Suomalaisen kansanrunouden keräyksillä on oma historiansa, joka alkoi
jo kauan ennen kuin Kalevalasta oli aavistustakaan. Se kertoo, miten
vähitellen tehtiin uusia löytöjä ja miten uusien aarteiden mukana
aukeni uusia näköaloja, kunnes vihdoin saatiin kokoonpunotuksi Kalevala.
Kansanrunous oli suomalaiselle hengelle jotakin niin olennaista,
että jo ne miehet, jotka ensimäisinä ryhtyivät suomen kielellä
kirjoittamaan, siihen huomiotansa kiinnittivät. Jo _Mikael Agricola_
puhuu suomalaisesta kansanrunoudesta; ja ensimäisen suomenkielisen
virsikirjan julkaisija _Jaakko Suomalainen_ (Finno), selvitteli
1580-luvulla, että itse piru se on, joka kansan seassa »ylösherätti
mös hänen runoians ja lauluians, — nijn että he kyllä äkist ja selwäst
wirsiä cocon saidh ja teidh, iotca sittä muilda nopiamin mös opettin
ia muiston pantin, quin nyt Jumaliset ja Christiliset wirdhet opetan
ia muistetan». Mutta näytteitä runoudesta eivät nuo uskonnolliset
kirjailijat anna.
Kun tahdomme tutustua vanhimpiin kirjallisiin muistomerkkeihin
kansanrunoudestamme, saamme lähteä tutkiskelemaan käräjäpöytäkirjoja.
Kristillinen kirkko, jonka lukuja ja lauluja kansa käsitti väärin
ja muovaili loitsurunoiksi, sai esivallan etsimään loihtijoita,
rikollisina heitä rangaistaksensa. 1600-luvun alkupuolelta
käräjäpöytäkirjoissa säilyneet loitsut ovat joskus kalliilla hinnalla
säilytettyjä jälkimaailmalle, ne ovat »tietäjien» kidutuksella, jopa
hengellä ostettuja.
Varsinaisesta kansanrunouden keräämisestä voi puhua vasta silloin kun
tiedemiesten huomio oli runoihin kiintynyt, kun he alkoivat niistä
etsiä tietoja kansamme muinaisista vaiheista. _Daniel Juslenius_ oli
se mies, joka ensimäisenä käänsi yleisempää huomiota suomalaiseen
kansanrunouteen.
Väitöskirjassaan »Ahoa vetus et nova» (Vanha ja uusi Turku,
ilmestyi v. 1700) hän huomauttaa, että talonpojat harjoittivat
runoilemista yhtä hyvin kuin oppineet, vaikka heitä ei runoilijoiksi
kasvateta, he ovat siksi syntyneet, ja esittää hän tässä sekä muissa
kirjoitelmissaan muutamia kansanrunoja. Jusleniuksen keräämät runot
hävisivät tulipalossa, mutta hänen kirjoituksensa innostuttivat monia
keräämään ja tutkimaan kaikkea mikä koski Suomen kansan menneisyyttä.
Jusleniuksen vaikutuksesta ehkä heräsi harrastus suomalaiseen runouteen
miehessä, jonka nimi aina on mainittava ensimäisenä, kansanrunouden
tutkimuksesta ja keräyksestä meillä puhuttaessa, nimittäin _Henrik
Gabriel Porthanissa_. Syntymäseudullaan Viitasaarella hän oli kaiketi
jo lapsena monesti saanut nukahtaa hiljaisen runovirren hyräilyyn.
Matkoillaan hän usein kuuli talonpoikaisjoukkueiden lauluilla aikaansa
viettävän levähdyspaikoilla. Kun hän sitte miehistyttyään luki
Jusleniuksen (Porthan oli Jusleniuksen veljentyttären poika) suomen
kieltä ja kansanrunoutta ylistäviä kirjoituksia, muistuivat mieleen nuo
lapsena kuullut laulut, niissä pulppuileva raikas kieli ja omituinen
sävy, ja niin heräsi innostuneessa halu näyttää kansallisuudestaan
välinpitämättömälle vallassäädylle, mitä kauneuksia oli kätkettynä
suomenkieleen ja kansanrunouteen. Hän muovaili suomalaisesta
runoudesta väitöskirjan »Dissertatio de poesi Fennica» (tutkielma
suomalaisesta runoudesta), jota 1766-68 ilmestyi kaikkiaan viisi osaa.
Se on runousoppi, jossa tekijä hyvällä suomalaisella kieliaistillaan
ja kansanrunoudesta ammentamillaan virkeillä aineksilla koettaa
johdatella sivistyneitä sointuvampia taiderunoja sepittämään ja samalla
kansanrunoja ymmärtämään. »Sillä en katso häpeäksi vain sitä», sanoi
Porthan »että synnynnäinen suomalainen ei tunne runouttamme, vaan
sitäkin, ettei hän ymmärrä sitä ihailla». Aineksia keräsi Porthan itse
matkoillaan, etenkin Savossa, mutta ymmärsi myös ystävillään keräyttää.
Hän viittoili varsinaisiksi runojen saantipaikoiksi Pohjanmaan,
Kajaanin kihlakunnan, Savon ja Karjalan. Kun itse siirtyi muita aloja
tutkimaan, kasvatti hän itselleen oppilaita, jotka olivat valmiit
tutkimuksia jatkamaan. Eräs oppilaista, _Kristian Lencqvist_ ehkä
kokosi itse aineksia, mutta sai joukon runoja isältään ja Porthanilta,
jonka ohjauksella kirjoitti väitöskirjan muinaisten suomalaisten
mytologiasta. Ahkerin tämän aikakauden kerääjistä oli _Kristjrid
Ganander_. Vaatimattomana kappalaisena Pohjanmaalla kiintyi Porthanin
tutkimuksista hänenkin huomionsa siihen, että runoja on: »ylönpaljon
ylimaassa, sakialta Savonmaassa, pitkin koko Pohjolata». Parin
vuosikymmenen kuluessa keräämistään aineksista hän laati suomalaisen
mytologian, jolla tosin ei ole suurta tieteellistä arvoa, mutta siinä
on säilynyt monta runonäytettä.
Porthanin kuoltua lakkasi joksikin aikaa kansantietojen keräily-
ja tutkimisinto. Suomi oli astunut uusille valtiollisille urille.
Kaikki tieteet ja koko henkinen elämä olivat jonkun aikaa lamassa,
virkamieskoneisto vain toimi. Kansallisuudestaan vieraantuneesta
vallassäädystä ei voinut odottaa _suomalaisen_ (suomenkielisen)
sivistyksen luojia. Oli astuva esille uusi, tarmokas, kansan riveistä
noussut polvi.
Porvoon lukiolainen, Iitistä kotoisin oleva suutarin poika, _Antti
Juhana Sjögren_, lainasi kirjastosta Herderin kirjoituksia. Niistä
huomasi hän ensi kerran, että muualla maailmassa koottiin kansanlauluja
ikäänkuin suuria aarteita talteen ja julkaistiin. Hän näki, että esim.
Saksassa oli julkaistu pari kokoelmaa, jotka sisälsivät kansanlauluja
eri kielillä ja että niissä oli näytteitä vieraiden kansojenkin
runoudesta, josta kaikui ikäänkuin »kansakuntien, vieläpä itse
ihmiskunnan elävä ääni — iloisena ja surullisena, leikillisenä sekä
totisena». Lukiotoverinsa ja ystävänsä _Abraham Poppiuksen_ kanssa
hän päätti »kädellä ja suulla», että he molemmat, jollei kukaan muu,
seuraisivat Herderin aatteita ja kokoisivat kaikkea, mikä valaisisi
Suomen kansan henkistä elämää. Itse ei Sjögren noita unelmia päässyt
toteuttamaan ennenkuin runsaan vuosikymmenen viertyä siitä ajasta,
jolloin hän tuon aatteen oli keksinyt. Vasta vuosina 1824—25 hän joutui
matkoille Suomen Karjalaan ja Vienan lääniin, josta keräsi rikkaan
kokoelman kansanrunoutta, n. 200 runoa, jotka Lönnrot käytti vasta
uuteen Kalevalaan. Mutta hän ei ollut turhaan haaveillut, sillä Poppius
kirjoitti jo 1814 ollessaan kesälomalla Juvalla muistiin runoja ja
Sjögrenin aate innostutti vielä samana vuonna toisenkin nuorukaisen,
ylioppilas _Kaarle Akseli Gottlundin_, itsepäisen miehen, joka ryhtyi
keräyksiin sellaisella innolla, ettei kukaan ennen Lönnrotia. Kesällä
1815 ja seuraavan syksyn ja talven kuluessa sai hän kirjoitetuksi n.
150 loitsua, 100 runoa sekä saman verran lauluja. Seuraavana vuonna
joutui Gottlund Upsalaan opintojaan jatkamaan. Siellä avautuivat hänen
silmänsä, samoinkuin Poppiuksen ja Arvidsoninkin, näkemään, että
ruotsalainen kulttuuri oli suomalaiselle vierasta, että suomalaisten
oli luotava oma sivistys, jos mielivät pysyä omana kansakuntana.
Seikkailuhaluisena, kunnianhimoisena ylioppilaana, joka oli päättänyt
kohottaa heimonsa ja sen keralla omankin nimensä maineeseen, teki
Gottlund vv. 1817 ja 1821—22 monivaiheiset matkansa Helsinglannin,
Taalain ja Värmlannin suomalaismetsiin. Hän kokosi metsäsuomalaisilta
m.m. toista sataa numeroa kansanrunoutta. Heitä varten julkaisi hän
ensimäiset suomalaiset yksinomaan kansanrunoutta sisältävät kirjaset
»Pieniä runoja Suomen pojille ratoxi». Gottlund myös ensimäisenä
ennusti, että jos vanhat runot »kerättäisiin järjesteelliseksi
kokonaisuudeksi — niin siitä syntyisi uusi Homeron, Ossianin laulujen
tai Niebelungenlieden vertainen teos, jolla Suomen kansa omituisen
luomisvoimansa loistossa saavuttaisi sekä oman että vastaisen ajan
ihmettelemisen». Eeposta ei Gottlund luonut, mutta suuret runoaarteet
hän keräsi — kaikkiaan yhdeksättä sataa toisintoa — vieläpä oli
saksalaiselle tri Schröterille avullinen saattamaan runojamme
ulkomaalaistenkin tietoon.
Suomalaisuuden esitaistelija _Aadolf Iivar Arvidsson_ piti yhtenä
kansallisena velvollisuutenaan kerätä suomalaista kansanrunoutta, sillä
hän oli vakuutettu, että kirjakieli siitä rikastuisi. Ystävänsä Eerik
Antti Crohnsin kanssa, joka oli jo aikaisemminkin kerännyt runoja,
lähti hän v. 1819 Pohjois-Savoon runonkeruumatkalle. Tietäjiä he
enimmäkseen tavottelivat ja toivatkin saaliinaan n. 125 runoa.
Samana vuonna liikkui äärimäisillä pohjan perukoilla kieltä ja
kansanrunoutta tutkimassa _Reinhold v. Becker_. Seuraavana vuonna
ryhtyi hän suomenkielisessä lehdessään »Turun Viikko-Sanomat» puhumaan
kansanrunoudesta, yrittipä v. 1820 Turun Viikkosanomia varten panna
kokoon yhdenjaksoisen kertomuksen kaikista niistä runoista, joissa
puhuttiin Väinämöisestä, ollen siten tavallaan Lönnrotin edeltäjä.
Kaikessa hiljaisuudessa keräili jokunen pappismies runoja, etenkin
Pohjanmaan puolelta. Tuollainen hiljainen kerääjä, joka ei tarvinnut
ulkonaista herätystä, vaan jota itse runot viehättivät, oli
piirilääkäri _Sakari Topelius._ Hän oli perinyt sukunsa taiteellisia
taipumuksia. Suvun juuret ovat, kuten tietty, suomalaisia ja kasvaneena
suomalaisena pysyneessä Oulussa ei hän päässyt edes kansan kielelle
vieraantumaan. Jouduttuaan rokotusmatkoilla vv. 1803—04 kiertelemään
kyliä aina Pohjois-Savosta Kemijärvelle, alkoi hän kirjoitella muistiin
runoja. Virkamatkoillaan v. 1820 putosi Topelius jäihin ja oli
kylmettymisen seurauksena, että hän ainiaaksi menetti liikuntakykynsä.
Mutta harrastus runouteen ei silti sammunut. Tuntuu kuin runot itse
olisivat pyrkineet ilmoille. Jonkun aikaa onnettomuuden jälkeen osui
näet Topeliuksen luo Uuteenkuarlepyyhyn pari vienan-karjalaista
laukunkantajaa. He osasivat paljon täydellisempiä kertoma-runoja
kuin Topeliuksen ennen tuntemat. Siitä saakka olivat kaikki Vienan
Karjalan tukkukauppiaat tervetulleita hänen luoksensa. Kirjoituslauta
polvillaan hän niitä kamarissaan kirjoitteli. Vuonna 1822 hän alkoi
työnsä tuloksia julkaista painosta nimellä »Suomen kansan runoja ynnä
myös nykyisempiä lauluja». Julkaisua ilmestyi kaikkiaan viisi vihkoa.
Luultiin ennen yleiseen, ettei kansan suussa enää eläisi täydellisiä
runoja, mutta nyt saatiinkin ensi kerta nähdä, että saloilta oli
saatavissa pitkiä eepillisiä runoja.
Kuolema keskeytti Topeliuksen julkaisu- ja keräilytyön. Karjalan
erämaitten salaisuudet odottivat yhä miestä, joka ne vetäisi
ihmisilmoille. Kaivattiin kansan miestä, kansanrunoilijaa ja
haaveilijaa, joka kätköistä etsisi yhä uusia aarteita ja käyttäisi
hyväkseen entisiä saavutuksia ja vihjauksia siitä, että parhaat
runolähteet olivat Karjalan korpimailla, vieläpä rajan tuolla puolen.
Topeliuksen kuollessa olikin jo toinen mies ilmestynyt työtä jatkamaan:
Paikkarin torpassa syntynyt räätälin poika _Elias Lönnrot_.
Varattomana täytyi Lönnrotin ensimäiset ylioppilasvuotensa (1822—27)
olla kotiopettajana. Laukon kartanossa, jossa hän useat kesät oleili
professori Törngrenin kotiopettajana, kuuli hän kauniin kansanlaulun
Elinan surmasta ja kirjoitti sen muistiin. Laukon omistajan sukulaisia
sattui olemaan jo mainitsemamme Turun Viikkosanomien toimittaja R. v.
Becker. Tämän johdolla tutustui Lönnrot siihen vähään mitä Porthanin
ajoista alkaen oli suomalaisesta kansanrunoudesta kirjoitettu ja oppi
hajanaisia runoja jatkelemaan yhtenäisemmiksi. Beckerin vaikutusta
näkyy siinäkin, että Lönnrot maisteriväitöksekseen v. 1827 kirjoitti
latinankielisen tutkielman »De Väinämöine priscorum Fennorum numine»
(Väinämöisestä, muinaissuomalaisten jumalasta). Vielä samana vuonna
Turun kaupunki paloi, ja toinen osa väitöskirjaa hävisi tulipalossa.
Kun luennot yliopistossa kaupungin palon vuoksi lakkautettiin, joutui
Lönnrot kotiinsa Sammattiin. Mutta hänellä ei ollut enää käsillä se
kultainen lapsuuden aika, jolloin saattoi tyytyä metsiin loukkuja
asettamaan, järvelle ongiskelemaan tai talvella mäkiä laskemaan.
Nuoren maisterin mielessä makasivat runot, joita hän oli tutkinut ja
ne salaperäiset erämaat, joiden kansan hän tiesi niitä laulelevan. Ja
kun oli kuin »aina outo uotettava» mielessä, niin nakkasi hän repun ja
pyssyn selkäänsä, ripusti huilun rinnoillensa ja läksi keväällä 1828
korpia kohti vaeltamaan, päämääränään Venäjän Karjala. Savon puhelias
kansa nuorelle maisterille jo tiesi yhtä ja toista opettaa, mutta vasta
Suomen-Karjalassa kävi runonsaalis runsaaksi. Matka kävi Sortavalaan
ja sieltä Nurmeksen ja Kuopion kautta takaisin Laukkoon. Saaliinaan
hän toi joukon lauluja, loitsuja ja häärunoja. Vuosina 1829—31 hän ne
omalla kustannuksellaan julkaisi neljässä vihossa, joille antoi nimen
_Kantele_. Saman runon toisinnot hän, kuten Porthanin ajoista asti oli
ollut tapana, sommitteli yhteen ja korjaili ne saman kirjoitustavan
mukaisiksi. Kantele oli tarkoitettu sekä oppineiden että kansan
luettavaksi. Kaupan ei noita vihkosia kumminkaan mennyt siksi paljon
että Lönnrot olisi voinut tehdä uusia matkoja ja jatkaa julkaisua.
Mutta jo olikin suomalainen sivistystyö saanut uuden tuen. V. 1831
perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jonka tarkoitusperäksi
ajateltiin sekä kansalle että vallassäädylle kelpaavan suomalaisen
kirjallisuuden kustantaminen. Kun Lönnrot, suoritettuaan lääketieteen
kandidaatin, lähti samana vuonna toiselle keräysmatkalle, antoi
mainittu seura hänelle 100 ruplan matkarahan. Tällä toisella
matkalla ei onni ollut runojen tutkijalle suotuinen. Hän sairastui
vilutautiin matkalla Kajaaniin, ja kun oli Kuusamosta menossa yli
rajan sai hän käskyn palata takaisin senvuoksi, että kolera oli
alkanut levitä Etelä-Suomessa. Rutto oli vähällä lopettaa Lönnrotinkin
elämän. Toinnuttuaan taudista hän suoritti 1832 lääketieteen
tohtorin tutkinnot. Väitöskirjana oli »Om finnarnes magiska medicin»
(Suomalaisten loihtimalla lääkitsemisestä).
Lääketieteen tohtori ei kansanrunoutta unohtanut, vaan läksi kesällä
uudelle keräysmatkalle. Kuopion kautta kulki hän Nurmekseen ja sieltä
yli rajan Repolaan ja Akonlahdelle saakka, josta kääntyi takaisin.
Saalis oli rikas, tällä kertaa hän sai jonkun kertovaisenkin runon.
V. 1832 Kajaanin piirilääkärin virka joutui avoimeksi. Lönnrot haki
ja sai tuon viran, päästen siten sattumoilta lähemmäksi laulun maita.
Lavantauti raivosi niinä aikoina seudulla, joten ei Lönnrot moneen
kuukauteen joutanut puuttumaan mielityöhönsä, runoihin, etenkin kun
hän itsekin sairastui lavantautiin. Mutta jo seuraavana kesänä hän
uudelleen rupesi runoja penkomaan kätköistänsä. Silloin välähti hänen
mieleensä uusi aate. Kirjallisuuden Seuran sihteerille kirjoittaa
hän siitä: »Mitenkä kävisi tuo, jos Seura pränttäyttäisi uudestansa
kaikki Suomen Runot, jotka sen arvon ovat ansainneet ja niitä
koettaisi järjestykseen, niin että, mitä Väinämöisestä, Ilmarisesta,
Lemminkäisestä j.m. on eri paikoissa löyttävä lyötäisi tai jatkettaisi
yhteen.»
Samalla kertaa hän kertoo koettaneensa »sillä tavalla yhteen lyödä
Lemminkäisen runot». Hän oli tullut siihen vakaumukseen, että saman
runon toisinnot oli kudottava yhdeksi runoksi eikä julkaistava
erikseen. Samaten olisi yhdistettävä kaikki toisinnot, jotka liittyvät
saman henkilön nimeen.
Tuo ensimäinen vain käsikirjoituksena säilynyt kokoonpanoyritys,
nimeltä _Lemminkäinen_, on vielä verraten vaatimaton kahteen runoon
järjestetty 825 säkeen mittainen runo. Ensimäisessä laulussa kerrotaan
Oluen synnystä, kutsuista häihin, Lemminkäisen retkestä Päivölään,
kaksintaistelusta ynnä paosta saareen. Toisessa runossa puhutaan
miten Lemminkäinen kosii Hiidestä ja miten hänet surmataan. Noilla
kahdella runolla ei oikeastaan ole muuta yhteistä kuin henkilön nimi.
Väinämöisestä ja Ilmarisesta kertovat runot aikoi Lönnrot samalla
tavoin liittää yhteen. Mutta ennenkuin hän siihen ryhtyi teki hän uuden
tuloksista rikkaan löytöretken Vienan lääniin. Vuonnisen kylässä hän
tapasi kaksi niin etevää laulajaa, että sai kokonaan uuden käsityksen
kansanrunouden yhtenäisyydestä. Vaassila Kieleväinen lauloi yhtenäisenä
runona Väinämöisen, Ilmarisen, ja osaksi Kullervon urotyöt. Ontrei
Malinen taas oli muistellut, että Sampojakso ja Kosioretki kuuluvat
yhteen, sillä tuo kosittava neito annetaan sille, joka ansiotyönä takoo
Sammon. Nyt alkoi Lönnrotille selvitä, että noista runoista voisi luoda
yhtenäisen eepoksen, koska runolaulajat niitä niin pitkinä sarjoina
laulelivat. Syyskuussa matkalta palattuansa luopui hän aiheestaan
laatia eri runot Väinämöisestä ja Ilmarisesta ja kutoi molempia
sankareja käsittävistä toisinnoista yhtenäisen 1,721 säkeen mittaisen
runon _Väinämöinen_.
Sen yhtenäisenä juonena ovat Väinämöisen epäonnistuneet
kosinta-yritykset: uros kosi ensin Vellamon neitoa, sitte Pohjolan
impeä ja vihdoin Joukahaisen sisarta. Innostuneena kokoonsommittelemaan
yhtenäisiä runoja järjesti Lönnrot samoihin aikoihin vielä Naimakansan
virret yhtäjaksoiseksi esitykseksi, saaden ne 499 säkeen pituiseksi
runoksi. Mutta nyt hän taas huomasi, että Ilmarinen Pohjolasta saa
morsiamen ja että silloin vietetään häät. Hän liitti häärunoja
Väinämöiseen ja niin syntyi v:n 1833 lopulla ensimäinen Kalevala
pienoiskoossa, 16 »laulantoa» käsittävä 5052 säettä sisältävä
»Runokokous Väinämöisestä». Siihen Lönnrot on siis saanut sisältymään
tähänastiset kokoonpanonsa: Lemminkäisen, Väinämöisen ja Naimakansan
virret. Vasta tämän käsikirjoituksen hän lähetti Helsinkiin. Mutta
niinkuin seppo Ilmarinen takoessaan ei tyytynyt siihen, että
hyviä esineitä tuli ahjosta esille, vaan vaati yhä parempaa, niin
Lönnrotkin jo heti epäilee onko tämä Runokokous vielä se teos, jota
»jälkeentulevaiset mahdollisesti tulevat pitämään yhtä suuressa
arvossa kuin göthiläiset kansat Eddaa ja kreikkalaiset ja roomalaiset,
ellei juuri Homerosta, niin ainakin Hesiodosta». Hän ehdotti, ettei
painatukseen ryhdyttäisi ennenkuin hän vielä kerran oli käynyt runojen
kotimaassa Vienan Karjalassa. Parin viikon kestävä matka huhtik. 1834
onnistui odottamattoman hyvin, toi julkaisulle uuden käänteen. Tällä
matkalla tutustui Lönnrot Vienan läänin etevimpään runolaulajaan
Arhippa Perttuseen. Uusia aineksia karttui siksi paljon, että eepoksen
sommittelija vielä samana keväänä itse läksi Helsinkiin niitä
Runokokoukseen liittääksensä. Ja kokonaisia kappaleita siihen tulikin
lisäksi, niinkuin Väinämöisen syntyminen, Ainon kuolema, Kullervon
hyvästijättö j.n.e., mutta kaikki lisät mahtuivat Runokokouksen
puitteisiin, ettei tällä kertaa enää tarvinnut kaikkea purkaa
liitoksistaan niinkuin ennen. Loitsutkin tulivat yhtenäisinä pitkinä
lukuina tähän uuteen eepokseen sovitetuiksi.
Talvella 1835 se vihdoin painosta ilmestyi, sen nimenä oli »_Kalevala_
taikka vanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinaisista ajoista».
Eepos, jota tavallisesti nimitetään Vanhaksi Kalevalaksi, on jaettu 32
runoon, joissa on yhteensä 12,078 säettä.
Mutta eipä vielä ollut Suomen kansan eepos lopulliseen muotoonsa
valettu. Ennenkuin vanha Kalevala oli ilmestynyt, lähti Lönnrot
taaskin keräysmatkalle Repolan ja Uhtuan puolelle. Saalis oli siksi
runsas, että täytyi ajatella eikö olisi mahdollista joskus vieläkin
eeposta laajentaa uusilla aineksilla. Lönnrot oivalsi että oli juuri
nyt pelastettava häviämäisillään olevat muodot ja että juuri hänen
elämäntyökseen oli suotu keräily ja yhteen sommittelu. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuralta saamallaan matkarahalla läksi hän syyskuun
16 p. 1836 kaikkein pisimmälle keräysmatkallensa, toverinansa aluksi
ylioppilas J.F. Cajan. Kahdeksan kuukautta hän kierteli pohjoisia
perukoita aina Kuolan niemimaalle ja Inariin saakka. Kuukauden päivät
Kajaanissa viivyttyänsä hän taas lähti puoleksi vuotta samoilemaan
Vuokkiniemen, Repolan, Enon, Liperin, Kiteen kautta Sortavalaan ja
etelä-Savon kautta takaisin. Ja runoja molemmilla matkoilla kertyi
paljon. Etenkin lyyrillisiä lauluja oli Suomen Karjalassa.
Saaliin järjestämiseen hän ryhtyi heti matkoilta palattuansa.
Lyyrillisistä runoista hän ensiksi toimitti kokoelman, joka vuonna 1840
ilmestyi nimellä _Kanteletar_. V. 1842 seurasi sitä »Suomen kansan
_Sananlaskut_» ja 1843 »Suomen kansan _Arvoitukset_».
Nyt oli Lönnrotin mielestä saatu talteen ja julkisuuteen kaikki
tärkein kansanrunous ja hän päätti sen jo heittää ryhtyäkseen
sanakirjatöihin sillä sellaisesta oli kipeä tarve. Sanakirja-ainesten
puhtaaksikirjoittajaksi otti hän Kajaaniin ylioppilas _Taneli
Europaeuksen._ Tämä lähti Karjalaan sanoja ja runoja keräilemään
kesällä v. 1845. Ylioppilas sattuikin Ilomantsissa saamaan käsiinsä
taitavia runolaulajia ja niinpä vielä kerran Lönnrotin huomio kääntyi
kansanrunoihin. Ja Europaeus piti huolen siitä ettei uusia aineksia
puuttunut. Hän teki matkan toisensa perään, kulkien Vienan meren ja
Laatokan väliä ristiin rastiin, tuoden aineksia aivan uusilta alueilta,
kuten Salmin kihlakunnasta, Karjalan kannakselta ja Inkeristä.
Europaeus oli läpi elämänsä rauhaton haaveilija, jonka mielessä
häämötti suuria päämääriä. Ennen uuden Kalevalan ilmestymistä ponnisti
hän kaikki voimansa ja jätti lukunsa yliopistossa kesken, kerätäksensä
eepokseen aineksia. Puolet kaikista siihen kertyneistä lisistä onkin
hänen muistiinpanoistansa otettuja.
Lönnrot keräsi runoja kaikkiaan n. 2,100 numeroa, Europaeus n.
2,800, niistä kumminkin kaksi ja puoli sataa vasta uuden Kalevalan
ilmestymisen jälkeen v. 1853 muistiinpantua. Europaeuksen kehotuksesta
varusti Suomalaisen Kirjallisuuden Seura v. 1846 ylioppilas _A.E.
Ahlqvistin_ Suomen Karjalaan runoja keräämään. Ahlqvist kulki
Ilomantsin, Korpiselän ja Jaakkiman tienoot. Tammikuussa v. 1847
lähetti mainittu seura taas ylioppilaat _Z.I. Sireliuksen_ ja _Fredrik
Polén'in_ keräysmatkalle. He kulkivat laajalti etelä-Savoa ja Suomen
Karjalaa, tuoden mukanaan n. 450 numeroa kansanrunoutta.
Seuraavana kesänä kulki maisteri _H.A. Reinholm_ Europaeuksen kera
Inkerissä; saman vuoden lopulla teki Reinholm ylioppilas _K.M.
Forsberg_ seuralaisenaan uuden retken Karjalan kannakselle.
Uusia aineksia siis kertyi. Vuoden 1847 alussa ryhtyi Lönnrot uuteen
Kalevalan laitokseen käsiksi. Hän sai paitsi äsken mainittuja
keräyksiä käytettäväkseen A.J. Sjögrenin sekä M.A. Castrénin
kokoelmat. Ensin poimi Lönnrot kaikki samaa asiaa koskettelevat
toisinnot ja kirjoitti ne asianomaisiin paikkoihinsa. Kokonainen
vuosi kului, ennenkuin hän saattoi ryhtyä uuden laitoksen tekstiä
yhtenäiseksi valamaan. Menetelmätapa toimittajalla oli vielä sama kuin
ennenkin. Järjestetyn, yhtenäisenä juoksevan esityksen, jossa Suomen
kansa itse kuvaa entistä elämäänsä, ajatustapaansa ja tapojansa,
tahtoi hän saada hajallaan olevista runoista esille. Vaikka hän
punoi yhteen eepillisiä, lyyrillisiä ja loitsurunoja, luuli hän
niiden alkuaan kuuluneenkin yhtenäiseen kokonaisuuteen. Hän ei
tullut ajatelleeksi, ettei hän täten ollut vain kokoonpanija, vaan
myöskin samalla tavallaan luova runoilija, samassa merkityksessä
kuin parhaat runolaulajat. Suunnitelmistaan ensimäisiin eepoksen
luonnoksiin ennen vanhan Kalevalan ilmestymistä hän sanoo: »Mitä
Kalevalan runojen järjestämissuunnitelmaan tulee, niin ei minulla
ollut muuta suunnitelmaa siihen aikaan kuin saattaa kaikki runot,
joita on Väinämöisestä, Ilmarisesta, Pohjolasta, Kalevalasta,
jonkinlaiseen parempaan yhteyteen kuin missä ne olisivat olleet,
jos kukin olisi käsitelty erikseen.» Lönnrot käsitti Kalevalan
runoilla olevan jonkunlaisen yhtenäisen alkuperäisen ytimen, joka oli
muka itse tapausten aikana eläneiden sepittämä. Aikojen vaihtuessa
keksittiin lisäpiirteitä ja lopulta muka hajosi tuo yhden ihmismuistin
säilytettäväksi liian laaja runo moniin yksityisiin laulelmiin. Ja
näiden laulujen yhtenäisyys sekä se järjestys, jossa ne nykyaikana
lauletaan oli jo käynyt sekavaksi. Edelleen selvittää hän itse v.
1849 Litteraturbladissa käsitystänsä runoista seuraavasti: »En voinut
pitää toisen laulajan järjestystä toista alkuperäisempänä, vaan
selitin molemmat syntyneiksi siitä halusta mikä jokaisella on asettaa
tietonsa johonkin järjestykseen, ja joka sitten, laulajien yksilöllisen
esittämistavan mukaan, oli saanut aikaan erilaisuudet. Viimein kun ei
yksikään laulajista kyennyt kilpailemaan keräämieni laulujen paljouteen
nähden, arvelin itselläni olevan saman oikeuden kuin useimmilla
laulajillakin, nim. saada järjestää runot siten kuin ne parhaiten
toisiinsa sopivat — tai, puhuakseni runon sanoilla:
Itse loime loitsijaksi,
Laikahtime laulajaksi,
s.o. pidin itseäni runolaulajana, yhtä hyvin kuin hekin.»
On kiistelty siitä, onko lopullisesti Suomen kansa vai Lönnrot
katsottava Kalevalan tekijäksi. Ja vaikka Lönnrot ei mitään työstään
ole salannut, kaikki käyttämänsä käsikirjoitukset ja luonnokset hän on
tarkalleen säilyttänyt, niin on tätä kysymystä sittekin joskus pidetty
kaikesta selvyydestä huolimatta hieman hämäräperäisenä. Vastaus on
kumminkin sangen selvä. Kalevalaa ei Lönnrot ole kokoonpannut minään
tiedemiehenä tai estetikkona, vaan kansanomaisena runolaulajana. Tämä
runolaulaja oli vereltään suomalainen, sukuperältään kuului hän syvien
rivien tasa-arvoiseen rahvaaseen, jonka henki ja elämänkäsitys noista
runoista puhuu. Lapsuutensa ja ne vuodet, jolloin hän runoja seuloi,
eleli hän enimmäkseen kansan keskuudessa. Runolaulajasta eroo hän tosin
siinä, että häilyvän muistin apuneuvona käytti muistiin kirjoittamista,
joten hänelle kävi mahdolliseksi perehtyä kuinka moniin tuhansiin
runotoisintoihin tahansa. Mutta hän lueskeli kirjaanpanoja sittemmin
niin, että osasi suuren osan ulkoa ja voi muististaan tarpeen tullen
kokoonpanossaan soinnuttaa lisäsäkeitä aivankuin oikea runolaulaja. Hän
tosin tasoitteli toisintojen kieltä, joka oli mitä erilaisinta aina eri
paikkakuntia myöten ja samaten korjaili runomitallisia virheitä, mutta
omaa murrettaanhan jokainen runolaulajakin käytti, oman paikkakuntansa
sanat niihin sovitti, huolimatta siitä, että oli laulut ehkä vieraalla
murteella oppinut. Lönnrot otti parhaat kohdat kaikista käytettävänä
olevista toisinnoista ja liitti säkeitä, jopa kokonaisia kuvauksia
aivan muista yhteyksistä. Mutta niinhän tekivät myös runolaulajat,
hekin voivat paisuttaa runoaan loitsuilla, lyyrillisillä aineksilla,
sananlaskuilla j.n.e. Siten saattoi koko runon juonikin eri laulajilla
tuntuvasti muuttua. Mitään aivan omasta päästään ei Lönnrot tahtonut
Kalevalaan lisätä. Mikäli mahdollista käytti hän aina kansanrunon
säkeitä, joku yhdistävä säe, siinä kaikki, mitä Lönnrot varsinaisesti
omiaan on pannut. On merkillistä, että etevimmät runonlaulajat olivat
kehnoja tekaisemaan aivan omantakeisia runoja, joissa olisi täytynyt
soinnuttaa uusia säkeitä. Mutta miltei yhtä kehno oli Lönnrot siinä
taidossa; sen näemme niistä yrityksistä, joissa hän joskus koki
vanhalla runomitalla omiansa laulella. Se ei luonnistu kumpaiseltakaan.
Lönnrot oli vain siinä suhteessa edellä runonlaulajia, että hänellä
oli valtava varasto runoja ja kehittyneempi maku valita ja sommitella
aineksia. Paraskaan runolaulaja ei olisi voinut saada kokoon
yhtenäistä eeposta. Siihen tarvittiin myös muualta saatu esikuva sekä
kirjoitustaito. Tuon ajatuksen sai kokoonpanija etupäässä Homeeroksesta.
Vuonna 1849 ilmestyi tuo uusi Kalevalan laitos. Se on jaettu 50 runoon,
joissa yhteensä on 22,795 säettä. Järjestykseen nähden seurataan siinä
pääpiirteissään edellistä laitosta, paitsi siinä että Väinämöisen
ammunta tapahtuu maailman luomisen jälkeen ja että väliin on, sovitettu
maan kylvö ja Aino-runo.
Siinä suhteessa Kalevala on eepoksena ainoa laatuaan, että askel
askeleelta voidaan seurata sen syntyhistoriaa. Näemme miten harvoista
sivistyneistä parhaat miehet keräsivät runoja, miten Porthanin
ajoista asti toisintoja sommiteltiin yhteen, ja juuri otollisimpana
aikana ilmestyi mies, jota nuo runot niin viehättivät, että hän ne
kansalleen lauloi uudelleen yhtenä jaksona, ja siten loi parhaan ja
omintakeisimman henkisen tuotteen, mitä meillä toistaiseksi on ollut
maailmankulttuurille tuoda.