Niistä laulajista, joiden runoista Kalevala on koottu, sopii sanoa kuin
Antero Vipusesta, että jo:
»Haapa kasvaa hartioilla,
Koivu kulmilla ylenee,
Otsalla oravikuusi,
Havuhonka hampahilla.»
Laulut elävät, mutta unohduksiin on jäänyt, mitkä kuuset Karjalan
kalmistoissa suojaavat niitä kumpuja, joiden alla lepää se polvi,
joka Kalevalan lauloi. Eivätkä vain laulajain haudat ole unohtuneet,
hämärään on jäänyt useimpien elämäntarinakin. Ei ole monestakaan
senaikuisesta runolaulajasta tarkkaa kuvausta, joku pikkupiirtonen
vain, siinä kaikki. Tunnustetaan kyllä ettei »mahti jouda maan
rakohon», mutta mahtajat on kalmistoihin lapioitu muistelmitta ja
muistomerkeittä. Ja nyt on jo myöhäistä selvitellä miten tuo mennyt
sukupolvi saloillaan eleli, ajatteli ja unelmoi. Mielikuvituksen
kudelmia heistä kyllä saattaa luoda, mutta utukuvahan on vain utukuva.
Siihen vähäänkin, mitä runonkerääjät varsinaisista Kalevalan laulajista
ovat kertoilleet, on kumminkin tutustuttava, sillä voihan rakkaan
vainajan pieniäkin peruja hartaudella katsella.
Kalevalan laulajia muistellessa olisi oikeastaan otettava huomioon
heidän kotiseutunsa ja sen olot, sillä ympäröivä luonto ja eri
paikkakuntien erilaiset tavat ovat lauluihin ja laulajiin leimansa
painaneet. Kalevalan runo ei ole kenenkään yksilön työtä. Paikkansa
pitävät inkeriläisen laulajan sanat:
Ei oo virret teillä tehty,
Ei oo teillä eikä meillä,
Virret on tehty ennen teitä,
Ennen teitä, ennen meitä,
Virret on kaikelle kylälle.
Etsiessämme niitä miehiä, joiden suussa oli suuri tieto, kuljemme
laulun maita etelästä pohjoiseen.
Eteläisin Kalevalan runojen laulualue on Viron-maa. Tietysti eivät
Virossa muistiin pannut runot vaikuttaneet Kalevalan kokoonpanoon,
sillä Lönnrotilla ei noita siihen aikaan sangen vähän huomioon otettuja
virolaisia runoja ollut käytettävänään. Vanhaa Kalevalaa varten ei
ollut edes Inkeristä yhtään toisintoa saatavissa. Ja vähältä piti
etteivät Inkerin rikkaat runoaarteet myöskin uudesta Kalevalasta
jääneet pois. Vasta 1847 keksi näet Europaeus, että sielläkin
viljeltiin runolaulantaa ja toi sen sekä seuraavan kesän matkoiltansa
Lönnrotin käytettäväksi useita satoja Inkerin runoja. Mutta ehkä
ainiaaksi on jäänyt unhoon niiden laulajain nimet, jotka hänelle sekä
Reinholmille lauloivat. Sen vain tiedämme, että miltei kaikki taitavat
laulajat olivat naisia.
Siihen aikaan olivat Inkerin olot synkkiä. Kruunun ja aatelin maaorjina
saivat talonpojat päivätöissä raataa ja jos vapautta hieman sai ja mies
tahtoi rahaa ansaita, lähti hän »isvossaa» ajamaan Pietariin, sillä
siellä pääkaupungin loistossa kotoinen orjuus ehkä vähemmän muistui
mieleen. Näiden orjien ja ajurein vaimot ovat laulelleet syvällisesti
vaikuttavat Kullervon runot, heidän huuliltaan saatiin muistiin monta
lyyrillistä kohtaa Kalevalaan, mutta muita muistoja heistä ei olekaan
kuin nuo laulut, jotka he »heittelit heläjämähän».
Inkerin runoalueen katkaisee nykyaikoina Pietari venäläisine
ympäristöineen. Mutta jo aivan Nevajoen pohjoispuolelta alkaa taas
suomalais-asutus ja tämän n.s. Karjalan kannaksen kansakin on laulanut
Kalevalaan. Tiedetään, että Toksovan, Vuoleen, Uudenkirkon tienoilta
Europaeus ja Reinholm v. 1847—48 toivat satoja runoja, joita etenkin
eukot lauloivat, mutta laulajien nimiä eivät kerääjät mainitse, vaikka
Europaeus muuten leikkisästi kuvaakin, miten herännäiseukoille sai
sanaa selvitellä ennenkuin he suostuivat runojaan ilmaisemaan. Koko
Karjalan kannakselta emme siis voi nimittää ainoatakaan laulajaa, jonka
runoja olisi Kalevalassa.
On siis jätettävä tämä tasainen, hiekkaperäinen kaistale. Ei siksi
ettei Laatokan länsirannalla olisi ollut merkitystä Kalevalan runojen
kehitykseen nähden ja eteviä runolaulajia — täältähän vielä 1890
tienoilla keksittiin laulaja, Larin Paraske, joka taisi toistatuhatta
laulua — mutta siksi, että niiden nimet ja hahmot, jotka saivat
kunnian laulaa Kalevalaan, ovat häipyneet tietymättömiin kuin Laatokan
salaperäiset kangastukset.
Kuljemme kovia kokenutta lahjoitusmaata pohjoista kohti, laakeat
kankaat muuttuvat Laatokan pohjoispuolella vähitellen metsien
peittämiksi kukkuloiksi ja vuoriksi. Varsinainen Karjala erämaineen
alkaa, ja samalla tulemme niille maille, joilta Kalevala
pääasiallisesti on kerätty.
Aivan Savon ja Karjalan rajamailla, Kesälahdella, tutustui Lönnrot jo
aivan ensimäisellä matkallaan v. 1828 Viitalassa melkoisen taitavaan
runolaulajaan, kuudennusmieheen _Juhana Kainulaiseen_. Sanottavasti
muita tietoja kuin Lönnrotin antamat ei tästä laulajasta, jonka virsiä
on tallella 57, ole — kuolleen mainitaan hänen parikymmentä vuotta
senjälkeen kuin runonsa antoi Kalevalaan. Kun kerääjä tuli sunnunt.
kesäk. 8 p: kylään, oli Kainulainen tukinuitossa Puhoksen sahalla.
Annan Lönnrotin itse kertoa tästä tapaamisesta: »Maanantai-ilta teki jo
tuloaan, eikä Kainulaista kuulunut. Talon kaunis asema metsän laidassa
sekä vanhan emännän, Kainulaisen äidin ja muiden perheenjäsenten
minulle osottama ystävällisyys teki kumminkin odotuksen tavallista
vähemmän ikäväksi. Päinvastoin, minua huvitti selittämättömällä
tavalla siinä metsässä käveleminen, jossa Kainulaisen isävainaja
niin monasti oli lukenut rukouksiaan metsän jumalille. — — Vanha
Kainulainen näet oli aikoinaan ollut seudun parhaita metsämiehiä ja
hänen metsästäjä-onnensa riippui ajan taikauskoisen luulon mukaan
osaksi metsänjumalien suosiosta, joiden mielen hän muita paremmin
osasi lauluillaan liikuttaa. Nämä laulut olivat nyt menneet ikäänkuin
perintönä hänen vanhimmalle pojalleen, vaikkei tämä tosin ajan
valistuksen vaikutuksesta enää pitänyt niitä yhtä tehoisina kuin hänen
esi-isänsä. Hän näytti pikemmin pitävän niitä isän jättäminä pyhinä
peruina, jotka paraiten palauttivat hänen mieleensä lapsuudenajat,
jolloin ne kaikki olivat painuneet hänen muistiinsa.»
Tiistai-iltana Kainulainen palasi kotiin, mutta vasta seuraavana
torstaina ja perjantaina oli hänellä aikaa laulaa runojansa. Suurin osa
niistä oli metsämiehen lukuja, mutta oli joukossa kertovaisiakin runoja.
Suistamon salokyläläisistä sai usea kunnian antaa runojansa Kalevalaan.
Lähellä Jänisjärven itäistä rantaa, Laitoisten kylässä, tapasi Polén
v. 1847 »virsikkään eukon», nimeltä _Riitta_, josta antaa kuvauksen.
»Eräässä alhaisessa pirtissä», kertoo hän, »löysin eukon värtinätä
vääntämässä. Eukko vähän ensiksi epäili ruveta laulamaan vieraalle,
tuumien: 'Jos tuosta mikä tulee; papit sanovat tämmöisistä lauluista
synninkin tulevan, mut teille tulkohon se; kolmatta kymmentä vuotta
on siitä, kun enemmin osasin ja lautoinkin näitä, annan mitä maltan.'
Vaikka hän nyt näin jo kotvan oli antanut laulunsa unohtukselle, niin
oli hänellä kuitenkin äijä vieläki muistissa. Toinenki laulu, senni
seitsemän sananlaskua, puheen-parta ja arvoitusta oli eukon päässä
vieläki. Pistäen niitä omiin ja muiden pubeihin, nauratteli hän
kaikkia. Niitä oikein vanhan kansan ihmisiä oli hän, niin näyltään,
käytöksilleen kun puheilensaki. Leikkisä ja sukkelaki lauseissaan
oli hän; vaan hyvin hellä luontonen ja sydämminenkin. Muistan
kuin kyyneleet oikein karpaloissa valuivat eukon silmistä, jotain
surullista laulaessa. Omat vaiheensa oli eukolle ollut; lauluissa,
joita oli omiakin tekemiänsä, muistuivat ne hänelle mielehen ja
tuottivat itkun silmihin.» Edelleen kertoo Polén, että Riitta oli
syntyisin Ilomantsista ja siellä lapsuutensakin viettänyt, kunnes
joutui miehelään ja siten kreikanuskoisen miehen kera, itse ollen
luterilainen, Jänisjärven rannalle. Omiin vaiheisiinsa oli hän
sovittanut huoltenalaisen valitusvirsiä ja omaksunut ne sitte niin
että luuli ne aivan kokonaan itse sepittäneensä. Riitta oli taitavin
kaikista Polénin tapaamista runolaulajista, neljättä vuorokautta yhteen
toviin kesti muistiin kirjoittamista ja iltaisin laulelivat samassa
pirtissä nuoret ja rahvaan iloksi helskytteli eräs talossa asuva
suutari kannelta.
Muutaman virstan verran pohjoisempana Jalovaarassa lauloi Z.
Sireliukselle samana vuonna 66-vuotinen _Iivana Hätinen_. Häntä
nimitettiin tavallisesti Riihi-Iivanaksi, senvuoksi, että hän oli erään
kauppiaan riihenlämmittäjänä.
Jänisjärveltä itään mennessä, Loimolan Lytsyssä, eleli Europaeuksen
Suistamon halki matkustaessa v. 1845 muutamia hyviä laulajia. Paras
niistä oli _Ondrei Sotikainen_. Kotipitäjässään pidettiin häntä seudun
laulutaitoisimpana, ja moni myöhempi runoniekka kertoi juuri häneltä
runoja oppineensa. Yhteensä saneli hän kerääjälle n. 22 runoa, niiden
joukossa runon maailman luomisesta, Lemminkäisestä, kilpalaulannasta
y.m. Europaeuksen Lytsyssä käydessä oli hän n. 58 ikäinen.
Shemeikkassa tutustui Europaeus useihin ukkoihin, »Karjalan henkiseen
aateliin» Shemeikkoihin, joiden taitoa lähiseudun kansa kuulutteli.
Esi-isän Semanan sanotaan olleen Repolan tienoilta kotoisin.
1600-luvulla hän muutti kolmen pitäjän (Suistamon, Suojärven ja
Korpiselän) rajojen yhtymäkohtaan. Hänen rakentamansa talon tienoille
syntyi vähitellen kylä. Tämä kanta-isä oli mahtimies, mutta pojasta,
Miihkalista, tuli isäänsä suurempi. Tarina kertoo, että hän kävi
salaperäistä viisautta oppimassa n.s. »Tuli-Lapissa» meren takana ja
sieltä muka oli kotoisin perintönä käypä loihtijalahja. Kerääjän ensi
kertaa kylässä käydessä, edusti sukua kaksi tietäjää: _Jaakko Hilipoff_
ja _Iivana Shemeikka_. Monet tarinat tiesi kansa vielä jälestäpäin
kertoilla Jaakonkin taika- ja loihtijamahdista. Miehen luonne ei muuten
ollut parhaimpia, nuorempana lienee varastellutkin, ja pitkin elämäänsä
hän oli iloinen elostelija.
Ryhdikkääksi ja reippaaksi sanotaan Jaakkoa, mutta toinen veli Iivana
lienee ollut vielä vankempi, oikea jättiläinen kooltaankin. Hän oli
rohkea metsänkävijä, joka ei peljännyt otteluja kontion kanssa.
Metsästäjänä harrasti hän etupäässä metsämiehen lukuja ja loitsuja,
mutta taisi jonkun kertovaisenkin runon.
Muista Shemeikan runoniekoista mainitsen vain veljekset _Iivana_ ja
_Ondrei_ Ivanoffin. Heitä laulatti niinikään Europaeus. Ondrei oli
taitava runolaulaja miehuudenpäivinään. Ikää ukolla riittikin, oli
syntynyt v. 1809, toisten tiedonantojen mukaan jo varemminkin ja kuoli
vasta kesällä 1906.
Siirtyessämme pohjoista kohti Kalevalan laulajien etsinnässä, Kuikan
kylään, Suistamon ja Korpiselän rajamailla, voimme mainita _David
Issakaisen_, joka silloin kuin Europaeus hänen runojaan uteli oli 49
vuoden ikäinen. Issakainen lauloi yksitoista runoa ja loitsua, vaimonsa
_Palaga_ Torstoinen oli miestänsä taitavampi laulaja ja antoi ehkä
useamman virren kirjaan.
Korpiselän Tolvajärvellä eleli Vornasten metsästäjä- ja laulajasuku.
Siitä kerrottiin, että »suuren sodan aikana» Ilomantsin puolelta rajan
takaa oli muuttanut kolme veljestä asumaan Tolvasjärven saareen. Tästä
suvusta nousi tietäjä Kassi Vornanen, joka tarinan mukaan hänkin meni
»tulilappalaisilta» loihtuja ja runoja oppimaan. Tämän pojalta _Iivana
Vornasella_ kirjotteli Europaeus joukon runoutta.
Korpiselän saloilta itään päin olevalla Suojärvellä on osuutensa uuden
Kalevalan lauluissa. Laulajista vain on ylen niukalti tietoja. O.
Relander, joka myöhemmin oli selkoa ottamassa seudun runoniekoista
kertoo tavanneensa _Borissan Onton_, joka Europaeukselle lauloi; »tässä
tuvassa kirjutteli», ukko kyyneliin heltyneenä muisteli.
Suomen Karjalan pohjoisimmassa päässä Ilomantsin Mekrijärvellä on
elellyt taitavin suomenpuolisista Kalevalan laulajista, _Simana
Sissonen_. Julius Krohn sanoo, että Sissonen »kohoaa niinkuin
honka viidakossa kaikkein suomenpuolisten runontaitajien yli,
niin hyvin osaamiensa runojen luvun kuin myös täydellisyyden
kautta». Isiltä perittyjä olivat Sissosenkin runot; kotiseudun
laulutapaan ne on sommiteltu, mutta niissä on sittekin tuntuvasti
laulajan omaa, joka ne tekee eläviksi ja kehittyneemmiksi kuin
muiden paikkakuntalaisten esittämät. Europaeus ja sitte Ahlqvist
kirjoittivat niitä muistiin. Eri kerroilla muunteli Simana runojansa,
lisäten joitakin yksityispiirteitä. Uusi Kalevala sai Simanan
runoista tuntuvat lisät, etenkin hänen laulamansa Sampo-runo on
merkillepantava. Julius Krohn hänelle antaa tunnustuksen: »Hän osaa
useimmat loitsut, muutamista parikin eri toisintoa; samoin olivat
hänelle melkein kaikki Kalevalan runot tietyt, luonnollisesti siinä
vähemmän edistyneessä muodossa, missä niitä Suomen puolella lauletaan.
Monta hienoa, tosi runollista piirrettä, joita ei Venäjän Karjalan
laulajat tunne, on kuitenkin painettuun Kalevalaan tullut Sissosen
runoista.» Kaikkiaan kirjoitettiin hänen runojansa muistiin 81 numeroa,
joiden yhteenlaskettu säemäärä on n. 4000. Muut senaikaiset Suomen
Karjalan runoniekat eivät pääse puoleenkaan tästä määrästä. Eipä edes
Vienan Karjalan laulajista kukaan runovaraston monipuolisuuteen ja
yksityisrunojen lukuun nähden voita häntä ja vain Arhippa Perttunen
säeluvussa pääsee Sissosen edelle. Simana Sissonen oli syntynyt n. v.
1778 ja kuoli v. 1848.
Sissosen sisar _Iro_ oli miltei veljensä veroinen. Mentyään miehelään
joutui hän Ostronsaaren Veitsyrjän kylään, jossa Europaeus häneltä
pani paperille 78 runoa. Naisena ei Iro tietysti harrastanut loitsuja
ja pitkiä eepillisiä runoja, vaan lyyrillisiä lauluja. Kerääjä oli
mielestään luvannut hyvän päiväpalkan, puoli ruplaa päivältä, mutta
eipä hänellä ollut syytä tyytymättömyyteen. Kolme neljä päivää hän
näet sai olla tiukassa kirjoitustyössä, ennenkuin oli saanut Iron
virret paperille, mutta antaakin matkakertomuksessaan Irosta sitte
tunnustuksen, että oli Simanan vertainen, »ja häntä parempaa eikä
vertaistakaan löytynyt sen jälkeen».
Samalta pihamaalta kuin Sissoset on vielä kolmaskin laulaja, nimittäin
_Simana Huohvanainen_.
Kun Europaeus molempia kaimoja laulatteli, joutuivat nämä sanakiistaan
siitä kävikö Lemminkäinen Pohjolassa vai Päivölässä häissä.
Huohvanainen ei taitanut sanottavasti loitsuja, mutta eepillisiä ehkä
jonkun useammankin kuin Sissonen.
Vielä yksi ilomantsilainen runoniekka on mainittava, nimittäin _Arhippa
Buruskainen_. Tämä loismiehenä eläjä oli 1844 vuoden kirkonkirjoihin
merkitty »yli-ikäiseksi»; oli siis jo 65-vuotinen silloin kuin
Europaeus kävi paikkakunnalla ja kirjoitti häneltä 19 täydellistä
kertovaista runoa ja loitsua. Ahlqvistkin ennätti vielä seuraavana
vuonna saada talteen 5 ennen paperille panematta jäänyttä, mutta vielä
samana vuonna 1846 tämä mies, jota sitte vuosikymmenet jälkeenpäin
Venäjän puolella Himolassa rahvas nimitti ylimmäksi laulajaksi, vetikin
viimeiset virtensä.
»Oikeaksi laulajaksi» nimittää Lönnrot Koitereen järven rannalla
Kontiovaarassa 1838 tapaamaansa _Mateli Kuivalatarta_. »Siltä yksinään
kirjoittelin vanhoja lauluja 2 päivää», kertoo Lönnrot. Kun hän eukon
muistia verestelläkseen luki tälle ennen paperille panemiansa lauluja
huudahti eukko: »Vieläkö nyt sitäkin maassa lauletaan ja ken sitä
teille lauloi? Minähän sen ennen nuorra tyttönä ollen tein.»
Yhä pohjoisempaan saamme siirtyä Kalevalan laulajain etsinnässä ja
lähteä Ilomantsista kokonaan rajan tuolle puolen, sillä Koitereen
pohjoispuolella Suomessa loppuu jo varsinainen kertovaisten runojen
alue. Pohjois-Aunuksessa on vastassamme synkät luonnonkauniit erämaat.
Sielläkin lauletaan yleisesti vanhoja runoja, vaikkei tiedetä nimittää
ketään etevää miestä, joka olisi laulanut niille runonkerääjille,
joiden kokoelmia on käytetty Kalevalaan.
Menemme siis Kalevalan varsinaisille syntymäseuduille, laukunkantajain
vieraanvaraisille kotisaloille, Vienan lääniin. Rajan lähettyvillä
pysyttelee runoalue. Etelästä mennen on runorikkaimpina pidettävä
Miinoaa ja Akonlahtea. Jo Topelius vanhempi oli saanut käsiinsä
Akonlahdesta olevan laukunkantajan nimeltä _Timonen_, joka taisi
runoja. Lönnrot sai hyvän saaliin vuoden 1832 matkallansa täältä
Trohkimon Soava-nimiseltä isännältä. Ja vielä Castrén keksi kylässä
uuden tähden, tietäjän, jolla loitsuja riitti kirjoittaa viisi
vuorokautta. Castrén'in kokoelmissa niitä onkin lähes 40 kappaletta.
Otaksutaan loihtijan nimen olleen _Hova_.
Aivan rajalla Hietajärven kylässä Europaeus sattui saamaan runoille
eukon nimeltä _Taaria_, josta kertoo: »Siinä oli vanha eukko, jonka
kyllä työn tuskin sain lauluille, mutta sen yksi sana maksoi enemmän
kuin monta kymmentä muiden.» Tohtori Niemi on julkaissut Taariasta
seuraavat tiedot: tämä eukko ei ollutkaan tavallisia naisia. Kotoisin
hän oli Latvajärvestä ja omaa sukuaan Toarie Lesoni. Kolme miespolvea
sitten, eli noin v. 1800, oli kaukaa, likeltä Valkeanmerenrantaa,
Suikujärvestä tullut tänne rajaseudulle mies paeten sotamiehenottoa.
Hänen oikea nimensä oli Tomenttei Sikoff, mutta täällä alettiin häntä
nimittää Lauri Huoviseksi, jonka nimen asianomainen itsekin omisti.
Lähes kymmenen vuotta palveltuansa renkinä nai pakolainen yllämainitun
Taarian, joka palveli samassa talossa, ja pariskunta saaden lehmän
vuoden palkastaan, valitsi asuinpaikaksensa Kuivajärven niemekkeen
Suomen puolella. Lehmänsä sitoivat he puuhun, tekivät havumajan
suojakseen ja alkoivat pesää rakentaa, peltoa perata ja kaskea kaataa.
Ne olivat sitkeätä ja lujaa väkeä nuo tuon ajan ihmiset. Sitä kuvaa
seuraavakin Taarian itsensä varotukseksi miniöillensä kertoma tapaus.
Taaria oli ollut kyntämässä kun tuli synnytyksen hetki. Vastasyntyneen
kääri äiti riepuihin, jätti sen kivirauniolle, kunnes sai kynnetyksi
peltosarkansa loppuun, vasta sitten läksi kotiin, lämmitti saunan ja
vei pienokaisen sinne lämpiämään. Taaria eli 102 vuoden vanhaksi.
Yhä pohjoiseen mennessä tulemme pienen järven rannalle Maanselän
rinteellä olevaan Latvajärven kyläryhmään. Muutamilla vaaroilla on noin
puoli sataa taloa. Köyhästi noissa pirteissä eletään, usein on ruokana
vain »silkkuo» (olkijauhon sekaista leipää) ja »muikieta maitoa».
Paljon on tällä seudulla silti ollut antaa runoaarteita eepokseemme.
80-vuotinen vanhus oli jo paikkakunnan etevin laulaja _Arhippa
Perttunen_ kun Lönnrot v. 1834 osui tähän kylään. Mutta ukko ehti
tietonsa silti vielä tyhjentää muillekin kerääjille. Cajan kävi hänen
luonaan paria vuotta myöhemmin ja Castrén v. 1839. Ukon virsilipas
sisälsi tosin vain 60 runoa, mutta niistä on Kalevalaan tullut enemmän
kuin kenenkään muun tiedoista. Ne näet ovat sekä sisällykseltänsä että
muodoltansa selviä ja elävyyttä lisäävät hienot yksityiskuvaukset.
Pisin runo käsittää kokonaista 452 säettä. Yhteensä on Arhippa laulanut
4,500 säettä.
Perttusen suvun tietävät tarinat olevan lähtöisin Oulunjoen
tienoilta; Arhipan isän-isän piti sieltä käsin muuttaneen Maanselän
itäpuolelle. Tästä ehkä etevimmästä Kalevalan laulajasta antaa Lönnrot
matkakertomuksessaan hauskan kuvauksen, joka vie meidät keskelle
virrensepän jokapäiväistä elämää. Hän kertoo: »Vaikka Arhipan talo
olikin köyhä, tuntui se minusta hauskemmalta kuin moni varakkaampi.
Itse ukko Arhippaa koko talo kunnioitti kuin muinaisaikaista
patriarkkaa ainakin, ja sellainen hän oli minunkin silmissäni. Sen
ohella hän oli vapaa monesta ennakkoluulosta, jotka muualla täällä
ovat vallitsevina. Hän ja koko talonväki söi minun kanssani saman
pöydän ääressä, samalla kertaa ja samoista astioista, mitä harvassa
muussa paikassa on tapahtunut. Mitäpä siis merkitsikään se pieni
kömpelyys, jota ukko syödessään osotti! Hän esim. otti käsin kalan
vadista ja pani sen minun lautaselleni. Kuinka oudolta tämä vanhuksen
tarjoamistapa näyttäneekin, ymmärsin kuitenkin panna arvoa hänen
hyväntahtoisuuteensa. Ruokahalu ei siitä ollenkaan kärsinyt, sillä
täällä, kuten myös muissa tämän seudun taloissa, pidetään hyvin tarkkaa
huolta käsien pesemisestä ennen ateriaa; tämä peseminen toistetaan
aterian jälkeen.»
Ukosta runoniekkana kertoo Lönnrot: »Kokonaista kaksi päivää, jopa
hieman kolmatta, hän piti minua runonkirjoitustyössä. Runot hän lauloi
hyvässä järjestyksessä, jättämättä huomattavia aukkoja, ja useimmat
niistä olivat sellaisia, joita en ennen muilta ole saanut; epäilen,
olisiko niitä enää muilta saatavissa.
»Ukko innostui, kun välistä tuli puhuneeksi lapsuudestaan ja monta
vuotta sitten kuolleesta isästään, jolta hän oli saanut perinnöksi
runonsa. 'Kun silloin', hän sanoi, 'Lapukan rannalla nuotalla
ollessamme lepäsimme nuotion ääressä, ka siinä teidän olisi pitänyt
olla. Meillä oli apurina muuan lapukkalainen, kelpo laulaja hänkin,
mutta ei kuitenkaan isävainajani vertainen. Yökaudet he usein lauloivat
käsitysten valkean ääressä, eikä samaa runoa koskaan kahdesti laulettu.
Olin silloin pieni poika ja kuuntelin heitä, joten vähitellen opin
parhaat laulut. Mutta paljon olen jo unhottanut. Pojistani ei tule
yhtäkään laulajaa minun kuoltuani, kuten minusta isäni jälkeen. Ei enää
pidetä vanhoista lauluista niinkuin minun lapsuudessani, jolloin niillä
oli etusija, tehtiinpä työtä tai kokoonnuttiin joutohetkinä kylässä.
Tosin kuulin vielä jonkun kokouksissa niitä laulavan, etenkin kun on
hieman ryypätty, mutta harvoin sellaisia, joilla olisi jotakin arvoa.
Sen sijaan nuori väki nyt laulelee omia rivoja laulujaan, joilla en
edes tahtoisi huuliani saastuttaa. Jospa silloin joku, kuten nyt, olisi
etsinyt runoja, ei hän kahdessa viikossa olisi ehtinyt panna kirjaan
edes sitä, minkä isäni yksinänsä osasi.' Näin puhuessaan ukko heltyi
niin, että oli kyyneliin puhkeamaisillaan.»
Arhippa lienee kuollut jonkun aikaa senjälkeen kuin Castrén kävi
Latvajärvellä. Ukon ennustus, ettei pojista tulisi laulajia, ei käynyt
toteen. Eräästä pojasta, Miihkalista, tuli miltei isän veroinen.
Tsenanniemessä on ollut kaksi kuulua laulajaa, _Petri_ ja _Jyrki
Kettunen._ Jyrki lauloi jo 1821 laukunkantajana kuljeskellessan
Uudessakaarlepyyssä Sakari Topeliukselle kuusi pitkää runoa, jotka
tämä kokoelmassaan julkaisi. Huhtikuussa 1834 tuli Lönnrot Tsenaan ja
sai aivan uusia runoja. Itse kertoo Lönnrot: »Tsenanniemessä olin yötä
ja panin kirjaan naapurinisännältä Jyrki Kettuselta useita runoja,
kirjoittaen myöhään yöhön. Seuraavana aamuna jatkoin samaa työtä. En
ollut edellisellä matkalla tavannut häntä kotona, muuten olisin jo
silloin toimittanut tämän työn. Tämä Jyrki oli Uudessa Kaarlepyyssä
tohtori Topelius vainajalle laulanut kuten kertoi, kokonaista kolme
päivää. Minua siis suuresti ihmetytti, etten Topeliuksen kokoelmasta
löytänyt niitäkin, jotka hän nyt lauloi. Hän selitti minulle kuitenkin
asian sanomalla: 'Kuuluupa ne jo teillä olevan ennestään petsatoittuna,
a miksi niitä uuelleen laulaisin'?» Petri Kettusen runoilijamaine
johtuu etupäässä hänen itse sepittämistänsä runoista. Kanteleessa
julkaisi Lönnrot erään niistä, nimeltä »Kettusen toimituksista», jossa
hän leikkisästi kertoo elämäänsä ja kosintaansa.
Alammekin olla laulualueen pohjoisimmassa päässä kun rajaseutua
olemme seuranneet Vuonnisen ja Lonkan kyliin. Vuonnisen kylällä, joka
hajanaisina talonryhminä on ylä-Kuittijärven lounaisimmalla kolkalla,
on ollut suuri merkitys Kalevalan syntymiseen nähden. Kaksi suurta
tietäjää on perustanut kylän maineen: _Ontrei Malinen_ ja _Vaassila
Kieleväinen_. Vuoden 1833 matkallaan tutustui Lönnrot heihin. Vaassila
oli silloin kunnioitusta herättävä vanhus, jonka runot jo miehen
ulkomuodonkin vuoksi muuttuivat kerääjän mielikuvituksissa yhdeksän
yrön ikäisiksi. Ontrei taas oli kuuluisa noita ja taisi viisikielistä
kannelta helskytellä. Tärkein oli Ontrein 368 säkeen mittainen
Sampo-jakso, yhtenäinen kertomus maailman luomisesta, Väinämöisen
Pohjolan retkestä sekä Sammon taonnasta ja ryöstöstä. Ensin Ontreita
laulatettuaan meni Lönnrot salmen toiselle puolelle asuvan Vaassilan
pakeille ja sai vieläkin syvällisempiä vaikutelmia. On omituista, että
vanhus ponnisti viimeiset sielun-voimansa, aivan kuin olisi aavistanut
että nyt oli Suomen heimon Sammon-ainekset ahjossa; mitä ei muisti enää
saattanut runomuotoon pukea, sen hän suorasanaisena jutteli. Lönnrot
siitä kertoo: »Hänen muistinsa oli viime vuosina niin heikontunut,
ettei hän enää osannut sitä, mitä ennen. Väinämöisestä ja muutamista
muista mytologisista henkilöistä hän kuitenkin kertoi monta seikkaa,
joita ennen en ollut tietänyt. Ja kun sattui niin, että hän oli
unohtanut jonkun seikan, jonka minä ennestään tunsin, kyselin sitä
häneltä tarkemmin. Silloin hän taas muisti sen ja niin sain tietää
kaikki Väinämöisen urotyöt yhdessä jaksossa, ja sen mukaan olen sitte
järjestänyt tunnetut Väinämöisen runot.»
Jonkunlaisella runoudellisella vapaudella Lönnrot tietysti liioitteli
Vaassilan ja Ontrein runojen täydellisyyttä, mutta todenmukaista
on, että noilla syyskuun hämärillä illoilla on ollut käänteentekevä
merkitys Kalevalan syntymiselle. Näiden kalevalaisten tietäjien parissa
haaveili Lönnrot Homeroksen kaltaisesta suomalaisesta eepoksesta, jonka
ajan hammas oli pureksinut sirpaleiksi, mutta, josta nämä laulajat
tiesivät koko joukon yhtenäistä.
Ontrei Malisen suku on Suomen puolelta muuttanut, tarinat tietävät
sen olleen Hailuodolta alkuisin. Ontrei kuoli 1856 viidenkahdeksatta
ikäisenä.
Lonkan kyläntapainen on pohjoisin, josta on kalevalainen runoniekka
mainittava, nimittäin _Martiska Karjalainen_. Hän oli sukuaan
karjalainen, isä oli muuttanut Kuusamon Huhmarniemestä. Martiska pystyi
itsekin uusia runoja rustailemaan. Joku aika» ennen kuin Lönnrot
1834 miestä laulatti, oli tämä joutunut »ouoille oville, teille
tietämättömille», josta ei »kuu keritä päivyt päästä», kuten itse
laulaa, mies nimittäin vietiin vankeuteen poronvarkaudesta.
Kerääjä kertoo muuten laulattamisestaan: »Jo ennenkin oli häntä minulle
mainittu oivaksi runolaulajaksi. Eikä mieheltä puuttunutkaan sanoja,
vahinko vaan, etteivät ne hänellä olleet paremmassa järjestyksessä.
Enimmästi hän siirtyi toisesta runosta toiseen, niin että se, minkä
häneltä panin muistiin, tosin kelpasi täydentämään ennen keräämiäni,
mutta ei tarjonnut mitään täydellisiä runoja. Rommipulloni, jonka
sisällystä hän ahkerasti maisteli, niinkuin sanoi, vahvistaakseen
muistiansa, yhä vaan sekoitti hänen ajatuksiaan. Tästä huolimatta hän
lauloi minulle loppupuolen tätä sekä kaksi seuraavaa päivää. Etenkin
viimeisenä päivänä laulaminen sujui huononpuolisesti. Hänen näet oli
vaikea muistaa uusia runoja.»
Käväisemme viimeiseksi tutustumassa Vienan läänin suurimmassa kylässä,
laulualueen koillisimmassa perukassa, Uhtuan runolaulajiin. Tässä
Keski-Kuittijärven rannalla olevassa kylässä oli, Lönnrotin 1834 siellä
ensi kertaa käydessä, yhdeksättäkymmentä taloa. Vaikka jo aivan Lapin
rajamailla on kylä varakas. Ei sen varakkuus ole saatu maan antimista
eikä veden riistasta, vaan laukkua kantamalla. Lönnrot muistelee
ensimäisestä käynnistään täällä: »Tässä kylässä viivyin koko viikon
enimmäkseen uutterasti kirjoitellen muistiin runoja ja lauluja, joita
kylän sekä miehet että naiset lauloivat. Muuan leski, nimeltä _Matro_,
kunnosti itseään ennen muita. Sittenkuin hän puolentoista päivää oli
laulanut, sukankudin kädessään, astui hänen sijaansa toisia, jotka
lauloivat osaksi hänen laulamiensa runojen toisintoja, osaksi uusia.»
Seuraavan vuoden matkalta mainitsee Lönnrot toisen etevän Uhtuan
runolaulajan, jonka nimi lienee ollut _Varahvomtta_ Sirkeini ja joka
asusti Jamalan talossa. Annan Lönnrotin kertomukselle kokonaisuudessaan
tässä sijan:
»Uhtuvassa tapasin ennen tuntemattoman Jamalan nimisen miehen, joka
esinnä lupasi 5:tä rupilasta kaiken päivän, aamusta ruveten iltaan
saakka laulaa, vaan sitte nähtyä, jotta kynä taisi terävämmin käessäni
pyörähellä, kun uskokana, yhtyy toiseen kauppaan. Tätä myöten otti hän
lauloakseen 20 pitempää runoa sanotulla maksolla ja, mitä muistaisi
päällisiksi. Niin kirjoitinki kaiken päivää häneltä. Pieni poika istu
lähellä ja veisti joka runolta pykälän puuhun. Pimiän tullen tuli
määrätty lukuki täyteen ja toisella päivällä kirjoitin luvatuita
pienempiä runoja murkina päiviin asti.»
Lonkan ja Uhtuan pohjoispuoli on jo seutua, jolla Kalevalan runot
alkavat vaieta. Tosin »laulavat Lapinki lapset», mutta jylhässä
perimmäisessä Pohjolassa ei ole kanteleita viritetty kertovaisten
runojen säestykseksi. Itään käsin Aunuksen ja Vienan läänin rämeisille
saloille mennen on niinikään laulun mahti langennut; sielläkään ei ole
kalevalainen laulu liittänyt kättä kätehen, sormia sormien lomahan.