Käydessään toukokuulla Vaasassa tarkastamassa Kehräämö-yhtiön
tilejä oli Kihlman tontillaan nähnyt päärakennuksen kohonneena
akkunain puolikorkeuteen; kun hän kesäkuulla, lopullisesti
jätettyään Pietarsaaren, saapui uuteen olopaikkaansa, oli se jo
katon alla, mutta paljon puuttui vielä ennenkuin se oli asuttavassa
kunnossa. Sen vuoksi asettui perhe Forssellille, ja oman kodin
valmistumista kiirehdittiin mahdollisuuden mukaan. Jopa tapahtui
että Kihlman erotti huolimattoman rakennusmestarin ja ryhtyi
itse, asuen päiväkaudet työmaalla, "renkikamarissa", valvomaan
sisustustöitä. Kuitenkin hän ennen pitkää huomasi, että tehtävä oli
hänelle ylivoimainen, ja luovutti komennon entistä luotettavammalle
ammattimiehelle. Elokuun keskivaiheilla oli vihdoin kolme huonetta
kunnossa, ja isän ja äidin kihlauspäivänä, 17:ntenä, perhe muutti
uuteen kotiinsa. Sittemmin valmistui huone huoneen perästä, ja
talven tullen oli talo jo täysin asuttu: Kihlman perheineen
kuudessa huoneessa paitsi keittiötä ja kahta otsikkohuonetta --
toinen Hannan, toinen isän kirjastohuone -- jotka muodostivat niin
sanoaksemme jäännöksen ajatellusta toisesta kerroksesta ja joiden
akkunoista oli ihana näköala ulapalle; maisteri Lindskog kahdessa
huoneessa eteläispäädyssä, joihin oli eri sisäänkäytävä; Emma Riska
täysihoitolais-lukiolaisineen pienessä rakennuksessa (2 huonetta
ja keittiö) pihan pohjoispuolella; ja kaksi lehmää navetassa, joka
makasiinirakennuksen ohella rajoitti pihaa itäpuolelta. Piha oli
jotenkin laaja, niinkuin pikkukaupungeissamme tavallista on, mutta
puutarhaksi määrätty tontinosa oli pieni -- molemmilla, pihalla ja
puutarhalla, se yhteinen etu, että olivat avoinna etelää kohti.
"Talo on kelvollinen ja kauniilla paikalla", vakuuttaa Kihlman
äidilleen. -- Lähimmät naapurit samassa korttelissa olivat toht.
Rancken perheineen, joka asui Vuori- ja Koulukatujen kulmassa, ja
kuvernööri, parooni C. G. Wrede perheineen, joka asui Rantakadun
varrella eteläänpäin Kihlmanin talosta. Korttelin kaksi keskimäistä
tonttia oli asumattomia, ja oli toinen Kihlmanin, toinen Wreden
vuokraama. Edellinen näistä kasvoi nuorta koivumetsää, sen läpi
kulki Oikotie ("Ginvägen") Koulukadulle, ja siinä oli viehättävä
leikkipaikka Kihlmanin, Ranckenin ja viimemainitun kadun varrella
asuvan rehtori Hallstenin lapsille; jälkimäisellä oli kuvernöörillä
perunamaa, kanala, pukki, kotka ja aikoinaan kenties muitakin eläviä
turvallisten aitausten sisällä. Pitkin Koulukatua istutti Kihlman
koivuja, jotka vielä lienevät paikoillaan, sillä tontteja ei ole
myöhemminkään asuttu, vaan ovat ne tasoitetut lasten leikkitantereksi.
Kesällä ja syksyllä 1863 oli Kihlman, niinkuin on helppo ymmärtää,
kokonaan kiinni taloudellisissa puuhissa. Niin sitä enemmän kuin hän
Vaasassa tavallaan tuli maanviljelijäksikin. Hänen vanhempansa näet
eivät olleet myyneet niitä pieniä viljelysmaita, jotka he ammoisista
ajoista omistivat varsinkin Molnträskin rannoilla, vaan joutuivat ne
nyt väliaikaisilta vuokralaisilta heidän poikansa hoitoon. Sieltä
Kihlman jo ensi kesänä korjautti heiniä lehmilleen, ja hän päätti
uudestaan ottaa viljelyksen alle entisen metsistyneen kuokkamaan
sekä rakennuttaa tupa- tai ehkä oikeammin huvilarakennuksen samoille
paikoille, jossa hänen isällään oli ollut tupansa. Seuraavana
vuonna tuuma toteutuikin, ja huvilaan otettiin asukkaita hoitamaan
ja vahtimaan tiluksia. Olihan tästä sekä huvia että hyötyä, mutta
myöskin paljon kiusaa, sillä kokemus osoitti pian, että oli sangen
vaikeaa saada asumukseen luotettavaa väkeä. Äidilleen Kihlman
kertoo kaikista näistä niinkuin muistakin kotielämänsä myötä- ja
vastoinkäymisistä, mutta tässä ei ole tilaa muulle kuin tekemillemme
viittauksille.
Perhe menestyi hyvin uudella paikkakunnalla, joskin elämä
Pietarsaaressa oli ollut hiljaisempaa, idyllimäisempää. Rouvalla
oli nyt äiti ja sisaret lähimpinä seuralaisinaan, ja lapset olivat
terveitä. Seitsemättätoista käyvä Hanna, josta -- "silmäterästään"
(ögonstenen -- tätä lempinimeä Essen usein käytti kirjeissään
Kihlmanille Hannasta puhuessa) -- isä tänä vuonna kirjoitti
äidilleen: "hän kukoistaa, on ahkera ja elää nyt kaiketi onnellisinta
elämäänsä", oli suurimman osan suvea sukulaisissa Keuruulla ja
tuli kotia vasta kun rakennus oli asuttavassa kunnossa; Oswald,
nyt jo viidennellä, oli Pietarsaaressa ollut milloin minkin taudin
ahdistama, mutta Vaasassa hän voimistui merikylvyistä; Lorenzo eli
"pikku veli" vihdoin oli terve ja iloinen, niinkuin hänen tapansa
ennenkin oli ollut. Näin ollen saattoi Kihlman tyytyväisenä alottaa
toimintansa uudessa kodissa, josta hän lausuu: "kaikki on varsin
siistiä ja enemmän kuin tarpeeksi hienoa kielenopettajalle", ja
uudessa ympäristössä, missä hänellä, joka syntyään oli vaasalainen,
ei puuttunut ystäviä.
* * * * *
Tänä syksynä toteutui Suomen kansan toivomus, johon Kihlmankin oli
sydämestään ottanut osaa: 15 p:nä syysk. avasi keisari Aleksanteri II
Helsingissä ensimäiset valtiopäivät -- enemmän kuin puolen vuosisadan
loma-ajan jälkeen. Essen oli siellä mukana arkkihiippakunnan
kappalaisten edustajana; Kihlmanin aika ei ollut vielä tullut.
Kumminkin oli jälkimäinenkin huomattavalla tavalla osallinen päivän
vietossa. Vaasan yhteiskunta oli näet päättänyt juhlia merkkipäivänä,
ja se tapahtui seuraavalla tavalla. Aamulla ammuttiin 101 laukausta
Sandöllä "kaupungin vanhoilla kanuunilla, 9 luvultaan, jollemme
erehdy" (sanotaan Wasabladetissa) ja k:lo 11 oli hartaushetki
kirkossa, missä Kihlman saarnasi. Hänen saarnansa pääajatukset olivat
seuraavat:
Me tunnemme enemmän tai vähemmän selvästi, että Jumalan suojaava
kaitselmus tarkoittaa maallisiakin asioitamme, ettei hän, joka
on opettanut meitä rukoilemaan: Anna meille meidän jokapäiväinen
leipämme, voi paheksua, että käännymme hänen puoleensa, kun maallisen
elämämme ehdot ovat kyseessä. -- Jumala johtaa kansojen kohtaloita.
Kansan menestys ei ole sen suuruudessa eikä suurissa sotajoukoissa;
pienikin kansa voi olla onnellinen, jopa säilyttää itsenäisyytensä.
Jumalanpelko ja vanhurskaus kohottaa kansan; ylimielisyys, Jumalan
ylenkatse, heikomman oikeuden polkeminen, sanalla sanoen, synti
vie kansan perikatoon. Näin ollen on kansalla tavallaan kohtalonsa
käsissään, syystä että se voi luottaa Jumalan turvaan, jos se
tunnustaa hänestä riippuvansa ja tämä tunnustus pääsee voimaan
kansan koko elämässä, niin yksityisessä kuin julkisessa. -- Näiden
perusaatteiden pohjalla loi puhuja katsauksen kansamme historiaan
ja osoitti sen nykyisen aseman tunnusmerkkinä olevan, että se oli
lakien määräämä, että se oli riippuvainen ei yksityisten eikä
hallituksen mielivallasta vaan oikeasta, semmoisena kuin se laeissa
oli julkilausuttuna. Säätyjen kokoontuminen todisti parhaiten tämän
aseman laadun, todisti että Suomen kansalla oli oikeus päättää
omissa asioissaan ja yhdessä hallitsijan kanssa säätää lakinsa ja
verottaa itseänsä. Puolen vuosisadan aikana oli kansakunta ollut
kielletty harjoittamasta tätä oikeutta; nyt oli muutos tapahtunut,
ja "senvuoksi vallitsi tänä päivänä juhlallinen tunnelma koko
Suomen kansakunnassa, sen vuoksi sykkivät kaikkien sydämet, niin
senaattorin kuin talonpojan, niin harmaantuneen sotavanhuksen kuin
nuoren neitosen, ilosta ja toivosta, sen vuoksi olivat ei ainoastaan
kansakunnan edustajat tänään kokoontuneet pääkaupunkiin, vaan
koko kansakunta oli siellä, kansakunta oli jättänyt jokapäiväiset
toimensa ja ajatuksensa siivillä rientänyt valtiollisen elämänsä
keskuspisteeseen. Kansakunta ympäröi mitä kauneimpana turvallisuus- ja
kunniavahtina ruhtinaansa ja edustajansa, ja vaikka se muodosti
silmänkantamattoman paljouden, se hiljaa ja kunnioittaen kuunteli
hallitusmahtien keskustelua". -- Tänään vietettiin Suomen kansan
astumista täysikäisyyden asteelle, ja sen ilo oli oikeutettu, joskin
kaksi seikkaa vielä painoi kansan sydäntä: toinen se, että sen
valtiollisten oikeuksien harjoittaminen voitiin mielivaltaisesti
keskeyttää pitemmäksi aikaa, toinen se, että Suomi, syystä että
sillä oli Venäjän kanssa yhteinen hallitsija, saattoi tulla
vedetyksi suurvaltioitten keskinäisiin selkkauksiin ja siten joutua
sodan jalkoihin. Mutta olihan kansamme sittenkin onnellisempi
kuin useimmat ei-itsenäiset kansat. --"Ketä oli Suomen kansan
kiittäminen nykyisestä asemastaan? Totta kyllä keisari Aleksanteri
I:sen suurisuuntaista jalomielisyyttä ja keisari Aleksanteri II:sen
yhtä suurisuuntaista oikeamielisyyttä. Mutta olisikohan semmoista
jalomielisyyttä osoitettu mille kansalle tahansa? Eiköhän Suomen
kansa urhoollisuudellaan, uskollisuudellaan, lainkuuliaisuudellaan,
kärsivällisyydellään ole herättänyt ruhtinaissa kunnioitusta ja
tällä siveellisellä voimalla voittanut itselleen, mitä se ei koskaan
muulla tavoin olisi voinut itselleen hankkia? Mutta mistä ammensi
Suomen kansa tämän voiman? Eiköhän uskosta viisaaseen, pyhään,
oikeamieliseen, kaikkivaltiaaseen Jumalaan, joka isällisen lempeästi
hallitsee maailmaa ja kuitenkin mieheen katsomatta palkitsee
kunkin, kunkin yksityisen ihmisen ja kunkin kansan sen tekojen
mukaan?" -- -- -- Suuremmat oikeudet enentävät vastuuta. Kun saamme
ratkaista omat asiamme, tulee meidän _osata_ tehdä se tiedolla ja
ymmärryksellä. Jos erehdymme on meidän syyttäminen itseämme. "Ennen
kaikkea on otettava menneisyydestä oppia tulevaisuutta varten.
Muistakaamme aina, että siveellinen voima, se kunnioitus, jonka
herätämme lainkuuliaisuudellamme, maltillamme, uskollisuudellamme ja
kärsivällisyydellämme, että tämä voima on sadantuhannen pajunetin
voimaa suurempi, että tämä voima on voittamaton. Lopulta täytyy
kuitenkin kaikkien, niin ruhtinaitten kuin kansojen, kumartaa
oikeaa. Oikea ei tässä maailmassa edisty ilman vastustusta, mutta
jos vain pysytään siinä uskollisesti, järkevästi ja maltillisesti,
niin on se kumminkin vihdoin voittava". -- Valtiopäivät ei ole
mikään taikakeino, joka käden käänteessä muuttaa olot. Paljon on
meillä tarpeita, paljon uhrauksia vaatii niiden tyydyttäminen,
ja kärsivällisesti on parannusharrastusten tuloksia odotettava,
eikä ole edes sanottu, että me itse saamme korjata sadon. "Ovathan
esi-isämme jotakin tehneet meidän hyväksemme; emmekö me tekisi
jotakin jälkeläistemme hyväksi." -- Mutta katoavaa on kaikki
maallinen, kansatkin, valtiotkin häviävät, ainoastaan Jumalan
valtakunta, Jeesuksen Kristuksen perustama, on ijäti pysyvä.
"Etsikäämme ijäistä, niin voimme ijäisen valossa arvostella maallisia
ilmiöitä, ja uskollisuutemme pienessä, maallisessa, on tuottava
ijäisen palkinnon." -- Puhe päättyi rukoukseen suuriruhtinaan ja
kansanedustajain edestä.
Se vakava isänmaallinen tunnelma, se syvä käsitys juhlapäivän
historiallisen tapauksen merkityksestä, joka esiintyy tässä puheessa,
todistaa kuinka Kihlman näinä vuosina oli kansalaisenakin kypsynyt.
Juhlimista jatkettiin sitte niin, että porvaristo antoi päivälliset
80 hengelle Holmbergin ravintolassa. Niissä v.t. pormestari J. Kr.
Svanljung suomenkielellä esitti ensiksi keisarin ja sitte säätyjen
maljan, ja seurasi sen jälkeen Levónin maljapuhe paikkakunnalla
jo puolitoista vuotta olleelle kuvernöörille, parooni Wredelle --
"kansan miehelle", saman puhe vastatulleelle presidentti S. Ekbomille
ja J. Kurténin lukion ja realikoulun opettajille, joten tämä
tilaisuus myöskin muodostui Pietarsaaresta palanneen opettajiston
tuliaispidoiksi. -- Illalla oli vihdoin tanssijaiset Kjellmanin
ravintolassa. --
* * * * *
Syystä että Kihlmanin talon sisustustyöt kestivät melkein jouluun
saakka, ei perhe halunnut lähteä jouluksi Kruununkylään, eikä mummo
myöskään tullut Vaasaan. Sitä vastoin lähti Kihlman Hannansa kanssa
vuoden vaihteella matkalle, jolla käytiin Essenillä Ilmajoella,
Pietarsaaressa ja Kruununkylässäkin. Enimmän aikaa viivyttiin
Pietarsaaressa, jossa matkustajia tutuissa perheissä pidettiin
erittäin hyvinä. "Oli oikein hupaista jälleen nähdä kaikki nuo
vanhat tutut kasvot", Kihlman kirjoittaa vaimolleen, "tuntui
olevan niin ujostelematonta, niin kodikasta, niin gemüthlich". He
asuivat apteekkari Schaumanilla, jonka kanssa Kihlman suoritti
luujauhomyllyjen tilejä, tullakseen siihen päätökseen, että
"tämä liike oli nykyään parhaimpia". Se tuotti 6 prosenttia "ja
sitä paitsi käytetyn pääoman vähennystä". Tämä yhteinen liike ja
yhteistyössä kehittynyt tosiystävyys aiheutti, että Kihlman ja
Schauman jälkimäisen kuolemaan asti ylläpitivät erittäin vilkasta
kirjeenvaihtoa, jossa oli puhetta muustakin kuin liikeasioista.
Muuten Schauman, joka oli harras kasvitarhan viljelijä, tavantakaa
muistutti Kihlmanin perhettä Pietarsaaren ystävistä lähettämällä
vihanneksia, kukkia ja kypsiä rypäleitäkin (ensikerran syksyllä
1864). Kihlman puolestaan koetti hankkia menekkiä Vaasassa
pohjoisemman kaupungin mainitunlaisille tuotteille.
Vielä matkalla ollessaan sai Kihlman vaimonsa kirjeestä lukea
sanoman, että Emma Riska oli kuollut 11 p:nä tammik. (1864). Ei
ainoastaan hänen omansa, vanhemman, ja hänen vaimonsa, nuoremman,
ystävyyden tähden -- joka jälkimäinen pukeutui sanoihin: "Jumalan
ikuinen rauha tälle lämpimälle, jalolle sielulle! Kaipaan häntä
syvästi" -- vaan myöskin sen vuoksi, että vainaja oli asunut heidän
talossaan, liikutti tieto Kihlmanin sydäntä. Kotia tultuaan hän
hautasi uskollisen ystävättärensä, jolle lukiolaiset kantajina
tekivät viimeisen palveluksen. [Emma Riskan jälkeen muutti Kihlmanin
talon pienempään rakennukseen ensin neidit Berg, sitte neiti S.
Nordenkraft ja 1866 neiti Lovise Alcenius, joka luujauhomylly-yhtiön
asiamiehenä osti maalaisilta luita. Luut säilytettiin talon
makasiinissa, kunnes ne lähetettiin Pietarsaareen.]
* * * * *
Koulutyötä oli Kihlmanilla Vaasassa vähemmän kuin Pietarsaaressa,
nimittäin lukiossa 8 tuntia ja realikoulussa 4, s.o. yhteensä 12
viikossa. Sitä vastoin häneltä ei puuttunut muunlaisia tehtäviä.
Jo v:sta 1860 oli Kihlman kuvernööri O. von Blomin määräyksestä
Vaasan teknillisen realikoulun johtokunnan jäsen, joulukuulla
1863 Vaasan maistraatti kutsui hänet kaupungin rahatoimikamarin
puheenjohtajaksi ja helmikuulla 1864 hänet kutsuttiin Vaasan Piplia- ja
evankelisen seuran komitean jäseneksi. Kun tämän lisäksi vielä
mainitaan, että hän Vaasaan tultuaan myöskin vastaanotti määräyksen
olla Yhdyspankin Vaasan haarakonttorin johtokunnan jäsen (toiset
olivat: H. Rosenberg ja Levón) ja samoin valittiin Puuvillakehräämön
johtokunnan jäseneksi, niin ymmärrämme, että Kihlmanilla, joka
kaikissa toimissaan oli niin erinomaisen tarkka ja tunnollinen, oli
tarpeeksi monta rautaa tulessa. -- Tässä yhteydessä mainittakoon,
että Kihlman jo 1859 oli kutsuttu Suomen Lähetysseuran asiamieheksi,
jonka tehtävänä olisi ollut lähetystointa varten kerättyjen rahojen
lähettäminen seuran johtokunnalle Helsinkiin. Siihen hän kuitenkin
(14/11 1859) antoi kieltävän vastauksen, "siitä syystä etten
minä vielä ole voinut tulla vakuutetuksi siitä, että lähetysasia
on sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa". Kihlmanin epäilykset
lähetysasiaan nähden johtuivat tietenkin Beckin vaikutuksesta.
Mitä seurusteluun tulee, oli se Vaasassa rajoitetumpi kuin
Pietarsaaressa. Täällä oli vähemmän sukulaisia kuin siellä, ja uusia
tuttavuuksia perhe tuskin etsi. Kirjeistä päättäen on vain yksi uusi
seurustelu tuttava mainittava, nimittäin kuvernööri, parooni Wrede
perheineen, joka niinkuin ylempänä on mainittu oli lähin naapuri
eteläpuolella samoin kuin kauppaneuvos Levón oli lähin naapuri
pohjoispuolella. Keväällä 1864 oli Jalasjärvellä karhu kierretty.
Parooni Wrede, joka oli innokas metsästäjä, pani silloin toimeen
metsästysretken, jolla hän johti toista kymmentä vaasalaista nimrodia
ja sitä paitsi (kuopiolaista?) luutnantti Höökiä metsän kuningasta
vastaan. Tietysti yksi ei kyennyt pitämään puoliaan niin monta
vastaan: karhu kaatui Höökin luodeista. Sittemmin mesikämmen tuotiin
Vaasaan (luultavasti viimeinen tätä lajia, joka siellä on nähty),
ja Wrede toimeenpani peijaispäivälliset tapauksen kunniaksi. Tässä
tilaisuudessa piti Kihlman humoristisen maljapuheen isännälle,
omistaen tälle sen kunnian, joka sodassa aina myönnetään päällikölle,
vaikka hän itse ei olisikaan vihollisen verta vuodattanut. Niin
puhuja teki sitä mieluummin, kun hän eräitten muitten kanssa oli
uskaltanut epäillä retken menestystä.
Yleensä Kihlman ja hänen perheensä terveyden puolesta viihtyivät
hyvin Vaasassa, mutta kumminkin ansaitsee merkitä, että hän
huhtikuulla (1864) käydessään vaasalaisten osakkaitten edustajana
Pohjalaisen höyrylaiva oy:n vuosikokouksessa Porissa, vilustui
tavalla, joka pitkäksi aikaa teki hänet raihnaiseksi. Onneksi hänen
rintansa kesti tämänkin uhkaavan vaaran, ja kesäksi hän jälleen
toipui, mikä oli sitä hauskempaa, kun vanha äiti Kruununkylästä
nyt tuli katsomaan poikansa uutta kotia. Siten täyttyi Kihlmanin
lukuisissa kirjeissä esitetty toivomus saada kokeneelle, rakkaalle
äidilleen "jonkunlaisella ylpeydellä näyttää" -- niin hän kirjoittaa
-- "mitä hän oli kyennyt aikaansaamaan". Muuten oli äidillä toinenkin
syy tulla: perheeseen oli näet helmikuulla ilmestynyt kolmas
poikanen, joka oli saanut isänsä velivainajan nimen, Siegwarth. Tämän
tulokkaan oli Kihlman esittänyt äidilleen humoristisessa kirjeessä,
jonka pienokainen itse oli kirjoittavinaan rakkaalle Mummolleen:
"Vaikka minun voimani eivät juuri sallisi mitään ponnistusta,
kaikkein vähimmin kirjalliseen suuntaan, olen kuitenkin katsonut
sopivammaksi itse käydä kunniatervehdyksellä Mummoni luona kuin
antaa jonkun muun esittää minut. -- -- -- Mummolla on kolmaskin
pojanpoika, jota erotukseksi pikku veli Lorenzosta, saksaksi
nimitetään 'Brüderle'. Maallinen elämänurani alkoi perjantaiaamuna
19 p:nä helmik. klo neljänneksen yli 5:n. -- -- -- Sen jälkeen olen
melkein taukoamatta harrastanut iälleni kuuluvien velvollisuuksieni
noudattamista. Olen nukkunut, nukkunut yöt ja päivät. Tämä minun
menettelyni on enentänyt suosiotani äitini, isäni ja isoäitini y.m.
luona, ja lauseita on kuulunut, jotka ovat minulle hyvin imartelevia,
mutta joita kainouteni ei salli toistaa. Jos tulevaisuudessakin
voin yhtä helposti niittää laakereita, niin tulee minusta varmaan
mainio mies. Mutta jättäkäämme tulevaisuus siksensä: Minä en välitä
siitä, en ollenkaan, olen, Mummo, todellakin niin tyyni kuin ei
minulla tulevaisuutta olisikaan." -- Avautuuhan tässä meille vilahdus
Kihlmanin onnelliseen kotiin, josta lukiolaistenkin kesken juteltiin,
että isä oli ottanut pojan kätkyestä käsiinsä ja sitä ihaillen
huudahtanut: "Ganz sonderbar!"
Elokuulla vietti Kihlman iloisia päiviä Essenillä Ilmajoella.
Siellä oli näet 21 p:nä Lydia von Essenin ja insinööri Edvin
Bergrothin häät. Saman kuun 8 p:nä oli toinenkin tuntemamme Lydia,
nimittäin Lydia Bergroth Keuruulla viettänyt häitä v. t. kappalaisen
(Kihlmanin oppilaan Helsingin ajoilta) Adolf Vegeliuksen [Kuollut
1868 Perhon kappalaisena.] kanssa, ja tämä nuori pari oli myöskin
saapunut häihin Ilmajoelle. Kuvaavaa Kihlmanille on, että hän vähän
ennenkuin Vegelius rouvineen lähti Esseniltä pyysi saada puhutella
nuorta rouvaa kahdenkesken. Silloin hän oli antanut Gelansa sisaren
tyttärelle neuvoja alkavaa uutta elämää varten, sanoen m.m. miten
hänen tuli koettaa tehdä kotinsa miellyttäväksi ja että hän ei saisi
surkutella miestään, vaikka tällä olisi vaikeitakin tehtäviä, vaan
aina rohkaista häntä täyttämään velvollisuuttansa. Kun hän odotti
miestään kotia, piti kylmällä säällä olla iloinen roihu uunissa ja
lämmin ruoka pöydälle pantavana. Pöytä oli aina siististi katettava
ja kesäisin asetit tuoreella krassilla tai persiljalla koristettavat.
Semmoisia neuvoja hän antoi puhuen paljon muutakin, niinkuin ainakin
isä kodista eroavalle lapselleen.
* * * * *
Muuten tämä vuosi kului ilman merkkitapauksia Kihlmanin elämässä.
Joulukuulta on sentään kerrottava, että silloin, 21 p:nä (1864),
kuoli kauppias Gust. Th. Forssell Turussa 73 vuoden ikäisenä. Hän
oli hovioikeudenneuvos vainajan Forssellin veli ja jätti jälkeensä
melkoisen omaisuuden, joka, kun hän itse oli ollut naimaton, joutui
jaettavaksi kahdelle sisarelle ja kahden veljen lapsille. Siten
hovioikeudenneuvoksetar ja hänen perheensä, jonka toimeentulo oli
ollut kaikkea muuta kuin huoleton, pääsi taloudellisesti turvalliseen
asemaan; Kihlmanin rouvan osalle tuli noin 25,000 markkaa. --
Melkein tasan kuukautta myöhemmin sattui toinen kuolemantapaus,
josta tässä siteeraamme Kihlmanin omat sanat kirjeestä äidilleen
(5/2 1865): "Viime viikolla saimme tiedon, että lankoraukkani,
onneton Oskar Forssell, on kuollut [25 ja puolen vuoden vanhana]
Sjählön sairaalassa sunnuntaina 22 p:nä tammik. Kirjoittaja ei sano
muuta kuin että hänen tautinsa oli lyhyt. Siten on siis tämä elämä
päättynyt, elämä niin täynnä toivoa ja surua. Oskar oli luonnoltaan
tavattoman lahjakas; itse viljeli hän luonnonlahjojaan väsymättömällä
ahkeruudella. Hän oli todella toivorikas nuorukainen. Ja juuri
silloin, kun hän oli herättänyt oikeutetuimpia toiveita, otettiin
häneltä kaikki: ensin sumentuu hänen ruumiillinen silmänsä, ja
vaipuneena synkkämielisyyteen sen johdosta, että hänen uransa oli
katkennut, kalvaa synkkämielisyys, jota pakollinen toimettomuus
ylläpitää, hänen sielunvoimiaan, jotka sortuvat pimentääkseen
sielunkin silmän. Sen jälkeen elää tämä ennen niin älykäs nuorukainen
vielä kolmatta vuotta eläimenlaatuisessa tilassa kertaakaan avaamatta
suutansa puheeseen. Voi, miten kurja onkaan ihminen! Kuinka surkeaksi
hän voikaan tulla kaikella ymmärryksellään! Kuitenkin oli Oskar
nuorukaisen esikuva, ja se, joka jättää jälkeensä semmoisen muiston,
ei varmaankaan ole turhaan elänyt. Rauha hänen ylitsensä!"-- Tähän
lisättäköön vain, että Forssellin muisto ja maine jäi elämään hänen
pohjalaisten toveriensa piiriin, jotka olivat hänestä odottaneet
enemmän kuin kenties kenestäkään muusta. Julkisuudessa hän tuskin
ollenkaan oli esiintynyt, mutta eräs hänen tutkielmansa Saulin
luonteesta oli herättänyt ihastusta Fredrik Cygnaeuksessa, joka ilman
tutkintoa antoi hänelle aineessaan korkeimman arvosanan. --
Syyskuun 1 p:nä 1864 oli Normaalikoulu Helsingissä alkanut
toimintansa, ja oli tällä uudella oppilaitoksella silloin kolme
yliopettajaa, J. E. Bergroth matematiikassa, H. L. Melander
historiassa ja C. J. Lindeqvist kielissä, joista ensinmainittu
myöskin oli koulun rehtori. Lokakuulla (9 p:nä) Kihlman kirjoittaa
äidilleen: "Helsingistä olen näinä päivinä saanut tervehdyksen
Bergrothilta, että minun ei pidä liiaksi kiinnittää itseäni
Vaasaan. Tämä viittaa muuttoon. Lilius on ehdolla Kokemäelle. Mitä
on tekeminen?" Se oli ensimäinen enne siitä, että Helsingissä oli
valmistumassa Kihlmanille uusi laajempi toimiala. Ettei tämä asia
kuitenkaan kohta ottanut sujuakseen suotuisasti, sen saamme tietää
myöhemmistä kirjeistä. Huhtikuun 5 p:nä 1865 Kihlman kirjoittaa:
"Helsingistä kuuluu paljon uutisia. Komitea on asetettava
kouluasioita varten. Sen tulee laatia kouluille uusi vuosirahasääntö.
Tarkoitus on korottaa opettajien palkkoja. Vahinko vain että minä ja
moni muukin koulumies eronnee ennenkuin ehdotuksista totta tulee.
Minä puolestani en jaksa enää odottaa. Jollen pian tavalla tai
toisella saa parempaa palkkaa, niin otan eron. Olen nyt palvellut
kirkkoa ja koulua 19 vuotta ja kiivennyt 100 ruplasta 300:aan.
Arvelen tehneeni tarpeeksi yleiseksi hyväksi, kun pikkurahasta olen
uhrannut parhaimmat voimani. -- Helsingistä kuuluu niinikään, että
minut on senaatissa esitetty normaalikoulun teologianlehtoriksi.
En ole oikein tyytyväinen siihen, sillä minullakin pitäisi olla
sananvuoro asiassa. Kuitenkaan ei minulta ole mitään kysytty, mikä
on sangen kummallista. Jonakin kauniina päivänä saan kenties lukea
sanomista, että minut on nimitetty, ja arvatenkin luullaan, että
minulle on osoitettu suurikin armo, kun minulle annetaan 1000 ruplaa
23 tunnista viikossa. Minä olen toista mieltä: minusta on nimittäin
mitä raskain ja vaikein työ opettaa uskontoa 4 tuntia päivässä. Onhan
se oikeaa rippikoulun pitämistä koko vuoden, ja semmoisesta työstä
ei saisi edes niin paljon, että lastensa kanssa voisi syödä itsensä
kylläiseksi. Se on surkeaa! Ja kestääkö terveyteni niin ankaraa
työntekoa? Olen sentähden hyvin epätietoinen, onko minun suostuttava
tarjoukseen. Olenhan jo 10 vuoden vanha koulukarhu (skolfux) ja
tunnen jo tämän viran painon. En ole enää niin kärsivällinen. Pelkään
myöskin etten enää ole niin sopiva. Jos tarjous olisi tullut 10
vuotta sitten, silloin olisi ollut toisin: nyt on ukko jo väsynyt
-- -- -- poikiin." -- Ainoastaan neljä päivää myöhemmin (9/4) hän
kirjoittaa samasta asiasta. Bergroth oli ilmoittanut sen olevan
esillä senaatissa, ja että hän epäilemättä nimitettäisiin, jos hän
itse tahtoo. Hänen tuli senvuoksi viipymättä lähettää myöntymyksensä.
Virkatoimi käsitti 23 tuntia viikossa, ja palkka oli 800 ruplaa
sekä 250 vuokrarahoja. "Saatuani tietää nämät ehdot, olin kyllä
hetken epävarma; mutta pian oli päätökseni tehty. Minä sähkötin
eilen: 'Koska 23 tunnin työ palkitaan tavallisella pedagogisella
nälkähoitokeinolla, en voi vastaanottaa tarjousta.' -- Äiti ehkä
ihmettelee päätöstäni. En ole kuitenkaan katsonut mahdolliseksi
menetellä toisin, tekemättä mitä suurimpia uhrauksia. Ensiksikin
menettäisin useita tuhansia ruplia myymällä taloni, josta varmaankaan
en saisi 6,000 ruplaa enemmän, edelleen omani ja perheeni mukavuuden
kodissa, sillä Helsingissä olisi meidän tyydyttävä korkeintaan
5:een huoneeseen, jotka maksavat 300 ruplaa vuokraa. Vihdoin olisin
saanut paljon ja vaikeaa työtä, josta en Helsingissä olisi elänyt
niukastikaan. Jos minun on nälkää näkeminen, niin on se minulle
mieluisempaa 8 kuin 23 tunnin työllä. On todella häpeällistä tehdä
semmoinen tarjous. Jos tahdon vaikkapa huonoimman rengin, niin en voi
tarjota hänelle vähempää kuin ruokaa; mutta valtio ei häpeä antaa
koulunopettajain palvella vähemmästä kuin ruuasta. -- -- -- Olen siis
vapaa muuttokysymyksestä, joka on koko vuoden häirinnyt rauhaani."
Sähkösanoman ohella oli Kihlman kirjeessä laajemmin esittänyt
kantansa, ja vastauksessaan Bergroth tunnusti, että hän täysin
käsitti sen ja että kielto oli luonnollinen. Lehtorinvirka oli
nyt vuodeksi eteenpäin jätettävä sijaisen hoidettavaksi, ja aikoi
Bergroth koettaa sillä aikaa saada viran mukavammaksi, s.o. tuntien
luvun vähennetyksi 12:een tai 13:een ja palkan korotetuksi 1,350
ruplaan. Menestys oli kuitenkin epävarma. -- Tämä Bergrothin
lupaus ei suinkaan ilahduttanut Kihlmania, sillä se palautti hänet
epävarmuuteen, josta hän juuri oli tuntenut itsensä vapautuneeksi.
Lukijasta, joka tietää, että Kihlman itse, säästääkseen heikkoa
terveyttään, oli valinnut vaatimattoman virkansa ja myöskin
ottanut lukuun, että hänen toimeentulonsa ei ollut riippuvainen
siitä, oliko palkka vähän isompi tai pienempi, tuntunee
kirjeotteissa esiintyvä tyytymättömyys oudolta, mutta näennäinen
epäjohdonmukaisuus on helposti selitettävissä. Se johtui näet siitä,
että koulunopettajain palkkakysymyskin oli tänä uudistusten aikana
tullut päiväjärjestykseen. Opettajain kesken oli se kaikkialla
puheenaiheena, ja niin kauas oltiin jo päästy, että, niinkuin
ylempänä mainittiin, Helsingissä asetettiin komitea laatimaan
kouluille uutta vuosirahasääntöä. Mitä erittäin Kihlmaniin tulee, oli
hän maaliskuulla käynyt Turussa (Forssellin pesänsuoritusasioissa) ja
silloin T. Reuterin kanssa erikoisesti neuvotellut kielenopettajain
asemasta. Sen huomaa eräästä pitkästä Reuterin kirjeestä, jossa
ei ainoastaan ole kysymys siitä, että heidän palkkansa olisivat
korotettavat kohtuulliseen määrään, vaan myöskin että heidän tulisi
saada joku sopiva (esim. lehtorin) arvonimi. Kihlman puolestaan,
joka otti vähäpalkkaisten ja puutteenalaisten virkaveljiensä asian
omakseen, ei tyytynyt esittämään mielipiteitään yksityisessä
kirjeessä vaan tahtoi saattaa ne julkisuuteenkin, ja antoi 22
p:nä toukok. 1865 Vaasan lukion tarkastuspöytäkirjaan seuraavan
suorapuheisen lausunnon:
"Koska minulle on myönnetty tilaisuus esittää pia desideria
oppilaitosten hyväksi, olen sitä mieltä, että minun on lausuttava
sana palkkakysymyksestä. On kyllä epämiellyttävää esiintuoda
toivomuksia tässä asiassa, syystä että siten antautuu alttiiksi
epäluulolle, että puhuu vain omasta puolestaan. Kumminkin kestän
mieluummin semmoisen halpamielisen epäluulon kuin vaikenen, milloin
koulun ja nousevan sukupolven paras on kyseessä. Jotta opetus
olisi semmoinen kuin sen tulee olla, vaaditaan minun käsitykseni
mukaan ensi sijassa kelvollisia henkilöitä, jotka rupeavat
opettajiksi. Mutta kelvollisia opettajia ei ole saatavissa taikka
ainakaan ei toimessaan pysytettävissä, jos palkat ovat kehnoja,
riittämättömiä. Kehno ravinto tekee aikaa myöten välttämättömästi
kehnoja työntekijöitäpä kelvollisessakin työntekijässä voi lopulta
syntyä ylenkatse itseään ja tehtäväänsä kohtaan, kun hän huomaa,
että se, verrattuna muihin toimiin yhteiskunnassa, saa tältä
halveksimista osoittavan palkan. Koulun, nousevan sukupolven,
huolestuneiden vanhempien, oikeuden ja kohtuullisuuden nimessä
vaadin, että koulunopettajille myönnetään palkka, joka vastaa
heidän tehtävänsä tärkeyttä ja on verrattava kirkollisten ja
siviilivirkamiesten palkkoihin; minä vaadin Suomen koulun opettajalle
niin suuren palkan, että hänellä on, ei ainoastaan yksinkertainen
ruoka itselleen ja perheelleen, vaan että hän, jonka tulee olla
sivistyksen levittäjä ja edustaja, myöskin voi antaa omille
lapsilleen sivistyneen kasvatuksen. Kuinka suuri palkka, laskettuna
markoissa taikka viljassa, siinä tapauksessa olisi oleva, siitä
saattaa olla eri mieliä katsoen elintarpeiden vaihteleviin hintoihin
eri paikkakunnilla. Yleensä ja silmällä pitäen rahan nykyistä arvoa
uskaltaisin olla sitä mieltä, että jos 2,000 mk. olisi vähin määrä
ja 6,800 korkein, niin ei olisi liiallisiin menty; vähemmällä
palkanmuutos ei monestakaan tuntuisi todelliselta palkankorotukselta.
On nimittäin muistettava, että koulunopettajat tähän saakka ovat
voineet muuttaa kirkon palvelukseen, ja siinä saada palkan, joka on
riittänyt täyttämään pedagogisen virkauran tuottaman vaillingin.
Korotettakoon palkkaa vähitellen, rehellisten ja tunnollisten
opettajain kehotukseksi, niin etteivät he vanhuudessaan kiroa
sitä hetkeä, jolloin ryhtyivät työhön, joka ei ole tuottanut
heille tarpeellista elatusta. Ei ole minun eikä meidän opettajain
asia vastata kysymykseen, mistä varat semmoisiin palkkoihin ovat
otettavat. Meidän oikeutemme ja velvollisuutemme on sanoa, mitä koulu
tarvitsee saavuttaakseen päämääränsä; kansakunnan asia on päättää,
tahtooko se vai eikö antaa varoja siihen. Jollei tahdota myöntää
lasten opettajille kohtuullista palkkaa, niin tyydyttäköön semmoiseen
opettajistoon, jonka ainoastaan kykenemättömyys menestymään muilla
urilla on määrännyt kasvattajantoimeen." --
* * * * *
Kesällä 1865 oli Kihlmanilla monenlaisia huolia. Hän oli, niinkuin
ennen on mainittu, Puuvillakehräämön johtokunnan jäsen ja, Levónin
matkoilla ollessa, jonkun aikaa myöskin toimitusjohtaja. Amerikassa
riehuvan sodan ja siitä johtuvan puuvillansaannin vaikeuden tähden
oli kehräämö seisonut koko edellisen vuoden. Se ei siis ollut
tuottanut mitään, vaan päinvastoin oli vararahastosta menetetty 9,000
mk. V. 1865 oli tehdas taas pantu käyntiin, mutta eräs onnettomuus
oli vähällä uudestaan aiheuttaa sen seisahduttamisen. Juhannuspäivänä
tapahtui näet, että höyrylaiva "Österbotten", jolla oli m.m. lastina
puuvillaa kehräämöyhtiölle, ajoi karille Sandön eteläpuolella ja
loukkaantui niin pahoin, että suuri osa lastia turmeltui. Kihlman
osti kuitenkin vakuuttajilta ensin sen osan puuvillaa, joka ei ollut
kastunut, ja sitten myöskin alennetusta hinnasta merenvahingoittamat
pakat, joiden huomattiin olevan sisältä pilaantumattomia. Näin kävi
mahdolliseksi pitää tehdas käynnissä, ja oli toimenpide senkin
tähden edullinen, että puuvillan hinta samaan aikaan taas kohosi 35
prosenttia.
Mainittu merionnettomuus tuotti Kihlmanille muutakin harmia. Oli
nimittäin niin, että höyrylaivat vasta tähän aikaan olivat alkaneet
tulla kaupungin rantaan, sen sijaan että ne ennen olivat pysähtyneet
Brändöhön. Mitä "Österbotteniin" tulee, oli muutos päätetty
maaliskuulla yhtiökokouksessa Porissa, jossa Kihlman vaasalaisten
osakkaitten puolesta oli ehdottanut asian. Huolimatta siitä, että hän
oli puhunut muitten edustajana ja että yhtiökokous yksimielisesti
oli hyväksynyt ehdotuksen, ruvettiin yksityisesti ja julkisestikin
syyttämään häntä ja Levónia onnettomuudesta ja vaatimaan, että
heidän oli korvattava vahinko. Itse asiassa oli yksistään luotsi
syypää onnettomuuteen, hän kun vastoin kapteenin mielipidettä oli
tahtonut kulkea Sandön _ympäri_, jotta ei laivaa tarvittaisi kääntää
itse rannassa ennen lähtöä. Syytettyjen viattomuus oli kuitenkin
jokaiselle järkevälle niin selvä, ettei asiasta sen enempää tullut;
mutta tunnollisesta Kihlmanista oli sentään ikävää kuulla, että hänen
sanottiin ajaneen "nurkkakunnan" (kotteri) asiaa. Laivat laskivat
yhä edelleen kaupungin rantaan ja -- onnellisesti, sillä nyt ei enää
kukaan halunnut kiertää Sandön ympäri.
Tämän yhteydessä mainittakoon, että varsinkin tänä vuonna
kämnärioikeuden puheenjohtaja J. Kr. Svanljung teki nimensä
kuuluisaksi Vaasankirjeillään y.m. kertomuksen- tai sadun
muotoon laatimillaan kirjoituksilla kaupungin oloista Åbo
Underrättelser-lehdessä. Etenkin näissä jälkimäisissä vilisi
viittauksia yksityisiin henkilöihin, joiden yhteisenä tunnusmerkkinä
oli, ettei niissä selitetty asioita parhaimpaan vaan pahimpaan
päin. Nykyään olisi turhaa seikkaperäisemmin tutkia, mitä tekijä
viittauksillaan on tarkoittanut: kaikki asianomaiset ovat poissa, ja
silloiset päivän riitakysymykset ovat unohtuneet. Kuitenkin on tässä
merkittävä, että Kihlmankin esiintyi julkisuudessa nimimerkki "Kr:in"
kirjoitusten johdosta. Se tapahtui ensiksi niin, että hän Helsingfors
Tidningariin (n:o 213, 14/9) lähetti pari mietelmää ("Tankar"),
joissa hän mainitsematta mitään nimeä tai asiaa ankarasti tuomitsi
semmoisia kynäniekkoja, jotka salakavalasti pyytävät vahingoittaa
toisten nimeä ja mainetta. Joku aika myöhemmin Kr. (Å. U:rissa)
"yleisen järjen nimessä lausui hylkäävän tuomion ajattelevan herran
tekeleestä", missä hän oli havaitsevinaan jesuitismiä, sofismiä,
hierarkiaa y.m. pahaa. Silloin Kihlman painatti Wasabladetiin
kirjoituksen, jonka pääajatus oli: "Se koira älähtää, johon kalikka
koskee." -- Tämä sananvaihto oli kumminkin vähäpätöinen ottelu
verrattuna siihen musertavaan iskuun, joka pari viikkoa myöhemmin
kohdistettiin Svanljungiin. Nimellä "Herra Kr." ilmestyi näet H.
T:ssa (n:o 227:n liitteessä, 2/10) 8 palstaa pitkä kirjoitus,
jonka tarkoitus oli jollei pakottaa häntä vaikenemaan kuitenkin
seikkaperäisesti karakterisoimalla hänen kirjailijatointaan tehdä
se vastaisuudessa tehottomaksi. Kirjoituksen alla luettiin nimet:
J. Ekström, J. O. I. Rancken, A. G. J. Hallsten, Joachim Kurtén,
Fr. E. Conradi, Alfr. Kihlman, J. W. Sabelli ja G. v. Troil, mutta
eräästä kirjeestä (15/10) Kihlmanin äidille saamme tietää, että se
"suurimmaksi osaksi" oli Kihlmanin laatima, jota paitsi "muutamat
kappaleet" olivat laamanni Ekströmin kirjoittamat. Varsinkin
alkupuolessa tunteekin helposti edellisen tekijän täsmällisen ja
terävän esitystavan, mutta katsoen koko kirjoituksen aiheeltaan
välttämättömästi mieskohtaiseen laatuun emme tahdo sitä tässä
selostaa. Mistä syystä ja missä hengessä Kihlman oli ottanut osaa
tähän mielenosoitukseen ilmaisevat seuraavat lauseet äidille:
"En ole esiintynyt hra Kr:n tähden vaan loukatun totuuden [ja]
yleisön tähden, jotta se tietäisi, missä määrin Kr:in tietoihin
on luottaminen. -- -- -- Mitä tulenkaan kärsimään, ja vaikka ei
esiintymiseni tuottaisikaan näkyvää hedelmää, niin en kuitenkaan
kadu sitä, sillä minä olen noudattanut vakaumustani: olen tehnyt
mikä mielestäni on ollut velvollisuuteni." -- Ohimennen sopii
huomauttaa, että Vasabladet, joka olisi ollut lähinnä oikaisemaan
mitä Kr:in kirjelmissä saattoi olla erehdyttävää, nykyään oli L. L.
Laurénin käsissä ja että hän, miten olikaan näppärä kynämies, pelkäsi
antautua taisteluun Kr:in kanssa. Siitä johtui että kaupunkilaisten
itsepuolustus ilmestyi helsinkiläisessä lehdessä. Muutoin koko
tämä seikka jälleen todistaa, että Kihlman kyllä osasi voittaa
hitaisuutensa, milloin hänen oikeuden- ja totuudentuntonsa kehotti
häntä toimimaan.
* * * * *
Uutisista, jotka Kihlman tänä syksynä kertoi äidilleen, kuuluvat
muutamat hänen elämäkertaansakin. Niin esim. se, että syyskuulla
perhe jälleen lisääntyi: syntyi näet neljäs poika, joka sai nimen
Uno Rafael. -- Toinen uutinen koski Esseniä. "Esseniltä olen saanut
kirjeen", mainitsee Kihlman 1 p:nä lokak. "Paljon mietittyään on
hän suostunut noudattamaan kutsumusta ensi kevätlukukautena hoitaa
käytännöllisen teologian professorinvirkaa, joka on vapaa [Porvoon
piispaksi tulleen] Schaumanin jälestä. He [Essen perheineen]
muuttavat siis koetteeksi Helsinkiin. Jollei miellytä, niin
palataan Ilmajoelle. Se on nyt toinen kappalainen, joka kutsutaan
professoriksi. Miten ovatkaan ajat muuttuneet!" -- Kolmas uutinen
koski kirjoittajaa itseä. Aug. Lilius oli nimitetty Kokemäen
kirkkoherraksi, ja Kihlman oli hakenut siten avonaiseksi tullutta
teologianlehtorin virkaa. Hän oli ainoa hakija, mutta hänen oli
suoritettava asianmukainen opinnäyte tullakseen kysymykseen. Näin oli
siis Kihlmanillekin avautumassa uusi ura.
Loppuvuodeksi oli Kihlmanilla nyt yllin kyllin työtä väitöskirjan
kirjoittamisessa. Selittäessään marraskuun lopulla, miksi niin
harvoin kirjoitti äidilleen, hän lausuu: "Äiti, joka tuntee luontoni,
saattaa ymmärtää, kuinka levoton olen. Tahdon tehdä niin hyvää
työtä kuin mahdollista, ja sen vuoksi täytyy minun käyttää siihen
jokaista vapaata hetkeäni. En pane koskaan maata ennenkuin puoliyön
jälkeen ja kuitenkin ennätän mielestäni niin vähän. Monet toimeni
vaikuttavat hyvin häiritsevästi. En saa koskaan rauhaa ennenkuin
yöllä." Aineekseen hän oli valinnut kysymyksen lapsenkasteesta, joka,
niinkuin edellisestä tiedämme, oli aikoja sitten kiinnittänyt hänen
mieltään.
Luonnollista on, että joululomakin kului tässä työssä. Itse joulun
vietosta sisältää seuraava kirjeenote kuvaavan piirteen (äidille 7/1
1866): "Kiitän sydämellisesti kaikista joululahjoista. Kalleinta
minulle oli Isän muotokuva. Nähdessäni sen tulin niin liikutetuksi,
että minun täytyi vetäytyä syrjään vuodattaakseni Isän muistolle
pyhitetyn kyyneleen. Oli kuin olisin hengessäni tavannut hänen
henkensä. Jumala suokoon hänelle rauhansa! On omituinen tunne siten
hengessään elävästi seurustella aikoja sitten poismenneen kanssa. Ah,
kuinka pian jopa lähimmät omaisemmekin unohtavat meidät maan päällä!"
* * * * *
Uutena vuotena 1866 oli Kihlmanin lähdettävä Turkuun painattamaan
ja julkisesti puolustamaan väitöskirjaansa, joka hänen lähtiessään
ei vielä ollut valmis. Ilmajoelta hän (13/1) kirjoittaa Hildalleen,
että hän Hannan seurassa hauskan matkan jälkeen oli saapunut
Essenille, että hän tälle oli lukenut osia teoksestaan ja "saanut
painatusluvan" ja että hän oli päättänyt matkustaa Tampereen kautta
nauttiakseen appensa seurasta, jonka piti lähteä Helsinkiin.
Tietysti tulikin siten matkan alkupuoli hupaiseksi, mutta kun hän
Huutijärvellä (Kangasalla) erosi Essenistä, oli alkanut sataa vettä
aivan niinkuin kesällä, ja Kihlmanin oli ylen vaikea lumettomalla
tiellä päästä eteenpäin. Hän myöhästyikin kokonaisen päivän ja
saapui hyvin alakuloisena "vanhaan Turkuun". Eikä hän aluksi
sielläkään saanut kehotusta, niinkuin näkyy seuraavasta otteesta
(Hildalle 19/1): "Keskiviikko-[tulopäivän]iltana kävin Titus Reuterin
kanssa Renvallilla. -- Torsten tuli levottomaksi, kun sai tietää
aineeni. Sen johdosta syntyi vilkas keskustelu, jossa Renvall koetti
antaa minulle parempia mielipiteitä, ilman että saatoin muuttaa
vakaumustani. Lopputulos oli, että voisi tulla arveluttavaksi, jos
pysyisin kannallani. Eilen tein tervehdyskäynnin piispan ja muitten
konsistorin jäsenten luona, ja kaikki kohtelivat minua siivosti
ja ystävällisesti. Piispa oli oikein sydämellinen; mutta saatuaan
tietää aineeni tuli hän hyvin alakuloiseksi. Hän selitti miten
vaikeaksi kävisi, jos minä esittäisin harhaoppisia (heterodoxa)
mielipiteitä, että minä saatoin hänet välikäteen, että hän tahtoi
nimittää minut, mutta voisi hän itsekin tulla oikeauskoisten
hyökkäysten esineeksi, syystä että hän, jonka tuli valvoa kirkon
parasta, nimitti uskonnon opettajaksi henkilön, joka avonaisesti
julkilausui kirkon käsitykselle vastakkaisia oppeja y.m. Hetken
hiljaa kuunneltuani näitä purkauksia, sanoin olevani valmis kohta
lähtemään kotia enkä suinkaan haluavani vastoin kirkonhallituksen
tahtoa pakkautua kenenkään tielle j.n.e. Piispa vastasi silloin
heti, että hän ei lainkaan tarkoittanut, että minun oli lähdettävä
pois, että hän päinvastoin toivoi, että tulen nimitetyksi, ja että
hän itse puolestaan oli täysin levollinen seurauksiin nähden; mutta
hän ainoastaan pelkäsi hedbergiläisten valitushuutoja y.m. Minä
juttelin hänen kanssaan pari tuntia ja sain kutsun päivälliselle
tänään. -- Niin ovat asiat: pelkään vähin, että palaan kotia
toimittamatta asiaani. Kumminkin olen nyt tavallista levollisempi.
Menköön miten tahansa: päätökseni on peruuttamaton, että olen toimiva
velvollisuuteni ja omantuntoni mukaan. -- Älä puhu lähemmin näistä
seikoista, jotta ei tarpeetonta lavertelua syntyisi. Piispa pitää
minusta sydämellisesti, mutta pelkää (är rädd), tapansa mukaan.
Peittäkäämme hänen heikkoutensa. Voit sanoa, että väitöskirjani
on herättänyt epäilyksiä, mutta että toivon voivani poistaa ne.
-- Bergrothilta ei kuulu mitään. Jos niin tapahtuisi, ettei minua
täällä hyväksyttäisi ja että asia Helsingissäkin menisi myttyyn, niin
katsoisin täyttäneeni kaiken teologisen vanhurskauden ja sanoisin
teologialle, nimittäin tälle inhimilliselle teologialle, joka tuottaa
sydämelle ainoastaan rauhattomuutta, ikuiset jäähyväiset, ja sanoisin
sen ilman kaipausta tai surua. On helpompi olla ihminen, kun ei ole
teologi." --
Toiseltakin taholta Kihlmania ahdistettiin. Eräs "kysyjä" (Frågare)
pyytää näet (A. U. n:o 8, 20/1) saada tietää, oliko tuomiokapituli,
joka nykyisin oli hyväksynyt muutaman kielenopettajan hakemuksen
lehtorin virkaan, sitä mieltä, että kaikki semmoiset olivat
hakukelpoisia, vai oliko tässä vain poikkeus kyseessä? Sen ohella
hän tiedustelee, oliko prokuraattorin vai kenen velvollisuus ryhtyä
asiaan, jos vääryyttä oli tapahtunut? -- "Ikävä on, että minulla on
kadehtija", kirjoittaa Kihlman (22/1) mainiten "kysyjän" (jonka hän
luulee maisteri C. G. Swaniksi). [Tämä lienee ollut erehdys. Ainakaan
ei maist. Swan enää muista kirjoittaneensa mitään Turun lehtiin.
Eräässä toisessa kirjeessä Kihlman sanoo Swanin aikovan hakea virkaa,
jota tämä ei kuitenkaan tehnyt. Mahdollisesti aiheutti jonkun antama
tieto, että Swan oli ajatellut viran hakemista, olettamuksen, että
hän oli kysyjä. -- Kysymys johtui siitä, että Kihlman ei ollut
suorittanut pedagogian tutkintoa, mutta tuomiokapituli lienee ollut
sitä mieltä, että hän _pappina_ oli pätevä uskonnonopettajaksi.]
tiedustelut. "Kysymyksestä saattaisi luulla, että minä matelemisella
olen hankkinut itselleni jonkun armon. Jos olisin tiennyt, etten
ole hakukelpoinen, niin en olisi vaivannut itseäni tänne, ja jos
vielä tietäisin, etten sitä ole, niin lähtisin pitemmittä mutkitta
pois. Nyt en tiedä mitä olen. Renvall sanoo tuomiokapitulin
selittäneen minut päteväksi; Hornborg sanoo, että kysymys vielä on
ratkaisematta. Saattaa siis tapahtua, että sitte kun olen suorittanut
opinnäytteeni minut selitetään epäpäteväksi, ja koko työni on ollut
turha. -- -- Olen tarjonnut palvelustani; jollei minua voida käyttää
uskonnonopettajana, niin kelpaan kai vieläkin kielenopettajaksi,
niinkuin ennen." --
Kaikki sujui hyvin. Arkkipiispa oli purkanut huolensa Renvallille,
joka oli rauhoittanut hänet, ja Kihlman kiirehti kirjansa
valmistumista. Hän kirjoitti uudestaan johdannon, jonka jälkeen
painatus alkoi, ja sen jälkeen hän suuressa ahdistuksessa jatkoi
työtään. Oli näet jo määrätty, että helmikuun 10 p:nä tapahtuisivat
käytännölliset kokeet ja 12:tena väittely.
Keskellä tätä kiirettä kirjoitti Essen esittelijäsihteeri toht.
Waenerbergin salaisuutena kertoneen, että senaatissa 18 p:nä oli
käsitelty ehdotusta, että Kihlman ilman hakemusta nimitettäisiin
normaalikoulun yliopettajaksi. Äänestäessä oli neljä ollut vastaan,
neljä Kihlmanin puolella, jälkimäisten joukossa puheenjohtaja. Siitä
seurasi, että esitys oli lähetettävä Pietariin, jollei pöytäkirjaa
tarkistettaessa muutosta tapahtunut, jota Waenerberg ei ollut
katsonut luultavaksi. "Niin ovat asiat, rakas Hilda. Olen tänään
usein huokaillut Jumalalle, että hän johtaisi kaikki parhaimmaksi.
Minä olen entiselläni. Jos tieto tulisi, että ehdotus on mennyt
myttyyn, niin olisin iloinen, en ainakaan murheellinen. Mutta jos
se hyväksytään, silloin, Hilda, täytyy meidän alistua ja mennä,
minne Herra kutsuu meidät. Tapahtukoon Jumalan tahto!" Samasta
kirjeestä (25/1) otamme vielä seuraavat rivit: "Niin, rakas Hilda,
lapsiamme täytyy meidän hoitaa: minun tulee käyttää enemmän aikaa
heitä varten. Se on kuitenkin pysyvintä, mitä voi jättää jälkeensä:
hyvin kasvatettuja lapsia. Das Gute soll man nur nicht erzwingen.
On oltava hyvin kärsivällisiä ja antaa hyvän juurtua. Meidän tulee
olla yhtä kärsivällisiä kuin Isä taivaassa on meitä kohtaan. Kuinka
kärsivällisesti hän odottaakaan parannustamme! Ja hän voisi kai kyllä
käyttää montakin pakkokeinoa! Mutta rakkaus on oleva vapaaehtoinen.
Jollei se sitä ole, jos siinä on vähintäkään pakkoa, niin on se
ulkokullaisuutta, ja kaikki on turmeltu."
Seuraavasta kirjeestä (30/1) näkyy, että Kihlman vielä kuukauden
vaihteella oli samassa pinnistyksessä. "Toisinaan olen oikein
epätoivossa. Eikä kuitenkaan auta menettää rohkeuttaan: minun täytyy
kestää. Ei ole paljo jälellä, mutta kaikki vaatii aikansa, ja kun
sanoja tulisi punnita kultavaa'alla, pitäisi olla enemmän aikaa
ja ennen kaikkea -- rauhaa. Tätä jälkimäistä en ole voinut
saada." -- -- --
Viikon päästä oli teos kuitenkin valmis: _"Dogmen om barndopet.
Historisk-kritisk afhandling."_ Tutkimuksessa, joka käsittää 100
sivua, tekijä on seikkaperäisesti esittänyt ja perustellut samat
mielipiteet, jotka jo tavataan hänen muistutuksissaan toht. C.
J. Estlanderin käsikirjaehdotuksen johdosta (1854-55) ja joista
hän oli kirjoittanut arkkipiispalle, kun tämä tahtoi kutsua hänet
katkismuskomitean jäseneksi (1863). Tässä riittänevät seuraavat
otteet ilmaisemaan Kihlmanin lähtökohdan ja lopputulokset:
"Luterilainen kirkko ei muodosta mitään poikkeusta muista
erikoiskirkoista. Ei sekään ole yhdenmukainen Kristuksen todellisen
kirkon kanssa. Eikä ole sille häpeä tunnustaa epätäydellisyyttänsä
ja pyrkimystään parempaan. Mutta se on häpeä, jos se elää
sokeassa itsetyytyväisyydessä kaipaamatta enempää edistystä ja
täydellisentymistä. Jos se sanoo: minä olen rikas, olen kylläinen
enkä tarvitse mitään, niin on se sokea ja tarvitsee totuuden
silmävoidetta oppiakseen tuntemaan köyhyyttään. Mutta niin ei
voi se kirkko sanoa, joka asettaa pyhän raamatun, kristillisen
totuuden lähteenä, itseään korkeammalle, kehottaen itsekutakin
siitä välittömästi noutamaan enempää valoa, ja joka pitää
tunnustuskirjoissa säilytetyn tunnustuksen todistuksena siitä, miten
raamatullinen totuus määrättynä aikana on käsitetty. Protestanttisen
kirkon oppineimmat ja hurskaimmat teologit eivät senvuoksi olekaan
epäilleet avonaisesti osoittaa, mitä puutteita he ovat huomanneet
kirkonopissakin, ja lahjojensa mukaan koettaa myötävaikuttaa
kristillisen totuuden täydellisempään käsittämiseen."
"Niihin dogmeihin, jotka kaipaisivat enempää tutkimista ja jotka
olisivat saatavat parempaan sopusointuun kokonaisuuden kanssa,
luemme sakramentteja koskevan. Erittäinkin olisi kasteenoppi
lapsenkaste-muodossaan huolellisemman perustelun tarpeessa (tarfva en
omsorgsfullare begrundning)." [Siv. 3-4.] -- -- --
"Miten vaikea tämä uskonkappale onkaan ja miten horjuva käsitys
siitä historian todistuksen mukaan onkaan ollut, näyttää meistä
kuitenkin niin paljon varmalta, että lapsenkasteen hylkääminen ei
ole oikeutettu. Ainoastaan silloin kun lapsenkasteelle annetaan
merkitys, jonka kautta kristinuskon tärkeimmät totuudet saatetaan
vaaraan, on oikeutettua vastustaa sitä. Että teoriat lapsen uskosta
ja uudestasyntymisestä ovat aiheuttaneet semmoisen vaaran, ei ole
kiellettävissä". [Siv. 98.] --
"Mutta koska raamatussa lapsenkastetta ei nimenomaan käsketä
eikä edes mainita, niin ei sen laiminlyömistä voida leimata
antikristilliseksi. Sitä vastoin on täydellisesti kristinuskon henkeä
vastaan tehdä lapsenkaste pakolliseksi toimitukseksi. Koska Kristus,
jolla yksin on oikeus säätää lakeja seurakunnalleen, ei ole määrännyt
vissiä aikaa, jolloin kaste on toimitettava, ei mikään inhimillinen
valta (myndighet) ole oikeutettu rajoittamaan Hänen myöntämäänsä
vapautta. Kirkko toimisi ainoastaan sopusoinnussa korkean
Perustajansa hengen kanssa, samoin kuin arvonsa mukaisesti, vapaalle
vakaumukselle perustettuna yhteytenä, jos se jättäisi yksityiselle
seurakunnanjäsenelle vallan määrätä, milloin hänen lapsensa ovat
kastettavat." -- [Siv. 99.]
Itse väittelystä Kihlman kertoo äidilleen: "Viime keskiviikkona
sairastuin lievään vatsakuumeeseen. -- Sairauteni tähden ei
käytännöllisistä kokeista lauantaina tullut mitään. Maanantaina
[12 p:nä] tunsin itseni [kiitos olkoon lääkärin ja ystäväni T.
Reuterin hoidon] siinä määrin paremmaksi, että päätin väitellä.
[Kirjoittaessaan kotiinsa Kihlman humoristisesti lausuu: 'Tiedän
että ajatuksissanne olette luonani, kun olen kiikissä (i pressen)!
Olen usein muistanut Ragnar Lodbrokin sanoja käärmekuopassa: 'Kyllä
kai porsaat röhkisivät, jos tietäisivät, mitä karju kärsii'.']
Nousin sairasvuoteeltani ja lähdin suoraan kateederiin. Kestin
ihmeellistä kyllä yli neljä tuntia, k:lo ll:sta yli 3:een saakka.
[Toht. J. A.] Lindelöf oli ex officio opponens, prior oli eräs
pastori Alopaeus, ylimääräisinä esiintyivät arkkipiispa ja rovasti
E. M. Rosengren (innokas hedbergiläinen). Lindelöf ja arkkipiispa
olivat erittäin humaanisia, samoin Alopaeus. Rosengren [joka vasta
väittelytilaisuudessa oli saanut kirjani käsiinsä] huusi ja melusi
ja teki itsensä naurettavaksi koko yleisön edessä. Olen jäävi
arvostelemaan itseäni, mutta luullakseni en menestynyt huonosti:
ainakaan ei väitteitäni osoitettu vääriksi. Lopputulos on sentään
epävarma. Minua pidetään kerettiläisenä, kirkolle vaarallisena
henkilönä. On mahdollista, että teoreettinen opinnäytteeni hyljätään,
taikka ainakin katsotaan vähäarvoiseksi, vaikka väittelyssä
tunnustettiin, että väitöskirjani oli laadultaan akateeminen, ja
että siis olin tehnyt enemmän kuin tarvittiin. Jos minut hyljätään,
ei Äidin pidä surra. En minä aio sitä hävetä, päinvastoin merkitsen
sen ansioluettelooni. Kumminkin toivon vielä hyvää loppua.
Arkkipiispa ja tuomiorovasti ovat puolellani, niin myös Lindelöf. --
Huomenna [14 p:nä] ovat käytännölliset kokeet k:lo 8-10. -- Tämän
hevoslääkityksen jälkeen tunnen itseni paremmaksi enkä huonommaksi.
Jumalalle kiitos kaikesta. Antaudun hänen turviinsa, sillä etsin
Häntä ja Hänen totuuttaan. Vaikka ihmiset eivät hyväksy minua, toivon
sentään, että Hänen mielihyvänsä ei ole minusta kääntynyt." [Olemme
ottaneet tämän kirjeestä äidille, syystä että kirjeet vaimolle ovat
liian seikkaperäiset.]
Kokeet eivät onnistuneet täysin tyydyttävästi, osaksi liiallisesta
perusteellisuudesta, osaksi väsymyksestä (Kihlman valmistautui
niihin k:lo 4:ään aamulla!). Pari tuntia myöhemmin tuomiokapituli
kokoontui tekemään päätöstään. Tietopuolinen opinnäyte arvosteltiin
korkeimmalla arvolauseella, käytännölliset kokeet lähinnä
korkeimmalla, ja Kihlman nimitettiin teologianlehtoriksi Vaasan
lukioon. Kun kapitulin jäsenet k:lo 2 saapuivat päivällisille
Kupittaan ravintolaan, mihin asianomainen oli kutsunut heidät, toivat
he hänelle tämän tiedon ja onnittelunsa -- sitä tervetulleemmat,
kun hän viime hetkeen saakka oli odottanut pahinta. Heikko kun oli
sairautensa jälkeen, istui uusi lehtori ja isäntä palttoo päällä
arkkipiispan ja presidentti Procopén välillä, joka jälkimäinen oli
kutsuttu vanhana tuttuna. Kihlmanin esittämien maljojen jälkeen
piti arkkipiispa hänelle mitä kauneimman ja sydämellisimmän
onnentoivotuspuheen. Päivällisten syötyä istuttiin maljakon
ympärillä ystävällisesti pakisten k:lo 8:aan illalla. Keskellä
juhlatilaisuutta sai Kihlman sähköteitse lämpimän onnentoivotuksen
virkatovereiltaan Vaasasta, mikä suuresti ilahdutti häntä. --
Tuomiokapitulin äänestyksestä annettiin hänelle sittemmin tieto,
että jotkut herroista olivat tunteneet samoja tunteita kuin Herodes,
kun hän ajatteli, että Johannes Kastaja oli mestattava. Sen täytyi
tapahtua, joskin raskaalla sydämellä. Sentähden kesti neuvottelu
tavattoman kauan. "Hjelt oli minua vastaan ja samoin Hornborg.
Jälkimäiselle Renvall muistutti, ettei hänkään, Hornborg itse, ollut
puhdasoppinen tutkimuksessaan kasteesta; miksi oli hän niin tarkka
minuun nähden? Hjelt oli lopulta selittänyt, että hän ei tahdo
vastustaa minua, koska arkkipiispa, jonka lähinnä tulee vastata
kirkon puhtaan uskon säilyttämisestä, sekä 4 teologiantohtoria
katsoi voivansa hyväksyä minut." Lopputulos oli tietoperäisestä
opinnäytteestä 25/28 (Arkkipiispa, Hjelt ja Hornborg kukin 3, muut
kukin 4) ja käytännöllisestä 23/28 (Renvall ja Hornborg kumpikin 4,
muut kukin 3). "Arkkipiispa antoi tietoperäisestä ainoastaan 3 ääntä,
luultavasti näyttääkseen, ettei hän sentään hyväksynyt sisällystä,
taikka jotta hän ei tekisi itseään moitteenalaiseksi; Hornborg taas
antoi 4 ääntä käytännöllisessä korvatakseen mitä oli vähentänyt
toisessa äänestyksessä." -- Varmana pidettiin, että Kihlman ei olisi
saanut painatuslupaa, jos käsikirjoitus olisi valmiina kiertänyt
kapitulilaisten luona. Nyt se oli hänelle annettu Renvallin vastuulla
-- ja tästä huomaa, että Kihlman luultavasti olisi palannut tyhjin
käsin Turusta, jollei teoksen myöhäinen valmistuminen olisi tehnyt
edeltäkäyvää tarkastusta mahdottomaksi.
Voimistuakseen viipyi Kihlman Turussa 20 p:ään, ollen koko ajan
mitä ystävällisimmän huomaavaisuuden esineenä tuttaviensa puolelta.
Arkkipiispan epäilykset näyttivät kerrassaan hälvenneen, ja erotessa
hän suuteli Kihlmania. Kumminkin tunsi tämä enimmin kiitollisuutta
tuomiorovasti Renvallia kohtaan, joka tosiystävänä oli häntä tukenut.
Miten tyytyväinen Kihlman oli, sen huomaa seuraavista riveistä
äidille (25/2): "Niin, hyvä Äiti, olen nyt taas hupaisessa kodissani.
Olen suorittanut tehtäväni tavalla, joka on saavuttanut tuomarieni
tunnustuksen. -- Olen nyt teologianlehtori: tulevaisuuteni on
jotenkin turvattu. Saan käyttää aikaani ja kykyäni semmoiseen, joka
on minulle sydämen asia. Olen nyt mielestäni päässyt toivomusteni
perille. Korkeammalle en ole pyrkinyt, toivon vain, että terveys ja
voimat sallisivat minun siunauksellisesi vaikuttaa sillä paikalla,
johon olen tullut. Minulla on niiden kunnioitus, jotka tuntevat
minut, minulla on ymmärtäväinen, lämpimästi tunteva, jalosti
ajatteleva, rakastettu vaimo, eivätkä lapseni vielä aiheuta mitään
erikoisia huolia. Olen niin onnellinen ja tunnen itseni niin
onnelliseksi, ja onnentunteeni kahdistuu siitä, että Äiti vielä elää
ja, saatuaan kärsiä niin paljon huolia minun tähteni, on onneni
todistajana. Sydämeni on täynnä kiitollisuutta Jumalaa, kaiken hyvän
antajaa kohtaan."
Äidin vastaus on liikuttavan hellä: "Minun on vaikea sanoin ilmituoda
onnellisuutta ja iloa, joita olen saanut kokea, kun olet, lauseesi
mukaan, päässyt toivomustesi ja harrastuksesi perille. Ainoastaan
Jumala tietää, mitä kiitollinen sydämeni tuntee. -- Et sinä ole
koskaan tuottanut minulle surua, paitsi silloin kun päätit lähteä
Saksaan. Silloin itkin ja tuskittelin erotessani sinusta -- ja nyt,
juuri se levottomuus ja tuska, jotka silloin vaivasivat minua, ovat
nyt muuttuneet minulle syvimmäksi iloksi ja riemuksi. Tiedät, kuinka
sydämestä rakas aina olet minulle ollut: sinun onnesi on ollut minun
onneni. Jos Jumala sallii, että jotain semmoista tapahtuu jollekin
sinun omaisistasi, niin silloin vasta tunnet, minkä onnen minä nyt
olen kokenut." -- -- --
Mutta ei Kihlman sittenkään ollut ilman huolia. Toiselta puolen
huolestutti häntä ajatus, että Helsinkiin-muutto kenties oli
edessä, toiselta puolen hän luuli väitöskirjansa synnyttävän ikävää
polemiikkia. "Jos siitä olisi hyötyä totuudelle, niin polemiikki
olisi ilahduttava. Mutta tavallisesti se kehittyy toraksi ja
herjaukseksi, jota en rakasta. Olen kuitenkin yleensä levollinen.
Ei kukaan voi minua tuhota (förderfva), jollen itse sitä tee. Lokaa
voidaan heittää päälleni, mutta sillä en ole tuhottu. Voidaan
osoittaa, että olen väärässä, mutta en silläkään ole tuhottu.
Olen ainoastaan tahtonut tietää, mikä on totuus, ja muuttaisin
mielelläni mielipidettä, niin pian kun huomaisin erehtyneeni." [Että
muutkin odottivat polemiikin syntyvän, todistaa esim. seuraava
ote K. E. Stenbäckin kirjeestä (13/3) Kihlmanille: "Onneksi että
olet päässyt Turun kiirastulesta. Olen mielenkiinnolla lukenut
kirjasesi lapsenkasteesta. Sinä pitelet surkeasti oikeauskoisuutta --
ihmeellistä, että tuomiokapituli antoi: laudatur. -- Mutta odotappas
-- kyllä tullee satamaan anateemoja sekä idästä että lännestä. Ja
jollei niin tapahdu -- todistanee vaikeneminen niin tärkeässä asiassa
joko että hengellinen välinpitämättömyys on yleinen taikka että --
totuus voittaa yhä enemmän alaa." --]
* * * * *
Totta puhuen Kihlmanin tutkimus herättikin sangen suurta huomiota
kirkollisissa ja uskonnollisissa piireissä, eikä siitä aivan
vähän kirjoitettukaan, vaikkei se sentään aiheuttanut mitään
merkillisempää polemiikkia. Ollen sitä mieltä, ettei syventyminen
tähän riitakysymykseen enemmän kuin muihinkaan esiintyviin puhtaasti
teologisiin erimielisyyksiin välttämättömästi kuulu elämäkertaan,
tahdomme vain ohimennen merkitä muutamia siihen liittyviä
ilmiöitä. -- Jo maaliskuun alussa julkaisi A. V. Ingman eräässä
kirjoituskokoelmassa (Uppsatser i bibliskt-theologiska ämnen, 3:mas
vihko) lyhyen tutkimuksen nimeltä: "Uuden testamentin kasteenopin
peruspiirteet." Mainitsematta Kihlmanin nimeä tekijä alkusanoissaan
kuitenkin viittaa hänen teokseensa. Myönnettyään näet ensin, ettei
yksikään kirkollinen oppi ole enemmän sumun ja pimeyden peittämä kuin
lapsenkasteen uskonkappale, hän lausuu, "että eräs täysin oikeutettu
tieteellinen tutkimus on saanut aikaan, että kaikki hurskaimmat
kristityt nyt jännityksellä odottavat herätetyn riitakysymyksen
selvitystä". Muutoin Ingman puolustaa lapsenkastetta ja kehottaa
-- baptisteja miettimään hänen esittämiään todistuksia. Tästä
voinee päättää, ettei Kihlmanin tutkimus ollutkaan välittömästi
aiheuttanut kirjoitusta, vaan luultavasti se tosiasia, että juuri
näihin aikoihin baptismi oli alkanut saada kannattajia Suomessa
(Ahvenanmaalla ja Pohjanmaan ruotsalaisissa rannikkopitäjissä). Mitä
Kihlmaniin tulee, oli hän kokonaan vieras baptistiselle liikkeelle,
eikä hän suinkaan ollut tarkoittanut sen puolustamista. Kenties
saattaakin olettaa, että Ingman juuri senvuoksi jätti Kihlmanin
nimen mainitsematta ja hänen kirjansa sisällyksen koskettelematta,
ettei häntä luettaisi lahkolaisiin, joihin tekijä koetti vaikuttaa.
-- Edelleen tavataan Kirjallisen Kuukauslehden huhtikuun numerossa
A. F. Granfeltin kirjoittama arvostelu. [Ruotsiksi kirjoitettu,
toimituksen suomentama.] Se alkaa tunnustamalla, että Kihlmanin teos
todistaa tekijän omistavan useita todellisen tieteellisyyden avuja,
nimittäin "selvän ajatuksen-juoksun, historiallisen tutkimushengen,
tarkastaja-terävyyden sekä miellyttävän, täysi-painoisen ja
selvä-ymmärteisen lausetavan" sekä "jumaluus-opissa ei aina
tavallisen uskalluksen, jonka hän on osoittanut julkisesti ja
peittämättä lausumalla ne päätökset, joihin tutkimuksensa on
hänen vienyt eräässä kysymyksessä, missä oma vakaumuksensa näkyy
eroavan kirkon opista." Lähemmin selostamatta kirjan sisällystä,
jossa löytyy "paljon sekä hyvää että totta", hän sitte huomauttaa,
että tekijän premissien oikeastaan olisi pitänyt johtaa hänet
hylkäämään lapsenkasteen, ja puolustaa m.m. omaa julkaisemassaan
dogmatiikassa esitettyä kantaansa, jota Kihlman ei ollut hyväksynyt.
-- Vihdoin mainittakoon, että (Angelniemen kappalainen) H(egesippus)
H(ippolytus) H(jerpe) vielä s.v. eri kirjasena julkaisi 56 sivua
käsittävän arvostelun. Tämä tarkastaja ei myönnä Kihlmanin
tutkimuksella olevan tieteellistä taikka muutakaan arvoa. Se on muka
kauttaaltaan pintapuolinen, ja tekijän tarkoitus on ryöstää kirkolta
lapsenkaste. Jos hän menestyy siinä, ennustaa arvostelija, niin
menetetään pian pyhä ehtoollinenkin ja lopuksi koko raamattu!
Tietääksemme Kihlman ei esiintynyt julkisuudessa puolustaakseen
teostaan. Syynä oli kai ei ainoastaan hänen vastenmielisyytensä
ryhtyä julkiseen polemiikkiin, vaan myöskin ajan puute. Asuinpaikan
ja viran vaihto sekä monet muut seikat tekivät näet nyt seuraavan
ajan ehkä levottomimmaksi jaksoksi hänen elämässään.
Mitä muutoin tulee tähän Kihlmanin yritykseen luoda valoa
lapsenkasteen, Ingmanin sanoja käyttääksemme, "sumun ja pimeyden
peittämään" uskonkappaleeseen, tahtoisimme lopuksi sanoa seuraavaa:
Olkoonpa niin, että hän kenties monessakin kohden erehtyi, kumminkaan
ei kellään, joka on tutustunut hänen kehitykseensä, voine olla
vähintäkään epäilystä siitä, että hän ryhtyi aineeseen sisällisestä
pakosta. Kun samalla on tunnustettava hänen lähtökohtansa pätevyys,
nimittäin että kristitylle raamattu on korkein totuuden lähde ja
myöskin että "ei tavallista" uskallusta vaadittiin julkituomaan
kirkon opista eroavia mielipiteitä, niin tullaan siihen päätökseen,
että hänen julkaisunsa oli kunniakas teko, sen vakavan harrastuksen
arvoinen, joka nuoruudesta saakka oli häntä elähyttänyt. Ettei
Kihlman ollut mikään reformaattori-, uudistajaluonne, sen tiedämme,
sellaiseksi hän oli liian mietiskeleväinen, liian "hidas", mutta
tarkoittiko hän teoksellaan aikaansaada uudistusta vai eikö, oli se
hänen sielunsa syvimmän intomielen, hänen totuudenetsintänsä tuote.
Ylempänä huomautettiin, että Kihlman pari kertaa ennen oli ilmituonut
ajatuksensa lapsenkasteesta. Itse asiassa on tutkimus oikeastaan
katsottava myöhään kypsyneeksi hedelmäksi hänen opinnoistaan
ensimäisellä Saksan matkalla. Olipa hän Stuttgartissa syventynyt
tunnustuskirjojen tarkastukseen ja Tübingenissä saanut varman
pohjan, miltä käydä hämäriin kysymyksiin käsiksi, ja uskalluksen
julkilausua päätelmänsä. Juuri kiireimmän työn aikana Turussa hänelle
saapui maisteri (sittemmin yliopettaja) K. Ervastin välittämä
tervehdys Beckiltä, jolle hän Wagnerin käynnin jälkeen (1858) ei
ollut antanut tietoja itsestään, ja silloin Kihlman kirjoitti
vaimolleen: "Ahdistuksen hetkinä olen usein ollut siellä [Beckin
luona Tübingenissä]." Ohimennen mainiten Beck ei ollut hyväksynyt
hänen valitsemaansa ainetta, ei mielipiteitten vuoksi, vaan sen
tähden, että tutkimus sisällykseltään välttämättömästi tulisi olemaan
pääasiassa kriitillinen eikä myötäperäinen (positiv).
[Saman huomautuksen teki Granfeltkin mainitussa arvostelussaan.
Koska puheena ollut Kihlmanin teos on ainoa hänen itsensä
julkaisema, olen pyytänyt toht. _Erkki Kailalta_ arvostelua
siitä nykyajan kannalta, ja on hän hyväntahtoisesti antanut
seuraavan lausunnon, jonka otan tähän lyhentämättä:
"A. Kihlmanin väitöskirja 'Dogmen om barndopet' on
akateemisestikin katsoen arvokas tutkimus. Sen vahvimpana
puolena on kritiikki, asianomaiseen kirkonoppiin sisältyvien
heikkouksien ja ristiriitojen esittäminen; heikompi on esitys
tekijän omasta kannasta. Mutta tutkimus tahtookin olla
etupäässä 'historiallis-kriitillinen'. Tutkimus on myöskin
pääosaltaan _itsenäistä_ työtä. Esityksessään omantunnon- ja
uskonpsykologiasta Kihlman tosin nojautuu opettajaansa Beckiin;
myöskin hän pitää Beckin käsitystä lasten kasteesta totuutta
lähimpänä, mutta tekee sitäkin vastaan muistutuksia. Mutta mitä
itse dogmin kritiikkiin tulee, esiintyy siinä kauttaaltaan
Kihlmanille ominainen dialektinen terävyys. Tällaisen tutkimuksen
esittäminen v. 1866 osoittaa myöskin suurta _rohkeutta_, sillä
aika kulki kirkollisessa suhteessa taantumuksen merkeissä ja
vallitsevalta kirkolliselta taholta katsoen oli tutkimus pahasti
harhaoppinen."
Missä määrin Kihlmanin tutkimuksella on ollut _vaikutusta_
meikäläisissä oloissa on vaikea sanoa. V. 1886 toisen
kirkolliskokouksen hyväksymässä käsikirjassa ovat kastettavalle
lapselle asetetut kysymykset poistetut, samoin manaus
(exorcismi), mitkä muutokset epäilemättä tapahtuivat Kihlmanin
haluamaan suuntaan; mistä vaikutuksesta on minun vaikea sanoa.
Epäilemättä n.s. "raamatullinen suunta" (piispa Johansson y.m.)
näitä muutoksia kannattivat. V:n 1886 kastekaavassa kuitenkin
identifioidaan lapsenkaste ja uusi syntyminen, mikä on kokonaan
Kihlmanin intentiooneja vastaan. Siinä suhteessa 1913 hyväksytty
kastekaava paljon enemmän vastaa Kihlmanin toivomuksia; sitä
paitsi on siinä vaihtoehtoisia kaavoja, niinkuin hän toivoi.
Luulen että Kihlman olisi ollut tyytyväinen ainakin muutamiin
näistä.
Kihlmanin ehdotus, että kirkkolaissa vanhemmille asetettu
_lastenkastepakko_ poistettaisiin, ei ole _meillä_ saanut
mainittavaa kannatusta. Jollei uskonnonvapauslakia saada, on
kuitenkin tapauksien logiikka siihen luultavasti johtava.
Tunnettu positiivinen ja raamatullinen teologi _Schlatter_
(Tübingen) kirjoittaa asiasta dogmatiikassaan: "Der Lage wäre
wohl am meisten angemessen, wenn wir wieder die gemischte Praxis
bekämen, wie sie in der Kirche des römischen Reiches vorhanden
war, wo die Taufe erwachsener und die von Kindern nebeneinander
bestanden. Es wäre für die Gemeinde und die ganze Taufpraxis
eine wesentliche Förderung, wenn sich je und je nicht nur Kinder
sondern auch Männer zur Taufe einfänden, die sie mit eigenem
Wissen und Willen begehren und zu sägen vermögen, warum sie sich
an Christus wenden." Das christliche Dogma s. 467 s. 1911.]
-- Huomattavaa on, että 1866 muutenkin muodostui jonkinlaiseksi
merkkivuodeksi Beckin opinkannan, "uusimman raamatunteologian"
historiassa Suomessa. Sinä vuonna näet Ingman vihdoin julkaisi
kokoelman ruotsinnoksia (Sjutton kristliga tal) Beckin saarnoista
ja sen yhteydessä luonnekuvauksen hänen oppisuunnastaan sekä eri
vihkosen, jossa hän puolusti Beckin raamatunteologiaa ruotsalaisen
toht. Landgrenin ilmeisestä väärinkäsityksestä johtuvia syytöksiä
kohtaan. Tästä näkyy, kuinka hitaita Beckin ystävät meillä
todellisuudessa olivat esiintymään julkisuudessa, ja, jollei
oteta lukuun Kihlmanin ainoastaan käsikirjoituksissa luettavia
ruotsinnoksia, tuli nyt vasta laajemmalle yleisölle mahdolliseksi
tutustua saksalaiseen opettajaan. Oli kulunut 14 vuotta siitä ajasta,
kun Kihlman palasi Tübingenistä!
Mahdollisen Helsinkiin-muuton aiheuttama levottomuus sai Kihlmanin
Hannan kanssa huhtikuun keskivaiheilla käymään pääkaupungissa.
Siellä häntä kohtasi uutinen, että hänet 15 p:nä oli nimitetty
normaalikoulun yliopettajaksi uskonnossa. Hänen aikomuksensa oli
ollut, jos mahdollista, vielä kieltäytyä, mutta Cleve oli sitä
mieltä, että hän tekemällä niin saisi sekä itsensä että hänet
moitteenalaiseksi. Sentähden Kihlman kirjoittaa vaimolleen (23/3):
"Asia on siis peruuttamaton. Kirjoitan tätä, ystäväni, kyyneleet
silmissä. Tiedän että olen menetellyt epäviisaasti, jos minua
arvostellaan niinkuin ihmiset tavallisesti tekevät. Vaihdan varman
hyvän varmaan pahaan; mutta en voi muuta. Jos olisin kieltäytynyt,
olisi omatuntoni alituisesti soimannut minua siitä, että olen oman
mukavuuteni tähden pelkurimaisesti vetäytynyt taistelusta. Minä astun
siis eteenpäin Jumalan nimessä: Jumala, jonka tahtoa olen tahtonut
noudattaa, suojelkoon minua ja suokoon voimaa palvelijalleen! Nyt
on pysyttävä rohkeina, hyvä Hilda, emme saa edeltäkäsin pitää asiaa
pahempana kuin se todellisuudessa on. -- Pääasia on, että meillä
on sydämen rauha tietäessämme, että olemme tehneet oikein, ja että
me puolisot pysymme yksimielisinä, yhteisesti tukien toisiamme."
[B. O. Lillen kirjeessä L. Stenbäckille 29 p:ltä maalisk. 1866
mainitaan Kihlmanin Helsinginmatkasta seuraavin sanoin: "Kihlman on
vieraillut täällä yhden viikon ja on nyt, niinkuin sanomista näet,
kiinnitetty tänne tulevaisuudeksi. Että hän jättää Vaasan ja mitä
hänellä siellä on, osoittaa erittäin kaunista velvollisuudentuntoa
ja kuuliaisuutta korkeammalle kutsumukselle. Toivokaamme, ettei
hän täällä vähemmin kuin Vaasassakaan kykene herättämään teologian
harrastusta ja valmistamaan papinalkuja. Teologien kanssa on hän
täällä ankarasti väitellyt ja näyttänyt, ettei hän ole heitä heikompi
opissa eikä dialektisessa kyvyssä. Hänen väitöskirjansa olisi hyvin
kelvannut professorinkin virkaa varten, ja kuka tietää, eikö hänkin
vielä joudu professorin istuimelle niinkuin hänen sukulaisensa
[Ingman ja Essen]."] -- Palattuaan kotia hän jo kirjoittaakin
äidilleen (1/4) vähän toisessa äänilajissa: "Onneksi huomasin koulun
olot semmoisiksi, että niiden tuntemus antoi minulle rohkeutta ja
halua astua aisoihin. Tosin on sillä ääretön vastuu, jonka tulee
järjestää uskonnonopetus koko maata varten ja myötävaikuttaa koulujen
uskonnonopettajain valmistukseen. Tunnen syvästi minulle uskotun työn
tärkeyden. Minä vaipuisin kuormani alle, jollen voisi toivoa, että
Jumala on suova minulle voimia suorittamaan tehtävää, johon minut
on kutsuttu. Minua lohduttaa, etten itse ole ottanut askeltakaan
saadakseni virkaa, vaan pikemmin vastustanut asiaa. Minun täytyy siis
käsittää nimitykseni Jumalan sallimaksi ja minun on vain mentävä,
mihin minut kutsutaan." --
Miten suuri erotus olikaan yliopettajaksi nimittämisen ja entisen
tarjouksen välillä tulla uskonnonlehtoriksi normaalikouluun, ei
Kihlman nytkään voinut taloudelliselta kannalta kiittää asemansa
muutosta. Hänen palkkansa tuli olemaan 4000 mk. ja vuokrarahoja
1,400, jota paitsi muuttoavuksi myönnettiin 1,000. Mutta ottaen
lukuun 1,200 markan suorituksen leski- ja orpokassaan, vuokran y.m.
välttämättömät menot tuli Kihlman siihen päätökseen, että hänellä
ensi vuoden toimeentuloon oli ainoastaan 2,700 mk.
* * * * *
Aika oli yleensäkin taloudellisesti huolestuttava. Puuvillakehräämö
oli jälleen pantu seisomaan, ei niinkään Amerikansodan vaikutuksesta,
vaan sen vuoksi että katovuosien kautta köyhtynyt kansa ei kyennyt
ostamaan lankoja. Kihlmanin mielestä oli "parempi nukkua itsensä
köyhäksi, kuin tehdä työtä tullaksensa köyhäksi". Kun näet ei edes
1/5 osaa tuotannosta voitu myydä, oli jatkaminen turhaa. Ettei
osinkoa voitu jakaa oli yhtä selvä kuin se, ettei kukaan halunnut
ostaa osakkeita. -- Paremmin menestyivät jotkut muut liikeyritykset,
joissa Kihlman oli osallisena. Niin luujauholiike, niin viljakauppa,
jota Schauman Pietarsaaressa näinä vuosina oli harjoittanut (jyviä
ostettiin syksyisin ja myytiin jauhettuina keväisin; Kihlman antoi
rahat, Schauman hoiti asiat; mitä saatiin yli 6 pros. se jaettiin
tasan), niin Yhdyspankki, joka jakoi 8 pros., ja myöskin Pohjalainen
höyrylaiva-oy., joka oli tuottanut 10 pros., vaikka ainoastaan 5
jaettiin. Sitä vastoin Pellavakehräämön asema Tampereella ei ollut
täysin selvä. _"Sanotaan"_, kirjoittaa Kihlman äidilleen, "että
liike menestyy hyvin, mutta en ole varma, että niin todella on
laita. Varmaa on, että osakkeita ei voitaisi myydä nimellisarvosta.
Tässä liikkeessä on minulla ainoastaan 1,500 ruplaa; mutta Gustaf
Wasastjernalla on siinä nykyään 800,000 ruplaa. Jos liikkeen käy
huonosti, taittaa se Wasastjernan niskan. Törngren, joka peri 400,000
ruplaa, on nyt vararikon partaalla onnistumattomien yritystensä
johdosta. Siinä on varoittava esimerkki olla tuhlaamatta esi-isien
hien ja vaivan hedelmiä. -- Olen tähän asti kerännyt vähän, mutta
käyttänyt paljon. Jo on aika miettiä asiaa." Kesäkuulla kävi Kihlman
Tampereella ottaakseen osaa yhtiökokoukseen. Siinä päätettiin jakaa
7 pros. Mutta ei se poistanut Kihlmanin huolia, jotka aiheutuivat
siitä, että liikettä oli johtanut "jotenkin uhkarohkea (öfverdådig)
henkilö, Törngren". Kokouksessa tapahtui edelleen, että entisen
johtokunnan sijaan valittiin uusi, jonka jäseniksi tulivat Alfred
Kihlman, protokollasihteeri, sittemmin esittelijäsihteeri ja
Valtiokonttorin ylitirehtööri Sixtus Calamnius sekä mol. oik.
kandidaatti Gideon Wasastjerna. "Tehtävämme on kyllä oleva vaikea.
Saa nähdä, pystymmekö mitään toimittamaan."
Taloansa Kihlman ei vielä saanut myydyksi, vaan vuokrasi hän
oman asuntonsa pormestari K. O. Elfvingille. Samoin täytyi hänen
vastaiseksi antaa viljelysmaansa Molnträskillä vuokraajan haltuun.
Hänen suunnitelmansa oli ollut aikaansaada siellä pieni maatila, joka
elättäisi omistajansa, ja oli hän sitä varten ostanut lisää maata,
niin että siellä jo olikin jotenkin tarpeeksi kytömaita, niittyjä ja
metsää; mutta kaikesta oli nyt luovuttava.
* * * * *
Syntymäpäivänään Kihlman kirjoitti äidilleen: "Tänään täytän 41
vuotta. Huu kauheaa, kuinka olen vanha! Ja mitä olen minä maailmassa
aikaansaanut!" Samassa hän ilmoittaa, että oli ruvettu pakkaamaan
tavaroita lähetettäväksi Helsinkiin. Lähetys tapahtui purjelaivalla
ja onnistui hyvin. Perhe jäi kuitenkin Vaasaan kesäksi, joskin uusien
vuokralaisten tähden oli pakko asua kovin ahtaasti. Jäähyväiskäynti
Kruununkylään oli suunniteltu jo kesän aluksi, mutta oli lykättävä
heinäkuuhun, syystä että kesäkuulla pikku pojat toinen toisensa
perästä sairastuivat tuhkarokkoon. Tauti meni kuitenkin menoansa
ilman pahempia seurauksia, vaikka se oli valinnut niin sopimattoman
ajan ilmaantuakseen. Käynti Kruununkylässä tuotti suurta tyydytystä
sekä mummolle että Vaasan perheelle, joka siellä nautti hiljaista
lepoa rauhattoman alkukesän jälkeen. Eräs asiapaperi 26 p:ltä
heinäk. todistaa, että äiti ja poika m.m. neuvottelivat keskenään
omaisuutensa hoidosta, joka näinä aikoina ei ollut helppo asia.
Kihlman itse oli vuosien kuluessa pannut puolet jollei enemmänkin
omista ja tyttärensä varoista osakkeihin ja muihin arvopapereihin,
jota vastoin äiti huolimatta poikansa neuvoista oli jatkanut
lainausliikettä, niin että hänellä nyt oli noin 120,000 mk.
saatavana Kruununkylän talonpojilta. Vaikka lainanottajat yleensä
olivat luotettavia, katsoi Kihlman asiaa kuitenkin arveluttavaksi.
"Vuosikymmenen kuluessa ovat olot Suomessa suuresti muuttuneet.
Ennen oli rahamiesten vaikea sijoittaa varojaan, nyt ovat katovuodet
aiheuttaneet yleisen rahanpuutteen, josta välttämättömästi on
johtunut kaikkien tavara-arvojen aleneminen. Jos nyt talo olisi
myytävä siten että se olisi maksettava käteisellä, niin ei siitä
saataisi enemmän kuin puoli hintaa, jos sitäkään." Näin ollen
olisi mahdotonta, tarpeen tullen, melkoista vahinkoa kärsimättä
saada lainat maksetuiksi. Kihlman neuvoo sentähden äitiään olemaan
myöntämättä enemmän lainoja kruununkyläläisille, joista useimmat
ovat velkaantuneita, vaan sen sijaan sijoittamaan rahat niin, että
ne saadaan irti, jos tarve vaatii. Rahoja takaisin vaatiessa tulee
tietysti noudattaa kaikkea mahdollista armahtavaisuutta varsinkin
niitä kohtaan, jotka koettavat lyhentää velkojaan; niitä kohtaan
taasen, jotka vain enentävät velkataakkaansa, on ankaruus paikallaan.
Vihdoin Kihlman muistuttaa äitiään siitä, että velkakirjat,
joissa rahat on merkitty ruplissa, ovat laadittavat uudestaan, ja
velka merkittävä markoissa. Se olisi oikeastaan ollut tehtävä jo
edellisenä syksynä (1865), jolloin rahanmuutos tapahtui ja tuotti
kapitalisteille 18 prosentin voiton. -- Myöhemmistä kirjeistä huomaa,
että äiti kyllä koetti noudattaa näitä neuvoja, vaikka hän ei, kun
lähinnä seuraavina vuosina olot kävivät yhä ahtaammiksi, voinut olla
edelleenkin auttamatta rakkaita kruununkyläläisiään.
Elokuun 16 p:nä Kihlman perheineen lähti Vaasasta. Isossakyrössä
käytiin L. Stenbäckillä, "joka aina oli iloinen saadessaan vieraita",
ja Alavudella K. F. Stenbäckillä. Tultiin sitte Visuvedelle, josta
höyrylaivalla kuljettiin Tampereelle. Sieltä jatkettiin maanteitse
Hämeenlinnaan, missä 20 p:nä astuttiin junaan, jolla saavuttiin
Helsinkiin. Matka oli alituisten sateitten vuoksi mitä rasittavin,
mutta kumminkin tultiin terveinä perille.