Epikteetoksen nimi ja merkitys on arvattavasti useimmille suomalaisille
lukijoille vieras ja tuntematon. Se ei olekaan oudoksuttavaa, sillä
suomeksi on hänestä ollut tähän asti vain lyhyesti mainittu
Tietosanakirjassa ja filosofian historiassa sekä vähän enemmältä
"Onni"-nimisessä sveitsiläisen sivistyskirjailijan Hiltyn teoksen
suomennoksessa, jossa on erinäisiä saksasta käännettyjä kohtia hänen
kirjoituksistansa.
Epikteetos oli kreikkalainen viisaustieteilijä n. vv. 50--120 j. Kr. Hän
oli syntynyt Vähässä-Aasiassa Fryygian maakunnan Hieropolis-kaupungissa
ja oli orjattaren poika. Kaiken nuoruutensa ajan hän itsekin oli orjana
ensin kotipuolessaan ja sittemmin Roomassa, jonne hän ajan mittaan oli
joutunut.
Roomassa oli hänen isäntänsä keisari Neron suosikki ja kirjuri
Epafroditus, vapautettu orja, muutamien tietämän mukaan myös keisarin
kaartin päällikkö sekä luultavasti sama mies, jota jonkun kerran
mainitaan Epikteetoksen Tutkielmissa ja nimitetään myös tieteilijäksi
(*grammaticus*) ja sanotaan juutalaisten historioitsijan Josefuksen (s.
39 j. Kr.) ystäväksi.
Vaikka silloinen aika Roomassa oli keisarien mielivallan ja julmuuden
aikaa, on kuitenkin otettava huomioon, että orjat roomalaisilla eivät
olleet kaikki samanlaisessa asemassa eikä niiden orjuuden tila aina
ollut vain sortoa ja ahdistusta, kuten me orjuudella tavallisesti
tarkoitamme. Niinpä esim. orjiksi joutuneet sotavangit katsottiin kyllä
onnettomaksi ihmisluokaksi, mutta ei suinkaan alempirotuiseksi. Samoin
saattoivat monet muut seikat vaikuttaa, että ansiokkaatkin ihmiset
orjuutettiin, esim. filosofi Ksenokrates, Platonin mainehikas oppilas,
myytiin orjaksi, kun oli jättänyt veronsa maksamatta. Maanviljelyksen,
kaupan ja teollisuuden alalla oli enimmän orjia, mutta näiden alojen
ulkopuolellakin toimivia henkilöitä oli orjien kaltaisessa asemassa,
vastaten meidän ajan apulaisia, palvelijoita, tehtaalaisia j. n. e.;
useastikin he saivat taloudellisen tilaisuuden ostaa itsensä vapaiksi
isänniltänsä tai nämä heidät omin ehdoin vapauttivat. Jos orjaksi
joutunut oli oppia ja sivistystä saanut, käytettiin häntä lasten
kasvattajana, kirjastonhoitajana, "konttoristina", y. m. perheen
toimissa. Eikä hänen tilansa ja asemansa ollut alempi tai huonompi kuin
vastaavissa toimissa meidän aikanamme. Yleisesti luettiin orjat
kuuluviksi talouteen (*familia*).
Arvattavasti tämän viimeksisanotun asianlaidan tähden -- oppineisuutensa
johdosta -- vapautui myös Epikteetos orjan tilasta ja näyttää eläneen
vapaana kansalaisena Roomassa sekä viettäneen viisaan hillittyä ja
kärsimyksissä koeteltua elämää. Hän oli lapsuudessa loukannut jalkansa
tai toisten mukaan ensimmäisen isäntänsä kurituksesta jäänyt
raajarikoksi, niin että hän senjohdosta ontui koko elämän-ikänsä. Hän
asui pienessä, vaillinaisesti kalustetussa kamarissa, suuressa
köyhyydessä, niinkuin näkyy muutamista hänen kreikaksi sepittämistänsä
säkeistä, joissa ilmenee hänen surkea tilansa, alhainen asemansa, mutta
nöyrä ja vapaa mielensä ja alttiutensa jumaluuden järjestystä
noudattamaan. Silloinen kova ja paha aika, hirmuvallan tyrannius, oli
omansa vaikuttamaan Epikteetoksen kaltaisissa luonteissa harrastusta ja
pyrkimystä ihmishengen hyvien puolien huomioittamiseen ja herättämiseen.
Tähän etenkin soveltui n. s. stoalainen tietoviisaus, ja sen
merkittävimpiä edustajia on Epikteetos.
Epikteetos on nuoruudessaan tietenkin kuullut kertomuksia keisari
Tiberiuksesta (v. 14--37), hänen julmuuksistaan ja mässäilystänsä,
joskin myös siitä halveksimisesta, jota Tiberiuksessa herätti
kansalaistensa matalamielisyys. Varmaankin hän on tuntenut kehnon
kerskujan Kaligulan ja ollut tietoinen heikon Klaudius-keisarin (41--54)
aikuisesta siveettömyydestä. Mieskohtaisesti on hän kuullut ja nähnyt
ihmispeto Neron (54--68) murharaivon hirmuja ja taiteilija-hurjuuksia,
Galban, Othon ja Vitelliuksen villiyttä, juutalaisten teurastajan
Vespasianuksen (69--79) sekä vihdoin hirmuhallitsija Domitianuksen
(81--96), joka vainosi veljeänsä lempeätä Titus-keisaria (79--81) ja v.
94 karkoitti kaikki filosofit Roomasta. Siinä vainossa arvattavasti
Epikteetoskin häädettiin. Sen jälkeen hän asettui asumaan Nikopoliin
kaupunkiin Epeirossa.
On arvattava, että Epikteetoksella kaikesta huolimatta on ollut Roomassa
tilaisuutta syventää filosofista sivistystänsä, yrittäessään jakaa
oppiansa epäilemättä monille opinhaluisille. Roomasta karkoitettuna hän
Nikopoliissa sai vapaasti vaikuttaa, ja hänellä oli innostunut
kuulijakunta; hän toimi siellä toisen vuosisadan alkupuoleen asti.
Sittemmin hän palasi Roomaan ja sai nähdä keisarillista rikollisuutta
seuranneen paremman ajan Nervan, Trajanuksen (98--117), keisariajan
loistokauden, sekä uljaan Hadrianuksen (117--138), jonka mainitaan
seurustelleenkin Epikteetoksen kanssa ja nauttineen hänen filosofista
opetustansa.
* * * * *
Epikteetos samoinkuin Sokrates ynnä useat vanhan ajan ajattelijat ei
itse ole jättänyt jälkeensä kirjoituksia. Hänen opetuksensa oli,
niinkuin Sokrateenkin, keskusteluja ja väittelyjä erinkaltaisista
asioista, aineista ja olosuhteista, tähdäten aina ihmisen henkisen
puolen kohottamiseen, enimmiten sovitettuna kuulijain ja keskustelijain
suhtautumisen mukaan.
Epikteetoksen opettaja oli ollut filosofi MUSONIUS RUFUS, mutta kun
Epikteetos oppinsa ytimessä samoinkuin sen muodollisessa puolessa
seurasi Sokratesta, on tämän "ihmisistä viisaimman" miehen merkityksestä
tässä yhteydessä lyhyesti mainittava. Sokrates oli kuvanveistäjän poika
Atheenasta (s. 470 e. Kr.) ja harjoitti itsekin, jopa
menestyksellisesti, tätä Kreikassa suurimmasti kunnioitettua ammattia.
Kolmenkymmenen vuotiaana hän ryhtyi filosofisiin harrastuksiin, mutta
varsin uudella ja toisella tavalla kuin aikaisemmat opettajat. Kulkien
ympäri eri tahoilla hän viritti keskusteluja ihmisten kanssa, vetosi
heidän luontaisiin taipumuksiinsa ja olosuhteisiinsa,
totuudenrakkauteen, rikkaudesta piittaamattomuuteen, taikauskon
kammoamiseen, tyrannivallan vihaan, isänmaan ja ihmisyyden lakien
kunnioittamiseen; hän vaati kieltäymistä elämän oloissa, rohkeutta ja
avomielisyyttä vapaasti ja julkisesti puhumaan ja opettamaan sitä, mitä
sisäinen ääni ihmisessä ilmoitti olevan oikein, varsinkin nuorisolle
näitä oppejansa esittäen.
Kaiken tämän ohessa esiytyi Sokrates isänmaansa laeille uskollisena
kansalaisena, koko yhteiskunnan hyväksi vaikuttavana virkamiehenä ja
urhoollisena soturina hänen aikanansa isänmaalle vaarallisissa sodissa.
Mutta kun Sokrates aina painosti, että hänen tutkimustensa ja
opetuksensa päämääränä oli ainoastaan totuus, ja kun hän tätä kaikille
esittäessänsä ilmeisesti kohosi muita ylemmäksi, herätti se aikakauden
viisastelijoissa -- sofisteissa -- sekä yhteiskunnan ymmärtämättömissä
johtomiehissä siinä määrin kateutta, väärinymmärrystä ja vihaa, että
hänet tuomittiin nuorison viettelemisestä ja väärän uskonnon
opettamisesta tyhjentämään myrkkymalja (v. 390 e. Kr.).
Tällaista esikuvaa noudatti Epikteetos, ja tässä juuri on hänen
opetustensa ansion salaisuus. Alituinen vetoaminen ihmisluontoon ja
ihmisen velvollisuuksiin, stoalainen vastenmielisyys koreilevaan
esitystapaan, miehevä yksinkertaisuus, syvällinen hyvän ja oikean
harrastus ne ovat tunnusomaisia Epikteetokselle ja tietenkin kuultuina
ovat vielä tehokkaammin pystyneet kuulijoihin vaikuttamaan, kun hän
näistä laajakantoisista periaatteista johtaa käytännöllis-siveelliset
opetuksensa, sovittaen niitä kaikkiin elämän olokohtiin verrattoman
havaannollisesti, vakavasti ja sattuvasti. Kaikkea tätä sopii päättää
siitä, mitä häneltä on jälkimaailmalle säilynyt. Itse kirjoittamiansa ei
hän ole, niinkuin jo on sanottu, jättänyt, vaan mitä häneltä on
kirjallista perua tallella, se on hänen oppilaansa ARRIANOKSEN kokoamia
muistiinpanoja.[1] Näitä on *Tutkielmia* (*Diatribai*), alkuansa 8
kirjaa, joista vain 4 ensimmäistä on säilynyt; *Ojennusnuora*
(*Enkheiridion*), lyhyt käsikirja Epikteetoksen pääopetuksista ja
aatteista, johon SIMPLICIUS-niminen kirjoittaja 6. vuosisadalla j. Kr.
on lisännyt varsin laajat selitykset, samoin kreikankielellä;
*Katkelmia*, kirja lyhyitä mietelmiä, jotka STOBAIOS-niminen kirjoittaja
5. vuosisadalta j. Kr. on koonnut ja tallentanut.[2] Näiden lisäksi
mainitaan Epikteetoksen *Keskusteluja*, 12 kirjaa sisältänyt teos, joka
on kokonansa hukkaan joutunut.
[1] _Flavius Aulus Arrianos_, Bitynian Nikomediasta Vähässä-Aasiassa (n.
95--180), Kappadokian maaherra (n. 131--137), eli lopun ikäänsä
Atheenassa, on itsekin kirjoittanut kreikankielellä historiallisia,
maantiedollisia ja filosofisia teoksia, joita paljon luettiin; niistä on
tunnetuin hänen Anabasis-kirjansa Aleksanteri Suuren retkistä.
[2] _Johannes Stobaios_, Makedonian Stobista, kirjoitteli pojallensa
Septimiukselle otteita n. 500 kreikkalaisesta kirjailijasta ja on sillä
perusteella varsin tärkeä muinaisen kirjallisuuden tuntemiselle.
Epikteetoksen filosofia on pääasiassa siveysoppia, stoalaisen
koulukunnan hengessä, kaikkialla ohjaten hyveeseen ja tehostaen itsensä
hillitsemisen tärkeyttä sekä tyytymistä siihen, mikä meillä on
vallassamme. Tämä näkökohta -- mikä on meidän vallassamme ja mikä ei ole
meidän vallassamme -- on myös *Ojennusnuorassa* määräävä ja perustavaa
laatua, s. o. asiat, jotka itse pystymme itsellemme hankkimaan, ja
asiat, jotka ovat vieraista voimista riippuvaisia. Hänen siveysoppinsa
vaatii yleisinhimillisiä oikeuksia kaikille eikä vain erinäisen kansan
tai syntyperän rajoissa eläville tai erityisille kansanluokille tai
ryhmille. Hän yhdistää opin velvollisuuksista kiinteästi oppiin
kaikkiviisaasta ja hyvästä jumalasta, jonka sukua on ihmissielu. Tässä
yhteydessä on merkille pantava, että tämä pakanuuden ajan opettaja
puhuessaan jumaluudesta käyttää jumala-käsitettänsä melkein useammin
yksiköllisenä kuin monikollisena sanana. Joskin stoalainen filosofia
yleensäkin sisältää ikäänkuin kehitetyn yhteenvedon siitä, mitä
muinaisuudessa sitä ennen on ajateltu luonnosta ja jumaluudesta,
ihmisestä ja hänen velvollisuuksistansa, ja semmoisena ollut juurikuin
tienvalmistajana kristinopin leviämiselle kreikkalaisessa ja
roomalaisessa maailmassa, on se erityisesti Epikteetoksen kautta
vaikuttanut ja vieläkin vaikuttaa siveellisen vakavuuden hyväksi.
Jo monet muinaisajan suurhenkiset miehet pitivät Epikteetosta
opettajanansa, esim. keisari Markus Aurelius (161--180), yksi stoalaisen
filosofian merkkimiehiä, joka itsekin kirjoitti samansuuntaisia
*Itsetarkasteluja*. Keisari ilmoitti ihastustansa siitä, että hänen
opettajansa Junius Rusticus ohjasi häntä Epikteetokseen, ja m. m. hänen
arvostelunsa kristityistä onkin oleellisesti samanlainen kuin
Epikteetoksen, vaikka kyllä paljon karheampi; kuitenkin sielun
kuolemattomuudesta puhuu M. Aurelius, samoinkuin latinalais-stoalainen
filosofi Titus Annaeus Seneca (4 e. Kr. -- 65 j. Kr.), toisemmin kuin
Epikteetos, jolle se näkökanta on vieras.
*Ojennusnuoran* tarkoituksena on Simpliciuksen selityksen mukaan "ohjata
ihmismieltä siihen vapauteen, johon maailman rakentaja ja isä sen on
hankkinut". Kirjan kreikankielinen nimi merkitsee "kädenomaa", jonka
tuli olla ikäänkuin miekka kädessä aina valmiina ohjaamaan tuohon
tarkoitukseen. Suurella taitavuudella, terävyydellä ja harrastuksella
koskettelee tekijä varsin monipuolisesti hengen ja ruumiin suhteitten
eri aloja, vertauksilla ja kuvauksilla osoittaa ja ylistää kaiken
oikean, hyvän ja jalon arvoa, teroittaa totuuden, rehellisyyden ja
ihmisrakkauden omistamista ihanteelliseksi tarkoitusperäksi, loukkausten
ja huomattavaisuuden puutteen vähäpätöisenä pitämistä, sisällisen
ihmisen arvon merkitystä korostaen. Kirja on rikas ajatuksista,
johdonmukainen ja yhtenäinen, vaikkakin jaettuna eri lukuihin.
Ojennukset ja ohjaukset, neuvot ja vertaukset ovat kauttaaltaan
opettavaisia ja mieltä kiinnittäviä; opetukset tähtäävät ihmiselämän
parantamiseen ja järjestä osallisen hengen herättämiseen säilyttämään
arvonsa ja käyttämään luontaisia voimiansa. Esitys on lyhyttä ja
miellyttävää, kieli voimallista ja vaikuttavaa.
Useat E:n ajatusten yhtymäkohdat kristinopin kanssa ovat jo entisinä
aikoina vetäneet huomiota puoleensa tutkijain ja kirkonmiesten taholta,
esim. kirkkoisä Augustinuksen (353--430) ja Klemens Aleksandrialaisen (†
220). On myös niitä, tieteilijöitäkin, jotka sillä perustuksella
koettavat osoittaa Epikteetoksen tunteneen Uuden Testamentin
kirjoituksia ja sen jälkeen soveltaneen ja esittäneen omat opetuksensa.
Että Epikteetos on tietänyt kristityistä, näkyy hänen Tutkielmiensa IV.
7. 6. kohdasta, jossa hän kuolemaa pelkäämättömillä galilealaisilla
ilmeisesti tarkoittaa kristityitä, mainiten heitä tuolla sen ajan
nimityksellä.
Merkitsen tähän erinäisiä Ojennusnuoran ja Uuden Testamentin vastaavia
kohtia, joissa on havaittavissa ajatusten yhdenkaltaisuutta, siinä
sivussa huomauttaen, että on yli 200 tärkeämerkityksellistä sanaa
yhteisiä koko Epikteetoksessa ja Uudessa Testamentissa. Nämä kohdat ovat
seuraavat:
Ojennusnuora 13 -- Matt. 6:21; O. 15 -- Luuk. 22:29; O. 18 -- Room.
8:28; O. 22 -- Luuk. 9:62, 14:28; O. 25:1 -- Room. 12:15; O. 29 -- Luuk.
14:28; O. 30 -- 1 Piet. 2:18; O. 31:1 -- Jaak. 1:17; O. 33:1, 16 -- Ef.
5:3, Koi. 3:8, 1 Tim. 5:13, Jaak. 3:1; O. 33:2 -- Matt. 7:1; O. 33:5 --
Matt. 5:34; O. 33:6 -- II Kor. 6:14; O. 33: 7 -- 1 Tim. 6: 8, Luuk.
3:14; O. 33:8 -- 1 Tess. 4:3, Jaak. 3:17; O. 35 -- Matt. 5:10, 1 Piet.
4:4; O. 40 -- 1 Piet. 3:3; O. 42 -- 1 Piet. 3:9; O. 43 -- Matt. 18:21;
O. 46 -- Matt. 7:6; O. 48:3 -- Hebr. 12:1; O. 51 -- Hebr. 3:13; O. 53 --
Matt. 6:10.
Nämä parikymmentä kohtaa on, niinkuin sanottu, otettu Ojennusnuorasta,
ja lukijan sopii niitä itse verrata Uuden Testamentin tässä merkittyihin
kohtiin. Uusin Uuden Testamentin tutkimus ottaa selityksissään huomioon
sukulaisajatuksia myös profaanikirjallisuudesta, varsinkin juuri
myöhemmän stoalaisuuden. Tällöin todetaan Epikteetoksessa olevan, paitsi
mainittuja Ojennusnuoran kohtia, ainakin parisataa ajatusten
yhdenlaatuiskohtaa, yhtäläisyyttä ja yhtäpitäväisyyttä erinäisten Uuden
Testamentin kohtien kanssa. Useat niistä eivät ensi silmäyksellä tosin
ole niinkään yhtäläisiä, mutta tarkemmin tutkiessa täytyy kuitenkin
huomata ajatusten yhtäläisyyttä näkökannan ytimessä yhtä paljon,
toisinaan enemmänkin, kuin pelkästään sanallisessa yhtäläisyydessä, mikä
useinkin on vain satunnaista tai pintapuolista laatua ja jolla ei ole
tekemistä henkisen sukulaisuuden kanssa.
Kristinoppi osoittaa uskonnon ja siveyden elävästi yhteen kuuluviksi;
Epikteetoksen -- niinkuin yleensä stoan -- siveysoppi lepää myös
uskonnollisilla edeltämyksillä: se edellyttää uskon jumaluuden
olemukseen, joka on oleeltansa pelkkää järkeä, on siveellisesti
täydellinen ja jonka sukua on järjellä varustettu ihminen. Kristinoppi
tunnustaa ja tuntee vain yhden Jumalan ja kaikille ihmisille yhden
totuuden ja yhden pelastusmahdollisuuden, Epikteetos on tässä suhteessa
yhtä "suvaitsematon": hänen on mahdoton ymmärtää ja hänestä on
täydellisesti henkistä kehnoutta ja häpeämätöntä paatumusta, että kukaan
millään oikeutuksella saattaa epäillä tai kieltää jumalan olemusta ja
maailmaa järjellisen mielen tuloksena. Taitavasti todistaa hän, että
tulee voittaa maailma, jos tahtoo henkensä puhtaana pitää, tulee
sisällisesti siitä irtautua, sillä ei käy yhdistäminen halua maallisiin
tavaroihin ja halua todelliseen onneen, ei maailmanrakkautta ja
jumalanrakkautta.
Epikteetos teroittaa jumaluuden pyhyyttä, puhtautta ja hyvyyttä, mutta
katsoo ihmissielun pystyvän saavuttamaan jumalallisen puhtauden, niin
että ihminen tulee jumalankaltaiseksi. Yhteys, luottamus ja rakkaus
Jumalaan on stoalaisessa opissa vain ajatuksia ja päätelmiä eikä sitä
sydämmellistä tuntemusta, mikä kristityllä on persoonalliseen
Jumalaansa, eikä niin ollen ole stoalaisella jumalanpelkoa eikä Jumalan
vihan tuntoa eikä sitä peloittavaa vakavuutta, jolla kristinoppi
lopullisesti eroittaa iankaikkisesti onnelliset ja iankaikkisesti
onnettomat.
Epikteetos on, niinkuin jo on osoitettu, stoalaisen filosofisen
koulukunnan edustavimpia miehiä. Stoalaisuuden alottaja on filosofi ZENO
(350--264 e. Kr.) kotoisin Kition kaupungista Kypros-saarelta. Hän oli
alkuaan liikemies, mutta antautui sittemmin kokonaan henkisiin
harrastuksiin. Hän kuunteli Atheenassa eri suuntien filosofeja, joista
hänen oppi-isistään mainittavimmat olivat Krates ja Ksenokrates. V. 308
hän perusti Atheenassa oman filosofisen koulukunnan, jota nimitetään
stoalaiseksi sen, taidemaalauksilla koristetun, pylväsrakennuksen,
*stoa*, mukaan, missä hän luennoi ja opetti. Siinä stoapylväikössä oli
surmattu suuri joukko Atheenan kansalaisia 30 tyrannin hallitusajalla,
jotka hirmuvaltiaat sitten Sokrateen rohkean toimenpiteen johdosta
kukistettiin. Zeno valitsi sen paikan oppilaittensa yhtymäkohdaksi niin
tavoin puhdistaaksensa ja poistaaksensa siihen kiintyneen surkean
muiston.
Zeno nautti suurta arvoa atheenalaisten kesken, ja erikoisesti häntä
kunnioitti Makedonian kuningas Antigonos Gonatas hänen viisautensa
vuoksi. Zenosta ovat lähtöisin stoalaisopin perusteet ja yleensä
ydinkohdat semmoisinaan. Edellisessä on niitä jo muutamin kohdin
kosketeltu. Seuraavassa vielä vähän lähemmin esitetään stoalaista
järjestelmää, sen merkitystä ja arviointia.
* * * * *
Zenon opin pohja oli käytännöllinen siveysoppi ja sen vaatimusten
toteuttamista elämässä hän samoinkuin hänen jälkeisensä stoalaiset
teroittivat. Stoan ylin periaate on saattaa elämä sopusointuun luonnon
kanssa ja niin muodostaa se järjelliseksi. Ihmisluonto on riippuvainen
kaikkeuden luonnosta ja edellytyksenä on ymmärtää, että maailmankaikkeus
on riippuvainen järjellisestä järjestyksestä, jonka alaiseksi meidän
tulee alistaa myös oma tahtomme. Kaikki riippuu mielialasta, ja toiminta
eli teko semmoisenansa on yhdentekevä, joten esim. rikokset ovat
seurauksia siitä, että tekee vääriä päätelmiä hyödyllisestä ja
vahingollisesta. Tämän tähden on ihmisen velvollisuus kehittyä
ymmärtämään mikä on hyödyllistä, mikä vahingollista, mutta
stoalaisuudessa tämän arvostelu tapahtuu etupäässä ajallisuuden
kannalta, jolloin päähyveiksi esitetään: oikeus, maltti, urhous, nämä
kaikki ollen järjen ilmenemismuotoja; kenessä nämä avut yhtyneinä ovat
täydelliset, hän on likellä jumaluutta. Näin stoalainen askartelee
järjen perusteilla, tyytyen ajallisuuteen, josta seuraa
itseensätyytyväisyys, mielinmääräinen menettely itseänsä kohtaan,
vaikkapa itsemurhakin.
Mutta tämän ohessa on ihmisen henkisestä puolesta huolehtiminen stoan
tärkeitä ydinkohtia; stoa on luonut siveysopin, jonka vertaista ei ole
missään muissa filosofisissa järjestelmissä ja jonka ainoastaan
kristinoppi voittaa. Pelkästään filosofisesti katsottuna on Platonin
(427--347) tietopuolinen tutkimus ja Aristoteleen (384--322) järjestelmä
paljon korkeammalla; mutta stoalaiset ovat ymmärtäneet Sokrateen,
Platonin ja Aristoteleen ajatelmista rakentaa yhtenäisen järjestelmän,
joka lajissansa on omaperäinen ja maailmalle esiytyy uutena ja
itsetyisenä; se on viimeinen, suuri itsenäinen muodostelma vanhan ajan
filosofiaa. Kun kristinoppi esittää korkeinta, mitä voi olla olemassa,
esittää vapauden, niin stoakin esittää tätä korkeinta, vaikka omalla
tavallansa, teroittaen itsemääräämistä ja muista riippumattomuutta. Ja
tässä on stoalaisen koulukunnan historiallinen merkitys.
Se oli oikeastaan kolminainen. Ensiksikin on stoa henkisesti hallinnut
muinaisajan maailmaa ainakin neljäsataa vuotta, valtiollisten ja
uskonnollisten levottomuuksien aikana Kreikan ja Rooman sivistyneitten
uskontona ylläpitänyt heissä siveellistä ryhtiä. Toiseksi on stoalaisuus
juuri sen kautta tasoittanut tietä kristinopille niinhyvin sivistyneissä
kuin rahvaassa. Kolmanneksi on se ainakin jo toisella vuosisadalla
sulanut kristinoppiin, antanut tälle lausuntamuotoja ja ollut siinä
tärkeänä käytinaineena kristillisen siveysopin kehittämisessä.
Uskontona on kristinoppi luonnollisesti voittanut stoan, sillä stoa ei
tietenkään voinut kilpailla kristinopin kanssa, vaikkapa stoakin
suuresti harrasti ihmisten yhteistuntoa ja esitti ihmisten yleistä
veljeyttä yhden jumalallisen isän lapsina. Siitä huolimatta ei stoan
vaikutus aikanansa ole ollut turha, etupäässä tietystikin
sivistyneistöön, jonka erikoisoloihin sen oppimuodot olivat
historiallisesti kiintyneet. Stoalaisuuden ansioksi lasketaankin
kreikkalaisten kansallisten yksityisharrastuksien rajojen laventaminen
kosmopoliittiseksi, yleisinhimilliseksi, ja niin ihmissuvun sisäisen
yhteyden todistajaksi ja sen kautta tärkeäksi tekijäksi
yhteiskunnallisen elämän muodostamisessa, siitä huolimatta, että stoa
yksinäisyyttäkin ylistää ja näyttää kuinka viisas voi yksinäisyyttäänkin
hyväksensä käyttää. Myös on stoalainen oikeuskäsite vaikuttanut
roomalaiseen oikeuteen ja sitä tietä muiden kansojen oikeuteen.
Stoalaisen filosofian merkitys ja vaikutus myöhemmän, jopa
kristillisenkin, ajan filosofiaan ei suinkaan ole huomiotta jätettävä.
Stoalaisten oppi sisältää ikäänkuin kaukaisia kangastuksia uuden ajan
puhtaasta ja korkeasta opista ihmissuvun onnellistuttamiseksi.
Ilmeisesti on stoalla ulkonaista yhtäläisyyttä kristinopin kanssa,
niinkuin edellä jo on huomautettu, ja tästä sitten on aiheutunut se
luulo ja väittely, jopa todistelukin, että stoan merkkiedustaja
Epikteetos on kirjoittanut kristinopin vaikutuksen alaisena, niinkuin
myös päinvastainen luulottelu, että jotkut Uuden Testamentin
kirjoittajat ja etenkin apostoli Paavali olisivat kirjoituksissansa
Epikteetosta tunnustelleet ja noudatelleet.
Epikteetoksen kirjoituksista selkenee, että hän omalla tavallaan uskoi
hänelle "ilmoitettuun sanaan" yhtä lujasti kuin kukaan evankeliumin
julistaja. Zeno ja Khrysippos (282--209), stoalaisuuden pylväät, ovat
hänestä ihmiskunnan todelliset hyväntekijät, jotka ovat julistaneet ja
näyttäneet ihmiskunnan onnen tien, ja heidän oppiansa hän pitää lakina,
joka on kotoisin jumaluudesta johtaaksensa ihmiset sisälliseen rauhaan.
Ken on näin lujasti varma olevansa oikealla tiellä, hän ei ota
tarkataksensa, onko kenties muita teitä, jotka veisivät samaan
päämäärään. Ei saata olettaa, että Epikteetos olisi siihen määrään
hyljännyt helleeniläisen viisauden ilmestyksen ja olemassaolon, että hän
sitä halveksien olisi hänelle vieraan opin osittaisia eriä oppiinsa
sovittanut. Jos hän edes vähänkin tunsi Paavalin kirjeet, täytyi hänen
joko vieroa sitä, mitä Paavali sanoo hänen korkeimmastansa, tai tulla
kristityksi: jälkimmäistä nähtävästi ei ole tapahtunut. Vaikka
kieltämättä on ajatusten yhdenmukaisuutta ja maailmankatsomuksen
sukulaisuutta Uuden Testamentin ja Epikteetoksen välillä, niin on myös
vahvasti periaatteellisia erinkaltaisuuksia ja vastakohtia. Jos hän
olisi lukenut U. T:n kirjoituksia, olisi hän siinä löytänyt hänelle
täydellisesti ymmärtämätöntä, -- mielialoja, periaatteita ja
tosiasioita, jotka ovat aivan vastakkaisia hänen tuntemuksillensa ja
järjestelmällensä: kuinka olisi hän sieltä piintynyt poimimaan erinäisiä
otteita omiin kirjoituksiinsa, havaitsematta syvää vastakohtaa
kristillisen ja stoalaisen viisauden välillä? Jos hänelle olisi ollut
tärkeätä saada kristityitäkin kuulijoiksi luennoillensa tai jos hän
olisi tahtonut ilmaista kantansa kristinoppiin, olisi hänenlaisensa
avomielinen mies sen julkisesti ja vapaasti esittänyt, mutta sitä ei ole
siinäkään kohdassa, missä hän nähtävästi kristityitä tarkoittaa. Päin
vastoin on hän kaikessa esityksessänsä stoalainen, käyttää kaiken
taitonsa ja kaunopuheisuutensa stoalaisen elämänihanteen ilmituomiseksi.
Samanlaisilla perusteilla täytyy jo ennakolta olla selvää, että
Kristuksen apostolit eivät voineet lainailla pakanuuden filosofiasta
eivätkä myös olisi uskoneet voivansa helleeniläisen filosofian
lisäyksillä korottaa pelastusjulistuksensa vaikutusta. Apostolien
joukossa varsinkin Paavali, joka kaiketi ennen muita oli helleenien
sivistykseen tutustunut, osoittaa syvää vastenmielisyyttä inhimillistä
viisautta vastaan (1 Kor. 1:21, 22); se on hänestä vain harhatie
Kristuksen ilmestyksen suhteen, jossa on kaikki viisauden ja tiedon
aarteet kätkettynä (Kol. 2:3). Kuka helleeniläisestä viisaudesta näin
ajattelee, hän ei ole voinut kirjoituksiinsa sitä sovitella. Joku onkin
tämän johdosta tehnyt varsin oikeutetun kysymyksen! Eikö ole selvä, että
apostolille, olettaenkin hänen tunteneen kreikkalaista kirjallisuutta,
täytyi olla tärkeätä sitä ennemmin salata kuin tuoda julki?
Epikteetoksen merkitys ei silti ole käytännöllistä arvoa vailla,
saatikka tarpeeton, meidänkään ajalle; olisipa useinkin terveellistä,
tarpeellista ja hyödyllistä palata Epikteetoksen menetelmään siveellisen
sivistyksen opettamisessa, järkiperäisillä syillä ohjata kansaa kasvavaa
elämän puhtautta etsimään ja totuutta tavoittamaan. -- Siinä mielessä on
tämä *Ojennusnuora* suomeksi toimitettu.
* * * * *
Suomennos on tehty Yliopistomme kirjastossa säilytetystä
kreikankielisestä Dübnerin tekstistä (Paris 1842), johon liittyy sangen
sanatarkka latinalainen, Angelus Politianuksen, käännös. Käytettävänä on
myös ollut Ioh. Schweighaeuserin kreikkalais-latinalainen teksti v:lta
1798 sekä Dacierin ranskalainen, Elisabeth Carterin englantilainen,
Aleksander v. Gleichen-Russwurmin saksalainen ja Hamiltonin ruotsalainen
käännös. -- Muuta käytettyä Epikteetos-kirjallisuutta on mainittava
stoan ja Epikteetoksen perinpohjaisen erikoistutkijan Adolf Bonhöfferin
teokset "Epictet und die Stoa. Untersuchungen zur stoischen Philosophie.
Stuttgart 1890", "Die Ethik des stoikers Epictet. Stuttgart 1894" ja
"Epiktet und das Neue Testament. Giessen 1911", sekä Theodor Zahnin "Der
Stoiker Epiktet und sein Verhältniss zum Christentum. Erlangen 1895".