kappa ois kylveä papuja
jyvä kullenki tulisi,
kappa panna pellavia
kuitu kullenki tulisi.
Ja komea vihdoin oli morsiamen auttajakin (saajanainen), niin että
Väinämöinen
luuli päivän paistavaksi,
kun sen paistoi paian kaulus,
luuli laivan läikkyväksi,
kun sen läikkyi lakki päässä.
Tällainen liioittelu on mielestäni hiukan erilaista kuin edellä
esitetyt tapaukset. Nämä ovat näet lähellä sellaista vilkkaan ja
voimakkaan mielikuvituksen luomaa puheen höystettä, jossa puhuja ei
itsekään huomaa mitään liikaa sanoneensa ja jota toinen samanlainen
kuuntelija ei myöskään aivan sananmukaisesti ymmärrä. Ken itäosissa
maatamme liikkunut ja siellä kansan kesken puhellut ei olisi tavannut
vilkasta kertojaa, joka häntä tällaisilla mahdottomuuksilla olisi
huvittanut.
* * * * *
Mielihyvällä käännymme tarkastamaan Kalevalan todellisuutta esittäviin
kohtiin. Tässäkin on rajoitettava alaa: ei voi ottaa puheeksi
todellisuutta esim. eri henkilöitten luonteen kehityksessä tai
tapausten juoksussa, vaan ainoastaan katsella, minkä verran Kalevalan
laulajat ovat kyenneet tekemään oikeita havaintoja ympäriltään ja
niitä todenmukaisesti esittämään. Tapausten ja luonteitten kehityksen
todenmukaisuutta täytyy edellyttää itsestään olevan olemassa, sillä
vain sen mukaan ne sellaisina voittavat kiintymystämme puoleensa.
On itsestään ymmärrettävää, että läheinen seurustelu luonnon kanssa on
kansan johtanut tekemään hyvin tarkkoja havaintoja luonnonelämästä,
vaikka perin usein mielikuvituskin on kuvauksissa todellisuutta paljon
muutellut. Jo toisessa runossa kohtaa lukijaa tarkka ja yleensä
todenmukainen esitys eri puitten kasvupaikasta, johon ne Sampsa
Pellervoinen alkujaan muka kylvikin:
mäet kylvi männiköiksi,
kummut kylvi kuusikoiksi,
kankahat kanervikoiksi,
notkot nuoriksi vesoiksi,
noromaille koivut kylvi,
lepät maille leyhkeille,
tuomet kylvi tuorehille,
raiat maille raikkahille, —
pajut maille paisuville,
katajat karuille maille. —
Väinämöisen kylvämä ohra taasen kasvoi kuten hyvä ohra ainakin:
tähkät kuuella taholla,
korret kolmisolmuisena.
Jokainen hevosmies tietää niinikään, että hevonen usein tuntee edessä
olevan vaaran silloin kun ajajalla ei siitä vielä ole aavistustakaan.
Niinpä Lemminkäisen Pohjolaan ajaessa tulisen kuopan lähestyessä
jo oronen ouostuvi,
hevonen hörähtelevi.
Erittäin tarkka ja sattuvapiirteinen on mielestäni Pohjolaisten
vaarinotto koiran haukunnasta, jolla se ilmoittaa vieraitten
saapumisen. Jo ennenkuin ketään näkyykään tai ihmisen korva mitään
kuuleekaan, vainuaa vanha tarkka koira jotain outoa olevan. Silloin
se vielä rauhallisena harvakseen haukkuu, istuu maassa nojaten
etujalkoihinsa, häntä rentona alas laskeutuneena ja kuono suunnattuna
sinnepäin, mistä se pahaa aavistelee:
jopa haukkui hallikoira —
pimeässä Pohjolassa; —
hiisti ensin hiljemmältä,
harviammalta murahti
perän lyöen pientarehan,
hännän maahan torkutellen.