Sauna-Kaisu, Sauna-Kaisu, minkäs minulle teit!
Hän seisoi rantakivellä asetellen verkkoja veneen perään. Tuota
vartaloa, liuttu kuin lauta! Teräväluisilla lantioilla riippui
pitkin-juovainen kapea villahame ja ruskean jalan päällitse soljahtivat
pienet aaltoset, vaipuakseen muran ja ruohonkorsien sekaan. Niitä
seurasi parvi pienen pieniä kalanpoikia, säpsähtivät Kaisun ääntä ja
pakenivat ajatusta nopeammin ulapalle päin. Siellä tuprusi kaukaisen
etelärannikon siintävää juovaa kohti kookaspiirteinen Enolaiva hinaten
summattoman suurta tukkilauttaa.
— Vai niin vainenkin. Vai semmoinen senkin lorun loppu oli. Ihme ja
kumma! Tulipa mies vaikka mistä, niin kaikki ne ovat samaa maata, —
päivitteli Kaisu ja pisti taas piippunysän mustien hampaittensa väliin.
— No mitenkäs! Sikaan kuin sukuun, — sanoi vaimo, joka väänsi rannalla
pantaa lehdosta taittamaansa luutaan. — Mitenkähän tyttöraukka nyt
ruvennee toimeen tulemaan...
— Kuka?
— Onpahan vain torpan tyttö tuolta Kimingin kylältä! Ei sitä Auli tunne.
— Minä lähden soutamaan, Kaisu!
— Mitäs nyt Auli jaksaisi! On kaksitoista verkkoa heitettävä. Tuoltapa
tuo Mattikin tulee mäkeä...
— Kyllä minä jaksan... Anna nyt Kaisu kulta, minä soudan niin, niin
tasaisesti!
Vene työnnettiin järvelle, Kaisu komuroi perään ja minä istuin airoihin.
— Mikä sille tytölle on tullut, josta te puhuitte?
— Ei muuta kun sitä tavallista! Onpahan tuo pappilan renki-Juho, senkin
vietävä — en paremmin sano — vietellyt sen tyttöraukan, pauhasi Kaisu,
piippu kädessä, ja sylkäsi pitkään. — Ahaa, vääräänpä lasken, tuollahan
se luoto onkin. — Mikähän sen rievun eteen nyt tullee! Ei isää, ei
äitiä — millä se nyt lapsensa elättää?
— Niinkö köyhä se on?
— No mitenkäs! Ainahan rikkaat paremmin puolensa pitävät.
— Pitäishän Juhon nyt elättää...
— Vai elättää! Vielä mitä! Tarvitseehan se rahansa — en niin pahasti
sano... Kyllä ne miehet pitäisi kaikki vetää yhteen puuhun!
— Eiväthän nuo toki kaikki liene yhtä kevytmielisiä?
— Vai kaikki! Kaikki, joka ainoa sorkka. Kyllä minä niitä olen niin
paljon ijässäni nähnyt. Eihän noilta saa vanha ihminenkään rauhaa...
— Kyllä niissä toki löytyy siistiäkin! Herrasmiehet...
— Ne, ne vasta piruja ovatkin. Kun naineet miehetkin yksin...
— Eipäs isäkään!
— No, mitäs vallesmanni! joka on oikea Herran enkeli muiden rinnalla,
mutta kyllä on moni semmoinen, että oikein pyörryttää ajatellessa...
— Ei suinkaan tuo tohtorikaan ole sentapainen? Kaisu lappoi verkkoa
järveen piippuaan imeskellen.
— Vai ei! — kuului hampaiden välistä! — Ei muita parempi. Näinpä minä
omin silmin miten hän Metsäpirtin Emmaa likisteli... No no, soutakaa
tasaisesti...
— Jos Kaisu näki väärin...
— Vaikka valalle, samat sanat sanon sielläkin. Kysykääpäs Emmalta,
mistä sai uudet... Herra siunaa! Elkää soutako. Ihan verkko repiää.
Taivasten tekijä! Nyt se meni. Huovatkaa hyvä ihminen... No, nyt
on puikkari veneen alla! Johan sen sanoin ett'ei Auli osaa soutaa
ihmisittäin. Mitä tästä verkosta nyt sanotaan...
Minua nauratti. Kohta hän itkee...
— Voi minun päiviäni! Mitä te nyt teette? Soutakaa molemmilla airoilla.
Minä kiskoin oikealla; vene pyöri kuin väkkärä. Kaisu koetti tuskissaan
meloa... Minä olisin voittanut vaikka kolme semmoista perämiestä.
— Vene kaatuu... kaatuu. Minä pyörryn...
Pyörtyköön. Minä olisin saattanut vaikka lyödä häntä airolla. Näin vaan
hänen pitkät, laihat kasvonsa, miten ne olivat hätäisen näköiset...Ei!
Pari kiskausta. Vene törmäsi rantaan. Kaisu keikahti taaksepäin, mutta
selveni nähdessään rakkaan rannan, turvallisen maaemomme, joka häntä
odotti ja johon minä halasin... Tuskissani poljin maata. Miks'ei se
haljennut ja niellyt minua kitaansa, ett'en enää koskaan olisi tätä
pahaa, pahaa maailmata nähnyt!
Ei se edes oma ranta ollutkaan. Aloin astua kanervikkoa niemen poikki.
Mäeltä näin miten Kaisu kierrätti venettä rantaa pitkin, taitavasti —
airot tuskin nousivat vedestä, — allapäin — vanha parka...
Kaikki oli minulle kiusaksi. Liinani tarttui kuivaan männyn oksaan.
Miksikähän se oli ruvennut kuivamaan? Kukahan senkin oli taittanut?
Muurahaiset tiellä, enhän saattanut niitä tallata, hämähäkki, joka
oli kutonut verkkonsa tien poikki. Lukki-parka, kaikki eivät ole niin
sääliväisiä kuin minä. Ensimäinen tuulenpuuskakin sinun taidokkaan
työsi hajottaa!
Kotiin tultua näin tohtorin ja enon koirat loikomassa väsyneinä
portailla tyhjät ruoka-astiat vieressä. Äitille oli tuotu lintuja;
ison, kauniin metson pää retkotti verisenä keittiön penkiltä ja pyy oli
kuolemantuskissa pistänyt päänsä siiven alle. Eno ja tohtori odottivat
isän kamarissa kahvia. Tohtori kiirehti, ihmisiä oli häntä odottamassa
muka! Miina oli lähtenyt kylälle, minun täytyi viedä.
— Menetkö sinä liina päässä? — kysyi äiti.
— Enkös minä näin kelpaa? — Kylläpä olin valkonen. Silmäni olivat aivan
mustat, kiillottomat, tavattoman suuret, kulmat olivat kuin yö otsan
suhteen, huulista olisi luullut veren tipahtavan.
— Kuuleppas Auli, kun tohtori oli vähällä kuolla tällä matkalla.
Kompastui mättääsen ja pyssy oli latingissa.
— Eipähän lauvennut! — sanoin.
— Onneksi ei, mutta kyllä siinä oli kuolema lähellä!
— Lieneekö tuo niin suuri onni ollut! — Tiesin että hän katsoi minuun.
— Kukapa minua olisi kaivannut, vaikka olisin sinnekin jäänyt.
— Eikös morsiamenne? — Korvani suhisivat. Hän katsoi oudoksuen
silmiini, mutta minä vaan katsoin enon vehnäistä takin kaulusta.
— Jospa minulla polosella edes olisi...
Hän kaatoi kermaa niin että alakuppikin lainehti — tähysteli vaan
silmiini.
— Khäk, — rykäsi eno ja alkoi selvitellä isälle pieksujensa erinomaisia
etuja.
— Metsäpirtin Emma! — kuiskasin ja katsoin tohtoria suoraan silmiin,
aristelematta.
Hän työnsi kupin pöydälle ja putosi sohvan selkämystä vasten. Näin että
nyt oli hänkin saanut osansa!
Ovella käännyin ja katsoin vielä kerran ikäänkuin vastausta odottaen,
mutta sitä ei kuulunutkaan...
* * * * *
— Lempivät, jos rakkautenne silkkivyyhti sotkeutuu, niin elkää puhuko,
katsokaa toisiinne! — sanoo Fredrika Bremer jossakin. Mutta mitenkäpä
katsoo kun ei viikkokausiin pääse samaan huoneesenkaan!
Minä oleskelin paljon keittiössä — äitini suureksi iloksi. Hän huomasi
minulla olevan taloudellisia hyveitä. Minä pesin astiat, minä jauhoin
kahvit... Sieltä ikkunasta näin suoraan Enolaan, tohtori Mellerin
huoneesen; näin hänen kirjoittavan pöytänsä ääressä, näin hänen
leikkivän koirineen kartanolla. Mutta jos hän sattui tulemaan vastaan,
käännyin heti poispäin. Enolaan en mennyt, paitsi kun tiesin tohtorin
olevan pitäjällä ja kun hän joskus kävi isän luona, en olisi saattanut
mennä sisälle, en vaikka! Ennen olisivat saaneet hakea Matin tuvasta.
Äiti ihmetteli, mutta antoi minun olla aloillani, niinkuin ainakin.
Eno kiusasi. Tahtoi myötäänsä sovinnoille — mistähän lienee arvannut?
Vai sovinnoille! Minä en ollut mitään rikkonut — ja kuitenkin tunsin
vastustamattoman, hirveän halun juosta hänen luoksensa ja rukoilla
häntä olemaan hyvä minulle. Oliko se oikein, oliko se väärin? Missä
oli minun naisylpeyteni? — Ah, tallellahan se oli, enhän tehnyt mitään
sopimatonta, mutta — onneton olin. Ja ketä syyttää siitä? Itseänikö?
Olinko ollut liian kiivas? Olinko käyttäytynyt epänaisellisesti?
Milloinka tulee anteeksi antaa, milloinka ei? Vai häntäkö syyttäisin?
— vai yhteiskuntaa? En ymmärtänyt, vaikka kuinka ajattelin! Sen vaan
_tunsin_ että jos hän olisi sanankaan sanonut, niin olisin antanut
kaikki anteeksi... Usein minä vinnillä itkin, ettei kukaan näkisi...
Eräänä postipäivänä tuli isä Enolasta ja kertoi tohtorin lähtevän
pois. Hän oli toimittanut erään vanhemman virkaveljen sijaansa. Isä
oli kutsunut muutamia pitäjäläisiä meille tohtorin läksijäisille. Ja
meilläkös puuhaa! Matti nylki lammasta käsivarret verissä kyynäspäitä
myöten; Iso-Miina kuurasi kynttiläjalkoja keittiössä. Karja-Miina
rasvasi tuvassa peltiä ja me olimme äitin kanssa leipomahommissa.
Minä oikein koettelemalla koetin liehua etten muistaisi mitään, mutta
väkisinkin tunki mieleeni ajatus: mitä on tänä iltana tapahtuva?
— Kaikki oli hyvällä alulla kun äiti äkkiä rupesi valittamaan ja
kävi makuulle. Kaikki jäi minun huostaani. Ja minä lensin; minä
sain valmistaa jotakin hänelle, minäkin sain odottaa häntä! Mieleni
tuntui niin keveältä, en suuresti huolehtinut miten lohen paistaminen
onnistuisi, — vaikken ollut koskaan ennen paistanut. Kaikki täytyi
onnistua minun onneni päivänä. Mahdotontahan oli ettei jotakin
tapahtuisi, mahdotonta, että hän niin lähtisi ilman sovinnon sanaa. Ja
kun lohi, huolellisesti peitettynä, hiljakseen tuvan uunissa kypsyi
ja minä siinä uunin edessä katselin sinertävää hohdetta, joka lieden
hiiluksesta nousi, oli kaikki tuskallinen kiukku, joka niin monta aikaa
oli mieltäni polttanut, tyyten haihtunut ja sydämmessäni vavahteli vain
hiljainen, onnea odottava aavistus: mitähän tänä iltana tapahtuu?...
Ja iltasella. Voileipä-pöytä oli erittäin onnistunut ja lohi kellotti
niin kauniina vadillaan persiljan lehdillä koristeltuna. Ja yli
kynttiläloiston, kilisevien lasien, lautaisten ja veitsien räminän
— oltiin jo ryhtymässä höyryävien paistien kimppuun — katselimme me
kauvan toinen toistamme silmästä silmään. Kauvan, pitkän ajan takaa!
Mutta lienenkö erehtynyt, suun ympärillä olin näkevinäni pienen,
ivallisen piirteen ja katse näytti enemmän tutkivalta kuin lämpimältä.
Ehkä olin hänen mielestään liian valmis sovintoon, ehkä hän halveksi
minua...
— Kuulin että rouva on sairas? — hän tuli aivan lähelle minua ja puheli
matalasti, ikäänkuin arvellen.
— On, — minä väistyin.
— Neidillä on ollut paljon puuhaa! Minä kiitän teitä sydämmestäni. —
Hänen katseensa oli niin lempeä, mutta — voinko siihen luottaa?
— Lohi on erittäin kaunis! —
Eikö hänellä ollutkaan muuta sanomista!
— Ikävä etten saanut sanoa rouvalle hyvästiä. Lähden aamulla viiden
aikaan...
— Niin aikaseen!
Samassa tultiin hänen kanssansa kilistämään. Sydäntäni kivisti... Hyvä
hän oli, niinkuin aina ennenkin! Mutta minä olin odottanut enemmän...
Hyvästiä sanoessa kysyin:
— Tokko te enää koskaan käytte täällä!
— Tuskin! Niin, en tiedä, ehkä kymmenen vuoden päästä! — kuului
katkerasti.
Hän puristi kättäni, kumarsi hätäisesti ja — lähti.
Kaikki oli siis lopussa! Autoin vierasten päälle; korjaelin pois ruuan
tähteet — onpa tuossa vielä aamuksikin paistia, mutta lohesta on vaan
ruoto jäljellä — sammuttelin kynttilät ja menin äitin luo.
Hän makasi makuusuojan leveässä sängyssä: — eikö äiti syö mitään? On
siellä vielä paistia ja makaroonia.
— En! Taisivat olla tyytyväisiä ruokiisi? Kuka piti puheen?
Kuuluivathan he siellä hurraavankin!
— Tohtori käski sanoa äitille terveisiä.
— Vai käski. Saa nähdä onko se uusi tohtori yhtä ystävällinen!
Heittäydyin hänen viereensä sänkyyn ja kätkin kasvoni päänalaiseen.
Mitenkä olisin saanut rintaani puserretuksi, ettei sitä olisi niin
kivistänyt? Se kohoili ja kohoili — viimein alkoivat silmätkin vuotaa.
— Taidat olla kovin väsynyt? — kysyi äiti hellästi ja silitteli
kättäni, joka oli hänen olkapäällään.
Nielin ja nielin että saisin äänen vakaiseksi!
— Pääni on niin kipeä! — Ja tukin sen kipeän pääni tyynyyn, ett'eivät
kuuluisi nyyhkytykset, joita en enään jaksanut pakoittaa.
En saanut unta öisin. Vähä väliä kuulin Tempun ulvovan kartanolla. Se
ennustaa kuoleman sanomia, sanoi Sauna-Kaisa; ilman suotta se ei ole
tuotakaan kuoppaa kaivanut tuonne ikkunan alle! Ja uusi tohtori, hän,
joka tuli Mellerin sijaan, sanoi minulta puuttuvan työtä. — Te ette ole
heikko, — hän sanoi — ruumiinne tarvitsee vaan liikettä. Ei se sillä
ole hyvä että istutaan neula tahi muu kudin kädessä, tahi kaadetaan
äitille kahvia ja pannaan sokeria isän kuppiin; tehkää työtä, jos ei
muuta ole, niin kantakaa halkoja! Katsokaapas tuota teidän Liisaa vai
Stiinaa tuonne kartanolle. Hänen untansa eivät vaan mitkään ajatukset
häiritse!
Oikein pelkäsin hänen tarkkoja harmaita silmiään! Mitähän hän nyt sanoa
tokasee!
Miina reuhtoi isoa kaljakorvoa tuvan portaille. Vai noin sitä minunkin
täytyy raataa, voidakseni nukkua öillä. Ja jos en vaan joka päivä ollut
puita kantamassa tahi kelkalla vetämässä, sanoi tohtori heti: — Mikäs
eilen vaivasi? Oliko pää taas kipeä?... Eikö? Pientä laiskuutta vaan!
Mutta vaikka vedin suuren pinon puita keittiön eteen, en sittenkään
saanut unta. Kipeä en ollut, minua ei vaivannut mikään, mutta yön
yksinäisyydessä kohosi kaikenlaisia kummallisia ajatuksia päähäni. Kuun
muodostaessa seinälle vuoteeni viereen valkoisen juovan, oli se minusta
aivan kuin ruumisarkku, ja kun katselin, valvoessani siinä tunti
tunnilta, ylös taivaalle tuhansien tähtien äänetöntä kieltä, ajattelin
aina kuolemata. En peljännyt, en toivonut sitä — ajattelin yhäti vaan.
Miltähän tuntuisi jos _hän_ makaisi tuossa laudalla kuutamossa? Varmaan
olisi suloista tietää että hän on jo vapautettu kaikista maailman
viettelyksistä. Tahi jos itse olisin kuollut ja tietäisin kaikki,
näkisin hänenkin sydämmeensä. Silloin olisi kaikki selvillä, mikä nyt
on hämärätä ja käsittämätöntä.
Muutama tapahtuma syrjäytti kuitenkin nuo kuoleman ajatukset, herätti
minut tähän elävään elämään.
— Mitkä ne nuo ovat? — kysyi tohtori eräänä päivänä, kun olimme
hiihtämään lähdössä, ja hän osotti hyvin halveksivasti uusia, kiiltäviä
päällyskenkiäni. — Tiettäkääpäs tänlaiset pieksut kuin minulla on!
Niillä hennoo hankeen astua. Ja onko teillä edes villaset alusvaatteet?
Voi voi niitä naisia pitsi helmoineen, jos minulla olisi vaimo...
— No, miks'ette ota? — En ujostellut häntä enää — hän kohteli minua
aivan kuin pientä lasta.
— Jos vaan saisin, ottaisinkin. Ennen nuorena ollessani... mutta mitäpä
niistä! — jos nyt vaan sattuisin löytämään mieluiseni tytön, niin
olisin valmis rakastumaan. Mutta mistäpä tuli! Sillä hänen täytyy olla
yksinkertainen, rehellinen ja suora — aina suoraan sanova.
Se oli tohtorin kanta ja koko olento todisti sitä kun hän suorana ja
kookkaana huilautti mäkeä alas; yksin leukapartakin oli niin varman
näkönen. Siinä mies, josta näki että hän aina sanoi minkä ajatteli ja
teki sen kuin sanoi.
— Te käytte niin harvoin kylässä? — hän sanoi istuessaan hangella
levähtämässä.
— Minä en voi sille mitään, mutta minua ei ensinkään haluta; — pelkäsin
että hän rupeaisi puolustamaan vaihtelevaisuuden hyötyä.
— Se on oikein! Kodissaan sitä ihmisen täytyy viihtyä; silloin on
onnellinen! Tuskin sitä ihmistä löytyy, joka ei tulisi sanaa sanoneeksi
toisten puheesen, joka ei suinkaan aina ole viatointa laatua. Naapurin
selkänahka tavallisesti on kyydissä — ja harva se mies, joka voi
olla ryyppyä ottamatta, kun hänelle iloisessa seurassa tarjotaan.
Enonne esimerkiksi olisi paljon onnellisempi, jos hän tyytyisi
kotiseuraansa... Käykää nyt tätinne luona! Luulen että hän tarvitsisi
lohdutusta! hän jatkoi asetellen suksiaan seinää vasten pystyyn.
Enolla oli paha päivänsä. — Hän oli ollut taaskin huvittelemassa
ja nyt hän vielä tinki tätiltä ryyppyjä. Hän rukoili, hän uhkaili,
hän sanoi kuolevansa jos ei saa ja kun täti poistui hetkeksi, hän
rupesi viittilöimään käsillään — nyt he tulevat, he kutsuvat minua
ryypyille: tule tule tänne kapakkaan! — Minua hirvitti; samassa astui
toki naapuri pitäjän vallesmanni sisälle; mutta hän olisi saanut olla
tulemattakin. Hänen asiansa oli sitä laatua, että se teki enon hyvin
pian selväksi. Oli vaan muutaman tuhannen ryöstötuomio ja ellei enolla
olisi parin päivän päästä raha pöytään niin puoti kiinni! Ja mistäpä
tuli! Eno ajeli ympäri pitäjätä, mutta ne, joilla olisi ollut, eivät
enää uskaltaneet antaa. Moni oli jo ennenkin auttanut ja saamamies oli
järkähtämätön: täytyy ottaa niin kauvan kun on ottamista, ennenkun
juoda lallittaa kaikki suuhunsa, sanoi. Jo tuli enosta köyhä mies.
Huutokauppa päivänä, kun irtaimistoa myötiin! — Huoneet kansaa
täynnä, siellä arvosteltiin, tuolla vaihdeltiin ostoksia, huudettiin
kilvassa, ja yli kaiken kuului aina väliin vasaramiehen: ensimäinen
kerta — toinen kerta, ensimäinen — toinen — ja kolmas kerta! Keskellä
sekasotkua hävisi eno. Minä huomasin tuon ja olin tulisimmassa
tuskassa, minne hän joutui. Etsin joka huoneen, juoksin meiltä
kysymässä — ei missään. Mutta iltasella kun kaikki olivat hajonneet,
tuotiin hänet kievarista. Luuli sieltä lohdutusta löytävänsä — tuskin
jalat kannattivat.
— Tulethan sinä toki vielä elävänä kotiin! — huudahti täti ilossaan,
hänkin oli jo ruvennut hätäilemään.
— Kotiin! Minulla ei kotia olekaan — ei kattoa pään päällä! — Ja enon
veristyneistä silmistä alkoivat vedet juosta turvottaneille huulille
asti, — huomenna Enola myödään.
Samassa tuli tohtori.
— Mitäs nyt sanot mies? Purista nyt lankosi kättä! — hän sanoi, lyöden
enoa olalle. Hän oli aivan lumessa, lakki, turkinkaulus, parta, yksin
kulmakarvatkin. He olivat olleet isän kanssa jossakin pitäjällä.
Eno seisoi vaan keskellä eteisen lattiata, lampun alla, tylsästi
katsoen ylös tohtoriin — melkeinpä niinkuin vihassa. Isä riisui lumisia
päällys-saappaita jaloistaan.
— Nyt ei haittaisi lasi teetä, jos siellä on? — Tohtori ojensi minulle
vasemman kätensä, oikealla hän puristi tätin kättä ja katsoi häneen
niin laupiaasti.
Hieno puna kohosi tätin kalpeille poskille. Onko tuo vaan sääliä, vai
löytyisikö toivoa? Se mies ei tee mitään tarkoituksetta!
Kun tyttö oli vienyt sisään tarjottimen sanoi hän että rouvaa
kutsuttiin sinne tohtorin kamariin. Ja kun täti hetken kuluttua sieltä
tuli, itki hän niin, niin — mutta se oli ilosta.
— Siunattu mies tuo tohtori ja isäsi! Jumala palkitkoon sen heille!
He olivat isän kanssa toimineet ja isä oli taaskin mennyt takaamaan,
vaikka oli jo ennestäänkin enon edestä takauksissa. Eno sai pitää
talonsa! Ja eno, sinä iltana hän päätti että jos hänet nähdään
humalassa, saa isä eli tohtori antaa hänelle oikein suomalaisen
löylytyksen; ja sen sanansa hän piti kuin mies! — — — Isä rakas! Se oli
hänen viimeinen hyvätyönsä!
Määrälleen kaksi viikkoa siitä päivästä hän sai sydämmen halvauksen.
Koko päivän hän oli kanssamme ja oli niin erittäin iloinen. Enon ja
tohtorin piti tulla meille iltasella, mutta ennenkuin he kerkesivät
tullakaan, juostiin heitä noutamaan ja silloin oli isä jo kylmänä.
Kuinka kaunista on tuo suru, joka ei itke, eikä valita. Ottaa vaan
nöyrästi vastaan kaikki koetukset. Äitin suru oli semmoista. Olen aina
muistava hänet semmoisena, kun hän seisoi isän haudan reunalla. Siinä
oli monta, jotka ääneen itkivät. Äiti ei. Niin sanomattoman hellästi
hän katseli arkkua haudan pohjalla. Näki kyllä että siellä lepäsi hänen
rakkain ystävänsä, jonka elämässä ei löytynyt ainoatakaan tekoa, jota
olisi tarvinnut hävetä. Jokainen työ oli velvollisuuden tahi rakkauden
synnyttämä. — Jospa minäkin niin voisin surra, niin urhoollisesti
tyytyä kohtalooni, kun minun vuoroni tulee, kun ainoa aarteeni joka
minulla enää on, kun äitini temmataan minulta.
Isänkin asiat olivat takausten tähden niin sekavat, ettei äiti olisi
suuritta ponnistuksitta voinut hoitaa taloamme. Sentähden se myytiin ja
asuimme sitte hyyrillä samassa talossa. Äiti oikein nautti vapauttaan,
kun oli päässyt suurista taloudellisista puuhista, mutta minun päiväni
alkoivat tuntua kovin pitkiltä. Pieni taloutemme oli niin helposti
hoidettu, tyttö meillä oli, joka hoiti yhden lehmämme, minulle ei
riittänyt työtä. Puun kantokin loppui, kevät oli käsissä, eikä mikään
enää tahtonut minua tyydyttää. Ihanan kesän vietimme äitin kanssa
yhdessä, mutta syksyllä olin päättänyt lähteä maailmalle, minäkin
leipääni hankkimaan. Mutta miten?
Pienten lasten opettajaksi en halunnut, mutta oliko minulla tarpeeksi
tietoja johtamaan suurempia. Saksankieli oli ainoa, jota paitsi
äitinkieltä osasin. — Se on suuri etu, — sanoi tohtori, joka oli
ottanut minua tutkiakseen. — Hyvä asia, että se vanha opettajanne oli
niin siihen perehtynyt. Luulen voivani toimittaa teidät erään tuttavani
perheesen. Kirjallisuudessa olette perehtynyt, historiassa jotensakin,
muut aineet ovat jääneet hiukan takapajulle. Mutta mitä ei taida, sen
voi oppia.
Ja sillä todistuksella minä läksin onneani koettamaan.
* * * * *
Ensimmäinen koetus ei onnistunut. Tohtorin ystävä oli jo saanut
opettajattaren. Ja niin olin joutunut yksin outoon kaupunkiin.
Ilmoittelin sanomissa, juoksin asioimistoimistoissa. Siellä puisteltiin
päätä: ei ollut todistusta valtionkoulusta, ei edes yksityistenkään,
olipahan vaan vanhalta neidiltä, jota ei kukaan tuntenut, joka oli
jo aikoja kuollut. Siinä oli minun saksani! Näin toki lehdissä
ilmoituksen, jossa haluttiin apulaista kauppaliikkeesen. Käsialani oli
harjaantumaton, luvunlasku niin ja näin — olisin kuitenkin kelvannut
muotoni tähden, jos eivät jo sattuneet toista saamaan.
Ja tilani alkoi jo käydä tukalaksi. Aloin kovasti epäillä kykyjäni,
joista olin — niinkuin moni muukin — sentään luullut suurempia. Miten
kehtaisin kotiin palata. Jokainen sanoisi etten minä kelpaa mihinkään.
Äiti tietysti ei, eikä ystävät, vaikka olisinhan heitäkin hävennyt,
mutta muut ihmiset. Ja rahanikin olivat lopussa.
Silloin satuin huomaamaan erään ilmoituksen ja päähäni pisti rohkea
tuuma. Talouden hoidosta ei minulla ollut minkäänlaista todistusta,
mutta mitä jos koettaisi! Vastasin ilmoitukseen, kerroin etten ollut
missään palvellut, olin vaan ollut äitillä apuna siellä kotona. En
rohjennut toivoa, pelkäsin että jos taas oikein kiihkeästi odotan, niin
tulee taaskin pettymys, koetin olla ajattelematta ja sekohan lienee
auttanut vai mikä, mutta paikan sain kuin sainkin.
Ja kirjeessä oli matkarahaa viisitoista markkaa, mikä olikin mainio
asia, sillä ison kukkaroni pohjalla ei enää ollut kotoa saamaa rahaani
kuin 25 penniä.
Niinpä menin. Pari asemaväliä, jotka oli junassa kuljettava, istuin
suurimmassa jännityksessä. Mitä oli seuraava? Enköhän ollut liikoja
uskaltanut? Ja minun mieleeni muistuivat kaikki pohjaan palaneet
puurot, kaikki happamet vehnäset, kaikki likilaskuiset leivät, mitä
elämän ijässäni olin nähnyt. Mutta asemalla en niitä enää joutanut
muistella. Patroona oli itse vastassa. Oli ollut muutakin asiata,
sanoi. Kaiketi sentähden etten luulisi hänen tulleen minua noutamaan,
tyttö reppanata! Hän itse, rikas "roomanni"!
Kapineeni nostettiin kärryihin. Hän katsoi vähän kummastellen kaunista
matka-arkkuani, jonka kannessa oli messinki-kirjaimilla rakkaan
isä-vainajani nimi. Yks kaks korskea orit meidät kiidätti suurenmoisen
tehtaan kohdalle. Hän seisahdutti veräjävahdin mökin luona! Tuonneko
meidän piti! Noin suureen kartanoon. Minä olin ihan onneton! Hän pyysi
juomavettä mökin emännältä ja vaimon kanssa puhellessaan minä tarkastin
häntä. Vanhanpuoleinen, harmaassa jo korvallisilta ja ankaran näköinen.
Työ vai huoletko lienevät painaneet syvän vaon kulmien väliin, vai
lieneekö siihen muuten tullut...
Tehdas oli kyllä hänen, siinä hän asuikin, mutta minun piti peninkulman
päähän toiselle talolle.
— Tokko siellä asuukaan ketään herrasväestä? — kysyin jo paljoa
tyynempänä.
Hän nauroi: — Herrasväestä! Meitä ei olekkaan muita kuin minä yksin —
ja kirjuri ja — työnjohtaja, joka on poikamies niinkuin minäkin, tahi
vanha poika oikeastaan. Mutta tuollapa hän tuleekin!
Sydäntäni ahdisti. Mitähän äiti sanoo kun kuulee että minä olen
joutunut aivan miesten joukkoon — ja vielä vanhain poikain. Ja eno!
Nytkös hänellä hauskaa on! Vielä enemmän tuskistuin kun johtaja, hänkin
pitkä, laiha, tavattoman vakaisen näköinen mies — minua tarkasti
rehellisillä silmillään. Niistä voi suoraan lukea: — hyvä on! — Sitten
hän iski silmää patroonalle, kumarsi minulle kohteliaammin kuin
talouden hoitajattarelle olisi mielestäni tarvinnut ja isäntä antoi nyt
oriin ravata yhtä mittaa! Kalhoon asti. — So so, — kuului vaan väliin
kun varsa rupesi kovin vallattomaksi ja oikein aloin jo tyytyä olooni
äänettömän, ankaran näköisen isännän rinnalla. Vilpas iltailma ja
joutuisa kulku saivat minut jälleen hyvälle tuulelle.
Seuraavana päivänä lupasi patroona tulla johtajan kanssa meille
päivälliselle, heillä oli sielläpäin kulkua.
— Laittakaa nyt meille hyvää ruokaa, — hän sanoi leikillisesti.
Kyllä nyt tiedän että siinä sanassa oli paljon tottakin — siinä oli
kokonainen elämäkerta.
Kyllä hän näkyi tarkkaavan kaikkia pöydällä ankaroilla silmillään.
Katseli veitsen päätä — ne olivat peuran sarviset — oliko koloihin
jäänyt poroa! Tarkkasi sinappi astiatakin, oliko se vaan puhdas.
Näkyipä voileipäpöytä kelpaavan ja väliruuan nähdessään hänen silmänsä
oikein kirkastuivat!
Ja siitäkös minulla oli huolta ollut! Laittaisinko paistia? Se oli
niin tavallista. Jotakin muuta liharuokaa? En erittäin monta laatua
osannutkaan; mutta voi! Liha oli huonoa — ei löytynyt hyvää "filet"
palaa. Silloin sattui onnekseni eräs poika kaupitsemaan lohta ja se
oli erinomainen sattumus näillä seuduin. No, sitä osasin, sen tiesin!
Poika sai kaupanpäällisiksi viisikolmatta penniseni, joka oli vielä
kotiperinnöitä. Se oli sieltä rakkaasta kodista, jossa olin oppinut
lohta paistamaan — Gustaf Mellerin läksiäisillallisiin.
Se oli patroonasta mieluista. — Te toitte onnen tähän taloon
tullessanne! Lohta ei koskaan saatu Sanna neidin aikana! — hän huudahti
suutansa maiskutellen. Hartaasti hän sitten otti palasen lohen
kyljestä, kaati juhlallisesti kastiketta päälle ja pisti verkalleen
pitkään poskeensa.
Mutta jälkiruuan nähtyään he molemmat purskahtivat nauramaan. — Elkää
toki milloinkaan enää laittako minulle "pappilan muorin hätäruokaa."
Sitä oli Sannalla aina ja minä opin sitä kammomaan yhtä paljon kuin
häntä itseäänkin.
— Mutta tämä onkin hyvää! Hieno maku! — sanoi johtaja. — Maistappas! —.
— Jaa tosiaankin! Aivan toinen maku!
Ja johtaja söi sitä vihapitoa kaksi lautasellista, isäntä kolme.
Se oli ensimmäinen puoliseni Kalhon kartanossa. Ja entäs vuosi siitä
päivästä!
* * * * *
Aamulla — täytyi nousta jo neljän aikaan evästämään miehiä suopellolle
— näin pienen pojan keittiön oven suussa. Hän sieppasi lakin päästään,
kaivoi taskusta kirjan, joka oli kääritty sanomalehtipaperiin ja tuli
ujoisesti luokseni:
— Sisar laittoi tämän ja pyysi että jos emännällä olisi vieläkin toinen
yhtä mukava. — Minua sanotaan vaan yleisesti emännäksi.
— Onkos sisaresi nyt terveempi?
— Onhan se jo koko joukon parempi. On jo tehnyt vispilöitä kun minä
tuon varpuja ja kuorin, — eikös emäntä ostaisi näitä.
— En nyt, kun jo viimein sinulta otin. Käytä kauppiaassa! Tulomatkalla
saat rieskan sairaalle viemisiksi.
Vähän ennen puoltapäivää ajoi patroona pihaan. Hän oli erittäin
juhlallisen näkönen, mustissaan. Tavatonta oli tekeillä; hän kysyi
kohta tervehtiessään: eikös ole sulhasia ikävöity?
Ja sitte tuli esille hänen asiansa. Hän kosi, ei toki omasta puolestaan
— mutta johtajan!
Hämmästyin — semmoista en ollut ajatellut, vaikk'ei se aivan
odottamatontakaan ollut — pyysin ettei isäntä enää koskaan ottaisi
moisia asioita toimittaakseen.
— Vaikeata se minusta olikin. Pelkäsin että emäntäni kadottaisin;
mutta täytyihän ystävälleni tehdä mieliksi. Kyllä se nyt koskee häneen
kipeästi — hän on kaikessa hiljaisuudessa teitä ihaillut — aivan
silmittömästi rakastunut. — Vakuutan että se on totta — eikähän se
mikään ihme ole... Poika parka!
— Mutta koska vielä tyydytte entiseen toimeenne, niin annan, jos
suvaitsette — tässä pienen "huomenlahjan". Käyttäkää se mielenne
mukaan. Köyhille kansakoulun oppilaille, muille "ystävillenne", tahi
pitäkää itse. Parhaimmin sen itse arvaatte. — Mutta joisinpa kuppisen
mainiota kahvianne!
Miten hyvä sydän tuolla ankaran näköisellä, vanhalla herkkusuulla!
Mielin suudella sataista, jolla saisin hyvää tehdä.
— Emäntä on nyt niin pulskana että oikein! — sopotti vanha ruotumuori,
joka söi kyökin pöydässä. Hänen ateriansa kesti aina puolta tuntia
kauvemmin kuin muiden. Oli huonot hampaat — ja toisestakin syystä:
täytyi syödä saadessaan! Olipa taloja, joissa ei niin runsaasti
annettukaan! — Kävelee niin keppelästi kuin morsiamet! — hän vielä
nauroi että vanha pää tutisi.
— Tässä saa muori kahvipisaran hampaansa rakoon. Sanokaa mennessänne
että kääntävät patroonan hevosen. Muistakaa nyt!
— Kyllä kyllä, tuossa paikassa! Ja hän harppi niin kiireesti että kuuma
kahvi meni väärään torveen.
— Kuulkaas ryökynä, — eräs pitkä muija, joki oli istunut penkillä, tuli
melkein suuhuni ja sopotti hiljaa kuiskien.
— En minä ole mikään ryökynä! Neiti eli —
— Kuulkaa emäntä sitten — vai miksi minä teitä "karahtieraan"! —
Lainatkaa nyt markka että saan muutaman kahvipavun kun...
— Ettepäs kehrää ruustinnan villoja.
— No kun miniäni on sairas, ja mitä siinä silloin tulee. Nythän juuri
veinkin ruustinnan langat.
— Saittehan sieltä kaiketi rahaa.
— Voi veikkonen, jo aikoja etukäteen otettu. Auttakaa nyt köyhää, kun...
— Ette te ole kovinkaan köyhiä, olette vaan huolimattomia. Työtä annan
ja maksan kun se on valmis. Sairasta käyn kyllä sitten iltasella
katsomassa ja jos on puute niin autan, mutta minä olen ennenkin saanut
sinut valheesta kiini...
Julmasti paljon siinä lyhdyssä palaa kynttylöitä! arvelin iltasella,
kun tallipoika taas tuli noutamaan. Päätin katsastaa, ja aivan
oikein! Muualla oli jo pilkkosen pimeätä kun vielä saunasta, missä
renkipoika nukkui, pilkoitti valkeata. Menin katsomaan ja siellä istui
poikapaha pölkyn päällä tallilyhty edessä rahilla ja sysäsi kirjotusta
paperipalaselle.
Hän säikähti kovasti, mutta kun en ollut niinä miehinänikään, hän pyysi
häveten ja nauraen: katsokaa hyvä emäntä tätä laskua. Kun päässä lasken
nämä yhteen, niin tulee aivan erilailla kuin tässä paperilla.
Minua säälitti. Ihmekös — etteivät summat sattuneet yhteen! Kymmenetkin
olivat yksikköjen alla ja sadat kymmenien. Kyykähdin rahin viereen ja
siinä sitten muistiinpanoja seliteltiin.
— Huomenna menen opettajan puheille ja sitte saat käydä pari tuntia
joka päivä koululla lukemassa ja laskemassa. Mutta mene nyt levolle,
että aamulla jaksat miesten kanssa heinään!
Voi sitä iloa! Hän rupesi niin rajusti heittämään kuperkeikkoja
vuoteellaan että oljet ratisivat alusessa — pelkäsin potkasevan
tallilyhdynkin kumoon.
— Voi kun meillä on hyvä emäntä, — hän huusi vielä jälkeeni kun astuin
pimeästä porstuasta pimeään syksy iltaan.
Ja minä siunasin emäntänä oloani!
* * * * *
Nyt on jo kolmaskymmenes kesäni kulumassa. Enkä minä ole suuresti
muuttunut. Silmät ovat samat, tukka melkein kiiltävämpääkin — nyt kun
se on sileänä kahden puolen otsaa. Mutta kulmahampaaseni on ruoste
syönyt kolon ja käsivarteni ovat paljoa paksummat kuin ennen. Kun
heitän käteni tuohon pöydälle, tulee oikein rystysien kohdalle pienet
kuopat — niin pullea se on. Minä alan jo tulla liiankin lihavaksi.
Ja kun katselen näitä rivejä, joista ensimmäiset kirjoitin
kahdenkymmenen vanhana, huolettomana lapsena kodon helmassa ja
viimeiset oltuani vuoden emännöitsijänä Kalhon kartanossa, jossa
vieläkin olen, kun katselen näitä lehtiä, näen taas niin selvään
edessäni entisajat ja entisaikojen muistot. Mutta paljoa selkeämpinä
ja eheämpinä. Aika ja kaipaus on ne kirkastanut. Näen ne kaikki taas
ilmi elävänä päivänpaisteista pohjaa vasten: näen enon paitahihasillaan
puotinsa portailla; näen Heikun tikapuilla seinän vieruksella
laittamassa puhetorvea Enolasta meille; näen tätin, helmat ylhäällä,
vehnäinen ruiskukannu kädessä; näen Gustaf Mellerin leikittelevän
pihalla koiriensa kanssa... näen katsovan meille päin; näen isän
ruumis-saaton....
Ja minulle tulee niin paha mieli. Nousee sydämmeen semmoinen sanaton
tuska, entisaikojen maininkia sekin... Minä ajattelen, mitä _voisi
olla!_ Miksi minä tuhlasin nuoruuteni tunteet mieheen, joka ei niitä
ansainnut? Miksi vieläkin häntä surulla muistelen? Miksi? Ja kun
katselen taivaalle tuhansien tähtien äänetöntä riemastusta, tekee
mieleni itkeä...
Ihanata on surukin. Ihanata havaita ett'eivät vielä kaikki nuoruuden
tunteet ole sydämmessä kuolleet. Ei, se lyö niin lämpimästi, se kuohuu
niin levottomasti. Ja suloista on sitä lepoon tuudittaa. Suloista on
pienen kamarini suojassa seurustella etevien henkien kanssa, tutustua
kirjallisuutemme aarteisin, vähitellen niitä oppia käsittämään. Ja
vähitellen oppia käsittämään että kaikki on meille tarpeellista mikä
tapahtuu, että suru ja vastukset ovat aivan välttämättömiä henkeämme
kasvattamaan. Ja sitten on niin hyvä ajatella sitä mitä _on_, kuinka
onnellinen minä sentään olen!
Mielihyvällä katselen pientä suojaa omani vieressä. Se on niin soma
valkoisine uutimineen, uusine mattoineen. Henkeni silmillä näen lempeän
harmaapäisen eukon keinutuolissa istumassa, Raamattu polvilla, ja uunin
edessä makaa Temppu. Se on jo vanha, ei viitsi juosta minua vastaan,
liekuttaa vain hiljaa häntäänsä. Niin, pian se suoja saa asukkaan,
rakkaan asukkaan, sillä äitini tulee tänne. Vihdoinkin hän hennoo
jättää entisen kotomme ja tulee tyttärensä luokse.
Räystäät jo tippuvat ja päivä paistaa! Ensi avovesillä noudan äitini.
Hauskaa on taas tavata enoa ja tätiä. Täti on nyt niin tyytyväinen
ja hänellä on pieni poika. Vanhoillaan vielä... Minutkin on pantu
kummiksi, vaikk'en siellä ollutkaan. Äiti oli ollut sylikummina...
Ja eno kun on ihan kuin uusi ihminen. Ei enää ryypi, ei ollenkaan.
Mutta kyllä hänellä taas leikkiä riittää kun menen sinne. Pienestä
pojastaan... varmaan... ja siitä kun en minä ole miestä saanut!