niin sen piukki pirran ääni
kuin käki mäellä kukkui,
niin sen käämi käännähteli
kuin on portimo pinossa,
niin sen suihki sukkulainen
kuin käpy oravan suussa.
(24, 35—40).
Ihmisen mielialatkin löytävät vertauskuvansa luonnosta. Onnellisen
ihmisen mieli on
kuin on vellova vetonen
eli aalto altahassa;
kuin keväinen päivännousu,
kevätaamun aurinkoinen.
Mikä on surullisen mieli?
kuin on hanki harjan alla,
vesi kaivossa syvässä;
on kuin laaka lammin ranta,
kuin pimeä pilven ranta,
kuin syksyinen yö pimeä,
talvinen on päivä musta.
Turvaton ihminen taasen tuntee elämänsä sellaiseksi kuin lintu suuressa
myrskyssä tai kuin se, joka kulkee heikkoa keväistä jäätä j.n.e.
Emme myöskään saa unohtaa niitä monia teräviä havaintoja, joita
Kalevalan kansa on luontoa tarkkaamalla tehnyt ja joista se on kerännyt
itselleen runsaan tietomäärän. Luonto onkin ollut sen ensimäinen ja
suuri opettaja. Luonnosta ensiksi etsii Väinämöinen apua, kun häneltä
venettä veistäissään puuttuu kolmea sanaa. Luonnosta saatuja tietojaan
laulaa Joukahainen ollessaan Väinämöisen kanssa kilpasilla. Hän on
oppinut tuntemaan, että
siiall' on sileät pellot,
lohella laki tasainen,
hauki hallalla kutevi,
kuolasuu kovalla säällä,
ahven arka kyrmyniska
sykysyt syvillä uipi,
kesät kuivilla kutevi
rantasilla rapsehtivi.
Hän tietää veden lähtevän vuoresta ja tulen taivaasta, hän tuntee myös
metallin alun:
vuoresta vetosen synty,
tulen synty taivosesta,
alku rauan ruostehesta,
vasken kanta kalliosta.
Ensimäiseksi lääkkeeksi on hän oppinut käyttämään vettä:
vesi vanhin voitehista,
kosken kuohu katselusta.
Otavan asemasta taivaalla ja kukon laulannasta neuvotaan nuorta vaimoa
katsomaan aamuisin heräämisaikansa (kts. Kalevalaisten kotielämästä).
Auringosta Kullervo paimenessa katsoo pitkän päivänsä kulumista.
Mutta vaikka ei Kalevalassa olekaan runsaasti tällaisia tietoja,
on niitä sitä enemmän kätketty sananlaskuihin. Toisinaan niissä
pitkäaikaisten merkillepanojen tuloksena ilmaistaan eri vuodenaikoihin
kuuluvia ilmojen vaihteluita ja muita kokemuksia. Niinpä on huomattu,
että elokuun loppupuolesta eteenpäin hallat ovat yleensä säännöllisiä
ja kaste peittää maan. »Päivän Perttelin perästä (24. VII) ei lopu
halla haon takaa, eikä kaste metsän kainalosta». Heinäkuun lopussa
vesi alkaa järvissä ja joissa kylmetä: Jaakko (25. VII) heittää kylmän
kiven järveen.» Kevään tuloa koetetaan arvailla lintujen saapumisesta:
Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, västäräkistä viikon
verran, pääskysestä ei päivääkään». — Toisissa sananlaskuissa taasen
yhdistetään erilaisia ihmistoimia samanaikaisiin luonnonmerkkeihin.
Niinpä aletaan valoa tarvita pirtissä silloin, kun ruiskykkä ilmestyy
pellolle: »Kykkä pellolle, päre orrelle». Käen tiedetään kukkuvan
vielä heinänteon, vaan ei enää rukiinleikkuun ajalla: »Laulan, laulan
lapoholle, vaan en kuku kuhilaalle». Viljan leikkuu taasen sattuu
yleensä samaan aikaan kun puolukat alkavat kypsyä: »Kun on puola
puolikypsä, niin on pelto kokokypsä.» Sensijaan nauris vasta kasvaa,
kun jo ensimäisiä riihiä elokuussa puidaan: »Nauris kasvaa, kun lupun
äänen kuulee.» — Monenmoisia havaintoja on ilmojen vaihteluun: »Ei
kaakko kauvan tuule, ennenkuin se sataa»; »ehtoorusko entistä ilmaa»;
»suojiksihan koiran käpäliä palelee»; »kukko laulaa iltasittain pahaa
säätä huomiseksi» j.n.e. Mutta ei ole tyydytty vain lähinnä seuraavien
ilmojen määräilemiseen, vaan on koetettu arvata niitten laatua pitkin
vuoden vartta eteenpäin. On oltu huomaavinaan esim., että jos aikaisin
kevättalvella on lämpimiä ilmoja, niin kevät on kylmä: Kun kintaitta
halkoja tekee, niin kintaissa toukoa tekee» y.m. Riittäkööt jo nämä
näytteiksi, jokainen voi omasta varastostaan niitä lisätä.