistetta

mun mieleni kalpaa aina,

jos kirkasta en näe taivasta,

niin talvi mun mieltäni painaa.

Valo ja päivän lämpö ne

ovat henkeni elinehto,

vaan nää jos puuttuu, kuihdun pois

kuin hallan koskema lehto.

Kuusen alla.

Alla kuusen useasti

istuin iltamyöhään asti,

kuusi kuiski kumeasti:

"Lapsi, lähdet maailmaan,

outohon ja avaraan,

tiesi ulapoille saavat,

ulapat on aavat, aavat,

siellä laineet lakkapäiset

iskee purteen monet haavat

Ulapoilla usva on,

usva katoamaton;

armas päiv' ei usviin koita,

helposti ei valo voita."

Kuusen kuiskiessa nuokkui

rannan kukat rauhaisasti,

kuusen kuiskiessa huokui

meren aallot raskahasti.

Talvilehto.

Tuo lehto, jossa me leikittiin,

nyt tuiman on talven vanki,

ja lehdon nuortean kukkaset

jää kattaa ja harmaja hanki.

Vaan vielä se kerran sulaa jää

ja nuortuu lehdot ja vuoret,

ja vielä ne kerran heräjää

ne kevään kukkaset nuoret

Ja vielä me kerran lehdossa

taas leikimme, impeni, illoin,

ja vielä me nautimme lemmestä

kevätaika on armas silloin.

Valtameri.

Katso, katso valtamerta!

Milloin siell' on tyyntä, rauhaa?

Eikö siellä ainiansa

aallot paasihin vain pauhaa.

Rintani on valtameri,

miksi rauhaa etsit sieltä,

miksi tyyntä, sointuisuutta

ulapan ja aallon tieltä?

Laulu talvelle.

Talvi, lunta valkeinta,

valkeinta, puhtoisinta

sada immen poskuelle,

hipiälle hienoiselle.

Talven, taruin valtakunta

laula, laula immelleni,

kerro kaunokutrilleni

utuisinta lemmen unta.

Kerro kuinka alta hallan,

alta kylmän jäiden vallan

nousee toivon kukkasia,

utuisia, armahia...

Näytä unia kesästä,

kerro omasta pesästä

pienoisesta, sievoisesta,

armaasta, ani hyvästä.

Oli metsä vihreä...

Oli metsä vihreä, tuomessa kukka,

sitä ihaillen katselit impi rukka.

Sä ihailit kaunista kevätsäätä,

et muistanut kylmää, et muistanut jäätä.

Sä ihailit suuria Luojan töitä,

et muistanut harmaita hallaöitä.

Ja kuitenkin, ja kuitenkin

ne tuli ne keväiset kylmätkin.

Merelle lähtijä.

Läksi laiva uurtamaan

meren tummaa pintaa,

täytti kaiho, kaipaus

monta, monta rintaa —

Eessä merta, merta vaan,

eessä pilvet harmaat,

kotiranta kauvas jäi,

sinne jäivät armaat.

Jäivät tuomet tuoksumaan,

jäivät kuuset kukkimaan,

impi rantaan itkemään.

Kotiranta kauvas jäi,

sinne jäivät armaat...

Luojalle.

Luoja, noita silmiä

kyynelistä säästä,

Luoja, tuohon rintahan

murheit' elä päästä.

Luoja, anna hänelle

päivät paistehikkaat!

Luoja, anna hänelle

elon riemut rikkaat!

Rauhassa.

Kun melske, myrsky raukenee,

kaikk' uinuu rauhan unta,

niin silloin mulle aukenee

viel' uusi valtakunta.

Nään silloin sinut luonani,

nään silmäs ani armaat,

ja on kuin siirtäneet ne ois

väliltä vuoret harmaat

Rannan kuusi.

Tääll' yksin seisot sorjana

sä vihreä rannan kuusi;

veden alla toinen on maailma

ja taivas siellä on uusi,

sen kauneuttako katsot sie,

mihin miettehes silloin vie?

Kun laskeissaan kesäaurinko

taas taivahan rantoja kultaa,

niin tunnetko silloin, tunnetko

sä lämpöä, lemmentulta?

Näät kaikkialla sä rauhan maat,

sopusointua, rauhaa kaiketi saat?

Vai tunnetko kaihon tuskaisan

ja muistatko myrskytuulet?

Kun aalto se löi raju rantahan,

sen kuohuja vieläkö kuulet?

Sun toivehes, aattehes myrskykö kaas,

nyt kaihoin niitäkö muistat taas?

Sä lienetkin mun kaltaisen,

sä vihreä rannan kuusi;

kun katson pohjihin syvyyden,

ja kun taivas siellä on uusi,

niin oloni munkin oudoks saa

ja kaiho mieleni valloittaa.

Ja muistuu mieleeni myrskysää

ja kohina tuiman tuulen

ja murhe mieleni yllättää

ja ma kuohuja kaukaa kuulen.

Ne rintaani kaikuja kummia saa,

meri helmahan yön kun uinahtaa.

Myrsky-yönä.

käy ulkona tuuli tuima,

yö on niin myrskyinen,

ja hurjana aalto huima

vain kuohuvi rannallen.

Ja haaksi aaltoja halkoo,

ja kohti kuohuja käy,

ja se keinuvi niinkuin palko,

ei muuta kuin vaahtoa näy.

Vaan haahdessa suojassa yksin

minä kanssasi olla saan,

me istumme vieretyksin,

mut tuuli se ulvoo vaan.

Te käykää te vihurit tuulen,

nyt teitä mä pelkäjä en!

Vain rintasi lyönnit ma kuulen,

ja sa painut mun rinnallen.

Mua katsehes kaunis huumaa

sysimusta kuin syksyn yö,

ja mun rintani tulta on kuumaa

ja se rintaasi vasten lyö.

Ja tuuli tuima se soittaa

kuin mahtavat myrskyt on

poviss' suurien valtamerten

ja povessa inehmon.

* * *

Oi myrskyjä meren pinnan,

oi valkovaahtoja sen!

Oi kuohuja ihmisrinnan,

sen kaihojen, poltteiden!

Merenneitojen laulu.

Tääll' on riemut, rikkaudet,

riistat, riittävät tavarat,

tääll' on Ahdin kultalinna,

täällä aartehet avarat

Täällä lientyy maiset huolet,

täällä suistuu surman nuolet,

täällä elo ihanaa.

Täällä tyyntyy tuskat, vaivat,

alla aallon uudet taivaat

täällä sulle aukeaa.

Täällä merten aaltoloissa,

Ahdin kultakartanoissa

rintaraukka rauhan saa.

Tänne riennä inehmo,

tääll' on sija sulle jo!

Meriltä palatessa.

Saapuu laiva mereltä

kohti kotirantaa;

tuhat tulta merelle

sieltä valon kantaa;

tuhat tulta tuikahtaa

sieltä mua vastaan,

yhtä tulta kaipajan,

yhtä ainoastaan:

immen ikkunasta vaan

tuloset ei tuikakkaan.

Kevät-iltana.

On kevät-ilta ja kuuhut

niin kummasti kumottaa,

ja kaiho outo ja kumma

mun mieleni valtoaa.

Kevät-iltana kuljin ennen

kanss' armahan ystäväin

ja unia ihanoita

minä kultani kanssa näin.

Ja mieleni oli niin raitis

kuin rannan aaltonen,

kun kullat kuuhuen taivaan

utukalvossa uiskeli sen.

Kuin ilmojen utuiset pilvet

myös ulapan pohjilla ui,

niin sielusi hellä ja herkkä

mun sieluuni kuvastui.

Ja tuota kun muistan, silloin

mun mieleni summeutuu,

ja mun rintani kaihon tuntee

kevät-ilta ja illan kuu.

Tähtöselleni.

Edessäni kaikkialla

näen usvamerta vaan,

valonsädettä ei sinne

tuika ainoatakaan.

Tähtöseni arinahani,

toiveheni päivin, öin,

tuika halki pilven tumman,

valoasi ikävöin!

Tähtöseni armahani,

miks et, miks et mulle loista?

Pimeätä merta kuljen,

tähteä ei siellä toista.

Samponi.

Minä ulapan aaltoja sousin,

oli venhossa unteni Sampo,

sen kanssa kuohujen halki

minä pyrjin toivoni rantaan.

Vaan myrskypilvet ne nousi

ja salamat sinkosi yllä

ja aallot ne kuohui alla

ja keskellä keinui haaksi

ja salama Sampohon iski.

Ja särkyi se unteni Sampo

ja hukkui aaltojen alle

ja rikkui myrskyssä pursi

ja peittyi toivojen ranta.

Syystunnelma.

Ma vuoren harjalle nousen,

kas, merellä myrskyää,

ja aalto rantahan roiskuu

ja tuima on tuulispää!

Ja ma katson, ja taivas on musta

ja ulappa on kuin yö,

ja päällä kumean kuohun

yön salamat leikkiä lyö.

Ja ma katson, ja horjuu honka,

on kelmeä koivupuu,

ja myrskyssä lehdet lentää

ja kukkaset kellastuu.

Ja ma katson, ja kaikkialla

rajumyrsky se raivoten soi, —

ja mun rintani etsii rauhaa,

vaan ei sitä löytää voi.

Se rinta on myös repaleissa

kuin taivahan pilvet nää,

ja se kuohuin nousee ja laskee

ja sielläkin myrskyää.

Ja sielläkin kuohut käyvät

ja ne louhirantoja lyö,

ja sielläkin salamat sinkoo

ja ne polttaa ja palaa ja syö.

Ja sielläkin aallot ärjyy

ja leikkivät leikkiään,

ja kukkaset kylmässä värjyy

ja itkevät kevättään.

Keväinen koski.

Kas, tyrskien hyrskien rientelevät

nuo varsat valkoharjat,

ja innoissansa, riemuiten

käy eespäin Vellamon karjat.

Kas, korskuva ratsu jo kiiruhtaa

ja vaahto rantoja kastaa,

ja syvänteissä nyt kumajaa

ja kaikuen kalliot vastaa.

Ja voimaa äänet ne uhkuaa

ja kuohut ne raivoten ryntää,

ne vasten paasia pauhoaa

ja kallion kylkeä kyntää.

Ja ne laulaa: into ja pelvottuus

se teitämme aina ohjaa.

Ken meitä sortaa uskaltaa? —

Viemme sortajat pyörtehen pohjaan.

On meissä voimaa ja tarmoa!

Pois, pois sotiratsumme tieltä!

Ei sortaja täällä saa armoa,

ei kärsitä orjan mieltä!

Muistojen mailta.

Maan povesta pulpahti puronen.

Maan povesta pulpahti puronen

hän kirkasna katseli taivaallen:

"Ah kuinka on kaunis elon tie!

Mut matkani minne, minne se vie?"

Oli koivuja purosen partahalla

ja kukkarantoja kaikkialla,

ja välin nuokkui nuorta viljaa,

ja puro se riensi niin riemuin hiljaa.

Ja välin rannalla kasvoi kuusi

ja välin hongat ne huminoivat,

ja eessä siinti jo seutu uusi

ja kaukaa vuoret varjoja loivat

Ja vuoristoissa

ja laaksoloissa

niin sadoin kielin ne laulut soivat.

Kun päivä paisteli lämpimästi

ja kevät kukkia herätti,

niin laulut helkkyvät heleästi

ne elon onnea ylisti.

Kun päivä piilihe varjoon vuoren

ja kuuset kattoivat puron nuoren,

hän kuuli kuusien kuiskivan

suuruutta taivahan Jumalan.

Ja Luojan kirkkaassa kesäyössä

ja syksyn synkässä tähtivyössä

ja kumotellessa illan kuun

ja huminoidessa honkapuun

hän kuuli kuin koko taivas, maa

ylisti rakkauden Jumalaa.

Ja puro pulpahti riemuiten:

"Sä luoja olethan kaikkien."

Ja ilon tyynen hän rintaan sai:

"Sä munkin kulkuni ohjaat kai."

Vaan joutui jo kuivaa kangasta

ja tietä niin valotonta,

ja hän kuivui kesken matkaansa —

näin vierryt on virtaa monta. —

Ja keskellä kevättoiveitaan

hän jälleen painui povehen maan.

Ja kaiho katkera kaikki voitti,

niin raskahasti se tuuli henki,

ja murhelauluja linnut soitti

ja kyynel kostutti kukkasenki,

ja itkivät rannan koivut nuoret

ja surren nuokkui kukkakuusi,

ja kyynelhelmistä välkkyi vuoret

ja surren aukeni aamu uusi.

Nuku, nuku nurmen alla.

Nuku, nuku nurmen alla,

alla kukkakunnahan,

helppo siell' on lapsen maata,

helppo rinnan puhtahan.

Päivin siintää taivon kalvo,

kukat maasta kasvattaa,

öisin ylläs tähdet valvoo,

tuttavasti tuikuttaa.

Nuku, nuku nurmen alla,

alla kukkakunnahan,

nuku alla nuoren kuusen,

alla koivun vihannan.

Nuku syksyn synkän öistä,

nuku mailman myrskylöistä,

nuku, nuku rauhaisaan.

Nuku murehitten teistä,

nuku elon kyyneleistä

makeasti alla maan.

Nuku, nuku nuori toivo,

toivo kaunis kansas, maas,

nuku niinkuin kevätkukka,

jonka kylmä halla kaas.

Nuku tuoksuun kukkien,

nuku lauluun lintujen,

nuku nuoruusunelmiin,

nuku kevättoiveisiin!

Tyhjä sija.

Näin tuossa ennen tuskaa, ja kärsimystä näin,

näin huolta, ponnistusta omaisten, ystäväin.

Nyt aikaa siit' on mennyt, on mennyt rauhattuus,

ja kaihon katkeruutta lievittää päivä uus.

Ja jälellä nyt siinä on tyhjä sija vaan

ja kaikki siinä jälleen on nyt jo ennallaan.

Pöydällä vain on kehys niin tutuin piirtehin

ja rukoileva Kristus ja oksa laakerin.

Sairas soittaja.

Niin vienosti kantele kaikuu

syysillan hämärään,

ja kummasti, kaihoisasti

sen väräjääpi ään'.

Niin vienosti kantele kaikuu,

sitä soittavi sairas mies,

ja liedessä hiilos hehkuu

ja rinnassa toivon lies.

Niin suruisasti kannel kaikuu

ja sammuu ahjon lies,

pään painaa vuoteelle hiljaa

ja nukahtaa sairas mies.

Niin syvästi särki se äidin mieltä.