Elias Lönnrot sanoo vertaillessaan kansanrunon ja taiderunon laatua
keskenään: »Kummallakin, niin kansan, kun oppineitten runoilla on oma
arvonsa ja etuisuutensa, sitä emme tahdo, emmekä taida vastustella.
Mutta toinen toisensa rinnalla niitä pitäen näemmä edellisissä
luonnon, jälkimäisissä moninaisuuden voittavan. Kansanrunoja siitä
syystä ei juuri saatakaan tehdyiksi sanoa. Niitä ei tehdä, vaan ne
tekeytyvät itsestänsä, syntyvät, kasvavat ja muodostuvat semmoisiksi
ilman erityisettä tekijän huoletta. Oppineitten runot siinä kohta
erotaksen kansanrunoista, etteivät ole ajatuksesta syntyneitä, vaan
ajattelemalla tehtyjä. Tekijää ei pakoteta sydämensä kyllyydestä
runoilemaan, vaan runoilee omalta päättämältänsä. Siinä on muuttunut
työksi, mikä kansanrunoissa oli ilmauma; elävän käen ääni metsässä
kuvakäen kukunnaksi seinäkelloissa; luonnon puro kaivetuksi vesiojaksi;
luontainen metsä istutetuksi puistoksi. Oppineitten runoelmissa pilvi
itsestänsä ei ala sataa, vaan ensinnä tehdään pilvi, jonka sitte
annetaan sataa, se on: oppinut runoille ruvetessansa ensin kokee
mielensä ja sydämmensä sillä aineella täyttää, josta päätti runoilla.
Mikä siis on kansanrunoissa se omaisuus, jossa enimmästi tekorunoista
erotaksen? Se on luonto ja teeskentelemättömyys; sula mielen ilmotus
ilman mitään salaamatta, mitään ulkoa lisäämättä.» — Ehkei tämä ero
täydelleen pidäkään paikkaansa, niin on se kuitenkin pohjaltaan oikea.
Kansanruno on kaikessa tapauksessa välittömästi syntynyttä, laulajan
mielialan itsestään tapahtuva purkautuminen:
emp' ois outo ollenkana,
saattamaton saanutkana,
ruvennut runon tekohon,
vaan tuli iso ikävä
se minun pani pakolla,
sepä työnti työntämällä.
Luonnon kanssa läheisessä yhteydessä oleminen ja sen erottamaton
liittyminen kansanmiehen ja -naisen elämään taasen antaa runsaimmat
aiheet laululle ja muodostaa sen laajimman liikkumisalan. Niin
tunnustaa runo itsekin, että sen ainekset ovat luonnosta ja elämästä
saatuja: karjassa Muurikin ja Kimmon jälessä kulkiessaan heiniä ja
kanervia polkiessaan ja kuullessaan sateen pieksännän ja tuulen
huminan on ihminen ne löytänyt. Niin ovat siis, runon omilla sanoilla
ilmaistuna, laulajan tunteet ja ajatukset:
tieohesta tempomia,
kanervoista katkomia
risukoista riipomia,
vesoista vetelemiä,
päästä heinän hieromia,
raitiolta ratkomia,
paimenessa käyessäni,
läsnä karjan laitumilla,
metisillä mättähillä,
kultaisilla kunnahilla,
mustan Muurikin jälessä,
Kimmon kirjavan kerällä.
Vilu mulle virttä virkkoi,
säe saatteli runoja,
virttä toista tuulet toivat,
meren aaltoset ajoivat,
linnut liitteli sanoja,
puien latvat lausehia.
(1 runo 53—70 säkeet).
Toiselta puolen tällaiseen yksinäisyyteen liittynyt raskas mieliala on
antanut alun runoille:
kyllä huoli virttä tuopi,
kaiho kantavi sanoja,
mure virttä muistuttavi,
miel'alaset arveloita.
(Kanteletar II, 131).
Millaisessa suhteessa ovat sitten Kalevalan lauluissa luonto ja ihminen
keskenään? Pääseikka, joka on pohjana koko tälle suhteelle, on se,
että kansamme ei ole nähnyt ympärillään olevaa luontoa kuolleena, vaan
elollisena, ihmisen elämää ymmärtävänä, sen tunteisiin, iloon ja suruun
osaaottavana. Yksinäisyydessään on, kuten Lönnrot sanoo, kansamme
etsinyt seuralaisen luonnon esineistä linnuista, kaloista, puista,
kukista, kivistä, kannoista, järvistä y.m., joille se on kuvitellut
hengen ja elämän, mielen ja kielen. Sellainen ajatus käy selvästi
Kalevalankin runoista esille. Niin valittaa Väinämöinen jouduttuaan
vieraalle Pohjolan rannikolle siellä puittenkin olevan hänelle tylyjä:
kaikki täällä puut purevi,
kaikki havut hakkoavi,
joka koivu koikkoavi,
joka leppä leikkoavi.
Ainoastaan tuuli ja päivä, jotka ovat samoja kuin kotiseuduillakin,
ovat hänelle tuttuja:
yks' on tuuli tuttuani,
näillä mailla vierahilla,
päivä ennen nähtyäni.
äkki-ouoilla ovilla.
(7, 259—266).
Samoin suree morsian, että hänen kotoa lähdettyään niin että hänen
kaikki muuttuu vieraaksi, niin että hänen joskus palatessaan
muut ei tuntene minua
kuin ne kaksi kappaletta
alimmainen aian vitsa,
perimmäinen pellon seiväs,
nuo on piennä pistämäni,
neitona vitsastamani.
(24, 407—412).
Tai miten kauniisti kuvaakaan runo sitä osanottoa, millä luonto suree
onnettoman Kullervon sisarensa turmelusta. Kun Kullervo uudelleen tuli
tuolle onnettomuuspaikalle, niin hän näki, miten
siin itki ihana nurmi,
aho armahin valitti,
nuoret heinät hellitteli,
kukutti kukat kanervan:
eikä noussut nuori heinä,
kasvanut kanervan kukka
ylennyt sialla sillä,
tuolla paikalla pahalla.
(36, 307—316).
Tällaisesta luonnon elonnoimisesta ei ollut pitkä askel ajatella
luontoa puhuvaksi olennoksi. Siksipä ihminen usein saattoikin
keskustella ja vaihtaa tunteita ja ajatuksia luonnon esineitten kanssa.
Miten monta kertaa esiintykään esim. lintu neuvonantajana ihmisen
toimissa. On esim. Väinämöinen kylvämässä löytämiänsä ohran siemeniä,
mutta ei vielä tunne, miten ne kasvaisivat. Silloin tirskuu tiainen
neuvon:
eipä nouse Osmon ohra,
ei kasva Kalevalan kaura
ilman maan alistamatta,
tuon tulella polttamatta,
ilman kasken kaatamatta,
(2, 252—256).
Tai kun Väinämöinen pyytää Pohjan impeä puolisokseen, kertoo tämä
kyntörastaan itselleen selittäneen minkälaista on olo impenä isän
kotona ja minkälaista miniänä miehelässä:
tiainenpa tieon antoi,
kyntörastas raksahutti:
valkea kesäinen päivä,
neitivalta valkeampi,
vilu on rautapakkasessa,
vilumpi miniävalta;
niin on neiti taattolassa
kuin marja hyvällä maalla,
niin miniä miehelässä
kuin on koira kahlehissa,
harvoin saapi orja lemmen,
ei miniä milloinkana.
(8, 71—80).
Kullervolle taasen paimenessa ollen pikku lintu ilmoittaa:
jo oisi aika orjan syöä,
isottoman illastella.
(33, 61—62).
Ja kun Kullervo sitten on katkaissut veitsensä emännän leipään
leipomaan kiveen ja hänessä kostonhenki herää, niin ehättää siihen
varis tuomaan kamalan neuvonsa:
ota vitsa vii'akosta,
koivu korven notkelmosta,
aja suolle sontareijet,
lehmät liejuhan levitä;
kaikoa suet kokohon,
karhut kaikki katrahasen.
suet pistä Pienikiksi,
karhut kyytäksi kyhäse,
aja karjana kotihin —
sillä maksat naisen naurun,
pahan vaimon parjaukset.
(33, 109—122).
Kokolta, ilman linnulta, Lemminkäinen kysyy äitiään, kun hän saarelta
palattuaan näkee kotinsa hävitetyksi ja omaisensa kadonneiksi:
oi sie kokko lintuseni,
etkö saattaisi sanoa,
miss' on entinen emoni,
missä kaunis kantajani,
ihana imettäjäni.
(29, 486—490).
Mutta »ei kokko mitänä muista, eikä tunne tuhma lintu».
Molemminpuolista hyväntahtoisuutta osoittaa Väinämöisen ja kokon
välinen keskustelu. Väinämöinen oli tiaisen neuvosta kaatanut kasken ja
jättänyt yhden koivun kasvamaan. Tulee kokko ja kysyy:
miksipä on tuo jätetty
koivahainen kaatamatta,
puu sorea sortamatta?
Väinämöinen selittää sen jätetyksi:
lintujen lepeämäksi
kokon ilman istumiksi.
Kiitollinen kokko lausuu:
hyvinpä sinäki laait,
heitit koivun kasvamahan,
puun sorean seisomahan,
linnuille lepeämäksi,
itselleni istumiksi
(2, 268—280).
ja palkaksi sytyttää Väinämöisen kasken tuleen.
Eivätkä ainoastaan linnut, vaan muutkin eläimet haastelevat ja
tuntevat. Aino neidon kuolemasta tuo jänis ensimäisenä surusanoman
kotiväelle:
jop' on kaunis kaatununna,
tinarinta riutununna,
sortunna hopeasolki,
vyövaski valahtanunna,
mennyt lietohon merehen,
alle aavojen syvien,
sisareksi Siikasille,
veikoksi veen kaloille.
(4, 427—434).
Marjatta neito taasen kuulee aholla kävellessään, miten puolukka pyytää
häntä poimijakseen:
tule neiti noppimahan,
punaposki poimimahan,
tinarinta riipomahan,
vyövaski valitsemahan,
ennenkuin etana syöpi,
mato musta muikkoavi.
(50, 83—88).
Ja kun Marjatta-neidon poika sitten on kadonnut ja hän sitä etsii,
niin tähdeltä, kuulta ja päivältä hän tiedustelee lastansa. Päivä sen
taitaakin ilmaista:
tuoll' on pieni poikuesi,
kultainen omenuesi,
onp' on suossa suonivyöstä,
kankahassa kainaloista.
(50, 417—420).
Samoin Lemminkäisen äiti etsiessään poikaansa, joka Pohjolanmatkalla
oli joutunut turmion omaksi, kyseli häntä puilta. Mutta
puu puheli, honka huokui,
tammi taiten vastaeli:
on huolta itsestänikin
huolimatta poiastasi.
Eivät myöskään tie eikä kuu tienneet, mihin Lemminkäinen oli joutunut
ja vasta päivän valpas silmä oli nähnyt, että hän oli
kaotettu, kuoletettu
Tuonen mustahan jokehen,
Manalan ikivetehen.
(15, 131—190.)
Niinikään kun Kullervon äiti etsi marjatielle eksynyttä tytärtään ja
huhuten juoksi metsät ja mäet, niin vuoret ja kankaat hänelle antoivat
lohduttoman vastauksen:
elä huua tyttöäsi,
elä huua hoilaele!
Ei se saa sinä ikänä,
ei paloa polvenansa
emon entisen tiloille,
taaton vanhan valkamoille.
(34, 241—246).
Itse tiesivät haapa ja honkakin ilmoittaa, että ne ovat onteloita
ja madonsyömiä, kun Sampsa Pellervoinen aikoi ne venepuiksi kaataa.
Tammesta tuli sitävastoin ehyt ja kunnollinen vene:
on vainen minussa puuta
emäksi yhen venosen,
enk' ole hoikka huolainniekka,
enkä ontelo sisältä.
(16, 79—82).
Onpa esimerkkejä, että ihmiskädenkin tekemillä »kuolleilla» esineillä
on tunnetta ja puhekykyä. Kun Kullervo tahtoi päättää onnettoman
elämänsä, niin hän kysyi miekaltansa, söisikö se syyllistä lihaa,
joisiko viallista verta, niin ymmärsi miekka miehen mielen ja vastasi
miksi en söisi mielelläni,
söisi syyllistä lihoa,
viallista verta joisi,
syön lihoa syyttömänki,
juon verta viattomanki.
(36, 330—334).
Kenen mieleen ei tässä vihdoin johtuisi ihanat veneen ja koivun
valitukset. Väinämöinen ja Ilmarinen ovat matkalla Pohjolaan, kun
kuulevat rannalta vienoa valitusta. Väinämöinen arvelee, että siellä on
impi itkemässä, kana kaikerrehtamassa ja menee sitä lähempää katsomaan.
Mutta ei siellä impeä olekaan, vaan on pursi itkemässä, venonen
valittamassa. »Mitä itket puinen pursi, vene hankava valitat?» kysyy
Väinämöinen. — »Vesille venosen mieli tervaisiltakin teloilta, mieli
neidon miehelähän korkeastakin kodista», sanoo vene ja jatkaa:
sitä itken pursi raukka,
itken viejäistä vesille,
vene vaivainen valitan,
laskiaista lainehille.
Veistettäissä oli minusta kehuttu tehtävän sotivene, joka täytensä tuo
aarteita. Mutta minuapa ei ole sotahan saatu, elotielle ensinkänä. Muut
purret, huonotkin, käyvät sotia, tuovat aarteita; minä tässä lahoan
lastuillani. Ilkeimmät ilman linnut pesivät mastossani, maan matoset
kaarien alla asuvat ja sammakot hyppivät kokassani. Siksipä minulle
todellakin
oisi kahta kaunihimpi,
kahta kolmea parempi
olla mäntynä mäellä,
petäjänä kankahalla,
oksilla oravan juosta,
penun alla pyörähellä.
— Elä itke puinen pursi, kohta saat sotia käydä, lohduttaa
Väinämöinen purtta ja lupaa ottaa sen sotiveneekseen nyt aijotulle
Pohjolanretkelle. Mutta kun hän pyytää, että se itsestään menisi
veteen ja juoksisi laineilla ilman airojen apua, sanoo pursi, etteivät
muutkaan veneet itsestään veteen mene ilman käden työntämättä, eivätkä
juokse airoilla auttamatta. Mutta soutaen se lupaa kulkea kuten sen
sukulaisetkin, muut veneet
juoksi sormin soutamalla,
airoilla avittamalla,
huuparilla huopimalla,
puhumalla purjehesen.
(39, 151—256).
Äskeisellä Pohjolanmatkalla oli Väinämöiseltä hukkunut hauvinluinen
kanteleensa. Turhaan sitä etsittyään hän alla päin, pahoilla mielin
kotiinpäin kulkiessaan kuulee koivun itkevän, puun visan vetistävän.
Mit itket ihana koivu,
puu vihanta vierettelet,
vyöhyt valkea valitat?
Sitä koivu selittää itkevänsä, koska kaikki muut toivovat kesän
kaunihin tulevan, suven suuren lämpiävän, vaan hänen täytyy pelätä
silloin menettävän kuorensa ja lehtivarpunsa:
useinpa minun utuisen,
usein utuisen raukan,
lapset kerkeän keväimen
luokseni lähenteleiksi,
veitsin viisin viiltelevät
halki mahlaisen mahani;
paimenet pahat kesällä
vievät vyöni valkeaisen,
ken lipiksi, ken tupeksi,
kenpä marjatuohiseksi.
Toisinaan taasen tytöt tulevat leikkelemään lehväni kylpyvihdoiksi,
tai miehet hakkaamaan kaskipuuksi runkoni tai pinoon halkomaan. Se on
minulla ilo kesästä; eikä talvi ole sen parempi, lumen aika armahampi:
jo aikaisin syksyllä tulevaa talvea peläten käyn kalpeaksi ja vihdoin
tuuli vie vihannan turkin,
halla kaunihin hamehen,
niin minä vähävarainen,
minä koito koivuraukka
jään aivan alastomaksi,
varsin vaattehettomaksi
vilussa värisemähän,
pakkasessa parkumahan.
Uusi ajatus syntyy Väinämöiselle mieleen:
elä itke puu vihanta,
vyöhyt valkea valita,
vesa lehti vierettele,
saat sinä olevan onnen,
elon uuen armahamman,
kohta itkenet ilosta,
riemusta remahutellet.
(44, 84—166).
Ja hän tekee koivusta uuden kanteleen, johon käen kukkumasta kullasta
saadaan naulat ja immen nuoren hiuksista kielet. Sillä Väinämöinen
soittaa ja lumoaa koko luonnon, joka on keräytynyt hänen ympärilleen.
Ihminen seurustelee Kalevalassa luonnon kanssa. Luonnossa hän näki
vertaisensa, joka häntä ymmärsi. Se ei ollut kuollutta, se kuului
hänen jokapäiväiseen elämäänsä niinkuin siihen kuului hänen kotinsa,
omaisensa, kanssaihmisensä. Eikö ole silloin luonnollista, että ihminen
ajatellessaan elämänsä kulkua myös ajatteli sitä luontoa, mikä oli
hänen ympärillään; että hän kuvitellessaan kotiaan siihen aina liitti
kotimäet ja metsät, järvet ja kankaat, linnut ja päivänpaisteen. Ne
olivat kaikki hänen mielessään läheisesti toisiinsa kuuluvia. Niinpä
Väinämöinen pyrkiessään Pohjolasta takaisin kotiinsa tahtoi päästä:
oman peltonsa perille,
oman käen kukkumille,
oman linnun laulamille.
(7, 298—300).
Lujan kiintymyksen kotinsa luontoon ilmaisee Pohjan neitokin kun hän
esteleikse menemästä Ilmariselle puolisoksi:
kukapa tässä toissa vuonna,
kenpä kolmanna kesänä
käkiä kukutteleisi,
lintusia laulattaisi,
jos minä menisin muunne,
saisin marja muille maille;
kaikki käet katoisi,
ilolinnut liikahtaisi
tämän kunnahan kukuilta,
tämän harjun hartehilta.
Eikä hän muka muutenkaan jouda, on paljon kesäisiä kiireitä:
marjat on maalla poimimatta,
lahen rannat laulamatta,
astumattani ahoset,
lehot leikin lyömättäni.
(10, 441—462).
Kun Aino-neito ei vielä tahtoisi poistua kotoaan tullakseen Väinämöisen
puolisoksi, hän sanoo kaiken ikänsä itkevänsä:
tuota päivän armautta,
suloutta kuun komean,
ihanuutta ilman kaiken,
jos oisi nuorna jättäminen,
lapsena unohtaminen
veikon veistotanterille,
ison ikkunan aloille.
Äiti kuitenkin lohduttaa häntä, että muuallakin maailmassa on samat
olot saavutettavissa, samat tutut tavattavissa:
paistavi Jumalan päivä
muuallaki maailmassa
ei isosi ikkunoilla,
veikkosi veräjän suulla,
myös on marjoja mäellä,
ahomailla mansikoita
poimia sinun poloisen
ilmassa etempänäki,
ei aina ison ahoilla,
veikon viertokankahilla.
(3, 557—580).
Morsian, joka lähtee miehelään, muistaa vanhan kotinsa mukana
täytyvänsä jättää myös kotinsa tutun ympäristön:
lähen nyt tästä kuin lähenki,
tästä kullasta koista —
heitän suoni, heitän maani,
heitän heinikkopihani,
heitän valkeat veteni,
heitän hiekkarantaseni.
(24, 363—370).
Siksipä hän hyvästellessään omaisiansa ja tuttaviansa ei unohda sanoa
hyvästiä pihalle ja puille, järvelle ja metsälle:
jääpä piha terveheksi,
piha pihlajaisinesi —
jätän kaikki terveheksi,
maat ja metsät marjoinensa,
kujavieret kukkinensa,
kankahat kanervinensa,
järvet saoin saarinensa,
syvät salmet siikoinensa,
hyvät kummut kuusinensa,
korpinotkot koivuinensa.
(24, 451—462).
Eipä jätäkään siis morsianta itkettääkseen akka askarvaimo
mainitsematta, miten hänen täytyy nyt vaihtaa kotinsa ihana luonto
uuteen, joka muka entiseen verraten on kokonaan vastenmielinen:
jo nyt vaihoit, minkä vaihoit —
vaihoit valkeat vetesi
likasihin lietehisin,
vaihoit hiekkarantasesi
mustihin muraperihin,
vaihoit armahat ahosi
kanervikko kankahisin,
vaihoit marjaiset mäkesi
kaskikantoihin kovihin.
(22, 285—292).
Lemminkäiselle, joka saarelta palattuaan näkee kotinsa hävitetyksi, on
kuitenkin tuttua jälellä:
tunsi maat on, tunsi rannat,
sekä saaret, jotta salmet,
tunsi vanhat valkamansa,
entiset elosiansa;
mäet tunsi mäntyinensä,
kunnaat kaikki kuusinensa.