Paremmin kuin kukaan muu tietää kirjan tekijä itse, että häneltä
puuttuu monta mitä tärkeintä edellytystä Alfred Kihlmanin elämän
kuvaamiseen. Vainaja oli teologi kautta elämänsä, hän oli pedagogi,
hän oli suuria yrityksiä johtava liikemies ja vihdoin valtiomieskin,
jollei varsinaisessa merkityksessä, niin kumminkin monilla
valtiopäivillä hartaasti ja vaikuttavasti ottamalla osaa säätynsä
keskusteluihin ja päätöksiin. Eikä tekijä puolestaan voi sanoa
varta vasten perehtyneensä yhteenkään mainituista toiminta-aloista.
Syystä saattaa siis lukija ihmetellä, miten tekijä on uskaltanut
käydä tehtävään käsiksi, jopa saattaa vaatia selvitystä siitä mitä
päämäärää hän on harrastanut, koska hän ei ole kyennyt täydellä
asiantuntemuksella arvostelemaan kuvattavansa monipuolista
elämäntyötä.
Kuinka oudolta se ensi hetkellä kuuluneekaan, on tekijän
tunnustaminen, että juuri Kihlmanin toiminnan monipuolisuus on
rohkaissut häntä. Kun hän näet on ajatellut, kelle tehtävä olisi
ollut otollisempi, on hänen mieleensä tullut sekä teologeja ja
pedagogeja että liikemiehiä ja myöskin valtiollisessa elämässä
toimineita, jotka kukin alaansa katsoen olisivat olleet pätevämpiä,
mutta ei ketään, jonka asiantuntemus olisi yhtä täydellinen kaikilla
puheena olevilla aloilla. Näin ollen olisi tämä elämänkuvaus jonkun
toisen suorittamana epäilemättä siinä kohden, missä erikoinen
asiantuntemus olisi johtanut kynää, tullut etevämmäksi. Mutta
eikö tällainen etevämmyys samalla olisi merkinnyt yksipuolisuutta
toiseen tai toiseen suuntaan? Eikö, on tekijä itsekseen miettinyt,
kuvauksen tasapuolisuus ole taatumpi, jos hän voimatta ja tahtomatta
erikoisesti syventyä yhteenkään kyseessä olevista toimintahaaroista
koettaa parhaimman mukaan pitää silmällä kutakin, asettaa kunkin
niistä arvoonsa? Ja edelleen, eikö tekijä, jota ei erikoinen
asiantuntemus houkuttele erityisesti huomaamaan toista tai toista
puolta kuvattavassaan, ole sitä vapaampi pyrinnössään tehdä oikeutta
itse persoonallisuudelle, joka on monisuuntaisen elämäntyön alku ja
juuri, _ihmiselle_, jonka luonteenlaadun kehitys ja selvillesaanti
on elämänkuvauksen sisin esine ja päämäärä. Näin on tekijä ajatellut
ja hän on tyytyväinen, jos hän joissakin määrin on saavuttanut
tarkoituksensa, eikä mikään estäne muita vastedes ottamasta
mikä toisen mikä toisen Kihlmanin toimintahaaroista erikoisen,
perinpohjaisemman tutkimuksen alaiseksi.
Kirjan päälähteinä ovat olleet vainajan jälkeenjättämät
muistiinpano-, kirjoitus- ja kirjekokoelmat, ja juuri niiden
perustuksella on tekijä voinut käsittää ja suunnitella tehtäväänsä
mainittuun tapaan. Miten sulkeutunut Kihlman seurustelussa olikaan,
on hän muistiinpanoissaan ja kirjeissään avannut sydämensä ja
visusti säilyttämällä nämä todistuskappaleet tehnyt jälkimaailmalle
mahdolliseksi tutustua siihen rikkaaseen sisälliseen elämään,
joka hänen vielä liikkuessaan meidän keskellämme oli ainoastaan
läheisimpien tuntema, muitten korkeintaan aavistama.
Suullisesti ja kirjallisesti saamistaan perhe- y.m. muistelmista on
tekijä kiitollisuuden velassa varsinkin vainajan vanhimmalle pojalle,
hänen serkulleen, rouva Mathilda Forsgårdille (o. s. Grönvall),
ja lehtorinrouva Lydia Hällforsille (o.s. Bergroth) samoinkuin
erinäisistä tiedonannoista ja ystävällisestä avustuksesta professori
Jaakko Gummerukselle, teol. tohtoreille Lauri Ingmanille ja Erkki
Kailalle, rehtori V. T. Rosenqvistille y.m.
Lisättävä lienee vihdoin, että Alfred Kihlmanin elämää kuvatessa
tekijältä ei suinkaan ole puuttunut mieskohtaisiakaan muistelmia.
Samoin kuin entisyyden muistot ennen ovat saaneet hänen julkaisemaan
sarjan "muoto- ja muistikuvia", ovat lukion ajalta 1862-65 säilyneet
vaikutelmat etevästä, kunnioitetusta opettajasta sekä sittemmin koko
elämän ajan jatkunut ystävällinen suhde vainajaan innostuttaneet
häntä tähänkin työhön. Helsingissä 9 p:nä lokakuuta 1915.
_Tekijä_.