I.

Matkustelin ulkomailla silloin, kun tutustuin Tauno Tavastiin.

Levoton luontoni oli ajanut minut liikkeelle ja karkoittanut

kotimaastani sekä kiidätti sitte ympäri Euroopan, kaupungista

kaupunkiin. Vanhempani olivat kuolleet, ja omakseni oli jäänyt hyvä

perintö. Tempasipa kuolema minulta elämäni unelmankin, nuoruuden

rakkauteni esineen. Tuolla rakkaalla haudalla myös iloni hautasin. Niin

jätin virkaurani ja keski-ikäisenä miehenä, elämän toiveissa murtuneena

koetin oudoissa oloissa kaihoani tyrehyttää.

Juuri kun luulin jossakin päässeeni taas tuntemaan nautintoa elämästä,

pakotti ikävä muuttamaan toisiin oloihin, ja se tätä leikkiä kujeili

kanssani lakkaamatta. Niin olin kulkenut Eurooppaa ristiin rastiin

viihtymättä kauvempaa yksillä tienoin.

Välistä kiertyi muistoni maille kotiseutu, lapsuuteni aikaisemmat

elenteet, ne ajat, jolloin ei vielä mikään tuska rintaani repinyt,

jolloin kotipellon pientareita muiden yhdenikäisten kanssa

piehtaroitiin. Oi hauskat lapsuuden ajat! Mutta sen kipeämpi oli niiden

surullinen loppu. Siksipä kun muistot yksinäisyydessä pyrkivät esille,

ne levottomuutta lisäsivät. Silloin oli sydämmeni särkyä enkä

matkoillani lohdutusta löytänyt. Kumminkin ajatukseni kantautuivat

niihin vallattomasti eikä minulla ollut kykyä niitä karkoittaa pois.

Pikemminkin, kun tapasin jotakin kotimaan oloja muistuttavaa, takerruin

siihen kiinni, en tiedä minkä voiman valtaamana.

Sellaisessa ristiriitaisessa mielentilassa istuin taas muutamana iltana

rautatievaunussa matkan teossa, kuten tavallista.

Oudon kaupungin olin jälelleni jättänyt, ja tuntemattomia seutuja

kuletti kiivas kyyti. Hämärä antoi vauhtia tuskallisille tunteille.

Vaikka pitkällinen matkusteleminen ja vieraissa viivyntä oli kokenut

tunteita turruttaa, niin sittenkin kolkkous rinnassa kojotti.

Koetin ponnistaa ajatuksiani oleviin oloihin ja joutaviin

jokapäiväisyyksiin. Mittasin seinän korkeutta ja katselin savun

hulmuamista ikkunan takana. Jos seutu, jota kulettiin, olisi ollut

vaihtelevampaa, ehkä se olisi karkoittanut mustat mietteet. Mutta yhtä

ja samaa yksitoikkoisuutta! Ikävä alanko pakeni toisen yhtä ikävän

tieltä. Toivoinpa, että olisi ollut kupeella kumpaisellakin juhlallista

kuusikkoa, lehteviä vaaroja tai siintäviä vesiä, olisihan se toki

toista ollut. Mutta niitä ajatellessakin kotimaan muistot vaan

juoksuttivat mielen synkempiin sokkeloihin, ja kipeämmin kaihottivat.

Ajattelin, että onni olisi, jos ihminen toisinaan voisi tylsittyä

kokonaan, tai pitää siian surutonta mieltä, aallon ahvenen onttoa

ajatusta.

Väsyttyäni miellyttämättömiin maisemiin silmäilin matkustajia samassa

vaunuosastossa. Useimmat istuivat totisina ja äänettöminä. Matka näkyi

ikävästyttävän, hiiren hiljaisuus harmittavan. Muudan äiti pajatti

ensin pikku poikansa kanssa, vaan sitte pienokainenkin painautui

nukkumaan. Tuskallinen mielentila ilmeni kaikissa.

Erittäinkin erään, siinä aivan vastapäätäni istuvan herrasmiehen

kärsivällisyys näkyi kerrassaan loppuneen. Hän ummisteli silmiään ja

taas hiukan raotteli, koki heittäytyä hervottomana selustinta vastaan,

vaan ei niinkään näyttänyt hyvä olevan. Kohenteli jalkojaan ja

vuorotellen ristitti niitä, vaan levottomuus lisääntyi. Hänen

käytöksensä herätti pian yleistä huomiota ja jotkut huvia etsien

tarkastelivat hänen ähkyröimistään.

Minäkin silmäsin hänen eleitään, ja se tuotti jonkunlaista tyydytystä.

Osaa sitä ihminen nauttia toisen tuskistakin, varsinkin silloin kun

itsekin kärsii.

Hän näytti hienolta herrasmieheltä, ehkä hiukan elähtäneeltä. Ei

puvusta eikä ulkonäöstäkään voinut päättää mitä kansallisuutta hän oli,

vaikka aikani kuluiksi olin matkustellessani myös huomioita tällä

alalla koettanut tehdä. Huoleton näytti hän olevan puvussaan, joka

kyllä muuten oli moitteeton. Kasvoissa kiintyi huomio ensin omituisiin

silmiin. Ne olivat syvälle painuneet ja lasimaiset, kumminkin niistä

loisti kumma, melkeinpä hurjamainen katse. Otsa oli korkeanlainen, vaan

huomattavasti luisu, kulmakarvat vähän viistossa ja sen takia silmätkin

näyttivät hiukan olevan tuossa asemassa. Tavanmukainen pujoparta,

typistetty ja sileästi suipossa. Kasvot olivat kalpeat ja kuvasivat

suuria kärsimyksiä. Melkein näytti hän kammottavalta siinä

hermostuneessa, tuskallisessa tilassaan.

Pelko pakotti minua hiukan peräytymään, ja vasta syrjempää rohkenin

vapaammin tarkastella outoa miestä. Levottomuus yhä lisääntyi, ja

vähitellen aloin arvella, ettei pelkkä matkan ikävyys eikä siitä

syntynyt kärsimättömyys voinut yksinään noin armottomasti vaivata ja

viskellä ihmisparkaa. Ehkä oli hän ryöväri, murhaaja, jota paha

omatunto vaivasi. Eli ehkä oli muukalainen, suruja kokenut hänkin, ja

katkerat muistot raivottarina ajatuksissaan riehuivat.

Hän näytti pelkäävän omaa itseään ja lieneekin tuskallisimmat hetket

viettänyt yksinään ajatuksiensa kanssa. Niinpä noita tuntui hän

kammoavan ja väkipakolla koetti riuhtaseutua todellisuuteen. Mutta

vaikeata se vaan oli. Ja viimein loppui kärsivällisyys kokonaan. Vielä

kerran koetti ilmisissä aivan kuin työntämällä työntää pois luotaan

turmiollisia tuumailuja. Kun ei se onnistunut, niin päästi hän

sydämmensä pohjasta äärettömän katkeruutensa kevennykseksi tuskan

huudahduksen, sanan selvän -- suomenkielellä.

Kaikki vaunussa matkustavat käsittivät mutkattomasti tarkoituksen,

vaikkeivät itse sanaa ymmärtäneet. Kauvan kaikui se heidän korvissaan

ja osoitti, että se se oli näytöksen loppupamaus, pommi, joka kotvan

sihistyään viimein räjähtää ja särkee lisän kanssa sen, mitä oli

aikomus murtaa.

Mutta minä höristin korviani. Suomalainen! Mikä oli lähettänyt

kansalaisen vieraaseen maahan tuskittelemaan ja kiroilemaan ahtaassa

rautatievaunussa? Onneton, kuinka kovat kärsimykset sinua

mahtanevatkaan ahdistaa! Tuliset tuskasi eivät liene vähäiset, kun ne

noin ankarasti pyrkivät ulos pakkautumaan. Sydämmesi lienee

kipukattila, jossa kaikki maailman murheet kiehuvat ja viimein paisuvat

yli reunojen.

Minä koetin lähetä onnetonta maalaistani. Yrittelin päästä puheikkain

hänen kanssaan. Salaman leimahdettua ja ukkosen jyräiltyä tuntui ilma

hänen sisällään raitistuneen ja puhdistuneen. Tyynenä istui hän

kyynäspäät polvia vasten, kädet kannattaen päätä, joka oli eteen

kumartuneena.

-- Oletteko suomalainen -- Suomessa syntynyt? kysyin minä

äidinkielelläni.

-- Olen, vastasi hän lyhyesti ja kuivasti.

Hän näkyi kumminkin hämmästyvän, vaikka koetti sitä peittää. Silmät

kuvasivat kummastusta ja synkästä elottomuudestaan kirkastuivat

kostuakseen sitte taas entistä enemmän. Mutta pitempiin puheisiin

vältti hän tarttumasta. Odottamaton tuttavuus huomattavasti huvitti

häntä, vaan luontainen jörömäisyyskö vai mikä lienee hänet noin

kolkkona ja kuivapuheisena pitänyt. Minä siirtäydyin penkilläni

lähemmä, vaan hän puolestaan peräysi saman verran. Esittelin itseni ja

silloin sain vastauksen.

-- Dunsten.

-- Tavast.

Ja niin olimme me tuttavat. Mutta keskustelua ei tahtonut syntyä.

Vastaukset hän antoi niin lyhyet ja välttelevät kuin mahdollista.

Olisin halunnut tietää jotain hänestä ja myös keskustella yhteisestä

kotimaasta, mutta puheen johtaminen sinnepäin teki keskustelusta lopun.

Kaupungin nimen, jossa viimeksi oli viipynyt sain tietää, ja matka

tuntui olevan samaan mihin minullakin.

-- Joko kauvankin olette oleskellut ulkomailla?

-- Kauvan, useita vuosia.

-- Kenties asuttekin tässä maassa?

-- En.

-- Lienette jollakin stipendillä vaiko vaan huviksenne?

Huvikseen kuului matkustavan. Tätä sanoessaan katkerat, muka hymyilyn

piirteet varjostuivat suupieliin.

-- Koska aijotte takaisin palata kotimaahan?

Ei tiennyt sitä. Sitte koetin minä johtaa puhetta kotioloihin ja

sukusuhteisiin, vaan niistä hän ei tahtonut keskustella. Ynseänä

siirtyi hän syrjemmäksi, ja tuttavuutemme yritti loppua siihen.

Mutta minä en tahtonut heittää häntä vähällä. En ollut huomaavinanikaan

hänen vastenmielisyyttään seuranpitoon ja tein vähä väliä kysymyksiä.

Suutuksissaan minun tunkeilevaisuuteeni ei hän ollenkaan salannut

kärsimättömyyttään.

Juna vihelsi, ja saavuimme määräpaikkaan. Minä kun olin outo

ensikertalainen kaupungissa ja hän sitä vastoin usein käynyt, niin

pyysin päästä hänen kanssaan yhdessä etsimään asuntoa. Sangen

vastenmielistä näytti hänestä olevan myöntyä tuohon, vaan ei kuitenkaan

hennonnut kieltää.

Ja niin lähdimme me yhdessä ajamaan komeasti valaistuun ja väkeä

vilisevään kaupunkiin.

Kohdata kansalainen vieraalla maalla muukalaisten keskuudessa ei

tunnu aivan vähäiseltä hauskuutukselta, varsinkin niinä aikoina kun

koti-ikävä ja selittämätön kaipuu tekee olon ulkomailla liian

yksinäiseksi. Minä ainakin olin hyvin huvitettu ja iloissani

odottamattomasta tuttavuudesta. Minä tunsinkin, että omaa suruani en

nyt niin tullut ajatelleeksi. Se hetkinen vastenmielisyys, minkä

vaikutuksen minuun alussa teki Tavastin kolkko kasvojen ilme, pakeni

pian, ja minä koetin vaan etsiä keinoja, miten voisin jatkaa

tuttavuutta kauvemminkin. Mutta hänpä ei näyttänyt ollenkaan pitävän

seurastani.

Mikä mahtoi hänellä olla, miksi karttoi hän keskustelua kotimaasta ja

itsestään, miksi vältteli kansalaistaan, joka myöhemmin lähteneenä

kentiesi olisi yhtä ja toista voinut kertoa yhteisistä tutuista tai

ainakin kotimaan oloista? Jotakin salaperäistä siinä oli, ja se nosti

minussa suurinta uteliaisuutta.

Kärsinyt hän oli paljon, siitä minä olin varma. Se levottomuus, millä

hän rautatievaunussa herätti yleistä huomiota, saattoi äkkiä jäykistyä

mitä kankeimmaksi tyyneydeksi. Toisinaan voi hän kuin kylmä kiviveistos

tuijottaa pitkiä aikoja yhteen kohti jäsentäkään liikuttamatta, sillä

aikaa kun sielu matkusteli, missä lieneekin avaruuden äärillä. Olin

tekevinäni hänestä sen havainnon, ettei kaikistellen henkikykyjen

toiminta ollut aivan säännöllinen, välistä näin hänessä melkein

mielenvian oireita.

Myöskin tein havainnon, että hän synkkämielisyytensä pahimpina hetkinä

oli itsemurhan aikeissa. Matkatamineittensa joukossa oli hänellä nuoran

palanen, joka oli silmukalle solmittu. Erään kerran kun äkkiä tulin

hänen luokseen, oli hän hyvin epäilyttävästi käsittelemässä revolveria.

Nähtyään minut sukelsi hän sen nopeasti taskuunsa. Mutta ei hän ollut

vihastuksissaan minulle odottamattomasta häiritsemisestä. Päinvastoin

nousi hän iloisena ylös ja näytti hyvin kiitolliselta, aivan kuin

olisin pelastanut hänet.

Tämäkin teki sen, etten tahtonut jättää hänen seuraansa. Vaikka hän ei

muuten näennäisesti pitänyt seurastani, alkoi hän kumminkin vähitellen

tottua minuun, ja muutamien päivien perästä keskustelu yleisistä

asioista luisti helposti. Yhdessä kävimme me katselemassa

taidekokoelmat ja muut merkillisyydet. Hän näytteli ja opasti minua.

Hyvin tottunut ja asian tunteva näkyi olevankin.

Mutta keskustelua en saanut hänen omiin elämänkokemuksiinsa johtaa.

Silloin muuttui hän paikalla synkkämieliseksi ja jöröksi.

-- Kovia kärsimisiä ja tuimia kohtalon iskuja on minulla ollut,

myönsi hän jo kyllä, mutta ei ruvennut lähemmin selkoa tekemään.

Uteliaisuuteni kiihtyi vaan sitä mukaa kun ystävyyteni häneen lujittui.

Mutta ei ollut toivoakaan saada selitystä arvoitukselle. Itseäni en

suurin ajatellut, niin olin häneen kiintynyt. Ja mitäpäs ne minun

vähäiset kärsimiseni olisivat hänen rinnallaan --

Eräänä aamuna, kun olin aikeessa astua huoneestani hotellissa käytävän

läpi hänen luokseen aamutervehdykselle, oli hän matkatamineissa ja

laukku kädessä. Kun minä kummastuksissani kysyin, mikä oli aikomuksena,

selitti hän matkustavansa pois, toiseen kaupunkiin.

Siis hän yritti paeta minua! Ei ollut mitään edeltäpäin koko matkasta

virkkanut. Meillähän oli sillekin päivälle edellisenä iltana oma

ohjelma jo laadittu. Minä sanoin lähteväni nyt hänen matkaansa, jos

vähän odottaisi. Hetken hän epäröi, mutta ynseänä läksi kumminkin,

ilman hyvästiä, ilman kädenpuristusta.

Nyt aloin ymmärtää häntä hiukan. Hän pelkäsi minua, pelkäsi sitä, ettei

elämänsä salaisuutta jaksaisi kauvemmin minulta pitää. Helpommin luulin

nyt tajuavani muutamia kohtauksia viime päiviltä. Hän oli ollut

tavallista levottomampi ja epäillyt enemmän itseään. Ja muun ei kai

luullut auttavan kuin kiireellisen paon.

Nyt jos koskaan piti minun pysyä hänen seurassaan. Katsoin sen

velvollisuudekseni, kun näytin olevan hänen ainoa ystävänsä. Muutenkaan

en tiedä mikä tenhovoima lienee minua kiinnittänyt häneen. Niitä on

noita kummallisia mielijohteita aina ihmisillä. Eikä niitten alkusyytä

monestikaan tiedä.

Minulla vaan oli vastustamaton halu työntyä hänen matkaansa, ajaa

yhdessä ainakin siksi kunnes pääsisin osalliseksi hänen varmaankin

surullisesta elämäkertomuksestaan ja ystävänä ehkä voisin häntä hiukan

auttaa. Kaiketi oli minulla hieno, hämärä aavistus siitä, että tuo

kummallinen mies, joka näytti niin synkältä ja pelottavalta, oli

kokenut samoja kärsimyksiä, tuntenut samoja tuskia kuin minäkin, ja

vielä suuremmassa määrässä. Hänen elämänlankaansa kehrätessään lienevät

kohtalon korkeat jumalattaret kerrankin vallattomina kisailleet,

koskapa lanka tuntui paikoin liian hienoksi ujuneen, paikoin painuneen

solmuille ja sykkyröille. Niin ainakin minä ajattelin.

Ja nuo hienonnukset, solmut ja sykkyrät ne minun piti saada tietää.

Siihen olinkin ollut aivan pääsemäisilläni, mutta hän nyt noin äkkiä

luiskahti käsistäni.

Minä valmistauduin kuin hengen hädässä lähtemään jälestä. Asemalle

tultuani ja lähtevän junan vaunurivejä sivuuttaessani näin hänen

istuvan eräässä osastossa. Samalla näin myös hänen kahtalaisen

katseensa, jota en oikein osannut selittää oliko se harmin vai ilon

ilmettä.

Juna oli aivan liikkeelle lähdössä. Minä hyppäsin matkaan, ja niin olin

taas matkaamassa hänen kanssaan.

* * * * *

Enkä minä häntä hevillä heittänyt. Minne hän meni, sinne minäkin. Ja

ajan kuluttua luulin jo saaneeni hänen luottamuksensa ja ystävyytensä

vallatuksi.

Kumpikin olimme kodittomia kuin taivaan linnut ja rauhattomia kuin

kuolleitten sielut. Aikaa oli meillä summamäärältä ja lääniä laajalti.

Halusimme kumpikin elää vaan päiväkseen, unhottaa oma entisyytemme,

upottaa se syvyyteen, josta se ei enää milloinkaan nousisi rintaa

repimään ja sydäntä syömään. Mutta sitä ennen piti minun välttämättä

tietää mitä hän halusi hukuttaa, että olisin saanut olla siinä apuna.

Sitä lienee hänkin vähitellen ajatellut. Epäluulo ja salaperäisyys

hiljoitellen häipyi. Minä vakuutin hänelle ystävyydestäni ja koetin

voimieni mukaan ottaa osaa kärsimyksiinsä. Hän ymmärsi rehellisyyteni.

Kun hän milloin yritti tulla synkkämieliseksi, ehätin minä

karkoittamaan sitä teeskennellyllä iloisella puheella tai uusilla

matkaehdotuksilla. Välistä se ei luonnistunut, varsinkin kun hän oli

herkkä huomaamaan väärää väriä äänessä kokkapuheita keksiessäni. Mutta

usein hän myös jälestäpäin tarttui käteeni ja sanoi: "Kiitos!"

Eräänä iltana -- silloin oli tavattoman sateista ja ränsyistä -- oli

hän entistä alakuloisemmalla mielellä. Hän oli mailmanmanaajatuulella

ja tyytymättömänä kaikkeen oloon ja elanteeseen. Meillä oli ollut

aikomuksena taas muuttaa majaa, mutta sään sopimattomuus oli tullut

esteeksi. Mikä sitä semmoisessa ilmassa matkan tekoon! Satoi kuin

turkinhihasta, aivan kuin taivas olisi ollut auki. Akkunoitakin pitkin

ulkopuolella vesivirrat valuivat. Ja kun milloin vedentulo lakkasi

vähemmäksi, rynkäsi tuima tuulispää isojen kivikartanoiden komeroihin,

jotka härnäsivät sen surkeasti vonkumaan. Minä istuin hänen huoneessaan

-- omani oli seinän takana. Hän istui akkunan ääressä ja äänettömänä

katseli ulos mustaa pimeyttä. Kasvot vaan väliin värähtelivät ja

osoittivat elon merkkejä. Näytti siltä kuin ihohiiri olisi ne saanut

liikkeeseen vaan kukatiesi olikin se rinnan polttava tuska --

En ollut minäkään puhetuulella. Se tavallinen haikea kaihomielisyys,

joka tuommoisina ikävinä iltoina ahdistaa, ei antanut minullekaan

rauhaa. Nojasin tuolin selkää vastaan ruumis jäykkänä. Sieluni se

matkasi omia maitaan eikä antanut kahlehtia itseään. Se pistäysi ensin

lapsuuden kotiin, siitäpä -- hautausmaalle ja lopuksi pysähtyi _hänen_

hautakummulleen, paikalle, jossa oli myös onneni, iloni hauta. Siellä

viivähti sieluni kauvan, hyvin kauvan eikä olisi sittekään hennonnut

lähteä pois. Se olisi halunnut sulattautua hänen sielunsa kanssa

yhteen.

Sitä olin aina ennenkin uneksinut, usein ja kiihkoisesti. Ja silloin

olin tuntenut kajastusta onnesta sekä siitä hurmautuneena luullut

haudatun uudelleen eloon nousevan. Mutta todellisuus, tuo enkeli

välkkyvine miekkoineen oli ajanut Aatamin toivottomuuden korpeen, jossa

"joka koivu koikkoavi, joka havu hakkoavi". Ihanasta unesta

armottomalla tavalla herättyä todellakin masentui mieli ja pyrki

araksi.

Ystäväni murjotti nyreissään. Hän oli suutuksissa huonoon säähän,

suutuksissa omaan itseensä ja kaikkeen, niin syylliseen kuin

syyttömäänkin. Mitä myrkyllisiä mietteitä lienee miettinytkin siinä

tuijottaessaan silmiään räpäyttämättä ulos synkeyteen? Toinen kätensä

nojasi kelmeätä poskea vasten ja toista kouraansa vaistomaisesti aika

ajoin nyrkkiin puristeli, aivan kuin olisi tahtonut lyödä jotakin.

Silloin aina pakkautui verta päähän, tummaksi pullistutti otsakulmat ja

mustensi hiukan muotoa. Muuten elottomissa silmissä näkyi tällöin

enemmälti tuota outoa välähdystä.

Mies oli noiden raivostuspuuskauksien aikana kuin raudasta. Kaikki

jäntereet kovottuivat ja jalka näytti olevan valmis potkasullaan

murtamaan puhki vahvan lattian. Hän oli kuin jousi jännitettynä

viimeisimpään virepykäläänsä, valmiina laukeamaan. Mutta siitä

pingoituksesta se vähitellen lauhkeni, voima meltoutui ja hetken

perästä kuoli.

Kärsimyksien alainen ystäväni tapasi silloin takaraivoansa ja hierasi

sitä hiukan. Pelkäsi kai aivojansa, eikä se pelko suotta ollutkaan. Jo

sitä ihminen näennäisesti vähemmissäkin sieluntuskissa järkensä saattaa

menettää. Kauheita muistoja hänellä lienee, kun noin vallattomina

aivokopassa rynkäilevät.

Minua pyrki taas pelottamaan, kuten aina kun hän tuolle päälle sattui.

Sama kammo, mitä tunsin ensi kerralla häntä kohdatessani, valtasi minut

taaskin. Kumma ilme kasvoissa synnytti vastenmielisyyttä.

Vasta sitten kun hän rauhoittui täydellisesti, tyynnyin minäkin. Ja kun

hän lauhtui lopullisesti, huokasi syvään helpotuksesta ja katsoi

surumielisesti minua silmiin, -- silloin olin taas sama ystävä, joka

pidin päämääränä lievittää hänen tuskiaan.

Mutta silloin tein minä erään havainnon. Mainitsematta on minulta

jäänyt, että ystäväni piti paljon absintista, tuosta huumaavasta

nesteestä ja monta kertaa oli sillä sulattanut sydämmensä, keventänyt

mielensä. Kyllähän siten hankitut ihanat toiveet jälestäpäin pettivät

ja katkeroina irvikuvina kouristivat, mutta hermojen turruttaminen

väkevällä nesteellä antoi hetkeksi unhotusta.

Absinttilasi oli nytkin hänen vierellään pöydällä, mutta sen rinnalla

näin nyt pienen pullon, jossa oli epäilyttävää ainetta. Sen lienee hän

tuskan aikana ottanut taskustaan ja hiukan aavistin, mitä siinä

pullossa oli. Kun hän oli nyt rauhoittunut eikä nähtävästi ollut

käyttänyt pullon sisustaa, en minä hätäillyt. Vaan kyllä olin

tarkkaavainen vartioimaan hänen liikkeitään ja valmis tempaamaan myrkyn

pois. Myös heitin häneen surkuttelevan, vaan nuhtelevankin katseen.

Hän huomasi tämän, mutta hymähti sitten surullista hymyään ja sanoi:

-- Elä pelkää, ystävä! Ei minulla ole rohkeutta. Jokin mahtava voima

estää käyttämästä kättäni silloin kun tahtoisin. Tästä elämän

kurjuudesta haluaisin päästä, mutta minun ei sallita. Minun määräni ei

ole vielä hyvitetty eikä tulisi kuolemallanikaan maksetuksi. Minun

täytyy kärsiä, nähdä kidutusta jo elämässä. Raivottaret ajavat minua ja

täyttävät kostoansa. Se on välttämättömyys. Minä en voi sille mitään.

-- Ehkäpä sinäkin vielä voit saada hoivaa, unhotusta, koetin minä

lohdutella.

-- Unhotusta en koskaan elämässäni, enkä hoivaakaan ennenkun luonnon

järjestyksen mukaan ruumiini riutuu ja henkeni pääsee vapaaksi.

-- Niin kauvan kun on elämää, on toivoakin, sanoin minä vastaukseksi

hänen toivottomaan päänpudistukseensa.

Hän painoi päänsä alas ja vapisi liikutuksesta.

-- Elämälläni minuun itseeni nähden ei ole mitään tarkoitusta enää.

Minä olen kuin haaksirikkoinen laiva, joka harhailee elämän merellä

tietämättä suuntaa ja ilman päämäärää. Monet muutkin mahtanevat niin

matkailla, mutta tuskin kenenkään alus on niin hylyksi joutunut kuin

minun, ilman peräsintä, ilman purjeita, ilman mastoja ja ilman

kompassia.

-- Kerro minulle elämäsi tarina, pyysin minä, kun näin hänen nyt olevan

avomielisellä tuulella.

Ja hän nyt oli siihen valmis.

Hyväntahtoinen lukija, käsittele tätä nyt seuraavaa kertomusta

myötätuntoisuudella ja säälillä. Silloin on sinulla sama tunnelma, mikä

minulla oli ystäväni kertomusta kuullessa, silloin ymmärrät onnettoman

ihmissydämmen kärsimykset. Oletko nähnyt aavalla aholla kasvavan

nuoren, yksinäisen petäjän? Vapaana on se paisunut, vapaana kasvanut ja

iloissaan kohottaa päätänsä taivasta kohti, ehkäpä ylpeänä luullen

pilviäkin tapaavansa. Mutta sitte tulee jumalanilma. Salama välähtää

taivaalta, iskee tuohon mitään pahaa aavistamattomaan petäjään,

katkaisee sen latvan ja kannostakin vielä kiskaisee sälön ydinjuuria

myöten.

Niin, sellainen kuva jäi ystävästäni, kun kuulin hänen kertomuksensa.