Kirjoitti Liisa Tervo.
Setänsä luona maalla oli Elsalla hauska olla, ettei hän kaivannut
mitään. Koti-ikävä oli kerrassaan haihtunut eikä isäkään enään
muistunut mieleen. Siitä olikin kauvan jo kuin isä oli taivaasen mennyt
ja setä oli niin hyvä, aivan kuin isä.
Setä kuin kotosalla oli, niin sen kintereillä pyöri alinomaa, riekkui
sylissä ja kaulassa kilvan talon lasten kanssa. Ja kuin setä oli päivän
poissa, niin kuin metsässäkin, niin oli semmoinen kaipuu, ettei
tahtonut päivä kulua. Aina kujan suuhun menivät katsomaan että eikö jo
tule, aina vähän väliä. Ja kun näkyi niin silloin lähtivät
kolmikannassa juosta piristämään vastaan. Helli riepu se aina jälkiin
jäi kuin oli pienin, mutta Hilma ja Elsa tasaväkiset ollen jotenkin
yhteen aikaan sedän luo pääsivät. Heti käsistä kiinni tormusivat ja
siinä hyppivät lieskasivat iloissaan.
"Isä, isä!" hoki Hilma.
"Setä, setä!" Elsa hoki.
Setä naurusuin astui keskikujaa pallerehtava tyttö kummallakin sivulla.
Mutta kuin tulivat Hellin luo ja tyttö kädet ojennuksissa seisoi ja
hätäilemällä pyrki "itän tyliin", niin silloin saivat Elsa ja Hilma
tyytyä takin liepeestä kiinni pitämään. Mutta hyvähän tuo oli siinäkin
reppasta, mieluista hyvinkin.
Vaan kuin setää kaupunkimatkalta odotettiin, niin se tuskaa oli. Sitä
häärittiin sisältä ulos ja ulkoa sisään lakkaamatta ja kyseltiin
vuoroon äidiltä vuoroon Inka Pietalta, niin että ne olivat aivan
pahemmassa kuin pulassa.
Tänään odotettiin setää kaupungista. Lapset odottivat joka hetki
tulevaksi siitä saakka kuin silmänsä aamulla auki saivat. Ja juoksivat
keittiössä aina kysymässä, että tuleeko kohta. Kaikki kolme yhtaikaa
hulmausivat kysymään, Elsa etunenässä.
"Pysykää lapsi rukat siellä muissa huoneissa, täällä te särette astiat
ja kaadatte mitä eteen sattuu", sanoi äiti. "Menkää pirttiin
kuuropiilosille".
Mutta kauvanko sitä maltettiin olla kuuropiilosillakaan, siunaamahetki.
Juostiin taas keittiöön tulisessa touhussa ja akkunan ääreen
hulmauttiin katsomaan, että eikö tule.
"Inka Pieta notta Helli akkunaan, Helli kattoo, jot itä tulee", marisi
itkusuin Helli, joka ei omin voiminsa kyennyt kiipeämään akkunan
ääreen. "Notta, notta", kärisi hän ja hätäili ja nykki Inka Pietaa
hameesta.
Mutta Inka Pieta tuli ja leuhautti Elsan ja Hilmanki pois akkunasta.
"Niistähän on vastus", äsähteli Inka Pieta. "Vaivasella heitä on."
"Sittenhän minä vaivanen olisin, jos ei minulla lapsia olis", sanoi
äiti totisena.
"Mutta kuin lentävät joka paikkaan, ettei säily muu kuin, joka huutaa",
mutisi Inka Pieta vähän noloissaan. "Tuo Elsakin, iso tytön torvelo,
sehän se nuo toisetkin villitsee, eihän nuo ennen ole niin riekkuneet.
Kas niin! jopahan saivat kupin lattialle, siellä se nyt tuhannen
palasina... Ja tuon paraan kivikupin..."
Inka Pieta oli ihan haltioissaan ja pyöräytti Elsan käsipuolesta
toiseen huoneesen. Toiset lapset pujottivat jälestä ja vakavina
istuttiin sitten vahingon jälkeen vähän aikaa, eikä sanaakaan hiiskuttu
toisilleenkaan. Viimein kuin katsottiin toisiaan silmiin, alkoi
naurattaa ja pian rupesivat oikeen tyrskimään. Ja niin asia unehtui.
Siirryttiin pirttiin ja sieltä pistäyttiin ulos katsomaan, että eikö
näkyisi tulevaksi, tahi eikö kuuluisi kulkusen ääntä. Vaan ei kuulunut
eikä näkynyt. Kuin olivat mielestään kauan aikaa pirtissä istuneet,
niin piti jo lähteä kysymään.
"Tuleeko se isä sitte kuin pannaan pirtin lamppuun tuli?" kysyi Hilma
ja Heilikin alkoi:
"Tuleeko te titte itä?"
"Tulee, tulee", sanoi äiti päästäkseen.
Silloin kolmikannassa rymistettiin taas pirttiin, istuttiin penkille,
kädet helmoihin ja katsottiin myötään kattoon lamppua. Siinä sitten
tuumittiin mitä saavat tuliaisia. Hilmalle isä oli luvannut tuoda
aapisen, semmoisen punakantisen kuin Elsallakin oli ja jossa oli kukko
lopussa. Helli vain odotti "hirveän paljon" makeisia, "vittiinkin
kymmenen viititoitta paljon." Elsa ei tiennyt mitä hän saa, vain
jotakin hänkin arvasi saavansa. Äiti aina lähetti sieltä kotoa jos ei
muuta niin toista. Eikä hän juuri saamisistakaan, vaan tuntui ikävälle
kuin setä oli poissa ja pelotti että tulleneekohan koko päivänä.
"Milloinkaan se setä tulee?" huokasi hän melkeen itsekseen.
Siitä tarttui taas maltittomuus Hilmaan ja tietysti Helliinkin. Se
olisi pitänyt saada tuli lamppuun nyt heti, keskipäivällä ja sitä
juoksivat keittiöön pyytämään äidiltä, Hilma ja Helli. Ja siitä sen nyt
heitti äitille vastuksen. Jos hän sanoikin ettei tulta oteta lamppuun
ennen kuin tulee pimeä, niin kävivät he vähän väliä selittämässä että
nyt on jo pimeä.
Hiljan hitainkin tuli ilta ja tuli lamppuun pantiin. Silloin syttyi
ilon remakka lapsissa ja pörhässä korvin kuuntelivat pienintäkin
risausta ulkoa. Monta kertaa he olivat kuulevinaan kulkusen äänen ja
päästivät ilohuudon. Mutta vihdoin kuin aivan varmaan kuulivat, silloin
työntäysivät ovelle. Elsa pisin heistä varpailleen kohosi lukkoa
vääntämään ja toiset ryskyttivät ovea minkä jaksoivat ja häsäköivät
maltittomina. Joutui siihen Inka Pietakin.
"Taas Elsa on siinä intoilemassa, pysyppäs vähän aisoissasi", sanoi hän
ja pyöräytti keski lattialle.
"Odottakaa lapset toki vähäisen, tuossa paikassahan se isä on sisällä",
sanoi äiti.
"Joutaa nämä odottamaan, kun ovat niin villissä, että pahki lentävät
joka paikkaan", mutisi Inka Pieta.
Setä kuin oven raotti, niin heti käsiksi hyökättiin ja alettiin
kysellä.
"Toiko isä aapisen? Isä! Toiko isä?" Tiedusteli Hilma kädestä nyhtäen
isää.
"Voi itä,--voi itä", hoki Helli nuotilleen ja halaili molemmin käsin
isän toista jalkaa.
"Miksi setä oli niin kauan? Toiko setä minulle mitään?" kyseli Elsa ja
tunkeusi niin lähelle kuin suinkin.
Ei tiennyt setä, mihin hän vastaisi ensiksi. Eikä hän osannutkaan
vastata mitään, vaan nauru suin katsellen ympärillään hääriviä lapsia,
irroitteli vyön ja riisui turkin.
Matti kuin toi arkun tupaan, niin lapset keräytyivät sen ympärille ja
vähän väliä kävivät isää nykkimässä arkkua avaamaan ja viimein oikein
voiman väellä vetivät arkun luo.
Aika riemu siinä syntyi, kuin kukin sai saatavansa. Hilma sai aapisen
punakantisen ja heti alkoi hän kukkoa siitä hakea ja kuin kukon löysi,
niin nauru pääsi. Helli sai makeisia kääreen. Eikä hän raahtinut niitä
syödä, ei maistaakaan, katseli vaan ja näytteli muillekin. Elsa sai
punarantuiset sukat. Äiti ne oli lähettänyt. Elsan mieli oli hyvä. Hän
käänteli ja katseli sukkiaan, otti kengätkin pois ja koetti niitä
jalkaansa. Sievät ne olivat ja lysti astua sipsuttaa niillä.
Mutta sitten kuin setä oli tätin kanssa puhellut, kertonut kaupungin
kuulumisia ja mitä muuta lienevät hiljaan keskustelleet, otti hän Elsan
syliinsä ja sanoi.
"Nyt pääset Elsa kotia, sinne on tullut isäkin sinulle."
Elsa ei tahtonut tajuta asiaa, vuoroon katseli vain setää ja tätiä.
Vaan kuin nämät hymysuin katselivat häntä, niin hän rohkeasti sanoi:
"Setä nyt narraa."
"Enkä narraa, olet sinä saanut nyt isän", vakuutti setä yhä hymy suin.
"Vaikka narraatte", intti yhä Elsa ja veti hiljaan parrasta setää.
Mutta tätikin vakuutti että on kuulemma tullut isä sinulle sinne.
"Ja minä toin jo turkit, että tarkenet lähtemään", sanoi setä ja näytti
turkkeja naulassa.
Ne oli Elsan isän turkit, tunsi hän ne nyt itsekin. Ja hän alkoi jo
uskoa että on se isä tullut. Eikä hän sen enempi joutanut nyt
ajattelemaan, vain iloissaan taputteli käsiään ja puristi setää
kaulasta, juoksi tätinkin luo ja peitti päänsä hänen helmaansa. Täti
otti syliinsä hänet, puristi rintaansa ja sanoi:
"Elsa raukka."
"Mutta äiti sanoi, kuin isä oli mennyt taivaasen, ettei isä tule enään
milloinkaan meille", virkkoi Elsa äkkiä ja kysyvästi.
"Jos lie äiti silloin niin sanonut, vaan on siellä nyt isä teillä",
vakuutti setä.
"Sinne on tullut uusi isä", selitti täti.
Elsa ei tullut siitä sen selvemmälle, eikä hän nyt pitemmälle
ajatellutkaan, oli hyvillään vaan. Kyseli sedältä, että milloin hän
pääsee kotia lähtemään ja hän olisi halunnut jo heti lähteä ja tuntui
ikävältä kuin ei heti päässyt. Vaan hauskaa se oli ajatella, että isä
on tullut ja pääsi taas isän luo.
Yhtä ja toista siinä oli epätietoista tuossa isän tulossa, semmoista
epäselvää, johon ajatusta takertui, vaan ilon huumauksessa se ei
pysähtynyt kuitenkaan siihen sen pitemmältä, vaan solui irti ja
vapaasti taas kiiti ja kierteli. Muistossa elpyi kuva kuvan perästä,
syntyi ja selveni, yksi kohta sieltä, toinen täältä, niin että pian oli
suuri joukko kuvia, jotka kokoontuivat yhteen, lähestyivät toisiaan ja
muodostivat kokonaisuutta. Ja niin eläväksi ne muuttuivat, että Elsa
näki ne aivan kuin silmäinsä edessä.
Kun hän nyt pian pääsisi kotia! Nytkin siellä isä kotona leikkii Marin
kanssa ja ikävöipi häntä... Ja äiti siellä kutoo sukkia... Niinhän se
oli aina iltasilla, että äiti kutoi sukkia ja isä leikki heidän
kanssaan ja sitten soitteli kannelta ja lauloi. Vaan milläs se nyt
soittaa, kun kannel on täällä sedällä, tuossa sedän kaapin päällä.
"Viedäänkö setä tuo kannelkin kotia?"
"Mitä sillä siellä?"
"No että isä soittaa."
"Lie tuolla kannelta sen minkä soittaakin!"
Kun on uusi kannelkin, onkohan se hyvä. Mutta Elsasta tuntui, ettei
sitä parempaa voisi ollakaan kun se entinen.
Maata mennessä ei Elsan silmään uni tahtonut tulla, eikä hän ollut
muistanut siunatakaan. Ajatukset olivat vallanneet hänet ja nythän ne
vasta hiljaisuudessa kiertelivätkin, toivat mieleen kotoa ja isästä
muistoja.
Hän muisti kuinka isä makasi sairaana ja äiti laitteli hänelle päähän
kylmiä kääreitä. Ja hänkin aina kävi akkunanruudussa jäähdyttämässä
käsiään ja juoksi sitten panemaan kätensä isän otsalle. Isä katsoi ja
hymyili heikosti ja sanoi hiljaa:
"Isän oma tyllerö."
Eräänä iltana oli sitten kotona paljo vieraita, tätikin oli. Kaikki
seisoivat isän sängyn vieressä ja itkivät. Äiti makasi lattialla ja
voivotteli. Sitten äiti nousi ylös, vaan kaatui uudestaan. Isä huokui
hyvin raskaasti. Sitten kuin äiti taasen nousi ylös, katsoi isä äitiä,
häntä ja Maria, vaan sitte ei ketään katsonut. Kurkussa karahteli,
rinta kohoili korkealle ja kädet olivat ristissä rinnalla.--Huomenna
panivat isän mustaan arkkuun ja veivät kylmään ulkohuoneesen, vaikka
hän itki ja sanoi ettei saa isää sinne viedä, isälle tulee kylmä. Sen
jälkeen hän ei nähnyt isää, muuta kuin sen mustan arkun, kuin veivät
sen pois. Silloinkin oli paljon vieraita. Ja ne sanoivat, että isä on
mennyt taivaasen. Eikä se isä sitten enään tullut vaikka hän luuli ja
odotti ja Mari myös odotti, aina illalla. Ja äiti sanoi, ettei se
tulekaan. Mutta miksi se nyt on tullut...?
Ja siihen se nyt takertui Elsan ajatus ja takertui lujaan.
Niin kauan kuin on ollut poissa, siellä taivaassa... Eipähän sieltä ole
tullut Pekka enokaan, vaikka on ollut jo hyvin kauvan, eikä muitakaan,
Alma serkun äitikään...
Sekausi Elsan ajatuksiin nyt se tädin sanoma uusi isäkin ja asia kävi
yhä sekavammaksi. Ei tahtonut nyt päästä minnekään. Siihen hän viimein
kuitenkin tuli, että isä on tullut taivaasta uusissa vaatteissa ja uusi
kannel, vissiin kultavaatteet päällä ja kultakannel kädessä ja siihen
uskoon hän jäi. Sillä ei hän osannut mitenkään muuten ajatella sitä
uudeksi, sillä hänestä isä oli kaikkein paras semmoisenaan kuin se
silloin oli.
Elsalla painuivat silmät umpeen. Oli kuin isä olisi tirkistänyt oven
raosta ja huutanut:
"Missä isän piika?"
Ja isä otti hänet syliinsä ja hän kääri kätensä isän kaulaan ja tuuheat
tummat hiukset kutkuttivat käsivarsia ja musta pitkä parta tuntui
karkealle kuin siihen painoi poskensa tahi leukansa. Sisko Marikin
kiipesi isän polvelle. Ja pikku Elli nauroi kätkyessä kuin isä sille
liverteli. Sitten isä otti kanteleen ja alkoi soittaa, hän isän polvea
vasten nojausi ja lauloi:
Lapsi olen laulavainen,
Pieni vielä voimatoin.
Huvitusta hakevainen.
Huikennellen huoletoin.
Aina löydän avoimena,
Äidin helman hupaisen.
Isän polven istuimena,
Tunnen minä turvaisen.
Moneen kertaan oli Elsa kerennyt tavaransa laitella ennen kuin
lähtöpäivä tuli. Vaan siinähän se aina joku osa päivästä meni kuin
pieneen laatikkoonsa latoi sievästi paperinuket ja kiiltokuvat,
pudistaa räpsäytteli pyhähuivin ja laski sen sievästi, helmet nauhasta
purki ja taas pani, aukoi paperista ja taas kääri sen viisipennisen,
jonka pastorilta oli saanut "O hyvä Jumalan" veisaamisesta. Ja nyt kuin
lähtöpäivä vihdoin tuli, nousi hän varemmin kuin ennen ja taas laitteli
tavaransa.
"Pitää laittaa nämä hyvästi kuin pitää lähteä kotiin, sinne on tullut
isä", selitti hän nyt niin kuin joka kerta selitti kuin laittoi
tavaroitaan.
Kun tavaransa sai laitetuksi, puki hän jo nutun päälleen.
"Kohta sitä pitää lähteä."
Vaan vielä siihen oli pitkä aika ennenkuin lähdettiin, kuin muut eivät
olleet vielä puuhassakaan. Vasta eineen syötyä, lähempänä puolta päivää
sanoi setä lähdettävän. Niin pitkäksi kävi odotus Elsasta lopulla, että
hän paneusi penkille isänsä turkin alle ja itki. Vaan samalla kuin itki
sentähden ettei heti nyt päässyt, itki hän senkin tähden, että kohta
pääsee.--
Setä käski Matin hevosta valjastamaan ja täti kutsui Elsaa.
"No nyt Elsa", sanoi täti, "nyt pääset lähtemään. Vaan sanoppas
hyvästit."
Elsa kätteli Hilmaa ja Helliä ja selitti, että hänen pitää lähteä nyt
kotiin, kuin sinne on tullut isä.
"No Inka Pietallekin."
Elsa juoksi keittiöön.
"Nytkö se Elsa lähtee?"
"Nyt minun pitää mennä kotiin, sinne on tullut isä."
"Hyvästi, hyvästi. Muista lapsi vanhaa Inka Pietaakin."
Kun Elsa oli kääritty turkkeihin ettei näkynyt kuin kaksi kiiluvaa
silmää ja pantu sohvalle istumaan siksi aikaa kuin rekeen oli kaikki
laitettu valmiiksi, selitti hän vielä kerran Hilmalle ja Hellille että
isä on tullut kotia ja tuonut kultakanteleen, jolla soittaa...
Nyt oli kaikki valmiina ja setä kantoi hänet rekeen ja peitteli sinne
hyvästi vällyillä ja istua könähti itse viereen. Laukki tempasi rekeä
ja kulkuset remahtivat helisemään. Aittarakennukset näyttivät siirtyvän
siitä sivuitse ja menevän taakse näkymättömiin. Kujan varressa
aidanseipäät kiitivät jälekkää ja hanki reen kupeessa vilisi sinne
taakse päin vain. Riihet ja ladot ja metsät ja kaikki liikkuivat.
Laukki juosta hölkötteli jotta lautaset nuoran perään kohoilivat ja
laskivat, kulkuset helisivät ja setä hyräili.
Tuli vastaan taloja. Ihmisiä siellä liikkui, aikaihmisiä ja lapsia.
Miksikään ne ovat tulleet näin kauvas asumaan? Miksikään eivät asu
siellä kaupungissa, tahi aivan sedän vieressä? Onkaan noilla pienillä
tytöillä isä kotona, onkaan se käynyt taivaassa ja tullut takaisin?
Sinne jäivät talot ja ihmiset ja sinne taakse siirtyivät yhtä mittaa
aina uudet talot, pellot, niityt ja metsät. Ja Laukki se vain
hölkötteli ja kulkuset helisi ja setä hyräili.
Alkoi hämärtää. Tähtiä ilmestyi taivaalle ja kuukin pian alkoi näkyä.
Tähdet ja kuu ne kulkivat muassa. Muuttuivat ne välistä vähän eteenpäin
ja välistä taaksepäin, vaan eivät ne sen jälemmäksi jääneet, aina vaan
näkyivät yhtä kaukana olevan heistä.
Mitenkään ne niin? Siellä taitaisi hauska olla niitten luona. Miksikään
se isä tuli pois? Vissiin tuli niin ikävä äitiä ja minua ja Maria ja
pikku Elliä... Mutta olihan siellä Armas. Onkaan se isä tuonut
Armaankin mukanaan...? Mitenkään ne ovat päässeet...?
Ja se miellytti Elsaa. Hänen mielestään ei sieltä voinut hypätäkään
niin korkealta.
Vissiin siellä on tikapuut ... kultaiset tikapuut...
Elsa muisti kuulleensa Jaakopista, joka näki tikapuut taivaasta ja
enkeleitä kulkevan ylös ja alas... Mistähän kohti ne ovat, ovatkaan
kaukana tästä...?
Vissiinkin ne ovat hyvin kaukana, aivan tuolla taivaan rannassa asti...
Mutta sieltä kait pääsee ilmankin... Vaan jos ei siellä ole ovia...
Missään siellä on ovi...?
Mietityttämään se olisi ruvennut, vaan Elsa päätti että hän kotona
isältä kysyy, isähän sen tietää ja kohtahan hän pääsi kotia.
Nyt ne kotona ovat... Äiti laittaa ruokaa vissiin... Ja äitillä oli
Elsan mielestä harmaja hame ja röijy ja leveä vyöliina.
Mari siellä nukkien kanssa leikkii ja näyttelee Ellille... Onkohan Mari
ottanut minun Kerttuni, joka osaa itkeä kuin painaltaa rintaan? Sen isä
antoi... Kuin joutuisi kotia siksi kuin isä tulee työstä, niin huutaisi
ovelta että "missä isän piika!"
Elsasta tuntui niin hauskalta, että olisi käsiään taputtanut, jos olisi
voinut. Hän puristausi kokoon ja mielessään nauroi.
Kaukana näkyi tulia paljon, ja kuin tultiin lähemmäksi haamoitti
talojakin. Siinä se oli kaupunki... Mitenkähän setä osannee meille ajaa
kuin on noin paljon taloja ja hämärtääkin.
Vaan sieltä se talojen sivu setä pujotteli, kadulta kadulle käänsi. Ja
jo tuli tuttuja taloja.
Nyt käännyttiin kotiportista. Tässä se oli. Suuri kivi oli portin
pielessä ja hirsiläjä aitaa vasten. Portaan vieressä oli vesikelkka,
vain eri saavi oli kuin ennen. Porstuaan oli tehty uusi akkuna. Mutta
tämä se oli kuitenki Elsan koti, sillä setä pysäytti hevosen portaitten
eteen ja kantoi hänet sisään.
Siellä oli äiti, tuli vastaan ottamaan ja hyväillen alkoi riisua
turkkia. Ja siihen kuin turkista pääsi Elsa selviämään joutui Marikin
ääreen. Mutta eivät ne olleet oikeen entisen näköisiä, aivan tutun
näköisiä. Äidillä oli kyllä harmaja hame, vain oli eri röijy, semmoinen
jota ei ollut ennen Elsa hänellä nähnyt ja muodoltaankin oli muuttunut
äiti. Marilla oli aivan erilaiset vaatteet ja semmoinen vyöliina, jossa
oli pitkät nauhat ja takaa solmittuna ja isompi oli Mari entistään.
Pikku Elli se oli paljon muuttunut. Mutta missään se isä oli? Taisi
olla työssä vielä, koska ei näkynyt. Iso kaappi oli toisella seinällä
kuin ennen. Pieni sänky jossa Marin kanssa olivat maanneet oli poissa;
missään se oli? Kiikkutuoli oli vielä samassa paikassa kuin ennen, vaan
maalattu ruskeaksi, ennen oli harmaja ... ja maalattu oli kamarin
ovikin...
Elsasta tuntui oudolle ja pahalle. Ei hän osannut paikaltaan liikkua,
eikä puhunut luotua sanaa.
Äiti puheli liverteli ja kantoi perälle huonetta sohvan kannelle
istumaan, vaan ei Elsa siitäkään tullut rohkeammaksi. Sormi suussa
katseli nurkkasilmällä ympärilleen.
Mari kantoi sohvan kannelle siihen viereen leikkikalujaan,
paperinukkia, kuvakirjoja ja oikean ison nuken, jolla oli uudet sievät
vaatteet.
"Tämän nimi on Ursa ja se on hyvin kiltti", alkoi Mari selitellä hyvin
toimessa. "Ja täällä, katsopa tässä sinun Kerttusi. Se on itkenyt niin
paljon että, kuin sen mamma on ollut maalla."
Kerttuhan se oli, vaan sekin oli muuttunut. Kasvot olivat hankauneet
rosoisiksi ja toinen käsi repatti irti, ettei ollut kuin pikkuisen
pitämässä. Eikä se enään itkenytkään jos rintaankin painoi.
Elsa katseli Kerttua. Ei hän virkannut mitään, vain itku pyrki
kurkkuun. Hänen kävi sääliksi Kerttua, joka raukka oli niin ruhjauneen
näköinen ja samalla hänen kävi sääliksi keinutuolia, sänkyä, isoa
kaappia, kamarin ovia ja kaikkia:
Mari vaan näytteli uusia leikkikalujaan ja oli myötään äänessä.
"Äidiltä minä olen saanut tämän Emmin", ja Mari selitteli punaisten
nauhapalasten sisää sormen pituisen nuken. "Voi, ruvetaan pesemään
Emmiä."
Kahvikuppiin hommasi Mari vettä ja pesi Emmin ja kääri kapaloon ja
Ursaltakin pesi silmät.
"Pestään Kertultakin."
Hän pesi Kertultakin.
"Kertullekin pitää tehdä uudet vaatteet. Eikö pidä?"
"Pitää", vastasi Elsa hiljaan.
"Semmoiset oikeat ja sievät, semmoiset, jotka saattaa riisuakin,
niinkö?"
"Niin", myönsi taas Elsa hiljaan. Jo vähitellen sai Mari Elsan leikin
touhuun ja puhelemaan, niin että pian olivat molemmat täydessä
puuhassa. Elsa kuin pääsi tutustumaan kysyi hiljaan Marilta. "Missä se
isä on nyt?
"Työssä", vastasi Mari hyvin kovasti että Elsa säikähtyi. "Vaan ei se
vielä tule, kyllä me vielä saamme leikkiä. Isä aina nauraa kuin leikkii
nukkien kanssa ja sanoo Kerttuakin Tyyraksi ja nokiaa silmät Kertulta
ja Ursaltakin. Ei viitsitä sitte enään leikkiä, eikästään?"
"Ei", vastasi Elsa vaan hänestä oli kumma miksikä isä nyt oli
semmoinen, eihän se ennen niin tehnyt. "Milloinka se isä tulee?"
"Kuin äiti on laittanut ruuan pöydälle."
Elsa silmäsi että joko se äiti laittaa ruokaa. Vaan ei se vielä
laittanut. Siellä hellan ääressä hommasi, kohenteli tulta. Pata oli
tulella ja höyry pihisi kannen raosta. Se oli tuttua.
"Kohta se tulee isäkin, vaan kohta se joutuu ruokakin. Ja joutuahan sen
pitäisi, sillä eikö tällä minun tytön tyllerölläni ole nälkäkin jo",
sanoi äiti ja tuli hyväilemään Elsaa.
Nyt tuntui Elsasta mukavalta, oli kuin joku paha aavistus olisi
lievennyt. Hän saattoi jo hymyillä äidille. Ja hän seurasi äitiä sinne
hallan ääreen, sillä häntä hyvin halutti sinne. Ainahan hän ennenkin
oli ollut keittämisen puuhassa äidin kanssa, apuna muka, jos ei muuta
niin lastuja uuniin lisännyt.
"Pane Elsa muuan lastu lisäksi", sanoi äiti nytkin aivan entisen
totutun tavan mukaan.
Elsa pani lastuja uuniin. Siellä ne rupesivat palaa räsähtelemään.
Höyryä pursusi padasta kannen alta enemmän. Se oli se sama pata kuin
ennenkin: toinen korva oli lohennut ja muutenkin samanlainen joka
kohdasta. Samat olivat padan koukutkin ja muutkin kalut ja prässirauta
riippui ylhäällä koukussa, niinkuin ainakin.
Jo rupesi padassa kiehumaan, porisi aikalailla. Äiti nosti kantta niin
höyryä nousi lujasti ja porina kuului kovemmin ja kuin pani kannen
paikalleen niin höyry pihisi raosta ja porina kuului himmeämmin.
Elsasta tuntui nyt äiti aivan tutulta. Hän ojensi kätensä äitiä kohti
ja kuin äiti kumartui kääri Elsa kätensä hänen kaulaansa, puristi
tarmonsa takaa ja sanoi:
"Äiti!"
Ilo valtasi Elsan nyt kokonaan. Tuntui tutummalta nyt kaikki entiset
vanhat, vaikka olivatkin eri paikoissa. Riemuiten juoksi Elsa sedän
luo, joka tuli ulkoa hevostaan katsomasta ja selitti että kohta se isä
tulee.
Äiti alkoikin laitella jo ruokaa pöydälle ja Elsa oli mukana puuhassa.
Vaan kuin se oli tehty rupesi hän sykkivin sydämin odottamaan isää. Hän
tiesi miten hän tekee kuin isä tulee, hän tekee niin kuin aina
ennenkin: menee ovensuun nurkkaan seisomaan, niin isä pistää päänsä
oven raosta ja kysyy:
"Missä isän piika?"
"Täällä!" huutaa hän ja juoksee vastaan ja isä ottaa hänet syliinsä.
Rintaa ahdisti odotus. Jo kuului askeleet portailla. Elsalla
sydänalassa hytkähti ja hän naurusuin meni seisomaan nurkkaan.
Ovi aukeni ja muuan mies astui sisään.
"Hoh, vieraita. Terve, terve!" ja mies kätteli setää. Otti sitten
turkin päältään, pani naulaan ja meni pöydän päähän istumaan.
"Mitä kuuluu?" kysyi mies.
"No ei kummempia", vastasi setä.
Elsa seisoi loukossa ja kummaillen katseli, että mikä mies tuo on, joka
pöydänpäähän meni noin suoraan. Vähitellen siirtyi hän sedän luo, niin
hiljaan ettei se mies olisi häntä huomannut. Marikin oli kerennyt
korjata leikkinsä ja istui nyt setän sylissä kellonhäntää nyppimässä.
"Kuka se tuo on?" kysyi Elsa hiljaan Marilta.
"Se on isä", vastasi Mari lujalla äänellä.
Elsa säikähti, että ruumis vavahti.
"No, ka täällähän se on uusitulokaskin", sanoi se mies. "Tuleppas
paiskaamaan kättä."
Elsaa peloitti, polvet vapisi.
"Mene lapsi sanomaan terveisiä isälle", kehoitti äiti.
Isä ... eihän se ollut isä ... punanen parta ... isällä on musta ...
eikä tuo muutenkaan ollut isää...
"Mene paiskaamaan kättä isälle", kehoitti setäkin.
"Ei se ole isä, mies vaan", sanoi Elsa sedälle hiljaan ja tunkeusi niin
lähelle kuin pääsi.
Setä naurahti ja yhä kehoitti ja äitikin vielä käski. Elsa lähtikin,
vaan alla päin, tarjosi ujosti kätensä ja notkautti polviaan.
"Tule nyt isän syliin", sanoi mies hyvittelemällä.
Elsa kiskausi irti ja juoksi takaisin setän luo.
"Mari, tulepas sinä isän tykö kiikkumaan."
Mari meni. Mies nosti hänet jalkaterälleen, piti molemmista käsistä
kiinni ja huiskutti siinä ylös ja alas. Mari nauraa hekatti ja olisi
kiikkunut enemmänkin.
"No tule nyt sinäkin,--mikä sen nimi olikaan tämän pikisilmän?"
Kaikki rehahtivat nauramaan ja itse mieskin nauroi ja Marikin hihitti
muitten mukana. Elsa vaan oli vakaisena ja näpeillään peitti kasvonsa
sedän syliin. Ajatteli että onkaan hänellä pikiä silmässä ja koetti
kädellään hieroa pois.
"Elsa, niin Elsahan se oli. Tulepas nyt sinäkin kiikkumaan", sanoi se
mies taas ja tuli ja sieppasi Elsan syliinsä ja koetti saada
kiikkumaan.
"En minä tahdo. Päästäkää pois, kuulkaa!" kirkui Elsa itku äänessä ja
riekkui päästäkseen irti. Päästyään juoksi äidin luo ja koetti
piiloutua helmaan.
"Ujostelee", sanoi äiti.
Elsa siellä pää hupussa, kummasteli minkätähden ne sanoivat tuota
isäksi, joka oli pnnapartainen eikä ollenkaan niin kuin isä. Varsinkaan
kiusaavat häntä? Vaan miten se äiti olisi varsin sanonut, narrannut,
eipähän ennen ollut koskaan. Mutta isää hän vielä odotti kuitenkin
tulevaksi ja kuunteli eikö kuuluisi askeleita portailta.
"Ruvetaanpas nyt illalliselle", sanoi äiti. "Lähtään syömään lapseni,
niin pääset sitten nukkumaan".
"Eikö se isä tulekaan?" kysyi Elsa hiljaa äidiltä.
"Johan se on tullut. Tuossahan se on isä, se on uusi isä. Ole kilttinä
isälle, se on hyvä lapsille."
Katkera tunne kohosi Elsan mieleen, nousi kuin synkkä pilvi, joka
heittää mustan varjon maahan. Mikä oudolta näytti, vieraalta, se mieltä
loukkasi ja tunnonomainen herätti syvää kaipauksen tunnetta, kaipauksen
ja säälin.
Elsa pantiin istumaan äidin ja Marin väliin. Ennen hän istui isän
vieressä, omalla korkealla tuolillaan, jonka isä oli ostanut
markkinoilta. Ja isä laitteli ruuan, riputteli valmiiksi. Nyt se
tuolikin oli nurkassa tuolla ja jalka poikki siitä... Mies istui
vastapäätä. Minkälaiset sormetkin sillä oli! Isällä oli toisessa
peukalossa erilainen kynsi, vaan tällä molemmissa samallaiset. Se
näytti rumalle, tuntui niin ilkeälle ettei Elsa saattanut syödä, ei
vaikka. Itku oli aivan ratkeamassa, tuon tuostakin syöksähti jo
kurkkuun. Vaan koetti pidättää voimansa perästä. Kuin olisi päässyt
tuonne loukkoon isän turkin taakse...
"Lapsi rukka on väsyksissä", puheli äiti syötyään ja kuletti Elsan
kamariin, johon tuli Marikin. Sinne laittoi äiti heidät nukkumaan
pieneen sänkyyn, jossa ennenkin aina olivat nukkuneet.
"Lukekaa siunaus", sanoi äiti ja lähti.
Elsa pistäysi huppukorviin ja peitteen laidatkin kääri tarkoin alleen
ettei rakoa jäisi. Tuntui niinkuin siellä peitteen ulkopuolella olisi
uusi isä ollut, tahi jotakin semmoista pahaa. Vaan hupussa kuin oli
niin ei peloittanut, tuntui vaan turvalliselta. Eikä nyt tuntunut niin
tuskalliselta olo kuin iltaspöydässä, pahalle ja tympeälle kuitenkin.
Hänen entinen oma sänkynsähän se oli, jossa hän nukkui, vaan se oli nyt
toisessa huoneessa ja eri peitekin oli.
Uni ei tahtonut tulla silmään. Puoli horroksiin vaipui, ja siitä aina
säpsähti hereilleen kuin yritti näkemään jotain pahaa unta.
Hän luki siunauksen ja painoi silmänsä umpeen.
Pikipallot oli hänellä olevinaan silmäin siassa ja Mari nauroi ja
ilvehti... Isäkin oli kotona ja korjasi tuolin jalkaa ja sitten tuli
hänen luokseen, vaan olikin parta punane... Tuli hyvin likelle ja
hieroi parralla hänen poskiaan...
Elsa parahti huutamaan ja heräsi. Häntä pelotti nyt niin että
valveillakin yhä itki. Ja äiti kuin tuli katsomaan, itki Elsa sedän
viereen päästäkseen. Uusi isäkin tuli siihen ja sanoi:
"Hyi, kuka se yöllä juonittelee? Iso tyttö! Nuku nyt vaan, että muutkin
saavat nukkua."
Elsaa peloitti, ei tohtinut puhua mitään. Vaan kuin uusi isä meni,
pyysi hän äidiltä yhä päästäkseen sedän viereen. Äiti veikin viimein.
"Tämäpä taitaa ollakin aika passattava," sanoi uusi isä. Vaan äiti
laski Elsan sedän viereen ja sanoi:
"Siunaa uudestaan lapseni ja nuku."
Elsa tunkeutui aivan sedän selkään kiinni ja luki rukouksensa. Tässä ei
tarvinnutkaan nyt hupussa maata, uskalsi muutenkin. Akkunasta sopi
näkemään ulos taivaalle. Ilma ulkona oli kirkas ja tähdet vilkkuivat
kauniisti.
Tuolla se on isä ja pikku Armas, katsovat tänne, ajatteli Elsa. Kuin
isä pyytäisi Jumalalta, että Jumala lähettäisi enkelin ajamaan tuon
miehen pois.
Sinne sinertävään etäisyyteen tähystellessään välkkyviä tähtiä ja isää
muistellessaan vierähti kyyneleet silmiinsä ja mieli purkaantui
hiljaiseen itkuun. Mutta joutui unikin rauhalliseen helmaansa ottamaan
tämän pienen ihmisen--ensikerran pettyneen--toivonsa.