"Gaudeamus igitur,
Juvenes dum sumus."
MIINA: Miten ihmeesti se ilo elähdyttää, kuin aurinko kevätkaritsaa.
EEVERTTI: Vaan pientä on ilo yksin, pientä. Vapaus se on toista. Ja
suurin vapaus on mikä, Miina? On elämisen vapaus. Kun et olekaan
kuollutta ainetta. Vaan lämmintä, sykkivää verta. Kun uneksit -- Ja
miten uneksit?
MIINA: Ja rakastat. Nuorena etenkin. Nuori olin ennen minäkin (laulaa).
"Moni katsoi muotohoni,
Iski silmät varteheni.
Vilmui katse viiden, kuuden,
Seuroi seitsemän sydämet."
Niin se oli. Toinen oli ihminen silloin, toinen.
EEVERTTI: Toinen. Kuori kuluu. Vaan sielu, Miina, syntymästä on sama.
MIINA: Ihminen on kuin tuo kukka. Se kukoistaa ja vihannoi vain kerran,
EEVERTTI: Kuin kukka on ihminen. Vaan pian se lakastuu ja maaksi
maatuu. Siinä kaikki. Siinä koko elämän palkka.
MIINA: Siinä. Vaan olkoon. Huvittavaa kuitenkin.
EEVERTTI: Huvittavaa aikanansa.
MIINA: Huvittavaa he-he-hee.
EEVERTTI: Huvittavaa ha-ha-haa.
MIINA: Vaan kuule, kauppiaan vasen silmä jäi auki. Se toista perässään
kutsuu. Kuolee joku.
EEVERTTI: Ole vaiti.
IISAKKI (nousten): Kuka kuolee?
MIINA: Kuka kuolisi. Kuolee kuoleva, elää elävä. Mistä unta näitte?
IISAKKI: Nukuinkos minä?
MIINA: Koko illan kuin tukki.
IISAKKI: Mikä päivä nyt on?
EEVERTTI: Nyt on ensimmäinen päivä.
MIINA: Toinen päivä.
IISAKKI: Mistä?
EEVERTTI: Siitä kun tulit täysi-ikäiseksi, poikani, ja holhoojasi
pudisti maan tomut jaloistansa Miinan avulla.
IISAKKI (turruksissa, välinpitämättömästi): Niin, minä unohdin sen.
Se se olikin. Minä kun ajattelin tuossa juuri, että mitä on äskettäin
tapahtunut, jotakin uutta, vai näinkö unta. Ja muistelin, muistelin,
enkä voinut muistaa. Vaan sehän se olikin.
MIINA: Ja tehdas seisoo. Artturi-herra ei kuulu ryhtyvän
neuvotteluihin. Isän asia on, sanoo. Vaan kuuluikin tyytymättömyyttä
Hallista kohtaan olevan. Kyllä ne siitä tulevat työhön pyrkimään.
IISAKKI: Nyt muistan. Jahaa -- (väsyneesti). Niin se oli. Ei kannata
ajatella. Mitätöntä.
Ryhmittyvät pöydän ympärille.
MIINA: Ja Eliinan kihlaus purkautui. Olisi vihkimättä vienyt.
Ajatelkaas --
EEVERTTI: Välikö tällä? Muoto kuin muoto.
IISAKKI: Monella kaikki kaikessa, veli.
EEVERTTI: Raukkapa olit, ihminen, jos muotojen varassa pystyssä pysyit.
IISAKKI: Niin pysyit. Vaan miksi halveksia ihmistä sentähden? Katsele
sellaisenaan. Jos et jaksa, ota värilasit, joiden läpi katsot, sinä kun
muutenkin värejä rakastat. (Osoittaa Eevertin punaisia kenkiä.)
EEVERTTI: He-he. Ainakaan en lähde etsimään totuutta niinkuin sinä
paljain jaloin ihmisten taivaltamilta teiltä, verille jalat käyvät,
vaan vedänpä näin paksupohjaiset suojukset jalkaan, sillä totuuden
tiet ovat likaiset, liejuiset ja pettäväiset.
IISAKKI. Ja sinä puhdas pulmunen. Kysys maan matkailijoilta muiltakin,
mitä olet!
EEVERTTI: Kuule, annan anteeksi, he, ota. Sillä näes, en päätä,
niinkuin matkailijat monet, sitä, mikä sinä olet, sen mukaan, mitä
minusta luulet. Enkä sen mukaan, miltä minusta näytät. Sillä sinä näytät
minusta aina siltä, mitä minusta luulet: lurjukselta. Vaan sanon
sydämelleni: tutki tarkempaan vielä, eikö hän kuitenkin ole ihminen,
eikö kuulla ihmismerkit jo kuonan alta? Kuultaa, sanoo sydän. Hyvä.
Hän on minun sukuani silloin. Ja niin on koko maailma minun pieni
kotipihani.
MIINA: Niinpä on, niinpä on.
IISAKKI: Vaan ei minun. Koska, tuota, käypäläinen olen, vieras -- ja
kotia kohti kuljen.
EEVERTTI (nostaen lasiaan): Vaan terve sinä, joka lämmin vielä olet!
IISAKKI: Terve sinä, joka jäähtynyt jo olet.
EEVERTTI: Terve, luonnon ihanin kaunistus: lämmin, sykkivä ihmisruumis
ja värähtävä ihmissielu!
IISAKKI: Terve sen kaunistuksen tumma ja kylmä kivipohja: eloton,
kivettynyt luonto!
Ekbomska tulee sisään.
EKBOMSKA (käsiään yhteen lyöden): Täällä sitä vain juhlitaan ja ruumis
on talossa.
IISAKKI: Tulkaa, istukaa! Ei suinkaan ruumis sitä pahakseen pane, että
elävät elävät ja häntä muistelevat.
EEVERTTI: Ja ilolla ajattelevat.
EKBOMSKA: Jo tuota olenkin itkenyt ja surrut.
EEVERTTI: Silloinpa pieni unohduksen pisara hyvää tekee. (Hakee
lasin, johon kaataa Ekbomskalle.)
MIINA: Ja olisiko kauppiaan Ekbomskan mielestä pitänyt yli ikänsä elää?
Eikö korkeimmassa paikassa ole säädetty näin, ja eikö itsekullekin ole
parempi näin, että väljemmille tiloille muuttamaan pääsee?
IISAKKI: Totta on sekin, että hän oli isäni. Vaan minkäs minä taidan,
että hän, minun isäni, kuoli. Hän kuoli, vaikka hän oli isäni, eipä
siltä, ja minä poika elän, vaikka olen vain poika, eipä siltä. Vaan
niinhän useimmin käy, että poika on nuorempi ja jälemmä jää, niin ettei
sille mitään taida.
EEVERTTI: Ja luonnon järjestykseksi sitä sanovat.
IISAKKI: Niin. Ja se on hyvä. Ja oikeus siinä vain tapahtuu. Sillä
kuolema on lepoa ja vieläkin ihanampaa. Mitä sinä olit ennen
syntymääsi? Nichts, ei mitään. Ja oli hyvä olla. Minä sinä olet
kuoltuasi? Samaa kuin ennen syntymääsi: Nichts, ei mitään. Ja on hyvä
olla.
EKBOMSKA: Vähätpähän muusta, kunhan autuutta saisi. Kovin olisi kurjaa
ikuinen kadotus.
MIINA: Ei ole meidän asiamme pohtia näitä kysymyksiä. Vaan suorittakoot
he keskenään asiansa siellä taivaan portilla, jonne kuolevan katse ei
ulotu. Ja luottakaamme me ikuisien tuomiokirjojen järkähtämättömiin
ja kiveen kirjoitettuihin lakipykäliin. Vaan nämä asiat täällä olkoot
meidän asioitamme. Missäs menee kyökin puolella hautajaisvalmistukset,
Ekbomska?
EKBOMSKA: Luojan kiitos, hyvällä alulla ollaan. Ehkä siitä selviää
tavallisella kunnialla vielä. Vaan niin tuo suru päähän pakkaa, että on
kuin sekaisin.
Miina nousee, tunnustelee Ekbomskan päätä ja alkaa sitä hieroa.
MIINA: Antakaahan, kun minä hieron surut alemma. Tässä ovatkin suonet
sellaisella solmulla, ettei ihme, jos suru ei alemma painumaan pääse.
Vai alulla ovat jo hautajaispuuhat. Pitää sitä ruokaa ja juomaa olla,
ihan haljetakseen kiskoa. Kiittää pitäisi suurta tekijää.
EKBOMSKA: Kiittää, kiittää pitäisi.
IISAKKI (Eevertille): Mistä he kiittävät?
EEVERTTI: Kristinopin humala kohoaa heidän päähänsä.
IISAKKI: Suvaitsevaisuutta, ystäväni, suvaitsevaisuutta ja
mielenmalttia.
EEVERTTI: Minultako mielenmalttia puuttuisi? Enkö aina sano, että
jos sinulle hyvin käy, mielenmalttia, ja jos sinulle ei hyvin käy,
mielenmalttia. Minultako suvaitsevaisuutta puuttuisi? Enkö ole sanonut,
ymmärrä kaikkea ja vaikene? Äänettömyys yksin osoittaa ymmärrystä. Vaan
vieläkin suurempaa ymmärrystä ja suurempaa inhimillistä sydäntä tyhjät
sanasi. Niin, veljeni. Ja kuitenkin sanot sinä varoittavia sanoja,
jotka loukkaavat tunteitani. Kun sitä ajattelen, hellyn, hellyn siihen
paikkaan.
IISAKKI: Jos sinä sanoille sen arvon annat, eno, mihin joudummekaan?
Ei. Terve, sinä elämän lämminsydäminen katselija! (Kohottaa lasiaan,
vaan käsi painuu alas, kun Teresia tulee sisään.)
TERESIA: Täälläkö isä onkin? Olemme Artturin kanssa etsineet.