Kun Kihlman palattuaan ulkomaanmatkaltaan tuli Kruununkylään, asui
hänen äitinsä vielä entisissä huoneissaan pappilassa. Leskenä hän
näet nautti armovuotta miesvainajansa jälkeen ja vasta seuraavana
keväänä, jolloin uusi kirkkoherra, sotarovasti Jak. Ad. Cajanus,
astui virkaansa, hän muutti miehensä häntä varten pappilan maalle
rakennuttamaan uuteen asuntoon [Rakennus oli pappilan entinen
vanha päärakennus, jonka rovasti Kihlman oli ostanut ja muuttanut
pappilan puutarhan taakse (kansakouluna käytettäväksi -- se oli
alkutarkoitus, joka kuitenkin jäi toteutumatta); rouva Kihlmanin
aikana oli asunnon nimi Sofielund. Hänen kuolemansa jälkeen myytiin
rakennus taas ja muutettiin pois.], joka koko 18 vuotta eteenpäin
oli oleva se "äidin maja", mikä sitoi Kihlmanin Kruununkylään ja sai
hänet usein käymään siellä verestämässä nuoruutensa ja ensimäisen
kotionnensa rikkaita muistoja. Armovuodensaarnaajana toimi Jos.
Reinh. Hedberg, ja Nauklér oli edelleen kappalaisen apulaisena.
Koska nämä nuoret papit luonnollisesti eivät olleet avun tarpeessa,
eivät mitkään virkatehtävät estäneet Kihlmania käyttämästä aikaansa
mielensä mukaan. Hän asettui rauhalliseen yliskamariin, joka
ylioppilasaikanakin oli ollut hänen hallussaan, ja laskeutui sieltä
alas ainoastaan ruoka-ajoiksi taikka kävelläkseen ympäristössä
taikka istuakseen hetken ja toisen pienen perheen piirissä, johon
nyt kuului äiti, Hilma sisar ja jo seitsemättä vuotta omaisena
pidetty 11-vuotias serkku, Mathilda Grönvall. Pikku Hanna ei
jäänyt Kruununkylään, vaan katsottiin paraimmaksi, että hän yhä
olisi mummonsa luona Ylihärmässä, missä hänellä oli samanikäisiä
tovereita. Tietenkin oli ero ikävä sekä isälle että Hannalle, mutta
asiat olivat kerran kaikkiaan niin, että jälkimäisen täytyi vielä
kolmatta vuotta ihmetellä, "että hän ei niinkuin muut pikku tytöt
aina saanut olla isänsä kanssa". Jouluksi tuli Hanna luultavasti taas
Kruununkylään, ja silloin sepitti isä pitkän "joululaulun", jossa hän
kertoi jouluevankeliumin sisällyksen. Vaikkei runo ole runollisesti
huomattava, todistaa se sentään, että Kihlman pystyi pukemaan
ajatuksensa säkeisiinkin.
Varsinaista tehtävää tuotti kodissaolo Kihlmanille ainoastaan sikäli
kuin äiti tarvitsi hänen apuansa esiin tulevissa taloudellisissa
asioissa. Sen ohella huomautettakoon, että hänen nyt oli hoitaminen
omiakin asioitaan, joista hänen ulkomailla ollessaan Essen
oli huolehtinut. Vaimon ja Julius pojan kuoleman jälkeen oli
pesänkirjoituksessa (30 p:nä huhtik. 1851) lesken osalle tullut n.
25,000 rupl. hop. ja Hanna tyttären n. 19,000 (jotka summat kuitenkin
1857, syystä että huomattiin erehdyksen sattuneen, alennettiin
23,000:ksi ja 14,000:ksi). Rahat olivat enimmäkseen lainattuina
yksityisille, ja tuottivat vaivaa varsinkin kirjeenvaihdon muodossa.
Ensiksikin täytyi Kihlmanin, jolla ei ainoastaan virka-, vapautensa
aikana vaan sen jälkeenkin (paitsi muutamina kuukausina) lähes
kolmena vuotena ei ollut mitään palkkatuloja, vaatia korkoa niiltä,
jotka ennen eivät olleet sitä maksaneet, toiseksi eivät velalliset
muutenkaan aina muistutuksetta noudattaneet velvollisuuttaan.
Erityinen huoli hänellä oli tyttärensä omaisuudesta. Essen määrättiin
kyllä Kihlmanin anomuksesta Hannan toiseksi holhoojaksi, mutta ei
se tapahtunut vaivojen vähentämiseksi vaan siinä tarkotuksessa,
että alaikäisen varojen hoito olisi sitä tarkempi. Myöhemmin tuli
Kihlman osalliseksi suuriinkin liikeyrityksiin, mutta vastaiseksi
eivät asiat häntä viehättäneet. Todistukseksi otettakoon seuraavat
rivit eräästä kirjeestä Reinh. Helanderille (5/10 1854), jossa hän
on pyytänyt ystäväänsä muistuttamaan kahta haapajärveläistä korkojen
maksamisesta: "Näet, että minusta on tullut oikein perinpohjainen
ekonoomi, mutta muuan seikka ajaa siihen. Ei minulla vielä enemmän
kuin ennenkään ole halua asioihin, mutta syystä, että minulla ei ole
juuri mitään tuloja, olen pakotettu huolehtimaan niistä ja sentähden
pidän vuosittain tarkastuksen yrittäen selvittää kaikki, saadakseni
sitte taas jonkun ajan olla vapaa semmoisista puuhista. Minä katson
myöskin velvollisuudekseni olla uskollinen maallisessakin ja arvelen,
että kristinusko kaikkein vähimmin antaa lupaa olla kevytmielinen
maallisen hoitamisessa." --
* * * * *
Ennestään tiedämme, miten hyvin Kihlman osasi viihtyä kirjojensa
ääressä, ja voimme siis kuvitella hänen suurella mielihyvällä
levittäneen pöydälleen Tübingenistä tuomansa kirjat. Aluksi hän
syventyi Beckin etiikkaan, jota hän samalla ryhtyi ruotsintamaan,
osaksi sen vuoksi että hän siten tulisi paremmin tarkkaamaan joka
lausetta ja sanaa, osaksi sentähden että hän antamalla ystäviensä
lukea käsikirjoituksensa voisi tyydyttää heidän haluansa oppia
tuntemaan Beckiä. Rinnakkain sen kanssa hän tutki raamattua, samassa
haluten edistyä hepreankielessä.
Mutta ei Kihlman sittenkään ollut täysin tyytyväinen, ei itseensä
eikä oloonsa. Sen näemme eräästä keskeneräisestä kirjeestä
(Essenille 8/12 1852). Että hänen entiset kuulijansa ja ystävänsä
Kruununkylässä usein väsyttivät häntä pitkillä käynneillään ("minä
koetan totuttaa heitä selviin ajatuksiin ja lyhyihin asioihin"), ei
liene tärkeämpänä pidettävä kuin se, että hänen työnsä ei edistynyt
niin vauhdikkaasti kuin hän toivoi; syvemmin häntä häiritsi tunto
siitä pettymyksestä, jonka hän oli kokenut totuuden tuojana. "En
yritä tekemään proselyyttejä", hän kirjoittaa, "purtuna (bränd) en
tahdo avata sydäntäni. Luulin herättäväni iloa, luulin että totuuden
ääni tunnettaisiin ja että tahdottaisiin sitä kuunnella." Sen
sijaan hän oli huomannut, että keskustelu synnytti alakuloisuutta,
että arveltiin parhaaksi pysyttäytyä entisellään, sekä että häntä
kohdeltiin epäluulolla; vaivansa palkaksi hän sai varoituksia eikä
koskaan rohkaisua. Olihan se oikein, ettei otettu vastaan uutta,
jota ei tyystin tunnettu, mutta oliko myöskin oikein tuomita asia
ennenkuin oli siihen perehtynyt? Häntä suretti, että häntä kaikilta
tahoilta varoitettiin, vaikka tiesi itsestään että oli "hurskaampi
(frommare) kuin konsanaan ennen". "Jollei Jumala olisi lohdutukseni
ja hänen totuutensa antaisi minulle valoa, olisin sangen kurja, sillä
ihmislohdutusta en ole saanut nauttia."
Mahdollista on, että Kihlman jätti kirjeen lähettämättä -- ehkä
pitäen sitä liian valittavana; mutta kyllä valitus tuli sydämestä.
Kirjeessä Beckille (19/12 1852, josta ennen on otettu matkakertomus)
hän puhuu samoin: "Muutamia nuorempia pappeja on toisinaan käynyt
luonani, enkä ole ilman toivoa heihin nähden, mutta rohkaisua en
ole heiltä saanut. Miten usein elänkään sen vuoksi [ajatuksissani]
Tübingenissä. Unessakin puhun Teidän kanssanne; en ole enää oikein
kotona täällä." --
Mitään selityksiä tämä Kihlmanin alakuloisuus ei kaipaa, eikä se
hänelle jäänytkään pysyväiseksi mielentilaksi. Aikaa voittaen hän
näet sai kokea, että hänen ystävänsä, miten vastahakoisilta olivatkin
ensin näyttäneet, hiljalleen omakseen ottivat sen totuuden, (tällä
sanalla Kihlman, niinkuin lukija jo kai on huomannut, ensi aikoina
palattuaan Saksasta aina tarkoitti Beckin luona saamaansa uutta
käsitystään kristinuskosta), jonka välittäjäksi hän ulkomaanmatkansa
kautta oli tullut, ja tietenkin hän silloin ymmärsi alussa olleensa
liian hätäinen kuvitteluissaan ja toiveissaan.
* * * * *
Hiljainen elämä vanhassa kodissa äidin luona keskeytyi pikemmin kuin
Kihlman oli aavistanut, ja muutenkin tuli uusi vuosi 1853 hänelle
odottamattoman vaihtelevaksi. Tammikuulla sairastui Ylihärmässä,
ollessaan siellä sukulaisissa, Lauri Stenbäck, joka Vaasan
yläalkeiskoulun rehtorina kaupungin edellisenä kesänä sattuneen
palon jälkeen oli koulunsa kanssa muuttanut Uuteenkaarlepyyhyn, ja
kun Kihlman saman kuun lopulla kävi Essenillä, pyysi sairas häntä
hoitamaan virkaansa sillä ajalla, jolloin hänen itsensä lääkärin
määräyksestä oli oltava työtä tekemättä. Koska hän oli täysin vapaa
ja ajatteli, että olisi hupaista koettaa, miltä tuntuisi opettaa
julkisessa koulussa, Kihlman suostui ja niin hän tuli ensi kerran
toimineeksi pedagogina. Helmikuun alusta huhtikuun alkupuoleen
hän opetti latinaa, hepreaa ja suomea sekä uskontoa, yhteensä 17
tuntia viikossa lukuunottamatta kirjoitusten oikaisua. Mieluisimmat
olivat hänestä uskontotunnit, ja käytti hän niitä varten, kertoo
hän Beckille, "sitä käytännöllistä dogmatiikkaa, jonka Calmbachin
koulunopettaja oli hänelle jäljentänyt". Tehtävä oli niin hänen
mieleensä, ettei se ollenkaan tuntunut työltä. Oppilaat istuivat
hiljaa ja olivat tarkkaavaisia, niin että opettajatoimen varjopuolet
jäivät häneltä kokematta. Jopa sanoo hän huomanneensa, että hän aikaa
myöten saavutti poikien luottamuksen ja rakkauden. Kihlmanilla olisi
siis ollut täysi syy olla tyytyväinen satunnaiseen kokeeseensa,
jollei kivuloisuus taas olisi vaivannut häntä. Maaliskuulla hän
ajoittain oli niin heikko, että hänen, palattuaan koulusta, monesti
täytyi kohta panna maata.
Siten kului Kihlmanin virkavapaus. Maaliskuun 30 p:nä oli
tuomiokapituli määrännyt hänen toukokuun alusta kappalaisen
apulaiseksi Munsalaan, eikä hän siis saanut olla kauan Kruununkylässä
ennenkuin hänen oli lähdettävä uuteen työpaikkaansa, ryhtyäkseen
papilliseen toimintaan.
Munsalan kappeli oli pohjalaisen herännäisyysliikkeen keskusseutuja,
ja ennen Kihlmania oli siellä eri aikoina toiminut koko sarja
eteviä, innokkaita opettajia, niinkuin Lauri Jos. Achrén, Fredr.
Östring, Olof. H. Helander, A. A. Favorin ja viimeksi G. W. Lybeck.
Paitsi alkuperäistä herännäisyyspuoluetta oli seurakunnassa
hedbergiläispuoluekin, ja kummassakin olivat kaikenlaiset huhut
levittäneet epäluuloa tulokasta kohtaan. Kihlman puolestaan tunnusti
suoraan alusta alkaen, ettei hän kuulunut mihinkään puolueeseen, vaan
tahtoi julistaa puolueetonta totuutta, ja kun kuulijat huomasivat,
että hän todella välittämättä toisesta tai toisesta suunnasta
saarnasi esillä olevasta tekstistä, niin hän ennen pitkää saavutti
luottamusta monella taholla. Hänen luokseen alkoi tulla osaksi
semmoisia, jotka olivat pysyttäytyneet erillään puoluekiistoista,
osaksi semmoisia, joita kiusaukset ja epäilykset ahdistivat, ja he
iloitsivat siitä, että Jumala oli antanut heille totuuden. "Oli
ihania hetkiä", Kihlman kirjoittaa Beckille, "kun nämä yksinkertaiset
maalaisihmiset kiittivät Jumalaa taivaallisesta totuudesta. Miten
olinkaan kiitollinen Jumalaa kohtaan muistaessani Teitä, joka olitte
minua opettanut, niin että kykenin auttamaan toisia, jotka opetusta
kaipasivat. Kun mielenne käy raskaaksi ja Teistä on kuin tekisitte
turhaa työtä, ajatelkaa silloin näitä ihmisparkoja täällä Pohjolassa,
jotka kiittävät Jumalaa siitä armosta, jonka hän Teidän kauttanne
on heille suonut. Eivät ne ole lukuisia eikä korkea-arvoisia, vaan
maamme rehellisiä." --
Vaikka elämä Munsalassakin oli erakkomaista ("nyt olen yksin, niin
yksin, ettei minulla ole ketään, jonka kanssa vaihtaisin ajatuksia"),
olisi menestyksellinen vaikutus seurakunnassa sekä riittävä aika
opintoihin saanut Kihlmanin tyytymään oloonsa siellä, mutta tuskin
hän oli alkanut tuntea tämän, kun tuomiokapituli määräsi hänet
rovasti Sim. Vilh. Appelgrenin apulaiseksi Kokkolaan. Määräys oli
hänelle yhtä aavistamaton kuin vastenmielinen, sillä puhumatta siitä,
että kaupungin elämä yleensä oli levottomampaa, odotti häntä uudessa
paikassa paljo enemmän työtä. Siellä näet tuli hänen saarnata joka
sunnuntai ja monesti sekä ruotsiksi että suomeksi samana päivänä,
mainitsematta muita tehtäviä kovin laajassa pitäjässä. Mutta ei
ollut muuta neuvoa kuin noudattaa käskyä, ja oltuaan Munsalassa
ainoastaan kuusi viikkoa hän muutti Kokkolaan. [Tästä huolimatta
näyttää Kihlman kesällä olleen jonkun ajan Munsalassa, missä hänellä
silloin oli seuratovereina Essen ja Stenbäck jotka perheineen siellä
viettivät kaunista vuodenaikaa Lydia Bergroth (nyk. rouva Hällfors),
joka tänne oli seurannut Essenin perhettä, on elämänsä ehtooseen
saakka säilyttänyt muiston ensimäisestä purjehdusretkestään, jonka
hän Hanna serkkunsa ja Emma Candelin tädin kanssa sai tehdä Kihlman
enonsa seurassa kun tämä oli kutsuttu erään sairaan luokse, minne oli
kuljettava meritse. Kihlman oli asunut talonpoikaistalossa lähellä
kirkkoa, jossa oli saarnannutkin, toiset jonkun kilometrin päässä
Veksalassa.]
Onneksi oli Kihlman nyt kesänaikana hyvissä voimissa, joten hän
pystyi hoitamaan vaativaa virkaansa, mutta silti hän tunsi, ettei
hän voisi jäädä Kokkolaan pitemmäksi aikaa. Ei niin, ettei hän
sielläkin olisi saanut ystävällistä kohtelua varsinkin pappilassa,
missä asui Appelgrenin luona, ja kuullut monen vakavan kuulijan
todistavan, ettei hänen opetuksensa ollut turha. -- Erittäin
mainittakoon, että Kihlman täällä uudestaan tapasi neiti Emma Riskan,
joka sisaren tavoin oli häntä tukenut talvella ja keväällä 1851 ja
joka nyt avoimin sydämin vastaanotti hänen julistamansa totuuden,
ja että hän tuli läheiseen suhteeseen leskirouva Jeana Hellströmin
kanssa, joka myöskin asui Appelgrenilla, lankonsa ja sisarensa
luona. Molempien näiden naisten kanssa Kihlman seuraavana aikana
oli kirjeenvaihdossakin, vaikka jälkimäinen kuoli jo syksyllä 1854,
lähetettyään hänelle siunauksensa sen johdosta, mitä hän oli hänessä
vaikuttanut. [Maria Johanna Hellström, joka oli hyvin lahjakas
nainen, oli synt. Kemissä 1795, o.s. Thilman. Hänen puolisonsa
oli ollut Abr. Hellström, kuollut Alavetelin kappalaisena 1840.]
-- Se mikä herätti hänessä epäilystä tulevaisuuteen nähden oli:
ensiksikin pelko, että hänen terveytensä ei enää kestäisi talven
tultua, toiseksi tietoisuus hänen opintojensa puutteellisuudesta.
Hän oli tyytymätön itseensä sekä saarnaajana että sielunhoitajana
ja oli kuitenkin joutunut asemaan, jossa edistyminen tuskin oli
mahdollinen, syystä että hänellä oli liian vähän aikaa lukemiseen.
Mietiskellen sinne tänne Kihlman vihdoin syyskesällä päätti vielä
pyytää virkavapautta lähteäkseen talveksi Tübingeniin. Syyskuulla
hän lähetti anomuksen tuomiokapituliin, mutta vastaus oli tällä
kertaa kieltävä. Syynä mainittiin pappien puute, mutta kenties emme
suurestikaan erehdy, jos oletamme, että isät Turussa arvelivat hänen
jo tarpeeksi oleskelleen ulkomailla, missä niin paljo vaarallisia
aatteita liikkui.
* * * * *
Kihlmanin halu palata Tübingeniin ei johtunut yksistään siitä,
että sikäläinen oppiaika oli jättänyt häneen rakkaan muiston, vaan
myöskin hänen jälestäpäin saamistaan todistuksista, että häntä
siellä kaivattiin. Helmikuulla Uudessakaarlepyyssä ollessaan hän oli
saanut Beckiltä pitkän kirjeen, pitemmän kuin tämä -- niin hän itse
väittää -- koskaan oli kellekään kirjoittanut, ja se huokui todella
mitä vilpittömintä ystävyyttä häntä kohtaan. Beck kiitti Jumalaa
hänen onnellisesta kotiutumisestaan, sanoi häntä "uustestamentillisen
totuuden tuntemuksessa ja kuuliaisuudessa yhdeksi etummaisia niistä,
jotka eivät väistyneet" ja senvuoksi myöskin saivat kärsiä, ja
lohdutti häntä siitä, ettei hänen julistustaan tahdottu vastaanottaa.
Kihlman puolestaan tuotti hänelle itselleen niinkuin harvat muut iloa
ja lohdutusta semmoisina hetkinä, jolloin hänestä tuntui kuin tekisi
hän turhaa työtä. -- Sitten Beck jutteli omasta paluumatkastaan,
miten hän myöhemmin toista viikkoa oli Balingenissa poikansa luona
ottanut osaa hedelmänkorjuuseen ja miten hän työn päätyttyä oli
toivonut, että Kihlman olisi istunut sohvalla hänen rinnallaan.
Vihdoin hän antoi tietoja perheen jäsenistä, kaikenlaisista
vastoinkäymisistä, vihamielisten aiheuttamista rettelöistä, jotka
kuitenkin lopulta olivat rauenneet tyhjiin, luennoista, ohimenevistä
sairauskohtauksista y.m. -- niinkuin tavallista on, kun kirjoitetaan
joko läheiselle sukulaiselle taikka uskolliselle ystävälle, jonka
osanotosta ei ole vähintäkään epäilystä. Kirje päättyi tervehdyksillä
Favorinille -- "olen iloinen, että tiedän hänen kuuluvan liittoomme"
-- ja Kihlmanille sekä pikku Hannalle rouvalta ja lapsilta.
Tähän kirjeeseen Kihlman ei tullut vastanneeksi ennenkuin
lokakuulla saatuaan tuomiokapitulilta kieltävän vastauksen
virkavapausanomukseensa. Hän kertoo olostaan Uudessakaarlepyyssä,
Munsalassa ja Kokkolassa, mainiten mitä hyvää ja pahaa häntä
oli kohdannut ja pyytäen neuvoa, tuleeko hänen tyytyä johonkin
hiljaiseen työpaikkaan maalla, vai noudattaa haluansa vielä päästä
vuodeksi tai pariksi Tübingeniin. Usein hän oli muistanut Beckin
sanoneen, että hän (Beck) mielellään ottaisi papinviran maalla, jos
voisi mielitekoaan noudattaa, ja toiselta puolen myöskin tuntenut
ahdistusta sielussaan ajatellessaan kauheaa lukemisen paljoutta
nykyisessä oppineessa maailmassa. --
Paitsi kirjeillä ylläpitivät Beck ja Kihlman toisellakin tavalla
keskinäistä yhteyttä. Jälkimäisen pyynnöstä ja kustannuksella Beck
näet jäljennytti uusia saarnojaan ja osia luennoistaan ja lähetti
käsikirjoitukset Suomeen. Ensimäinen lähetys saapui samaan aikaan kun
selostamamme kirje, ja opettajan "uhrautuvan rakkauden todistukset"
valmistivat Kihlmanille "oikeita juhlapäiviä". Marraskuun lopulla
Beck toisen kerran lähetti kirjeen ja paketin käsikirjoituksia, mutta
silloin kävi hullusti: kirje hävisi tykkänään ja käsikirjoitukset
tulivat perille vasta monen kuukauden ja monen vaivan päästä.
Lokakuulla oli Turkki julistanut sodan Venäjää vastaan ja samalla
olivat Venäjän ja länsivaltain (Ranskan ja Englannin) välit käyneet
niin kireiksi, että jälkimäisten sodanjulistus seurasi maaliskuulla
1854. Näiden valtiollisten olojen tähden pantiin sotasensuuri
toimeen, ja Beckin teologiset käsikirjoitukset joutuivat sen käsiin.
Paketti avattiin Viipurissa, sisällys lähetettiin Helsinkiin
tutkittavaksi, mutta kuori ja lähettäjän luettelo käsikirjoituksista
saapuivat oikein Kihlmanille. Näin ollen tiesi tämä tiedustella
omaisuuttaan, ja vihdoin hänen onnistuikin saada viattomat
kirjoitukset, mutta kirje oli kuin olikin hävinnyt, ja se aiheutti
vuoden pituisen seisahduksen kirjeenvaihdossa. Myöhemmin Beck sanoo
juuri siinä kirjeessä vastanneensa kaikkeen, mitä Kihlman oli
kirjoittanut ja kysynyt.
* * * * *
Tuskin oli Kihlman, niinkuin ennen on kerrottu, purkanut huolensa
ystävälleen Tübingenissä ennenkuin uusi odottamaton käänne tapahtui
hänen elämässään. Hän sai näet kirjeen (24/10 1853) arkkipiispa
Bergenheimiltä, jossa tämä kysyi, eikö hän, koska hän hoitaakseen
heikkoa terveyttään ja myöskin jatkaakseen teologisia opintojaan
toivoi muutosta nykyisissä virkatehtävissään, haluaisi vastaanottaa
määräystä olla hänen, arkkipiispan, apulaisena erinäisiä tehtäviä
varten. Tietenkin olisi hänen sitä varten muutettava Turkuun,
mutta hänen toimensa, joka tulisi käsittämään "kirjoittamista,
asiakirjojen ja ilmestyvien kirjojen tarkastamista (genomgående)
y.m.", ei lainkaan estäisi häntä käyttämästä melkoista osaa ajastaan
teologisiin opintoihin. Hänen tuli antaa vastaus ennen 11 p:ää
marrask., mutta asia oli pidettävä salassa; ainoastaan ystäviensä L.
Stenbäckin ja C. G. von Essenin kanssa saisi hän neuvotella siitä.
Kahdella päällä, tuliko hänen suostua vai kieltäytyä, Kihlman kohta
lähti Ylihärmään, ja on siis hänen vastauksensa (jonka alustelma
on säilynyt) katsottava tulokseksi neuvottelusta Essenin kanssa.
Tunnustaen että hänen kiitollisuutensa arkkipiispan osoittamasta
luottamuksesta pitäisi näyttäytyä suorassa myöntymyksessä, Kihlman
sanoo erinäisten epäilysten kuitenkin estävän häntä ehdottomasti
suostumasta. "Minussa on nimittäin jo kauan ja varsinkin viimeisinä
vuosina katkerien kokemusten ja tuskallisten perhetappioiden johdosta
kehittynyt vastustamaton tarve käsittää ja omistaa kristillinen
uskonto. Ajatellen että minun tulee olla säästämättä vaivoja ja
kustannuksia tyydyttääkseni tätä tarvetta, olenkin koettanut tutustua
kristillisen teologian tuloksiin. Sikäli olen myöskin onnistunut,
että kristillinen uskonto vakaumuksen tietä on tullut minulle
totuudeksi. Mutta mitä enemmän olen saanut katsoa tämän uskonnon
eheään ja laajaperäiseen järjestelmään, sitä tärkeämmältä on minusta
näyttänyt tunkeutua eteenpäin ja voidakseni rauhassa tehdä niin,
uskalsin anoa virkavapautta yhdeksi vuodeksi." Koska hän ei mitenkään
tahtonut luopua aikeistaan jatkaa opintojaan, selittää hän edelleen,
olisi hän pakotettu kieltäytymään, jos hänen tehtävänsä arkkipiispan
luona tulisivat viemään suuremman osan aikaa, mutta jos mahdollista
olisi, että hän saisi käyttää esim. 2/3 ajastaan omiin töihinsä,
olisi hän valmis hyväksymään tarjouksen. -- "Kumminkin olisi toimi
oleva minulle väliaikainen ja minä vastaanotan sen, joko siten
helpommin päästäkseni johonkin sopivaan koulunopettajan virkaan
taikka kenties vielä saadakseni virkavapautta pitempää ulkomaanmatkaa
varten tieteellisessä tarkotuksessa."
Asettaen näin ankarat ehdot suostumukselleen Kihlman luuli
arkkipiispan luopuvan tuumastaan. Mutta todellisuudessa kävi niin,
että tuomiokapituli 16 p:nä marrask. määräsi Kihlmanin apulaiseksi
arkkipiispalle, joka uudessa suosiollisessa kirjeessä lausui
toivovansa, että hän uuden vuoden alusta ryhtyisi toimeensa. --
Edellisessä kirjeessään oli arkkipiispa myöskin yhtenä ehdotuksensa
aiheena maininnut "herra komministerin, kuuleman mukaan, edullisen
taloudellisen aseman". Tuomiokapitulin määräyksessä taasen sanottiin,
että Kihlmanin tuli palkasta sopia arkkipiispan kanssa. Itse
asiassa sai "apulainen erinäisiä tehtäviä varten" elää omillaan,
paitsi milloin hän seurasi arkkipiispaa virkamatkoilla. [Tunnettua
on että Bergenheim oli velkainen, ja tämän kirjoittaja muistaa
poika-ajoiltaan, miten papit juttelivat arkkipiispan pyytäneen toista
tai toista varakasta rovastia takaukseen.]
* * * * *
Vaikkei Kihlmanilla Kokkolassa ollut ainoatakaan uskottua ystävää,
oli hänen jo taas vaikea lähteä sieltäkin. Hän näet huomasi todeksi,
että vilpittömästi toivottiin hänen jäävän sinne. Joulun hän vietti
kotona Kruununkylässä, mihin oli "tilannut" pikku Hannankin.
Sitte hän jätti hyvästi äidilleen, jolle tuntui raskaalta jälleen
erota pojastaan -- jota hän koko tänä vuotena oli milloin tahansa
voinut tavata, sillä Uuskaarlepyy, Munsala ja Kokkola olivat
lähekkäin olevia paikkoja -- ja matkusti uudenvuodenaatoksi ja
-päiväksi Ylihärmään. Maanantaina 2 p:nä tammik. 1854 Kihlman lähti
Ylihärmästä. "Hanna itki yhtä vakavasti kuin hän lauantai-iltana
oli nauranut [uuden vuoden pukille]", kirjoittaa hän äidilleen,
"mutta isä ei itke koskaan erohetkinä, olematta sentään tunteeton.
Nyt Hanna luultavasti nauraa yhtä iloisesti kuin ennen, mutta isä
tuntee kaipausta yhtä syvästi kuin erotessa." Loppiaispäivänä kulki
Kihlman Pöytyän kautta ja kuuli F. G. Hedbergin saarnaavan ("hyvät
luonnonlahjat: kaunis ääni, miellyttävä esitystapa, mutta pinnalla
liikkuva") ja saapui illalla Turkuun, missä Heikel oli hankkinut
hänelle mukavan 2-huoneisen asunnon nti Blomrosin luona (huoneisto ja
täyshoito 14:stä rupl. kuukaudessa).
Kun Kihlman kävi tervehtimässä esimiehiänsä (joista historian lehtori
T. T. Renvall ja pyhien kielten lehtori Gust. Er. Eurén olivat
uusia), oli tuomiorovasti Edman nähtävästi tyytymätön, että hän oli
vastaanottanut toimensa; kyseessä oli muka "kirjoittamista, jota
varten ei kappaa eikä kaulusta tarvittu". Samassa (71-vuotias) ukko
pahoitteli, että Viipurin kuvernööri (K. von Kothen) oli tullut
kirkollisasiain päälliköksi, sillä "kun epoletit johtavat, joutuvat
pappien oikeudet hunningolle". Arkkipiispa oli erittäin ystävällinen,
vakuutti tarkoittaneensa ainoastaan Kihlmanin parasta ja ehdotti,
että tämä säännöllisesti söisi päivällisensä hänen luonaan. Siihen
ei Kihlman kuitenkaan myöntynyt, koska asui täyshoidossa. Tulokas
saattoi siis olla ja olikin tyytyväinen, mutta hän kirjoitti
äidilleen: "tyytyväisempi olisin, jos Äiti ja muut omaiset olisivat
täällä: on vähän surullista aina syödä yksin".
Tammikuun 31 p:nä Kihlman kirjoittaa äidilleen, että hän toivoi
seuraavana päivänä saavansa loppuun ensimäisen hänelle uskotun
tehtävän. Hän oli näet läpikäynyt ja järjestänyt muistutukset, jotka
eri tahoilta oli esitetty kirkkolakiehdotusta vastaan. "Muistutukset
muodostavat kaksi paksua käsinkirjoitettua folianttia. -- Tämä työ on
siihen nähden ollut mieltäkiinnittävää, että olen oppinut tuntemaan
monta henkilöä maassamme ja saanut yleiskatsauksen eri piirien
mielipiteisiin". [Viittaamme vielä _E. G. Palménin_ ennen mainittuun
julkaisuun, jossa lausunnot on selostettu.] Muun muassa hän oli
tässä kokoelmassa tavannut senkin lausunnon, jossa hän itse niin
innokkaasti oli puolustanut yksityisten hartausseurojen pitämistä.
Nyt hän kai olisi laatinut sen koko joukon toiseen tapaan, syystä
ettei hän enää pitänyt seuroja yhtä tärkeänä kuin ennen. Mutta ei hän
siitä mainitse mitään äidilleen. -- Samana päivänä kun työ päättyi
s.o. helmikuun l:senä lähti arkkipiispa tarkastamaan anneksaansa,
Närpiön pitäjää, ja Kihlman seurasi häntä sihteerinä matkalla, joka
kesti yhden viikon. Mennen tullen ajettiin yötä päivää, arkkipiispa
kuomi- ja Kihlman avonaisessa reessä, niin että 25 penikulmaa
kuljettiin 25 tunnissa. Vaikka palatessa oli kauhea pyryilma, ei tämä
kuriirinkulku haitannut Kihlmanin terveyttä.
Se seikka, joka nähtävästi oli saanut arkkipiispan ottamaan Kihlmanin
apulaisekseen, oli (alkuaan v. 1817 asetettujen) kirkollisten
komiteain kokoonkutsuminen 10 p:ään helmik. 1854. Mitä nämä komiteat,
joiden jäseniä tietysti tarpeen mukaan oli uusittu, olivatkaan ennen
yrittäneet, pääasia on, että niiden tehtävä, uuden virsikirjan,
kirkkokäsikirjan, kirkkolain ja katekismuksen toimittaminen oli vielä
suorittamatta. Toimelias Bergenheim, joka arkkipiispana oli komiteain
esimies, tahtoi nyt luoda uutta intoa siihen tärkeään harrastukseen,
jota ne edustivat, ja epäilemättä oli Kihlman edeltäkäsin -- sanomme
tahalla edeltäkäsin -- tyytyväinen, että hänelle oli sallittu olla
mukana merkillisessä tilaisuudessa. Muutenkin hän oli erittäin
virkeällä mielellä, syystä että hän helmikuun 9 p:nä sai luokseen
tervetulleen vieraan, appensa Essenin, joka m.m. tavatakseen
Kihlmania oli Turkuun seurannut virsikirjakomitean jäsentä, lankoansa
ja ystäväänsä Lauri Stenbäckiä. Minkä vaikutuksen tutustuminen
komiteoihin lopulta häneen jätti, huomataan seuraavasta otteesta
hänen äidille osottamastaan kirjeestä (21/2): "10 p:nä komiteat
alkoivat työnsä, ja sen jälkeen olen ollut alituisessa touhussa.
Kun nimittäin komiteat jumalanpalveluksen jälkeen tuomiokirkossa
olivat palanneet tuomiokapitulin istuntosaliin ensimaiseen yhteiseen
kokoukseensa, ehdotti arkkipiispa, että minut kutsuttaisiin
ylimääräiseksi sihteeriksi; ehdotus hyväksyttiin ja minä sain
sijan pienen pöydän ääressä. [Pöytäkirjassa käytetään sanoja:
'till biträde för sekreteraren [A. J. Hornborg] vid protokollets
förande, egentligen för det fall att sekreteraren af sjukdom eller
annat förfall skulle hindras att sitt åliggande fullgöra'. Koska
K. itse asiassa ei pitänyt pöytäkirjaa eikä sellaista apulaista
komitean sihteerillä ollut ennen eikä myöhemmin, voinee päättää,
että arkkipiispa vain tahtoi valmistaa K:lle tilaisuuden perehtyä
asioihin, jotta tämä paremmin pystyisi avustamaan häntä tavalla,
josta alempana tekstissä puhutaan.] Sen johdosta olen nyt saanut
kuunnella kaikkia neuvotteluja ja tulisi kai minun olla hyvin
onnellinen saatuani osaa siitä viisaudesta, joka välttämättömästi
on tavattavissa maan oppineimmissa ja kokeneimmissa miehissä.
Mutta valitettavasti ei niin ole laita. Äiti tuntee minut, että
olen luonnostani ylpeä, ja kuvittelee ehkä, että ylpeyteni on
syynä siihen, etten minä, vaikka rakastankin viisautta, nytkään
tunne itseäni onnelliseksi. Olkoon miten tahansa, joko niin että
itserakkauteni estää minua käsittämästä vanhojen viisautta, taikka
että heidän viisautensa on vähäinen, varmaa on, etten läheskään tunne
itseäni onnelliseksi, vaan olen syvällä tuskalla nähnyt ja kuullut
tätä kaikkea. Mitä lähemmin opin tuntemaan heitä, joilta minunlaiseni
nuorukaisen pitäisi voida oppia niin paljon, sitä kovapäisemmäksi
tulen, sillä luottamukseni vähenee vähenemistään. Sen sijaan että
tuntisin itseni vedetyksi näiden korkea-arvoisten miesten puoleen,
tunnen yhä suuremman vastenmielisyyden kehittyvän itsessäni heitä
kohtaan. Sihteerintyöni ei ole tähän saakka ollut erittäin vaikeaa;
mutta joka päivä on minun oltava läsnä heidän kokouksissaan k:lo
9:stä tai 10:sta k:lo l:een a.p. ja k:lo 4:stä k:lo 7:ään i.p. Kemuja
(kalaser) kuuluu myös pidetyn loppumatta; mutta en minä ole ollut
kutsuttu muualle kuin päivällisiin arkkipiispan ja Edmanin luokse." --
Kihlmanin hämmästyttävän ankara arvostelu tarkoitti kai lähinnä
kirkkolaki- ja käsikirja-komiteoja, joiden kokoukset kestivät
maaliskuun alkupuoleen saakka -- virsikirja- ja katkismuskomiteat
hajosivat jo parin virallisen kokouksen jälkeen -- ja käy joissakin
määrin ymmärrettäväksi, kun ajattelemme, että hän erinäisistä syistä
oli asioihin ehkä enemmän perehtynyt kuin arvatenkin useimmat
toimikuntien jäsenet. Ei siinä kyllä että hän yksin oli vähän ennen
läpikäynyt kaikki muistutukset kirkkolakiehdotusta vastaan, vaan oli
hän muutoinkin valmistunut esiintulevien kysymysten käsittelemiseen.
Kihlman on näet viidettäkymmentä vuotta myöhemmin kertonut, että
Bergenheim, joka entisenä historian lehtorina ei suinkaan ollut
mikään tarkka kirkollisten asiain tuntija, aina kokousten edellä
kahdenkesken Kihlmanin kanssa tiedusteli tältä, kuinka se tai se asia
oli ollut ennen järjestetty, mitä siitä tai siitä säädetty. [Toht.
L. Ingmanin tiedonanto. -- Jos Kihlman samassa oli tahtonut esittää
omia mielipiteitään ja muistutuksiaan, oli arkkipiispa keskeyttänyt
hänet ja kysynyt: "mitä opettaa kirkko?" -- ainoastaan siitä hän
välitti.] Kun lisäksi otamme huomioon hänen luontaisen kriitillisen
kykynsä ja ulkomaanmatkan, jolla hän oli niin paljon oppinut, kuullut
ja miettinyt, niin on todella sangen luultavaa, että hänellä olisi
monesta seikasta ollut syvempää ja järkevämpää sanottavana kuin
"vanhoilla", jotka keskeltä virkatoimiaan oli kutsuttu Turkuun.
Arkkipiispasta on Kihlman erittäin jutellut, että hän noiden
valmistavien keskustelujen jälkeen apulaisensa kanssa oli kokouksissa
esiintynyt tarkkana asiantuntijana, niin että komiteain jäsenet
olivat ihmetelleet hänen tietojaan. -- Essen ja Stenbäck lähtivät jo
helmikuun 20 p:nä jättäen Kihlmaniin syvän kaipauksen tunteen.
Maaliskuuhun saakka oli Kihlmanilla, niinkuin edellisestä näkyy,
yhtä mittaa työtä, mutta sitten seurasi vapaampi aika. Mainitun kuun
12 p:nä arkkipiispa kyllä kehotti häntä tulemaan hänen kanssaan
Helsinkiin, minne hän lähti tapaamaan keisaria, joka uhkaavan
sodan aattona oli luvannut käydä Suomessa, mutta kuultuaan, että
Kihlman ei ollut terve, hän muutti suunnitelmansa ja matkusti
yksin. Kihlmania vaivasi jonkunlainen silmätauti, johon yhtyi kova
päänsärky ja kuume ja josta hän toipui vasta kuun lopulla. Sen
jälkeen hän saattoi taas ryhtyä kirjoihinsa. Tautinsa aikana hän
paljon "kaipasi äidin taikka puolison hellää hoitoa". Kuitenkin
hänen emäntänsä teki parastaan hoitaessaan häntä, ja joka päivä
kävi lehtori T. T. Renvall häntä katsomassa. Renvall oli näet tällä
ajalla Kihlmanin läheisin ystävä Turussa; toinen ystävä, jonka
hän kirjeissään mainitsee, oli entinen koulutoveri maist. Titus
Reuter. Molemmat olivat myöskin totuudelle alttiita, joten ei heidän
kanssaan tullut kysymykseenkään väitellä uskonnollisista asioista.
Väittelyjä Kihlman näet kartti. "En ole sillä [väittelemisellä]
mitään voittanut", hän kirjoittaa Emma Riskalle, "vaan kyllä
vahingoittanut itseäni, niin että on ollut vaikea palata entiseen
hiljaisuuteen. Siinäkin kohden on paras seurata Jumalan sanaa."
Toiselta puolen Kihlman oli vieraantunut entisestä suosijastaan
rovasti H. Heikelistä ja myöskin neiti Caireniuksesta, kumpikin kun
ehdottomasti pysyi oppimassaan kristinuskon käsityksessä. Paitsi
Renvallin ja Reuterin perheitä -- jälkimäisen rouvaa (syntyään Aline
Procopé) Kihlman sanoo "vakavaksi naiseksi, jolla on syvä hengellinen
kaipio ja josta toivon paljon hyvää" -- on vain yksi mainittava,
jossa hän seurusteli. Hän kertoo näet jo toisessa kirjeessään äidille
(31/1), että hän "yksinäisyydessään päätti käydä tervehtimässä
hovioikeudenneuvoksetarta Louise Forssellia (o.s. Höckert). Teinkin
niin eräänä iltana ja olin tervetullut. Saatoin oikein nähdä, että
niin oli laita. Hän oli tullut vanhaksi, mutta kuitenkin tunsin hänet
kohta. -- Tyttäret olivat kaikki poissa, joten tutustuminen heihin
jäi tuonnemmaksi. Tahdottiin että pitäisin itseäni sukulaisena ja
semmoisena kävisin usein perheessä." Forssellin ja Kihlmanin perheet
olivat tuttuja Vaasan ajoilta, ja "sukulaisuus" oli siinä, että
hovioikeudenneuvoksettaren isän, kauppaneuvos Höckertin ensimäinen
vaimo, Hedvig Siniä (joka ei sentään ollut Louisen äiti), oli ollut
Kihlmanin äidin isän sisar! Forssellin perhe, joka isän kuoltua
(1845) oli muuttanut Turkuun, käsitti paitsi äitiä, kolme tytärtä,
Amelie, Hilda ja Julie (ensimäinen vuotta, toinen neljä, kolmas
kuusi vuotta Kihlmania nuorempi), ja neljä poikaa, joista nimeltä
mainittakoon vain nuorin (s. 1839), Oskar. Että tällä käynnillä oli
merkitystä Kihlmanin tulevaisuuteen nähden ilmenee alempana.
* * * * *
Toukokuun ensi päivinä arkkipiispa ilmoitti lähtevänsä tarkastamaan
kouluja Pohjanmaalla ja jätti Kihlmanin itsensä ratkaistavaksi,
tahtoiko yhtyä matkaan vai jäädä kotia Turkuun. Vaikka tämä
sydämestään olisi toivonut tavata rakkaita omaisiaan ja
ystäviään kotiseuduillaan, päätti hän kuitenkin, peläten retken
kuriirinvauhtia, tällä kertaa jäädä Turkuun, semminkin kuin toinen
matka pohjoiseen oli suunniteltu loppukesäksi. Hän ilmoitti
vain äidilleen, että arkkipiispa toukokuun 29 p:nä aikoi saapua
Kruununkylään ja seuraavana päivänä tarkastaa Kokkolan koulua.
Arkkipiispa oli luvannut käydä tapaamassa rouva Kihlmania, ja antoi
poika sentähden äidilleen seuraavat neuvot: "Äidin pitäisi tarjota
arkkipiispalle ateria kaikkien niiden ateriain edestä, jotka minä
syön hänen luonaan. Jos Äidille suodaan antaa hänelle illalliset,
niin on hänelle tarjottava jauhopuuroa. Sitä hän syö melkein joka
ilta kotonaan eikä luultavasti saa sitä koko matkalla. Äidin ei
siis tarvitse muuta kuin istua ja odottaa; kahdenkesken puhellessa
voi Äiti myös kysyä, onko hän tyytyväinen minuun. Hoitakaa nyt
vieraitanne parhaimman mukaan, mutta älkää hyväntahtoisuudessanne
antako heille liian paljon ruokaa, niinkuin tavallista on pappiloissa
ja varsinkin kaikkien rovastinrouvien luona!"
Vastauksena tähän ottakaamme äidin kirjeestä (31/5) kuvaus
arkkipiispan ja hänen seuralaistensa (lehtori G. F. Helsingius ja
notaari A. J. Hornborg) käynnistä Kruununkylän pappilassa. "Eilen
illalla k:lo 1/2 7 piispa tuli -- varhemmin kuin isäntä [rovasti
Cajanus] oli odottanut. Kun Wegelius ja Frosterus ei täyttä puolta
tuntia ennen tulivat pappilaan, oli hän vielä arkipuvussa ja
parta ajamatta. He kävivät silloin minun luonani ja olivat juuri
palanneet Cajanukselle, kun kahdet vaunut vierivät pihalle. Voit
uskoa, että ukolle tuli kiire. Tosin hän ehti ulos portaille, mutta
ei napittaa kauhtanaansa eikä ottaa kappaansa. Astuttuaan sisään
oli piispa hetken päästä kehottanut pappeja riisumaan kappansa,
mutta Cajanuksella ei ollut sitä vaivaa. Hän oli kuvitellut piispan
välttämättömästi tulevan yöllä, sillä niin oli joskus tapahtunut
Appelgrenilla -- mutta älä mainitse sitä. K:lo 9 kävi piispa minun
luonani. En luullut hänen tulevan niin pian, mutta kuitenkin olin
pukeutunut, ajatellen että ei ole vahinkoa, jollei hän tulekaan,
mutta jos hän tulisi, olisi julman paha olla häntä vastaanottamatta
-- olin siis täydessä komeudessa (i full pomp). Cajanus saattoi häntä
tänne. Mutta en minäkään päässyt seikkailutta. Rouva Cajanus oli
pyytänyt minulta yösijaa kahdelle herralle, ja vähän ennen k:lo 9
oli Lotta ottanut esiin makuuvaatteet laittaakseen vuoteet sänkyyn
ja sohvalle, mutta kun huomattiin, että piispa tulee, heitettiin
kauheassa touhussa vaatteet keittiökamariin. Sen vuoksi lienee ollut
vähän tomuista, kun hän astui sisään, mutta minä osoitin hänet
vierashuoneeseeni, jossa hänen oli istuttava sohvassa. Minä taasen
tahdoin kainosti istuutua läheiselle tuolille, mutta hän ei sallinut
sitä, vaan sanoi, että rovastinrouvan tuli istua sohvalla, niin
että hän voisi kertoa Alfredille istuneensa hänen äitinsä rinnalla.
Muutoin hän oli iloinen, mutta kun kysyin mitä tärkeää Alfredilla oli
tehtävänä, kun hänellä ei ollut piispan antamaa työtä, hän vastasi
sangen epämääräisesti, että sillä, joka tahtoo opintoja harjoittaa,
oli aina tehtävää. Sitäpaitsi hän sanoi, että sinä olet edistyvä
(på uppgående) ja [poika], josta äidillä oli täysi syy iloita." --
Rouva Kihlman päätti kirjeensä alkupuolen k:lo 1/2 3, jolloin hänen
oli nälkä. Hän oli kutsuttu Cajanukselle päivällisille, joihin
odotettiin piispaa Kokkolasta. Kirjeen loppupuolesta seuratkoon
vielä pieni ote: "Nyt k:lo 1/2 12 olen ollut sekä päivällisillä
että illallisilla, ja minulla on ollut kunnia seurustella korkean
patruunasi kanssa. Hän on kohdellut minua erinomaisen kohteliaasti,
niin kohteliaasti, että pelkään sen pahoittaneen joitakuita. --
Piispa puhui sinusta ja sanoi tänään saaneensa kirjeen sinulta. Hän
näytti minulle ulkokirjoituksen, kysyen tuntisinko käsialan, ja oli
niin ihastunut kuin olisi kirje ollut morsiamelta. Sinä olet onnen
poika saavuttamaan ihmisten suosiota. K:lo 7 aamulla jatketaan
matkaa."
Kihlmanista oli kuvaus niin luonnon mukainen, että hän täydellisesti
kuvitteli miten kaikki oli tapahtunut. "Että hän (arkkipiispa) olisi
kohtelias Äidille, arvasin hyvin. Hän osaa käyttäytyä ihmisten kesken
ja varsinkin toisinaan, kun hän tulee vapaammaksi, on hän oikein
rakastettava. Unohdin sanoa, että Äidin olisi pitänyt olla olevinaan
tietämättä mitään työstäni. Jos arkkipiispa hyvyydestä minua kohtaan
ja tietäen, että minä kuitenkin hyvin käytän aikaani, joskus myöntää
minulle enemmän aikaa omiin tehtäviini, niin emme kumpainenkaan
tahdo, että se tulee tunnetuksi. On ilmankin kateellisia, jotka
murisevat. Tiedän esim. yhden esimiehistäni lausuneen, että olen
hankkinut itselleni tämän toimen ainoastaan nauttiakseni hyviä
päiviä. En muka viitsinyt tehdä työtä ja koska minulla oli varaa elää
palkatta, olin keksinyt tämän keinon. Tämän mielipiteen nojassa oli
tuomiokapituli jo määräämäisillään minut apulaiseksi Ahvenanmaalle,
mutta luovuttiin siitä sentään syystä että arkkipiispa oli poissa. On
sentähden erittäin tärkeää, ettei ihmisissä vahvisteta sitä ajatusta,
että minulla täällä ei ole mitään tehtävää. Eikä siinä suinkaan ole
perää, minä teen uskollisesti työtä aamusta iltaan, yhtä ahkerasti
kuin mikä virkaatoimittava pappi tahansa. Mutta vaikka minä elän niin
yksinäisesti, etten juuri seurustele kenenkään kanssa, ja esiinnyn
vaatimattomasti, näyttää kuitenkin siltä, että olen monen tiellä."
-- Vähän varhemmin kirjoitti Kihlman Emma Riskalle arkkipiispasta
ja heidän keskinäisestä suhteestaan seuraavat rivit: Arkkipiispa
"tahtoisi sitä mikä on oikeaa, hän harrastaa sitä; saattaa istua
tuntikausia ja puhua siitä (kuinka moni tekee edes niin paljon?),
mutta jos on vaikeaa päästä erilleen näkyvästä, vaikka surut
ahdistavat, miten paljon vaikeampaa onkaan, kun kaikki käy hyvin ja
seisoo kunnian kukkuloilla. Minä en pyydä saavuttaa vaikutusvaltaa
hänen luonaan, sillä en ole sen tarpeessa, eikä Jumalan valtakunta
ole ihmisten puutteessa. Pyytämättäni olen yhä enemmän saanut
kunnioitusta hänen puoleltaan. Lähemmin hän ei tunne mielipiteitäni,
sillä hän ei ole niitä kysynyt. Talon rouvan kanssa en ole tullut
vähimpäänkään keskusteluun, välillämme ei ole mitään kosketuskohtaa
taikka en ainakaan tähän saakka ole huomannut semmoista olevan."
* * * * *
Tämän ajan kuvaus jäisi vaillinaiseksi, jollei puhuttaisi sodastakin.
Jo helmikuulla Kihlman kertoo, että Turussa 15 tykkipurtta ja yksi
fregatti olivat rakennuksen alla, ja oli sitä varten tilattu 100
pohjalaista kirvesmiestä. Näiden joukossa oli monta tuttuakin, jotka
kävivät Kihlmania tapaamassa. "He ovat minulle sangen rakkaita",
hän kirjoittaa -- "minua huvittaa seurustella aliluokankin kanssa;
siinä on jonkunlaista suoruutta ja yksinkertaisuutta, johon panen
arvoa". -- Kun arkkipiispa oli palannut Helsinginmatkaltaan, kävi
hän Kihlmanin luona ja kertoi keisarin sanoneen, että maalla oli
odotettavana tuntuvia onnettomuuksia. "Hän tarkoitti luultavasti
paitsi sodan yleistä rasitusta ja monia yksityisten perheiden
tappioita, että joku tai useampi kaupungeistamme ehkä poltettaisiin
taikka joutuisi pakkoverotuksen alaiseksi." Kihlman katseli asiaa
uskonnolliselta kannalta. "Meidän aikana", hän kirjoittaa, "on kolera
ollut Jumalan rangaistuksena ihmiskunnalle, ja jos sota puhkeaisi
nyt samaan aikaan, olisi se minulle niin vähän odottamatonta, että
päinvastoin ihmettelisin, jollei se tulisikaan". Kaksi päivää ennen
(28/3) olivat todellisuudessa länsivallat julistaneet sodan Venäjää
vastaan, mutta vaikka Kihlman ei vielä tietänyt siitä neuvoo hän
kuitenkin äitiänsä jonkun luotettavan talonpojan avulla kätkemään
osan hopeatavaroitaan johonkin etäiseen, salaiseen paikkaan, itse
voisi hän hädän lähestyessä matkustaa Ylihärmään. Jopa hän muistaa
äitinsä lehmiäkin -- "englantilaiset ovat intohimoisia pihvinsyöjiä".
Äiti ei näy olleen läheskään niin levoton ja huolestunut kuin poika,
joka joka kirjeessä puhuu sodasta. Syynä siihen oli tietysti sekin,
että jälkimäinen alinomaa näki ja kuuli uutta Turussa, jonka kautta
sotaväkeä ja sotatarpeita kuljetettiin Ahvenanmaalle. Sitä paitsi
oli vanha rouva jotakin kokenut; "vaikka olen jo kestänyt yhden
sodan sekä ryöstön ja tappelun Vaasassa, en minä ollenkaan pelkää",
kirjoittaa hän. Kun sitte kesäkuun 7 p:nä k:lo 11 illalla, jolloin
äiti jo oli pannut maata, Hilma oli häneltä kysynyt, kuka jyskyttää
porstuan ovea, niin että akkunat tärisee, oli hänelle pian selvinnyt,
että Kokkolassa kahakka oli alkanut. Hän lohdutti hätääntynyttä
tytärtään ja kertoo sitten (9/6) levollisesti pojalleen, kuinka
englantilaiset, jotka olivat yhdeksässä veneessä lähestyneet rantaa,
oli ajettu pakoon. M.m. oli eräs saaristolainen (bonde från Öjan)
ahkerasti ampunut erään venäläisen panostaessa pyssyjä. Kun hän näki
miten toinen vihollinen toisen perästä kaatui hänen luodeistaan,
tahtoi hän säälistä lakata, mutta venäläinen kehotti häntä ampumaan:
"minä lataan, ammu sinä!" -- S.p. Kihlman kirjoittaa, että Turussakin
peljättiin vihollisen tulevan kaupunkia hätyyttämään. Saaristossa
englantilaiset maksoivat kaloista y.m. mitä ottivat, mutta sanottiin
rahojen olevan "uushopeaa". "Parasta kaikesta oli kuitenkin,
että he ryöstettyään, poltettuaan ja petettyään lähimmäistään
jättivät ilmaiseksi uusia testamentteja ryöstettyjen lohdutukseksi
ja kääntymykseksi. Se on inhoittavaa ulkokullaisuutta." -- Emma
Riskalle Kihlman lausuu englantilaisten hyökkäysten johdosta:
"Koston ja palkinnon hetki on kerran tuleva heillekin, jotka nyt
kohtelevat meitä niin julmasti. He ovat nyt mahtavia, mutta aika
tulee jolloin joku vielä mahtavampi maksaa heille täydellä mitalla.
Siitä olkaamme vakuutetut, sillä se perustuu Jumalan ijäiseen
oikeuteen, ja niin on aina käynyt. Mutta meidän tulisi ajatella,
että viholliset ovat Jumalan välikappaleita ja ettei mitään tapahdu
Jumalan sallimatta. Meidän pitäisi rangaistuksesta käsittää meidän
rangaistuksenarvoisuutemme, ja oppia kumartamaan Herran edessä ja
uskolla vastaanottamaan _Hänet, joka tulee luoksemme_ semmoisissa
rangaistuksissa. Herra ei ole ainoastaan kerran tuleva, vaan Hän on
jo tulossa. Jos pysähtyy kärsimättömyyteen iskusta, joka on sattunut,
niin joutuu aivan samaan asemaan kuin he, joita Hänen viimeisen
tulemisensa aikana toinen vaiva kohtaa toisen perästä, ilman että
he sentään kääntyvät Jumalan puoleen, vaan vihassa ja herjauksessa
yhä enemmän etenevät Hänestä. Semmoisena aikana kuin tämä nykyinen
tulee valppauden olla kahta vertaa suurempi, jotta siten todistetaan
olevansa _uskollinen_ palvelija."
* * * * *
Kesänsä Kihlman vietti Turussa kirjojensa ääressä, iltaisin
kävellen yksin taikka Renvallin seurassa. Pari kertaa hän saarnasi
tuomiokirkossa. Heinäkuun lopulla ilmoitti arkkipiispa aikovansa
elokuun viime päivinä lähteä tarkastusmatkalle, joka oli alkava
Lohtajassa 31 p:nä, ja tuli Kihlmaninkin seurata häntä. Kuitenkin
saisi tämä ("n.b. omalla kustannuksellaan") jo ennen lähteä
liikkeelle, voidakseen siten vapaasti viettää joitakuita päiviä
sukulaistensa ja ystäviensä parissa. Sen johdosta Kihlman kirjoitti
äidilleen, että hän 19 p:nä elok. toivoi saapuvansa Kruununkylään,
sitä ennen käytyään Ylihärmässä ottamassa Hannan mukaansa.
Niin sitte tapahtuikin, mitä Kihlmaniin tulee, mutta eräästä
Bergenheimin kirjeestä (21/8) päättäen jäi itse tarkastusmatka
tekemättä; Turussa oli näet ruvettu pelkäämään, että viholliset
hyökkäisivät sinne elokuun lopulla, eikä arkkipiispa tahtonut silloin
matkustaa pois. Siitä johtui, että Kihlmanin virkistysmatka tuli
kestämään koko syyskuunkin. Enimmän ajan näyttää hän oleskelleen
Kruununkylässä s.o. 17 p:ään syysk., jolloin hän äitinsä ja muun
perheen seurassa matkusti Ylihärmään. Täältä hän sitte sunnuntaina
24 p:nä, neiti S. Nordenkraftin seurassa, lähti etelään päin. Ensi
yöksi he poikkesivat Marielundiin, missä heidän rajuilman vuoksi
täytyi viipyä tiistaiaamuun asti. Tästä merkillisestä vierailusta
Kihlman mainitsee äidilleen ainoastaan, että "ukko kestitsi meitä
kuvauksilla kärsimyksistään ja vainoistaan"; mutta Emma Riskalle hän
kirjoittaa laajemmin: "Saimme siis uudistaa tuttavuuttamme Malmbergin
kanssa. Hän on täysin näköisensä: sama karkea ja epäpuhdas henki,
joka rakastaa puhua synnistä, perkeleestä ja helvetistä, sama viekas
ja teeskennelty olemus yksinkertaisen vietteleminen päämääränä;
sama antikristillinen perusoppi, että kristinusko ei koskaan tässä
maailmassa pysty voittamaan syntiä, minkä opin Malmberg naiivisti
julkilausui tähän tapaan: 'Kristus on tullut hankkiakseen (att
beställa sig) seurakunnan, joka on puhdas ja tahraton, jossa ei
ole pilkkua eikä ryppyä, mutta ei hän koskaan ole saanut semmoista
seurakuntaa eikä hän koskaan ole sitä saava.' Malmbergin kanssa on
turhaa puhua, sillä hän vakuuttaa jo edeltäkäsin, ettei hän poikkea
tieltään, vaikka tahdottaisiin hakata hänet tuhansiin palasiin.
Erosimme senvuoksi niinkuin näytti tyytyväisinä, että pääsimme
toisistamme." --
Jätettyään neiti Nordenkraftin Alavuden pappilaan, josta hänen
oli jatkettava Keuruulle (Bergrothille), Kihlman 28 p:nä saapui
Messukylään, Antero Ingmanin luokse. Ingman oli vaikeanlaisen
hermotaudin tähden alkupuolen vuotta ollut virkavapaa ja ensin
Helsingissä ja myöhemmin Pietarsaaressa nauttinut lääkärinhoitoa,
mutta heinäkuun alusta toiminut armovuodensaarnaajana Messukylässä.
Täällä hänellä oli aikaa lukutöihin ja rauhaa, jota hän suuresti
kaipasi raskaitten kokemustensa jälkeen Alahärmässä, mistä hänelle
oli tullut järkyttävän äkillinen lähtö. Kesäkuun 29 p:nä näet eräs
uskollinen kansannainen ilmoitti hänelle, että kolme nuorukaista,
hänen entisiä rippikoululapsiaan, oli väijyksissä läheisessä
metsässä, missä hänellä oli tapana säännöllisesti kävellä, ja oli
heidän tarkoituksensa ampua hänet. Pojat olivat silmittömästi
suuttuneet siitä, että Ingman saarnatuolista ankarasti nuhdellessaan
heitä pahennusta aikaansaaneesta epäjärjestyksestä oli maininnut
heidät nimeltä. Onneksi Ingman (syystä että Essen oli tullut hänen
luokseen) ei sinä päivänä mennytkään kävelemään, mutta silloin
hurjimukset päättivät yöllä murtautua hänen kotiinsa ja surmata hänet
hänen vuoteessaan. Estääkseen kauheaa rikosta Ingman ei keksinyt
muuta neuvoa kuin viipymättä karata pois paikkakunnalta s.o.,
jättäen sairaan vaimonsa ja muun perheensä, matkustaa suoraa päätä
Messukylään. "Minä itkin katkerasti, kun minun siten täytyi erota
entisestä seurakunnastani, mutta ei se auttanut: minun _täytyi_
lähteä. Paljon, paljon olen kärsinyt Alahärmässä."
Nämä viimeiset sanat viittaavat siihen katkeruuteen, jolla Malmbergin
herännäispuolue oli kohdellut häntä samoin kuin muita pappeja,
jotka olivat siitä luopuneet. Ettei hän uudessakaan paikassa siinä
kohden päässyt lepoon on luonnollista. -- "'Körttiläiset' väittävät
minua harhauskoiseksi", hän kirjoittaa, "mutta 'kläninkikristityt',
moniaat hiljaiset ja hurskaat ihmiset, jotka raamatun tunnusmerkkien
mukaan näyttävät elävän Jumalassa, hyväksyvät ja vastaanottavat
[opetukseni]." -- Muutoin Ingman hartaasti koetti perehtyä Beckin
oppiin. Heinäkuun 17-27 p:nä oli hän Kihlmanille kirjoittanut
28 sivua pitkän kirjeen, jossa hän esittää muistutuksiaan Beckiä
vastaan ja valittaen hänen spekulatiivista oppineisuuttaan koettaa
osottaa, että hän ei kaikessa noudata raamattua. Kun vertaa kirjettä
siihen kuvaukseen "Beckin teologisesta luonteesta", [J. Tob. Becks
Theologiska karakter, tecknad af _Anders Wilh. Ingman_, liite
tekijän julkaisuun: Sjutton kristliga tal af J. T. Beck.] jonka
Ingman julkaisi 1866, huomaa kuitenkin muistutusten pääasiassa
johtuneen siitä, että hän ei vielä tarpeeksi tuntenut saksalaista
jumaluusoppinutta. Kirjeissään hän siitä huolimatta sanoo suuresti
kunnioittavansa häntä ja asettavansa hänet kaikkien saksalaisten
teologien edelle. Ja myöhemmin (20/10) hän kirjoittaa: "Nykyään
olen tutkinut Beckin Lehrwissenchaftia. Siitä kirjasta opin enemmän
teologiaa ja eksegetiikkaa kuin kaikista muista apulähteistäni
yhteensä. Viikon päästä ryhdyn heprealaiskirjeen eksegetiikkaan ja
Beckin etiikkaan muistiinpanojesi mukaan. Mutta etkö tahdo lähettää
minulle jatkoa. Haluaisin suuresti lähemmin perehtyä niihin kohtiin
omantunnon opista, jotka viimeksi täällä ollessasi luit minulle."
Tästä näemme mikä oli Kihlmanin ja Ingmanin puheenaineena
Messukylässä ja myöskin, miten edellinen huomasi totuuden
julistuksensa vähitellen itävän. Myöhemmissä kirjeissä Ingman sanoo
muuttaneensa saarnatapaansa, ja toivoi hän että Kihlman joskus
kuulisi hänen saarnaavan.
Palattuaan Turkuun Kihlman jälleen tunsi yksinäisyyden painoa:
"Hannasta on minun yhä vaikeampi erota: hän muistutti minua
hankkimaan oman kodin. Mutta sen toiveet ovat nykyään pienet."
Kuitenkaan hän ei tahtonut antautua synkkyyteen. -- Hänen
poissaollessaan oli hänen kirjastonsa ollut maalla, mutta oli
se jo tuotu takaisin, koska vihollista ei enää peljätty. Sitä
kurjemmat kuuluivat olot olevan Ahvenanmaalla. "Siellä sanotaan
talonpoikaisvallan hallitsevan. Ei tahdota mitään tietää esivallasta
ja veronmaksuista ei kruunulle enemmän kuin papistolle. Semmoiseen
laittomuuteen ovat vihollisen kuvittelut houkutelleet. Eletään hetken
elämää ajattelematta kerran tulevan tilinteon päivää. Kun linnoitus
luovutettiin, kuuluu vihollinen jättäneen venäläisen jauhovaraston
kansan ryöstettäväksi, ja oli siinä syntynyt semmoinen kahakka
jakavien kesken, että usea ihmishenki tuhottiin. Varmaa on, että
moni, kenties useimmatkin ovat tyytymättömiä tähän laittomuuteen,
mutta pahuus on aina oikeamielisyyttä rohkeampi."
Vuoden viime kuukausilta ei ole mitään merkillisempää mainittavana,
vaan näyttää Kihlman saaneen jotenkin häiritsemättä jatkaa lukujaan.
Kirjeessä äidille Marraskuun 9 p:ltä hän mainitsee, että saksankielen
opettajavirka Vaasan lukiossa oli tullut avonaiseksi, kun toht.
O. Rancken oli nimitetty historian lehtoriksi, ja kysyy mitä äiti
sanoisi, jos hän hakisi sitä. Äiti myöntää, että virka olisi
mukava pojan heikolle terveydelle, että loma-aikojen vapaus olisi
suuri etu ja että palkkakin, vaikka tuskin 200 ruplaa suurempi,
olisi jotakin verrattuna nykyiseen; mutta enemmän kuin nämä seikat
yhteensä vaikutti kai sekä äitiin että poikaan ajatus, että virka
tuottaisi onnellisen muutoksen jälkimäisen yksityiseen elämään.
Turusta, johon hän ei voinut kotiutua, hän pääsisi takaisin
Pohjanmaalle, nimittäin Pietarsaareen (missä lukio oli Vaasan palon
jälkeen), lähelle Kruununkylää, ja siellä hän voisi järjestää kodin
Hannallensakin. Kun sittemmin arkkipiispakin, joka kyllä mielellään
olisi edelleenkin pitänyt Kihlmania apulaisenaan, mutta toiselta
puolen ei tahtonut estää häntä saamasta taloudellisesti edullisempaa
tointa, oli neuvonut häntä hakemaan virkaa, hän lopulta ratkaisikin
asian myönteiseen suuntaan. Sanomattakin ymmärretään, ettei Kihlman
ruvetessaan saksankielen opettajaksi mitenkään ajatellut luopua
teologisista harrastuksistaan; päinvastoin toivoi hän tulevansa
semmoiseen asemaan, että hän entistä vapaammin saattaisi käyttää
joutoaikaansa jatkaaksensa opintojaan. -- Jouluaaton Kihlman vietti
lehtori Renvallin perheessä; Bergenheimkin kävi itse kutsumassa
häntä luokseen samaksi illaksi, mutta oli hän jo silloin lupautunut
Renvallille.
* * * * *
Ennenkuin kertomuksemme siirtyy uuteen vuoteen, on hetkinen
viivyttävä Kihlmanin kirjeenvaihdossa v:lta 1854. Siitä näkee, että
melkoinen osa aikaa kului hänen ystäviensä ja tuttaviensa asioiden
ajamiseen ja vastauskirjeiden laatimiseen heille. Tähän aikaan,
jolloin ei vielä ollut olemassa asioimistoja, turvattiin näet,
milloin tarvittiin edustajaa vieraalla paikkakunnalla, tuttavien
apuun, ja jos kukaan sai Kihlman kokea mitä merkitsi nuorelle
papille olla Turussa-asuja sekä läheisessä asemassa arkkipiispaan
ja tuomiokapituliin. Jos kyseessä oli ainoastaan viranhakemuksen
sisään jättäminen oikealla ajalla, niin oli se yksinkertainen ja
helppo asia; mutta monesti vaadittiin vaikeampia. Milloin tuli
edeltäpäin tiedustella mitä "apparanseja" toisella tai toisella
hakijalla saattoi olla ja sitten ratkaista kannattiko jättää
hakemuskirjat viranomaisille vai eikö, milloin koettaa jossakin
asiassa vaikuttaa arkkipiispaan siihen tai siihen suuntaan. Vaikkei
Kihlmanilta suorastaan pyydettykään mitään, joka olisi ollut
hänen omalletunnolleen loukkaavaa, on kuitenkin ymmärrettävissä,
että mainitunlaiset tehtävät olivat hänelle vastenmielisiä.
Suhteessaan arkkipiispaan hän oli hyvin arkatuntoinen, ja mitä
ystävällisempi korkea esimies oli häntä kohtaan, sitä enemmän hän
pelkäsi väärinkäyttää hänen luottamustaan. Yleensä hän kokonaan
vältti tuttaviensa arvostelemista, rajoittuen siihen että vastasi
omantuntonsa mukaan milloin hänen mieltään kysyttiin. Kumminkin näkyy
hänen kirjeenvaihdostaan äidin kanssa, että häntä kotiseuduilla
aivan viattomasti syytettiin eräiden pappien virkamääräyksistä. Jos
kirjeet hänen tuttavilleen olisivat säilyneet, näkisimme epäilemättä,
että hän kerran ja toisenkin kieltäytyi "tiedustelemasta" ja
"vaikuttamasta" mitä pyydetty oli.
Toisista kirjeistä saamme tietää, ettei Ingman lainkaan ollut
ainoa, joka tahtoi oppia tuntemaan Beckiä. Hän oli kyllä ainoa,
joka ystävänsä kautta (alussa v. 1855) tilasi _kaikki_ Tübingenin
professorin teokset, mutta Frans Bergrothin, hänen rouvansa Hilda
Bergrothin ja neiti S. Nordenkraftin, K. Nauklerin, A. Törnuddin,
L. Stenbäckin, C. G. von Essenin y.m. huomaamme mielenkiinnolla
tutustuneen Kihlmanin ruotsintamiin Beckin saarnoihin, luentoihin
taikka osiin hänen teoksistaan. Joko he toivovat saavansa vielä pitää
lainaamansa käsikirjoituksen paremmin syventyäkseen siihen taikka
pyytävät lisää, uutta. Ainoastaan Favorinin ja Kihlmanin kirjeistä
näkyy, että heidän välillään oli ilmaantunut erimielisyyttä jostakin
Beckin opin kohdasta. Siitä kai he keskustelivat, kun Kihlman
elokuulla matkustaessaan Pohjanmaalle oli yhden päivän ystävänsä
luona (Kuorevedellä). -- Essen valittaa, että häneltä puuttuu aikaa
lukemiseen. "Toisinaan tuntuu minusta onnettomuudelta, että lähdit
Saksaan ja toit sieltä uudet aatteet(!)". Eikä hän kuitenkaan
voinut jättää niitä siksensä. "Minussa on tarve tunkeutua niiden
tuntemiseen." Mutta miten tehdä ilman vapautta ja hiljaisuutta.
Onnettominta oli, että hänen piti saarnata ja opettaa toisia
ennenkuin itse oli päässyt selvyyteen, totuuteen käsiksi. Myöhemmin
hän kirjoittaa: "Mitä enemmän olen alkanut saarnoissani menetellä
raamattua selitellen, sitä enemmän vieroitan kuulijani luotani.
Mutta niin usein kun varmaan tiedän oikein esittäneeni Jumalan
sanaa, olen levollisempi kuin ennen, jolloin kaikki kuulijani
hyväksyivät kyhäelmiäni (krior)." -- Paljon hän kärsi hajaannnuksesta
seurakunnassaan, niinkuin seuraavista otteista näkyy: "Sokeuden
tuomio on jo langennut näiden ihmisten yli. Ja suurin askelin he
näyttävät edistyvän urallaan -- päällikkö etupäässä. Hän on aina yhä
innokas saamaan proselyyttejä ja kalastamaan sameassa vedessä. Minä
taasen olen pitänyt velvollisuutenani ainoastaan hoitaa virkaani
lainmukaisesti ja muuten elää hiljaisesti. Olen tahtonut välttää
käännytyspuuhan ja puolueellisuuden näköäkin. Mutta seuraus siitä
on, että hän kiihkollaan ja rohkeudellaan, lähettiläittensä kautta,
milloin hänellä itsellään ei ole aikaa, voittaa yhä enemmän alaa.
Teenkö oikein ollessani hiljaa? Hän panettelee minua voimansa takaa,
enkä minä koskaan puhu hänestä. Siten kansan viha minua kohtaan
kasvaa kasvamistaan, eikä minun puoleltani ole vastapainoa. Heidän
luottamuksensa häneen kasvaa samassa määrässä kuin epäluottamus
minuun. Hän saarnaa jotenkin puhtaasti luterilaisen dogmatiikan
mukaan ensimäiset askeleet, mutta edemmäs hän ei mene. Ja kun minä
käyn edemmäs ja huomautan niistä Jumalan sanoista, jotka puhuvat
pyhityksestä, edistyksestä j.n.e., niin on se farisealaisuutta y.m.
Viime sunnuntaina, 2:na rukouspäivänä, halusin kuulla, kuinka hän
selittää ihanan tekstin Efes. 3, 14-19, joka on aivan vastoin hänen
oppiansa. Mutta miten kävi? Hän luki tekstin, otti aineen, jolla
ei ollut mitään yhteyttä sen kanssa, eikä sanonut sanaakaan koko
tekstistä. Niin pääsi hän siitä loukkauskivestä -- ja piti sentään
kelpo saarnan (Nohrborgin 19:nä sunnuntaina -- mutatis mutandis)."
-- -- -- "Nyt juuri oli minulla suora keskustelu muutamien etevimpien
malmbergiläisten kanssa. He ovat auttamattomasti paatuneet -- niin,
uskomattomasti. [Maisteri A.] Forsnäskin, joka oli saapuvilla,
kauhistui ja oli ihmeissään. Luullakseni on aika tullut pyyhkäistä
pöly jaloistaan ja lähteä tiehensä täältä." --
On todella vahinko, että Kihlmanin vastakirjeet eivät ole säilyneet,
vaikka voimmekin pitää varmana, että hän Beckin neuvon mukaan kehotti
Esseniä yhä vain "olemaan hiljaa" s.o. välttämään taistelua.
* * * * *
Uuden vuoden 1855 ensi kuukausina Kihlman sanoo arkkipiispan osanneen
antaa hänelle niin paljon tehtäviä, että hän joutui pois tavallisesta
elämänjärjestyksestään. Mitä laatua nämä tehtävät olivat, siitä hän
ei anna lähempiä tietoja, mutta sittenkin voimme päättää, että ne
enimmäkseen olivat kirjallista laatua. Siten lienee varmaa, että
Kihlman vuoden vaihteella on kirjoittanut sangen laajaperäiset
muistutuksensa toht. C. Jos. Estlanderin kirkkokäsikirja-ehdotukseen.
[Käsikirjoitus, "Anmärkningar till Handboks Förslaget", käsittää 53
kokoarkin sivua Kihlmanin ylen taajaa käsialaa.] Tarkastus taikka
oikeammin tutkimus on vienyt paljon aikaa, sillä muistutukset
eivät koske ainoastaan vähäpätöisempiä yksityiskohtia eivätkä
rajoitu osoittamaan, missä määrin ehdotus on yhtäpitävä toimikunnan
pöytäkirjan kanssa, vaan on Kihlman perinpohjin selvittänyt erinäisiä
peruskysymyksiä, niinkuin esim. lapsenkasteen- ja konfirmatio-opin
synnyn, tarkoituksen ja pätevyyden raamatun ja tunnustuskirjojen
kannalta. Mitä tulee asiantuntemukseen ja ehdottomaan
totuudenetsintään, on tämä kirjoitus tavallaan pidettävä Kihlmanin
ulkomaanmatkan hedelmänä ja usein siinä suorastaan viitataankin
seikkoihin, joihin hän joko Ruotsissa taikka Etelä-Saksassa oli
tutustunut. Kumminkaan emme katso aineeseemme kuuluvan tarkemmin
selostaa sitä taikka tutkia missä määrin se on voinut vaikuttaa
kirkkokäsikirjamme lopulliseen muodostukseen.
Muutamista muista kirjallisista puuhista saamme vihiä Ingmanin ja
Kihlmanin kirjeenvaihdosta. Kun Ingman kesällä 1853 oli parannuksilla
Turun kylpylaitoksessa, pyysi arkkipiispa häntä tarkastamaan
suomalaisia aapiskirjoja ja antamaan niistä lausunnon. Tämän
lausunnon hän antoikin Kihlmanille osoittamassaan kirjeessä 24
p:ltä marrask. 1854. Tarkastus koski ensi kädessä Otto Tandefeltin
"Kuva-aapelusta", mutta sen ohella myöskin Frenckellin Turussa
julkaisemaa ja n.s. viipurilaista aapista, ja oli sen tulos, että
kaikki kolme, osaksi kielen osaksi sisällyksen vuoksi, olivat
vähemmän tyydyttäviä, ja olivat sentähden Ingman ja (Tampereen
tehtaansaarnaaja) Berndt Bergroth yhdessä laatineet uuden, suuresti
muutetun laitoksen ensinmainittua. Uusi aapinen oli Turussa
tarkastettava, ja näyttää Kihlman sen ja Ingmanin lausunnon
johdosta asettaneen kysymyksenalaiseksi, oliko ensimäinen oppikirja
lukutaidossa välttämättömästi myöskin oleva ensimäinen oppikirja
kristinuskossa. Pitkässä kirjeessä 28 p:ltä jouluk. Ingman näet
puolustaa noudattamiaan perusjohteita, jotka siinä olivat yhtäpitäviä
entisten aapistentekijäin mielipiteitten kanssa, että aapiskirja on
oleva kristillinen oppikirja, jopa siteeraa kirkkoisä Irenaeusta,
joka sanoo, että Herra Jesus on ollut pieni lapsi, jotta meidän
lapsemme Hänen kauttansa pyhitettäisiin ja uudestasyntyisivät.
[Ingmanin ja Bergrothin aapiskirja ilmestyi nimellä: _Kuva-Aapinen_
G. Nordensvanin kustannuksella Hämeenlinnassa 1855. Tietysti tekijäin
nimiä ei mainita. Myöhemmin on samasta kirjasesta ilmestynyt kymmeniä
painoksia G. W. Wilénin ja Kumpp:n kustantamina Turussa.]
Mutta Ingmanin jälkimäinen kirje sisältää pari muutakin
kirkolliskirjallista asiaa. Juuri tähän samaan aikaan oli arkkipiispa
kiertokirjeellä kehottanut papistoa antamaan lausuntonsa kysymykseen
tulleesta suomalaisen raamatun oikeinkirjoituksen korjauksesta tai
uudistuksesta. Samalla kun Ingman ehdottomasti kannattaa sitä, hän
lämpimästi puoltaa, että samassa myöskin itse kieltä oikaistaisiin,
niin että ilmeiset kielivirheet ja epäjohdonmukaisuudet
poistettaisiin. Esitettyään sarjan virheitä ja niiden oikaisuja hän
jatkaa: "Pyydän siis, että Sinä viet Herra Arkkipiispalle tämän
hurskaan toivoni, että hän -- jos mahdollista on -- kiertokirjeellä
vielä kehottaisi arkkihiippakunnan papistoa, yhdessä lausuntonsa
kanssa ortografisesta uudistuksesta, _myöskin_ lausumaan mielensä
kielen korjauksesta. Tämä pyyntöni saattaa kyllä korkeasta
Esimiehestä näyttää liian rohkealta, jopa, niinkuin sanotaan,
tungettelevaiselta (påflugen), itsekin häpeän tätä kirjoittaessani;
mutta suotakoon se kuitenkin anteeksi -- se on sittenkin johtunut
mitä lämpimimmästä pieteetistä, rakkaudesta Suomen komeaan ja
arvokkaaseen kieleen, jonka tahtoisin tavata myöskin kaikkein
pyhimmässä kirjassamme -- suomalaisessa Raamatussa. Minä tunnen mitä
syvästi juurtuneita ennakkoluuloja näitäkin uudistuksia vastaan on
tavattavissa useissa sangen kunnioitettavissa virkaveljissä, minä
tiedän, että he leimaavat kerettiläisyydeksi kirjaimenkin muuttamisen
nykyisessä raamatussa, mutta heidän ajattelemattomien anateemojensa
pitäisi herjetä lukuisien virkaveljien viisaitten ja perusteellisten
lausuntojen edessä, jotka näistä isänmaallisista kysymyksistä
annetaan tarkastuskomitealle." -- Lopuksi Ingman huomauttaa, että
papisto, kun se joku aika ennen oli vastustanut Geitlinin ja
Akianderin vaatimia kielellisiä korjauksia, oli johtunut siihen
"väärinkäsityksestä: _peljättiin_ että kyseessä oli uudenaikaisia
_fennomaanisia_ parannuksia -- hinc illae lacrymae".
Mitä Kihlman teki asian hyväksi, jota Ingman niin innokkaasti puolsi,
on tietymätöntä, mutta varmaan hän vilpittömästi puhui sen puolesta,
ja tunnettu on, että ennen pitkää Ingman itse sai suorittaakseen
ehdottamansa korjaustyön. [_Ar(thur) H(jelt)_, Anders Vilhelm Ingman
raamatun kääntäjänä. Kyrönmaa I, siv. 58 ss.]
Kolmas asia samassa kirjeessä oli tämä: -- Sodan ja luultavasti
erittäinkin ylempänä mainittujen tapausten johdosta Ahvenanmaalla
oli arkkipiispa antanut Ingmanin tehtäväksi kirjoittaa lentokirjasen
kristillisten alamaisten suhteesta lailliseen esivaltaansa. Vaikka
Ingman oli hämmästynyt tehtävästä, lupasi hän kuitenkin koettaa,
samalla vakuuttaen, että hän ei panisi pahaksi, joskin hänen
kirjasensa huomattaisiin kelvottomaksi. Arkkipiispan toivomuksen
mukaan oli se oleva valmis tammikuun keskivaiheilla, mutta vasta
saman kuun 24 p:nä Ingman lähetti käsikirjoituksen Kihlmanille.
Tekijä oli luullut parhaiten suoriutuvansa tehtävästä selittämällä
raamatunlauseet 1 Piet. 2: 13-17 vv., mutta hänen kirjelmänsä
herätti epäilyksiä, ja varsinkin Kihlman katsoi paraaksi, että
se jäisi julkaisematta. Arvostelun syyt nähdään seuraavasta
kirjeotteesta (29/5 1855):
"Mitä kirjoitukseesi tulee, en ole voinut muuttaa mielipidettäni
siitä. Sillä on monta hyvää puolta, useita kauniita kohtia, jotka
hyvin ansaitsevat tulla luetuiksi ja mieleen pannuiksi, mutta yleensä
se kaipaa korjausta. Olen varma, että Sinulla itselläsikin ehkä nyt
jo ja varsinkin vuoden päästä olisi koko joukko muistutettavaa.
Olisi vahinko, jos vähemmin onnistunut peittäisi varjoon mitä
siinä on hyvää. Tähän yleiseen arvosteluun nähden on Renvallkin
samaa mieltä. Pääsyyt tähän mielipiteeseen ovat: l:ksi ettei
ankarasti johdonmukainen ajatus kannata mielenkiintoa. On kuin
tekijä toisinaan lämpimän tunteensa viehättämänä olisi menettänyt
oikean päämääränsä. Kun nyt kirjoitus esipuheen kautta myöskin
olisi tullut riitakirjoitukseksi, [F. G. Hedberg oli samana
vuonna ja sen jälkeen kun Ingman jo oli kirjelmänsä kirjoittanut
julkaissut valtiollisen lentokirjasen, jota tämä ei hyväksynyt
ja jonka epäpätevyyden hän luuli oman kirjasensa todistavan,
mutta ei siinä kyllä: 'Myöskin tahdoin tällä, kenties viimeisellä
kirjoituksellani tunnustaa _evankeliumin_ käsittämisessä olennaisesti
eroavani hedbergiläisyydestä, johon nyt tahdotaan minua lukea.
Hedbergiläiset levittelevät täytenä totena, että minä Hedbergin
edessä olen peruuttanut oppini -- mutta tämä selitys todistaisi
_kaikkien silmissä_ kaikkea muuta.' (Kirje Kihlmanille 16/4 1855).]
niin olisi päämäärä vielä enemmän hämärtynyt. Toiselta puolen olisi
vaikea huomata, että tekijän tarkoitus on ollut kirjoittaa Hedbergiä
vastaan, mutta toiselta puolen tekisi tekijän vakuutus, että niin
on laita, että lukijan katseen täytyisi kääntyä kahteen suuntaan
ja siten tulisi varsinainen päämäärä kärsimään. 2:ksi esiintyy
kristinusko kirjoituksesi mukaan melkein täysin välinpitämättömänä
valtiolliseen nähden. Sitähän juuri Snellmankin väittää [Viittaus J.
V. Snellmanin arvosteluun L. Stenbäckin professorinväitöskirjasta
Litteraturbladetin maaliskuunvihkossa 1855. Essen antautui sen
johdosta pitkään väittelyyn Snellmanin kanssa, ja kirjeistä näkyy,
että Kihlman ja Essen keskenään paljon keskustelivat aineesta. Myös
Volmar Renvall (jossakin Turun lehdessä?) kirjoitti Snellmania
vastaan. Ingman luuli kirjoituksen olevan Kihlmanilta, mutta tämä
sanoo vain puhuneensa asiasta Renvallin kanssa.], ja todella se
_näyttääkin_ olevan aivan totta, mutta lähemmin tarkastaessa
lienee asia kumminkin toisin. Koska kristinuskon päämäärä on
pyhittäen läpitunkea kaikki maalliset olot, ja valtio on yksi
tärkeimpiä luonnollisia olosuhteita maan päällä, olen sitä mieltä,
että kristinuskon ei pitäisi voida olla välinpitämätön niin
tärkeään seikkaan nähden. 3:ksi on minussa herännyt epäilyksiä
itse perusaatetta kohtaan, että kristityn on oltava täydellisesti
passiivinen, kun hänelle tehdään vääryyttä. Tuleeko hänen kärsiä
_kaikki?_ Eikö ole olemassa rajaa, jolla vastarinta on oikeutettu?
Kuinka on sveitsiläisten vapaustaistelu arvosteltava kristilliseltä
näkökannalta? kuinka alankomaalaisten? -- Historia on esittänyt
nämä taistelut oikeutettuina, ja runous on levittänyt niiden yli
hurmaavan väriloisteen. Muistettakoon Wilhelm Tell! Olisiko hänen
pitänyt kumartaa hattua? Olisiko Baumgartenin pitänyt antaa voudin
raiskata vaimonsa? Tuleeko kristityn menetellä samalla tavoin,
jos valalla vahvistetut sitoumukset rikotaan tai pidetään pyhinä?
Nämät ja toisia samanlaisia kysymyksiä on minussa syntynyt, enkä
ole voinut tyydyttävästi vastata niihin. Jos olet täysin vakuutettu
esittämästäsi mielipiteestä, niin tämä kirjasen painattamisen
kolmas este katoaisi." -- Kun Kihlman näistä syistä vastustaa
painatusta, hän lopuksi vielä huomauttaa, miten vaikea on käsitellä
arkaluontoista ainetta ja miten helposti joutuu hiipivän arvostelun
alaiseksi. "En tiedä, pelottaako minua ihmispelko. Mutta olen kuullut
niin monta soimaavaa arvostelua Hedbergista, etten tahtoisi kuulla
semmoista henkilöstä, joka on minua niin lähellä kuin Sinä. Ennen
arkkipiispan lähtöä Helsinkiin lausuin, kun minulta sitä kysyttiin,
etten mielelläni julkaisisi kirjoitustasi. Hän ei pitänyt siitä, vaan
sanoi: 'Kyllä on mukavinta panna kädet ristiin ja odottaa asioiden
kehitystä. Mutta sen, joka voisi tehdä jotain hyvää, ei pitäisi olla
mitään tekemättä'." --
Kun vertaa niitä viittauksia kristinuskon ja valtiollisen
elämän keskinäiseen suhteeseen, jotka ilmaantuvat yllä olevassa
arvostelussa, siihen mitä Kihlman 1848 (ks. ylemp.) kirjoitti
N. L. Arppelle, täytyy tunnustaa, että hänen kristillinen
elämänkäsityksensä oli merkillisesti laajentunut ja syventynyt.
Kumminkaan ei ole sillä sanottu, että hän tässäkin olisi Beckin
vaikutuksen alainen; päin vastoin saanee pitää tätä todistuksena
hänen itsenäisyydestään. Ei hän ainakaan missään mainitse, että Beck
olisi esimerkillään tai sanoillaan ohjannut häntä valtiolliseen tai
yhteiskunnalliseen toimintaan. -- Mitä Ingmanin kirjaseen tulee,
ilmestyi se vihdoin 1856, jolloin sota päättyi ja kysymys lakkasi
olemasta polttava. Sen vuoksi kai nimi onkin niin vähän silmiin
pistävä kuin mahdollista ("1 Petr. 2: 13-17 vv. förklarade af And.
Wilh. Ingman"), ja on tekijä itse kustantanut 22-sivuisen vihkosen.
Jollemme erehdy on Kihlman kirjoittanut uuden esipuheen (josta
viittaus Hedbergiin on jätetty pois) ja myöskin korjannut itse
esitystä. [Ks. Aika 1915, helmikuun vihko.]
* * * * *
Helmikuun 22 p:nä lähti arkkipiispa lehtori Eurénin, notaari
Rindellin ja Kihlmanin seuraamana Ahvenanmaalle tarkastusmatkalle,
jonka, suunnitelman mukaan, piti kestää maaliskuun 20 p:ään, mutta
joka todellisuudessa päättyi niin varhain, että jo 16 p:nä jälleen
oltiin Turussa. Syynä suunnitelman supistamiseen oli keisari
Nikolai I:sen kuolema, joka tapahtui maaliskuun 2 p:nä ja josta
tieto saavutti arkkipiispan Saltvikissa 9 p:nä. Äidilleen Kihlman
kirjoittaa, että hänestä tuntui kuin olisi hän ollut mukana kolmen
viikon kemuissa, niin ylenpalttisesti oli arkkipiispaa ja hänen
seuruettaan kestitty. Turussa sanottiinkin, että Kihlman oli lihonut
matkalla, mutta toiselta puolen hän väittää, että tarkastajat
olivat olleet hyvin ahkeria. Joka päivä oltiin kirkossa k:lo 9:stä
k:lo 3:een tai 4:ään, ja oli Kihlmanin tehtävänä ollut ottaa osaa
seurakunnan lukutaidon ja kristinuskon tuntemuksen tutkimiseen;
matkan lopulla hän Rindellin sairastumisen vuoksi myöskin laati
pöytäkirjan. Vaikka ilmat olivat kylmät, ei hän vilustunut, sillä
arkkipiispan kuomireessä, missä hänellä oli kunnia istua, oli lämmin
ja mukava matkustaa.
Mitään erittäin merkillistä Kihlmanilla ei ollut kerrottavana
matkalta -- ei ainakaan äidilleen; Essenillehän sitä vastoin lähetti
pirteämmän juttelun siitä, mutta valitettavasti on se hävinnyt.
Kauniissa Sundin pappilassa hän oli muistellut entistä Vaasan
koulun rehtoria ja Kihlmanin perheen ystävää J. C. Ebelingiä, joka
siellä oli viettänyt elämänsä viimeiset päivät (1846-47). Vanhoina
tuttavina hän mainitsee Sottungan yksinäisessä saaressa tavanneensa
F. V. Fredrikssonin ja hänen vaimonsa Betty Adlerstjernan, jotka 5
vuoden erakkoelämän jälkeen ikävöivät päästä sieltä pois. Jomalassa
Kihlman tutustui rovasti Chydeniukseen, "komea mies ja suuri
väittelijä", ja Finströmissä rovasti von Knorringiin sekä hänen
puolisoonsa, o.s. vapaaherratar Lybecker. Jälkimäisten luona oli
ollut hyvin yksinkertaista ja porvarillista ja neidit ottivat osaa
talousaskareihin niinkuin muutkin papintyttäret. Sitäpaitsi näyttivät
he suuresti kunnioittavan vanhempiansa. Kihlman viihtyi siellä
hyvin. Viimeinen toimitus oli rovasti Sadelinin luona Hammarlandin
pappilassa, minne kaikki Ahvenanmaan papit oli kutsuttu huhtikuun 14
p:ksi. Siellä papit Kihlmanin sanellessa vannoivat uskollisuudenvalan
Aleksanteri II:lle, jonka jälkeen arkkipiispa m.m. suostui Sadelinin
anomukseen tulla vapautetuksi lääninrovastin toimesta; hänen sijaansa
tuli rovasti Chydenius. Ukko Sadelin -- niinkuin entisestä tiedämme
Kihlmanin äidin muinoinen kosija -- oli tullut vanhaksi, jota paitsi
hän pikkumaisen tarkkuutensa tähden oli joutunut virkaveljiensä,
omien seurakuntalaistensa (he olivat uhanneet ampua hänet) ja kaiken
lopuksi venäläisen hallituksenkin epäsuosioon. Hänen rouvansa, jolle
joku koiransilmä oli antanut liikanimen kuningatar Pomaré (syystä
että oli iholtaan niin tummanruskea ja käytökseltään niin olevinaan),
oli ensin tehnyt Kihlmaniin vähemmän edullisen vaikutuksen,
mutta sittemmin osoittautunut rakastettavaksi. Hänen olotapaansa
kuului ukko vaikuttaneen, hän kun vaati erikoista arvokkaisuutta
puolisoltaan. Molemmat olivat kohdelleet Kihlmania suurella
ystävyydellä.
Viikko sen jälkeen kun arkkipiispa oli palannut Ahvenanmaalta, lähti
hän uudelle tarkastusmatkalle (Ikaalisiin, Kankaanpäähän y.m.),
jolle hän ei kuitenkaan vaatinut Kihlmania tulemaan. "Viidettä
pyörää vaunujen alla", kirjoittaa tämä, "ei suuresti kaivatakaan".
Kihlmanin oli nyt valmistauduttava kokeisiin saksankielen opettajan
virkaa varten, jotka olivat määrätyt huhtikuun 15 p:ksi. Paitsi
häntä olivat venäjän kielen opettaja G. W. Passelberg ja maisteri
Emil Frosterus hakeneet virkaa, mutta ainoastaan jälkimäinen näytti
olevan lukuun otettava kilpailijana. Itse asiassa arvosteltiin
sekä Kihlmanin että Frosteruksen kokeet arvosanalla approbatur
cum laude, mutta sai jälkimäinen 2 ääntä enemmän. Tähän tulokseen
Kihlman ei ollut tyytyväinen, sillä hän arveli olevansa ainakin yhtä
perehtynyt saksankieleen kuin toinenkin. Tahtomatta väittää lehtorien
Heikelin ja Eurénin, jotka olivat asettaneet Frosteruksen hänen
edelleen, äänestäneen vastoin vakaumustaan, ajatteli hän sentään,
että se vastenmielisyys, jonka hän tiesi kummassakin piilevän häntä
kohtaan, oli helposti aiheuttanut päätöksen. Huhtik. 25 p:nä oli
asia lopullisesti ratkaistava, ja vaikka kyllä Frosteruksen paperit
siinä kohden olivat epätäydelliset, että hänellä ei ollut asetusten
vaatimaa saksankielen opettajan todistusta, vaan sen sijaan Vaasan
kuvernöörin, Rechenbergin, suosituskirjoitus, oletti Kihlman, että
tuomiokapitulin enemmistö olisi oleva sen puolella, joka oli saanut
useimmat äänet kokeissa. Siinä mielessä hän edellisenä iltana
kirjoittaa äidilleen: "Siten raukesi tämäkin suunnitelma tyhjiin.
En ole alustakaan ollut erittäin viehättynyt tästä virasta ja sen
vuoksi voin ilman suurempaa mielipahaa luopua siitä." Äidille hän
luulee asian tuskallisemmaksi. "Älä kuitenkaan sure! Olenhan tähänkin
saakka elänyt kuin lintu oksalla ja koska olen menestynyt, menestyn
edelleenkin. -- -- -- Tämä on meidän kesken, ja minulle voi äiti
ilmaista ilonsa ja tuskansa, mutta muille, vieraille: tyyneyttä --
aina tyyneyttä."
Asia päättyi kuitenkin toisin. Frosterus jätettiin mainitusta
muodollisesta syystä kokonaan lukuun ottamatta, ja sitten
äänestettiin Passelbergista ja Kihlmanista. Kun kuudesta äänestäjästä
kolme oli antanut äänensä edelliselle ja kolme jälkimäiselle, tuli
ratkaisu riippumaan seitsemännestä, tuomiorovasti Edmanista. Tämä
äänesti Kihlmania, joka siis sai yhden äänen enemmistön. Valtakirja
hänelle annettiin heinäkuun lopulla.
Ei ainoastaan valitusajan tähden vaan senkin vuoksi, että arkkipiispa
mielellään toivoi hänen mahdollisimman kauan viipyvän Turussa,
Kihlman oleskeli siellä kevät- ja lähes koko kesäkaudenkin.
Hänen toimistaan tällä ajalla on vain hajanaisia tietoja. --
Helluntaipäivänä hän pyynnöstä saarnasi tuomiokirkossa, ja sanoo hän
saarnansa herättäneen ainakin sen verran huomiota, että muutamat sitä
puolustivat ja toiset moittivat. Tämän yhteydessä sopii mainita,
että Kihlman Turussa ollessaan ei pyytänyt saada eikä saanutkaan
kannattajia beckiläiselle suunnalleen. Renvall ja Reuter olivat
nähtävästi ainoat, joille hän antoi Beckin saarnoja y.m. julkaisuja
luettavaksi, ja heidän lämmin ystävyytensä Kihlmaniin perustui juuri
siihen kiitollisuuteen, millä he vastaanottivat tämän ohjauksen
entistä syvempään ja valoisampaan kristinuskoon. Että näin oli
laita näkyy heidän kirjeistään Kihlmanille, kun hän oli muuttanut
Pietarsaareen. -- Viimeisen kerran Kihlman esiintyi julkisesti
Turussa Pipliaseuran vuosijuhlassa 20 p:nä kesäk. Huhtikuun lopulla
palattuansa Pietarista, missä oli käynyt onnittelemassa keisaria, oli
näet arkkipiispa pyytänyt häntä pitämään juhlapuheen.
Juhannusjuhlan Kihlman vietti arkkipiispan vieraana Paraisten
pappilassa ja mainitsee hän almanakassaan, että aattona tanssittiin
ja leikittiin vappuriun ympärillä, poltettiin kokko valkea ja
esitettiin tableaux vivants (kuvaelmia). -- Heinäkuun alussa hän teki
viimeisen tarkastusmatkan arkkipiispan seurassa. Silloin käytiin
näet Tammelassa, kuultiin tutkintoa Mustialassa y.m. -- Viimeiset
viikot hän oli yksin Turussa, käyden kuitenkin heinäkuun lopussa
sanomassa hyvästi arkkipiispalle Paraisissa ja Forssellin perheelle,
joka vietti kesäänsä Kemiössä. Seurustelua tämän perheen kanssa oli
Kihlman näet jatkanut koko Turun ajallaan, ja lienee siitä johtunut
lähempi tuttavuus kuin kirjeistä päättäen voisi luulla. Kerran on
tosin mainittu (äidille nimittäin), että Turussa oli levinnyt huhu,
että Kihlman oli kihloissa jonkun neiti Forssellin kanssa, mutta
samassa sanotaan, että huhu oli perätön. Kumminkin näkee almanakasta,
että tänä kesänä kirjeenvaihto oli alkanut hänen ja neiti Hilda
Forssellin välillä.
Elokuun alussa Kihlman valmistautuu lähtemään ja 8 p:nä, viimeisenä
minkä hän vietti Turussa, hän kirjoittaa Beckille. Lämpimästi
hän kiittää käsikirjoituksista, jotka oli saanut edellisen
vuoden alkupuolella ja jotka olivat tuottaneet hänelle paljon
hyötyä ja totuuden voimaa, mutta sanoo pelkäävänsä, että Beckin
luottamus häneen oli vähentynyt, kun hänen kirjeensä oli jäänyt
ilman vastausta. Edelleen hän mainitsee tänä kesänä -aikoneensa
käydä Tübingenissä, jollei sota olisi estänyt häntä, ja antaa
lopuksi tietoja Turussa-olostaan ja muutostaan Pietarsaareen. Tämä
kirje saapui Tübingeniin 18 p:nä, ja jo 22 p:nä Beck kirjoittaa
vastauksensa. Hän oli erittäin iloinen, että vihdoin, lähes kahden
vuoden päästä, oli saanut tietoja Kihlmanista, sillä koska hän ei
ollut aavistanutkaan että hänen kirjeensä 23 p:ltä marrask. 1853
oli kadonnut, hän ei ymmärtänyt miksi hänet oli jätetty ilman
vastausta. Nyt hän viipymättä riensi vakuuttamaan Kihlmanille, että
hänen luottamuksensa oli muuttumatta, ja että hän piti häntä yhtä
rakkaana kuin ennen. Kirjoittaessaan hän ei vielä ollut täysin
toipunut tuskallisesta taudista, ja sen vuoksi kirje veikin häneltä
kolme päivää ennenkuin hän sai sen valmiiksi. Korvaukseksi siitä,
ettei hän jaksanut kirjoittaa pitempää kirjettä, hän lupasi lähettää
uusia saarnajäljennöksiä, samalla antaen Kihlmanille täyden vallan
julkaista niistä käännöksiä; "jollei se minulle mitään tuotakaan
(vaikken minä perheeni tähden olekaan oikeutettu ylpeästi hylkäämään
sitä: 1 Kor. 7), niin on kuitenkin asia, joka on kyseessä, siitä
hyötyvä". -- Kihlman tuumi näet itse julkaista ruotsinnoksia Beckin
saarnoista, jota paitsi Ingman ja Törnudd olivat suomentaneet niitä
pari kolme.