Mieltäkiinnittävää on tutkia missä ja milloin Kalevalan runot ovat
syntyneet, mikä on saanut suomalaiset ne luomaan ja mitä ovat olleet
alkuaan ne Kalevalan sankarit ja salaperäinen Sampo, joihin kaikki
mielikuvitukset ovat saattaneet niin keskittyä, että kansa niistä on
punonut pitkiä yhtäjaksoisia runoja.
Toisessa vihkosessa on selitetty, miten jokainen Kalevalassa tavattava
runo on kokoonpantu monen monituisista eri runoista ja saman runon
toisinnoista. Kun tahdomme päästä selvyyteen Kalevalan runojen aiheiden
alkuperästä, on kokonaan jätettävä painettu Kalevala ja sen Lönnrotin
kokoonpanemat runot ja otettava tutkimuksen alaiseksi runot sellaisina
kuin niitä kansa on laulanut. Jokainen yksityisruno on ollut monen
vaiheen alainen, sitä on jatkellut ja muovaillut monien sukupolvien
mielikuvitus, se on muistitietona kulkeutunut seudusta toiseen,
ennenkuin lopulta joutui runonkerääjäin papereihin ja sitä tietä
pysyväisesti Lönnrotin ja sittemmin tutkijain käytettäväksi.
Mutta mitenkä saattaa tutkija selvitellä yksityisrunojen vaiheita
menneinä aikoina, silloin kuin ne vielä olivat vain kansan muistin
varassa; kirjalliset muistomerkithän eivät kauas taaksepäin ajassa
ylety?
Jo Lönnrot huomasi, että samaa runoa eri paikkakunnilla laulettiin
aivan eri tavalla. Kun myöhemmin on kerätty valtavat määrät toisintoja,
on tultu huomaamaan, että kansa samalla seudulla yleensä laulaa
jotakin runoa samalla lailla. Mitä kauempana muistiinpanopaikat ovat
toisistaan sitä erilaisempia ovat toisinnot. Saattaa aivan asteittain
seurata mitenkä runo piirre piirteeltä muuttuu eri paikkakunnilla.
Usein ei kahden toisistaan etäällä olevan seudun runoja tuntisi
samoiksi, ellei olisi selvillä kaikista välimuodoista. Kun jonkun
seudun runossa vielä tapaa vierasmurteisia sanoja, joita ei monesti ole
edes oikein ymmärretty sekä paikkakunnalle outojen luonnonpaikkojen,
eläinten ja kasvien nimiä, niin voidaan niistä päättää mistä käsin
runo on kuultu. Täytyy olettaa, että runot niinmuodoin ovat levinneet
paikkakunnalta toiseen ja kun tätä runojen kulkua lähemmin tarkastaa,
huomaakin, ettei ajan hammas yleensä niin nopeasti vaikuta runojen
muotoon kuin paikkakunnalta toiseen kulkeutuminen. Mielikuvitukset
ja laulut jäävät kautta sukupolvien perintönä vanhemmilta lapsille,
niinkuin puheenparsikin, eivätkä nopeasti muutu. Mutta niinkuin murre
tulee yhä vieraammaksi, mitä kauemmas kotiseudultasi kuljet, niin
sama runokin vaihtelee. Vieras saattaa kuulemansa käsittää väärin tai
lisätä ennestään tuttuja samaan suuntaan käyviä säkeitä. Tuollaiset
pikkuseikat kuin paikkakunnalla muuten outojen käsitteiden, sanojen ja
itse juonen väärinymmärtäminen siis juuri ovat tärkeitä runon ikää ja
kotiperää tutkittaessa.
Mutta miten runot kulkevat paikkakunnalta toiseen?
Pidoissa ja juhlina, kun väkeä oli koolla, harrastettiin laulua,
sillä olihan laulajille edullista että kuulijoitakin oli. Sellaisissa
tilaisuuksissa saattoivat runoniekat jopa veikaten lyödä kädet kätehen
ja tyhjentää sanaisen arkkunsa koko sisällön. Pitopaikoissa kun oli
koolla naapurikylien väkiä, opittiin siis lähiseutujenkin virsiä.
Aviosiippa otettiin usein myös toisesta kylästä. Tämä tietysti lauloi
oman kylänsä virsiä »värttinätä väätessänsä», joten ne miniän mukana
kotiutuivat. Salokylän asukas saattoi myös kuulla liikekeskuksissa
matkustaessaan uusia tarinoita ja lauluja, joita sitte koetti kotona
uudestaan laulaa. Ellei niitä sana sanalta muistanut, muutti hän
ne tuttuun laulutapaansa, soinnutellen joukkoon muista yhteyksistä
muistamiansa säkeitä.
Kehittynein laulutapa ja suurin rakkaus Kalevalan aiheisiin
kertomarunoihin on ollut Vienan läänin asukkailla. Painetun Kalevalan
runot perustuvat suurimmaksi osaksi heiltä saatuihin toisintoihin.
Kalevalan kertovaisia runoja laulettiin kyllä viime vuosisadalla
vielä kautta koko Vironmaan sekä Inkerissä, missä vain on suomalaista
väestöä, Karjalan kannaksella, Laatokan länsi- ja pohjoisrantamilla,
Suomen Karjalassa, Pohjois-Aunuksessa ja Vienan läänin läntisessä
osassa. Mutta mitä etelämmäksi tuota kertovaisten runojen
varsinaista laulualuetta tulemme Vienan läänistä, sen lyhyemmiksi ja
yksinkertaisemmiksi runot muuttuvat.
Viron ja Inkerin runoissa on lyyrillinen aines rikkaimmin edustettuna.
Lyyrillisiin, tunnelmarunoihin, verrattuna on pitkiä kertovaisia runoja
siellä vähän. Tuohon niin sanoakseni lyyrilliseen katsantokantaan
eteläisellä runoalueella on tietysti omat luonnolliset syynsä.
Siellä viljelee eniten vain naisväki lauluja ja siksipä ne ovat
lyhyenläntiä leikki-, pila-, kosio- ja tunnelmarunoja ja balladeja.
Nämä alueet ovat olleet aateliston — saksalaisen, ruotsalaisen,
liettualaisen, puolalaisen ja venäläisen — temmellyskenttänä. Ei
ollut kuin Suomen Karjalassa ja Vienan läänissä partasuilla uroilla
aikaa miettiä salaperäisiä runoja kotiaskareissa ja metsästys-
sekä kalastusretkillä. Edessä oli jokaisella miehellä orjan työt.
Joukolla raadettaessa pehtorein ruoskan alaisina ei tehnyt mieli
punoa runomuotoon taruja, siihen ei ollut rauhaa ja tuskinpa työn
touhinassa olevista sellaiselle sai kuulijaakaan. Häihin ja juhliin
sopivat niinikään paremmin lyyrilliset sepitelmät. Virolaisen heimon
koillisin osa, Peipusjärven lounaisella rannalla oleva Setumaa, on
ollut rauhallisempi kolkka kuin muut osat eteläisestä laulualueesta.
Räikeät vieraat kulttuurivirtaukset ja olojen muutokset eivät siellä
ole tukahuttaneet hiljaista mietiskelyä ja siellä elääkin senvuoksi
alueen pienuuteen verraten rikas muinaisaikainen runolaulu. Mutta
valitettavasti se on jäänyt eristetyksi, vaikuttamatta Kalevalan
kehitykseen, sillä setukaiset ovat muilta oppineet runoaiheita, mutta
muut eivät ole heillä opissa olleet. Runojen näet on huomattu kulkevan
kultturin mukana, siten että syrjäisten seutujen asukkaat oppivat
lauluja muilta; mutta etäisiltä saloseuduilta eivät runot enää muuanne
leviä. Siksipä oletetaan useimpien runoaiheiden kulkeutuneen sekä
etelästä että Länsi-Suomesta Vienan läänin saloja kohti ja noissa
rauhallisissa erämaissa vasta saavuttaneen korkeimman kehityksensä.
Viron ja Inkerin paimenpoikain laulut, naisten lyyrilliset tunnelmat,
joissa »minä» on kaiken keskustana tai Länsi-Suomesta käsin kuullut
pyhimystarut ja loihtuaiheet liittyvät Vienan Karjalan partasuun
laulajan huulilla kaikki heidän haaveksimiensa sankarien Väinämöisen,
Ilmarisen, Joukahaisen, Kullervon ja Lemminkäisen ja salaperäisen
Sammon kuvauksiin.
Vaikkakin kertovaisia runoja on laulettu vain tuolla kapealla
kaistaleella Virosta Vienan läänin pohjois-osaan saakka, on silti
aiheita, joko suorasanaisia tai runomitallisia voitu saada myöskin
Suomesta, joten koko Suomen suomea puhuva kansa ja virolaiset ovat
olleet mukana Kalevalaa luomassa. Prof. _Kaarle Krohn_ on laajoissa
tutkimuksissaan koettanut tehdä pesäjaon siitä _missä_ käsin eri
_runoaiheet ovat syntyneet_. Hänen tutkimuksiensa mukaan on Länsi-Suomi
antanut lukuisimmat ainekset Kalevalan kertomarunoihin — kokonaista
23 aihetta, niiden joukossa sellaiset kuin Kilpalaulanta, Väinämöisen
ammunta, Verentulva Polvenhaava-runossa, Lemminkäisen Luotolanretki,
Kaukamoisen runo, Sisaren turmelus y.m. Virosta alkuisin on 20 eri
aihetta, m.m. Luomisruno, Iso tammi, Ansiotyöt, Iso härkä, Kultaneidon
taonta ja Kanteleen synty. Inkeriläisten osuus rajoittuu pariin
kertomarunoon ja »pohjoisilla karjalaisalueilla syntyneeksi jää tuskin
ainoatakaan runon alkuluonnosta».
Karjalaisten ansioista Kalevalan runoihin sanoo Krohn m.m.: »Vaikka
he eivät olisikaan mitään muuta tehneet kuin muistissa säilyttäneet
Länsi-Suomesta vähiin jälkiin kadonneita runoja, oltaisiin heille
siitä suuressa kiitollisuuden velassa. Mutta he ovat tehneet paljoa
enemmän. Jos vertaamme virolaisia runoja, vaikkapa vaan lähempiin
länsi-inkeriläisiin, niin havaitsemme helposti, että karjalaisilla
laulajilla on ollut erikoinen runollinen lahja, joka ilmenee sekä runon
piirteiden edelleen kehittämisessä että eri runojen yhdistelemisessä.
Kehittämiskyky saattaa siinä määrin lähetä uuden aiheen luomista, että
toisinaan on vaikea päättää, onko lisäoksa samasta puusta kasvaen
haarautunut vai onko se toisesta puusta ymppäämällä istutettu. — —
Taipumus runojen yhdistelemiseen, jonka tekee mahdolliseksi kaikille
yhteinen runomitta, kuuluu tosin yleensä Suomalais-virolaisen
kansanrunouden ominaisuuksiin. Mutta sen lisäksi edellyttää runojen
järjestäminen varsinaiseksi jaksoksi toimivaa henkilöä, joka tapausten
vaihdellessa pysyy samana. Viron runoilla ei ole muuta yhteistä
henkilöä kuin laulajan oma minuus, joka tosin voi tunnelmansa pukea
yksinkertaiseen kertomukseen itsestänsä, mutta joka subjektiivisena
ja lyyrillisenä ei mitenkään kykene moniosaista eepillistä jaksoa
kannattamaan. Inkerissä sitä vastoin tapaamme, paitsi Neitsyt Maarian
ja Luojan virsien yhdistelyltä, yhtäjaksoisen sarjan Kalervon pojan
seikkoja. Pohjoisilla runoalueilla, varsinaisesti karjalaisilla, saa
runojen kehitys sekä niiden yhdistely vähitellen koko runoaineiston
valtaansa. Runoaineksissa tapahtuu seuloutuminen, sekaantuminen,
sulautuminen ja uudelleen kiteytyminen. Eteläisempien runoalueiden
eepillisistä aiheista ovat toiset jääneet tykkönään käyttämättä,
toisista on otettu ainoastaan erinäisiä kohtia. Enimmät kertovaisista
aiheista ovat liittyneet muutamiin harvoihin päähenkilöihin. Entisten
aiheiden yhteydessä saattaa tapahtua niin täydellinen sulautuminen,
että syntyy ihan uudenveroinen ja samalla kaikkia alkuluomia rikkaampi
juoni. Samoin eri kuvausten kohdistuessa samaan henkilöön voi kehittyä
yhtä eheä, vaan kaikkia alkukuvia täydellisempi luonne.»
Selvitettyään mistä seuduilta runojen kotiperä on etsittävissä asettuu
tutkijan vastattavaksi kysymys, _milloin_ ne ovat _syntyneet_.
_Lönnrot_ itse oli sitä mieltä, että ne olivat alkuisin jo
permalaisvallan ajalta Vienan meren eteläpuolelta. _M.A. Castrén_ piti
niitä miltei ikivanhana perintönä. Hänestä suomalaiset olivat tuoneet
osan runoaiheistaan mukanansa jo uraalialtailaisen suvun alkukodista
Pohjois-Aasiasta. _Aug. Ahlqvist_ väitti Kalevalan runojen syntyneen
n. 1000 vuotta sitte karjalaisten (bjarmien) keskuudessa Vienan meren
rannoilla, muuhun Suomeen oli niistä muka joutunut karjalaisten mailta
vain joku pirstale.
_Julius Krohn_ oli runojen ikään nähden suunnilleen samaa mieltä kuin
Ahlqvist, mutta piti Venäjän Karjalan runoja kehityksen viimeisenä
asteena. Hän sekä A. Borenius (Lähteenkorva) ensimäisinä huomasivat
niiden etelästä käsin kulkeutuneen. Julius Krohn oletti suuren
osan runoista olevan luonnontarustoa sekä lainoja skandinaveilta,
liettualaisilta, ja venäläisiltä.
_Kaarle Krohn_ on tutkimuksissaan siirtänyt runojen synnyn sangen
myöhäisiin aikoihin. Hän sanoo, että »alkuluonnokset läntisillä ja
eteläisillä runoalueilla ovat enimmäkseen syntyneet katolisella
keski-ajalla ja että niiden kehitys itäisillä ja pohjoisilla
runoalueilla on tapahtunut pääasiallisesti uudella ajalla». Siis
Castrénin 6000—10,000 vuotta supistaa nykyinen Krohnin edustama suunta
muutamaan vuosisataan. Pakanallis-aiheisia ovat hänen tutkimustensa
mukaan vain: Väinämöisen ammunta, Kilpalaulanta, Vellamon neidon
onginta, Ohran kylvö, Ison sian runo sekä Sämpsän noudanta. »Mutta
näidenkään alkuperää ei ole välttämättä siirrettävä puhtaasti
pakanalliseen aikaan.»
Historiallisen taustan todistaa Krohn olevan runoilla: Hiiden hirven
hiihdäntä, Ahti Saarelainen, Lemminkäisen Luotolanretki, Kaukamoisen
runo sekä Untamon ja Kalervon pojan runolla, koska »näissä kuvastuvat
kauppasuhteet Vironmaan eli Gottlannin kanssa, ryöstöretket Itämerellä
ja viholliset välit Varsinais-Suomen rannoilla suomalaisten ja
ruotsalaisten välillä». »Suurin vaikutus länsisuomalaiseen runouteen
on kaiketi ollut katolisilla legendoilla (pyhimystaruilla), joihin
Kalevalan kertomarunoista perustuvat: Verentulva Polvenhaava-runossa,
Onni pojan ajelu, Pötöisen pojan Päivölän retki, Kirkon ainepuun
etsintä, Tuonelassa käynti, Luojan laivaretki, Päivän päästö.»
Pakanalliset nimet siis näissä olisivat »painautuneet kristillisen
pohjakuvan päälle».
Kysynet minkälaisista alkukudelmista tutkimus (Krohn) selittää kansamme
luoneen nuo meille tutut ja rakkaaksi käyneet Kalevalan sankarien
hahmot.
Alotamme kertomarunojen suurimmasta sankarista _Väinämöisestä_. Mikael
Agricola sanoo häntä hämäläisten jumalaksi, joka »virdhet tacoi»,
Väinämöistä koskevat runot edellyttävät ensinnäkin sisältönsä puolesta,
että hän on kansan mielikuvituksissa elänyt veden toimivana jumalana.
Väinämöisen kertosanana käytetään Suvantolaista ja itse Väinä-sanan
oletetaan merkitsevän salmea.
Runossa Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannasta esiintyy
monta piirrettä, joiden on katsottu todistavan Väinämöisen olevan
vedenjumalan. Selvällä meren selällä tai järven jäällä kerrotaan
Inkerin runoissa hänen Joukahaisen kanssa ajaneen vastatuksin, niin
että vemmel puuttui vempelesen, rahe rakkehen takertui. Ja samassa
tilaisuudessa kehuu tuo laulaja ijän-ikuinen merenpohjan muodostamista
omaksi työkseen. Väinämöisen ammunta tapahtuu Karjalan runoissa
niinikään »ulapalla aukealla» ja on mainitun runon kieliasussa
huomattavissa seikkoja, jotka todistavat sen olevan Länsi-Suomesta
käsin peruisin, joten se siis olisi syntynyt Itämeren vesien
rannoilla. Jo täällä olisi samalla syntynyt käsitys vedenjumalan
soitannollisuudesta, soittoa rakastavaksihan ruotsalaisetkin
kuvittelevat Näkkiä. Karjalaan ennätettyään tuo käsitys Väinämöisen
laulun rakkaudesta saa yhä yltyä; jos hän ammuttaisiin, niin ilo
ilmoilta katoisi, laulu mailta lankeaisi. Tämä soitannollinen veden
jumala on sitte kansan mielikuvituksissa käynyt yhä inhimillisemmäksi,
hänestä on tullut sankari ja tietäjä.
Länsi-suomalaisissakin Tulensynty-loitsuissa Väinämöinen ja Ilmarinen
välähyttävät salamoita keskellä merta. Itä-Karjalassa hänen nimensä
jo liittyy sokeasta kanteleensoittajasta, Luojan Laivaretkestä,
Polvenhaavasta, Päivänpäästöstä ja Kilpakosinnasta kertoviin
runoihin. Vienan läänissä Väinämöinen vielä on Sammon taonta- ja
Tuonelassakäynti-runoon liittynyt.
Mutta selvitelkäämme mitenkä Väinämöisen personallisuuteen on liittynyt
kuvauksia kristillisestä aatepiiristä!
Oletetaan, että kun Karjalan kansa on kuullut hämäräperäisiä katolisia
kertomuksia suuritietoisesta jumalan pojasta, on se nuo legendat
helposti yhdistänyt Väinämöiseen, jota sanotaan joskus runossa
»pätöiseksi pojaksi» ja hänen loitsujansa pyhiksi sanoiksi.
Runoissa kerrotaan, mitenkä Väinämöinen veisteli vuorella venettä ja
kirves luiskahti polveen. Kun tahdottiin kuvata polvesta pursuilevan
veritulvan suuruutta juolahti laulajain mieleen kuulemansa kertomukset
»pyhän urohon», Vapahtajan veren vuodatuksesta, jota hengelliset laulut
kuvailivat niin valtavaksi, että se tulvi yli koko maan. Ei tietysti
ole tarvis olettaa, että koko runo Väinämöisen veneen veistosta, polven
haavasta ja tietäjän etsinnästä veritulvan tukkijaksi on kristillistä
alkuperää, mutta ei käy kieltäminen, että esitys on saanut vauhtia ja
lisäpiirteitä kristillisistä taruista.
Väinämöisen matkan Tuonelan oraa etsimään arvellaan olevan niinikään
kristinopin vaikutuksesta syntynyt; runoniekat ovat siinä sovittaneet
Väinämöiseen Vapahtajan retken manalaan.
Kalevalan viimeisessä runossa kerrotaan, miten Väinämöisen on
väistyttävä kristinopin tieltä. Se on kokoonpantu kahdesta eri
katolisaiheisesta runosta Marketan ja Neitsyt Marian lauluista.
Karjalan kannaksen Marketan runoissa kerrotaan, miten rikas Hannus
viettelee Marketan. Akat alkavat kummeksua miksi tämä alkaa pysytellä
saunassa. Eräänä päivänä löydetään portailta äsken syntynyt poikalapsi.
Kaikki kieltävät olevansa viattomia ja Marketan äiti Helena lausuu
jo tuomion, että isätön ja äiditön heitettäköön veteen, mutta
silloin tapahtuu se ihme, että lapsi itse alkaa puhua ja ilmoittaa
vanhempiensa nimet: Marketan ja rikkaan Saaren Hannuksen. Suomen
Karjalassa haetaan tuon lapsen ristijäksi pappi, mutta tämä kieltäytyy
kastamasta lasta, jonka vanhemmista ei ole tietoa, käskeepä muutamissa
toisinnoissa hävittämään koko sikiön. Silloin pienokainen itse
mainitsee vanhempiensa nimet, huomauttaapa vielä että itse ristijä
ansaitsisi tulla roviolla poltettavaksi tai veteen hukutettavaksi.
Vienan-läänin runoissa taas on Virokannas ristijänä, ja eräässä runossa
itse Väinämöinen tuomitsijana määrää lapsen suolle vietäväksi. Poika
tokaisee, ettei tuomaria itseänsäkään suolle viety, vaikka häpäisi
oman äitinsä. Silloin Väinämöinen laulaa itselleen vaskisen purren
ja häpeissään ohjaa sen meren pyörteeseen, kurimuksen kulkun alle.
Karjalan laulajat lisäävät — aivan samaten kuin kuvittelevat kaikki
kansat lempisankareistaan — että Väinämöinen suurine tietoineen vielä
kerran on palaava.
Kristillisistä myöhäisinä aikoina runoon liittyneistä koristeista
huolimatta on Väinämöisestä kertovissa runoissa paljonkin alkuperäistä
suomalaista mielikuvitusta.
_Ilmarinen_ on ehkä vanhimpia suomen suvun jumaluuskäsitteitä. Hänen
kuviteltiin hallitsevan ylisissä ilmoissa, josta iski salamoita.
Myöskin votjakeilla on ollut käsitys Inmar-nimisestä ilman haltijasta.
Agricola mainitsee Ilmarisen hämäläisten jumalien luettelossaan
sanoilla: »Ilmarinen Rauhan ja ilman tei ja Matkamiehet edheswei.»
Samanlainen käsitys ilmaantuu eräässä merimiesten loitsussa, jossa
sanotaan: »pane poskes pussuksiin, puhalla iloinen ilma, minulle
myötäinen myry.» Helppo oli kansan mielikuvituksissaan yhdistää
tämä ilman jumala, joka samalla oli taivaan kannen kalkuttaja,
inhimillisempään seppään, etenkin suorittamaan sellaisia sepäntöitä,
jotka tuntuivat muille mahdottomilta. Inkerissä esiintyy Kultaneidon
taonnasta kertovassa runossa Ilmarinen Viron sepon sijalla. Karjalassa
Ilmarinen jo on Raudansynty-loitsuissa raudan keksijänä ja liittynyt
samalla tavallisena inhimillisenä seppona kilpakosijana Sampo-retkelle.
Vienan Karjalassa hän on ihmeellisen Sammon takojana ja samaten
kuin Väinämöinen Antero Vipusen vatsasta tietojen etsijänä. Vasta
pohjoisemmilla runo-alueilla kaikista pikkupiirtosista on kehittynyt
tuo toimellinen aito suomalainen tyynen suomalaisen sepän kuvaus,
siellä hänet laulajat jo esittävät inhimillisenä personallisuutena.
_Lemmikäisen_ kuva Kalevalassa on luotu kolmesta eri urhon haamosta:
nuo runojen sankarit ovat: Ahti, Kauko ja Lemminkäinen. Näidenkin
runojen alkujuonen arvellaan olevan Länsi-Suomesta peruisin.
Kaukamoinen lähtee piilemään nimettömään saareen, tehtyänsä
juomingeissa miesmurhan. Krohn arvelee Kaukamoisen lähteneen
ruotsalaisten kostoa pakoon ja että noissa kolmessa runossa kuvastuisi
ne kireät naapurien välit, jotka sukulaisuus-suhteista huolimatta
pysyivät suomalaisten ja ruotsalaisten kesken Länsi-Suomen rannikoilla.
Lemminkäis-runot kertovat miehestä, joka menee miehelässä olevan
sisarensa vieraaksi. Sisar asettaa veljensä tielle käärmeistä
punotun aidan ja kahle-koirat. Taloon tullessa tarjotaan hänelle
juotavaksi sellaista olutta, jossa vilisee matoja ja käärmeitä.
Suuttuneena surmaa Lemminkäinen lankonsa ja sisarensa. Tähän runoon
liittyy tavallisesti kertomus, mitenkä Lemminkäinen »pätöinen poika»
matkalla saa surmansa. Tämän kuvauksen oletetaan aiheeltansa olevan
kristillistä alkuperää: Tarinan Pohjolan tai Päivölän pidoista, joihin
Lemminkäinen jätetään kutsumatta, on arveltu kansan muodostelleen
raamatun kertomuksesta kuninkaan, jumalanpojan pidoista. Vielä on runon
juonessa huomattu olevan seuraavat yhtäläisyydet kristillisperäisiin
kertomuksiin verrattuina: Äiti varoittaa Lemminkäistä pitoihin
lähtemästä; legendojen mukaan tekee Neitsyt Maria samaten Kristukselle,
kun tämä lähtee Jerusalemiin pääsiäis-juhlille. Kun Lemminkäinen
pidoissa laulutaidossa voittaa kaikki, on siinäkin tahdottu nähdä
kertomus Jeesus-lapsesta, joka viisaudessa voitti kirjanoppineet. Kun
Lemminkäinen jättää Ulappalan umpisilmän pidoissa laululla lumoamatta,
niin tämä kostoksi ampuu hänet vesuputkella, jonka varaussanoja äiti
ei ollut muistanut pojallensa neuvoa. Skandinavilaisissa runoissa
kerrotaan Balderista, jonka mistelvesalla surmasi sokea mies.
Balderinkin äiti oli vannottanut kaikki luontokappaleet, paitsi
tuota pientä loiskasvia, mistelvesaa, etteivät ne hänen poikaansa
vahingoittaisi. Paha Loke antaa tuon kasvin sokealle Hodrille, joka
sillä ampuu tuon ylijumalan Odinin pojan. Kristuksesta on olemassa
niinikään legenda, että sokea sotamies Longinus hänen kylkensä lävisti.
Juutalaisessa kirjoituksessa Toledoth Jeschu tarinoidaan Jeesuksen
loitsineen kaikki puut, etteivät ne ristinpuuna kestäisi. Vaan Juudas
antaa ilmi puutarhassaan kasvavan kaalinvarren, joka kestää, ja siihen
Jeesus hirtetään.
Sekä Skandinavian Eddan sankari Balder että Lemminkäisen kuvaukset ovat
siis olleet tuntuvan kristillisen vaikutuksen alaisina.
Voimakkaasti kuvattu Kalevalan sankari _Kullervo_ esiintyy jo
kansanrunoissa jokseenkin eheänä. Eri toisinnot liittyvät tunnelmansa
ja juonensa puolesta hyvin toisiinsa, kansa on tyylitellyt sen Suomen
suvulle tutuista ja ominaisista aiheista, heimoriidoista. Ei tarvitse
vierailta kansoilta etsiä tätä kuvausta: Erakko saa naapurin. Kumpikin
tahtoisi olla yksin halmeiden, metsien ja järvien omistajia. He
ovat leppymättömät toisilleen, kunnes toinen äkkiarvaamatta hyökkää
väkineen naapurin kimppuun, jolloin koko naapurin väki saa surmansa.
Länsi-Suomesta arvellaan Kullervo-runojen alkuperäisen aiheen olevan
saadun. Runoissa näet kerrotaan Kullervon asuneen Karjalassa ja Unnon,
joka Kalervon väen surmasi, Untolassa. Mynämäen kappelissa on Karjalan
kylä ja muutaman kymmenen virstan päässä Laitilassa on Untamolan kylä.
Runossahan kerrotaan miten Untamo koettaa turhaan saada hengiltä
Kalervon suvun ainoan henkiin jääneen pojan Kullervon, mutta häneen ei
tepsi tuli eikä hirsipuu, eikä hän ota veteen hukkuaksensa. Kullervon
surma-yrityksien on huomautettu muistuttavan Marketan runoa, jossa
kerrotaan miten Marketan poika ehdotettiin samoin keinoin otettavaksi
hengiltä. Inkerin toisintojen lisäyksistä, että Untamo tahtoi tapattaa
naapurinsa kaikki lapset, on johduttu vertaamaan sitä raamatun
kertomukseen Herodeksen toimeenpanemasta lasten murhasta.
Kuvaukset Kullervon voimatöistä tavataan myöskin Länsi-Suomessa satuina
Kalevan pojista. Miltei ympäri Suomenhan on levinnyt satu, miten metsä
taikomalla kaatuu ensi kirveeniskusta tai vain huudon kajahtaessa.
Kertomus, miten emäntä leipoi kiven Kullervon leipään on ehkä ollut
alkuaan lyhyt paimenlaulu.
Alkuaan ei ole arveltu Kullervorunoon kuuluneen kertomuksien sisaren
turmeluksesta. Se on Inkerissä ja Karjalan kannaksella aivan
itsenäisenä runona ja liittyy vasta Vienan läänissä Kullervo-tarustoon.
Eteläisellä laulualueella on sisaren turmelijana Turo, Turon poika tai
Tuiretuinen. Nimi Turo on ehkä laina skandinavilaisesta Thor, Ture,
josta on niinikään olemassa jonkun verran samansisältöisiä balladeja.
Sisällöltään lähempänä on venäläinen laulu yhdeksästä ryöväristä ja
heidän sisarestaan sekä laulu papin pojasta Aljoshkasta, jonka aiheena
niinikään on tuntemattoman sisarensa naiminen.
Kuvauksen Kullervon sodanhalusta on Lönnrot saanut alkuaan aivan
itsenäisistä runoista, joita jo laulajat kumminkin useissa tapauksissa
yhdistivät olennaisena piirteenä Kullervon luonteeseen.
_Sampsa Pellervoisen_ arvellaan saaneen alkunsa germaanisesta
jumalaistarustosta. Nimi Sampsa eli Sämpsä johtunee sämpsykkä-nimisestä
metsäkaislasta, joka on kevään ensimäiseksi vihreänä esiin puhkeavia
kasveja. Sampsa Pellervoinen on alkuaan kuulunut kylvörunoon, jossa
kerrotaan, miten hänet äitinsä, maanemon, rinnalta makaamasta kesä
houkuttelee ulos kylvämään.
_Aino_ nimeä ei kansanrunoissa tavata. Kun muutamat runot alkavat
säkeellä: Anni tytti, _aino_ tytti, muodosti Lönnrot aino-sanasta
ominaisnimen siten että kirjoitti sen isolla alkukirjaimella. Aino-runo
Kalevalassa on pääasiallisesti kokoonpantu venäjänkarjalaisista
toisinnoista. Niissä kerrotaan, miten Anni menee metsään
vastaksia taittamaan, jolloin Osmoinen tai Kalevainen tulee häntä
kosinta-aikeissa mairittelemaan. Anni juokse silloin pahastuneena
itkien kotiin eikä ilmoita itkunsa todellista syytä muille kuin
äidilleen. Äiti lohduttelee tytärtään ja neuvoo häntä aitassa
pukeutumaan koristeihin ja helyihin. Mutta tyttö hirttäytyykin aittaan.
Kun äiti itkee tytärpoloistaan muodostuu kyyneleistä kolme jokea,
jokiin luotoja ja luodoille käkiä kukkumaan. Tämä vienankarjalainen
runo taas on kehittynyt kolmesta itsenäisestä laulusta, nimittäin
runoista: Katri ja Riion poika, Koristeensa kadottanut tyttö ja
kyyneleiden vierinnästä ynnä tytölle kukkuvasta kolmesta käestä.
Eteläiseltä runoalueelta on saatu kuvaukset että nuo kirstussa
olevat koristeet, joihin Aino pukeutuu ovat päivättären ja kuuttaren
lahjoittamia, miten neito riisuutuu rannalla ja että metsän eläimet
vievät sanan hukuttautumisesta tytön kotiin. Ainon aaltoihin
hukuttautuminen on Lönnrotin muovailema, hänestä tuntui aittaan
hirttäytyminen liian epärunolliselta.
Salaperäiseen _Sampoon_ on Kalevalassa liittynyt niin suuri osa
toiminnasta, että sen ovat muutamat katsoneet olevan ikäänkuin koko
eepoksen koossapitävän keskuksen. Ja eniten kaikista Kalevalan
aiheista ovat tutkijainkin mielikuvitukset kiertyneet tämän tarun
ympärille. Minkäänlaista varmaa selitystä, jota yleiseen olisi pidetty
pätevänä, ei ole vielä olemassa. Itse runojen kokoonpanon on Kaarle
Krohnin kylläkin onnistunut osoittaa ja sampo-sanan on hän johtanut
sampi-kalasta, joka sittemmin olisi saanut hyvän saaliin merkityksen.
Nimityksestä ei ole päästy yksimielisyyteen, mutta runojen kehityksen
tutkimuksesta on käynyt selville, että runon ytimenä on ollut
legendan-tapainen Päivänpäästöruno.
Krohn on huomauttanut laulajain selitysten, että ellei Väinämöiseltä
olisi hajotettu Sampoa, ei täällä olisi halloja eikä Pohjan tuulia,
eikä maa köyhä, meri pohatta, olevan »itse luonnon opettamia Pohjan
perän asukkaille. Kansamme kova kokemus, ettei täyttä eheätä onnea
täällä ei ole saavutettavissa, on Sampo-virteen leimansa painanut.
Onhan Suomen kansa kaikissa suhteissa saanut tyytyä ikäänkuin
Sammon muruihin. Mutta se on myös oppinut näistä sirpaleista elämän
mahdollisuutta luomaan.»
Ja sirpaleistahan kansamme on luonut merkillisen eepoksensakin. Monesta
on ehkä tuntunu ikävältä kun tutkijat ovat noista runoista ja niiden
sankareista poistaneet tarunomaisen muinaisuuden hohteen osoittaessaan
vain osan olevan puhdasta perua esi-isiemme pakanallisesta
jumalaistarustosta ja kotimaisista historiallisista aiheista ja
melkoisen osan olevan lainaa kristillisestä aatepiiristä sekä muutamien
naapurikansoilta. Mutta tulee ottaa huomioon, että vaikkakin muutamat
muilta lainatut tarut ovat olleet sinä alkuaiheena, joka on saanut
suomalaisen mielikuvituksen liikkeelle, niin on tuloksena ollut aivan
omintakeinen runous, jossa kansamme omaperäisellä tavalla ja sävyllä,
niinkuin mikään muu heimo maailmassa ei olisi sitä tehnyt, on antanut
kuvan itsestään, siitä mitkä mielikuvitukset, haaveet, harhaluulot ja
vaistot vuosituhansien kuluessa ovat syöpyneet tämän mietiskelevän
metsien heimon veriin.