aallot seisattui selällä,
lainehet lahen perällä,
puuttui virran vieremästä,
Ruotjan koski kuohumasta,
vuotamasta Vuoksen koski
joki Juortanin pysähtyi.
Mutta intoa ja voimaa tarvittiin loitsijassakin. Lemminkäisen laulaessa,
tulta iski turkin helmat,
valoi silmät valkeata.
Mutta miten on tämä ymmärrettävä? Onko kansa todella uskonut loitsulla
olevan tällaisen voiman? Me ymmärrämme helposti sellaiset loitsut,
joissa asioitten syntyä tutkitaan, jotta saataisi voima niiden yli;
ymmärrämme manaukset, joissa sanan voimalla koetetaan pahaa saada
vaikenemaan; ymmärrämme rukous-, parannus- ja taikasanatkin. Mutta
miten on selitettävä sellainen loitsu, joka kykenee muuttamaan ihmisen
linnuksi tai kiveksi, kutsumaan tyhjästä esiin eläimiä j.n.e.? Onko
kansa ajatellut sen mahdolliseksi. On huomattava ensin, että Kalevalan
runot kuvastavat aikaa, jolloin kansamme mielikuvituksessa todellisuus
ja lapsellinen usko eivät ole jyrkästi erotettuja. Onhan meillä paljon
taikauskoa, jossa samanlaiset ajatukset tulevat esille ja jotka ovat
kansamme kesken olleet täydesti luotettuja. Onhan monia neuvoja, millä
saa itsensä näkymättömäksi, on ollut usko, että ihminen yöllä voi
muuttua painajaiseksi, joksikin kummalliseksi olennoksi, joka ahdistaa
eläimiä ja tästä olomuodostaan edelleen muuttua kuolleeksi esineeksi,
tadikoksi j.n.e., onhan todeksi uskotuita tarinoita, että höyheniä
ilmaan puhaltamalla on saatu aikaan sotajoukko j.n.e. Suurempia ihmeitä
ei kerrota loitsullakaan tehtävän. Sen lisäksi on toiseksi huomattava,
että milloin loitsulla tällaisia tekoja kerrotaan tehdyn ei koskaan
esitetä sitä loitsua ja niitä sanoja, millä se olisi suoritettu.
Näin ollen eivät siis tällaiset loitsukuvaukset osoita, että niitä
todellisessa elämässä olisi koetettukaan tehdä, on vain ollut sellainen
usko, että niin voidaan tehdä. Siksi ei myöskään käytännöllinen tarve
ole sellaisia loitsuja synnyttänyt.
Olemme täten joutuneet toiselta puolen lähelle taikomista, jossa myös
luulottelun pohjalla ilman loitsusanoja koetetaan suorittaa vaikeita
tekoja, ja toiselta puolen rajattoman mielikuvituksen alalle.
Edellisestä mainittakoon muutamia esimerkkejä. Kun Lemminkäinen
Pohjolanmatkallaan tahtoi päästä tulista koskea vartioivan kokon ohi,
niin hän taskustaan:
otti teiren sulkasia,
hieroa hitustelevi,
kahen kämmenen välissä,
sormen kymmenen sovussa,
siitä syntyi teirikarja,
koko parvi koppelolta.
Samalla tavalla hän susien käsistä päästäkseen otti uuhen villasia,
hieroi niitä kämmeniensä välissä ja puhalsi kerran käteensä, niin
uuhet juoksuhun uhahti
koko lauma lampahia,
karitsoita aika karja,
Taikominen ei kuitenkaan aina ole ihmeitten tekoa, vaan useimmiten
salaperäistä uskoa näkymättömiin voimiin. Kun Pohjolassa huomattiin
vieraitten tulevan, niin koetettiin tuliin pannuista pihlajista
päättää, olivatko tulijat ystäviä vai vihollisia; sillä puu
kun on verta vuotanevi,
niin silloin sota tulevi,
kunp' on vettä vuotanevi,
aina rauhassa elämme.
Jos toivottiin saunalla olevan erikoisen menestystä ja onnea tuottavan
tai tauteja parantavan vaikutuksen, tuli se eri lailla lämmittää.
Valmistaessaan Ilmarista Pohjolaan kosimaretkelle hänen sisarensa
Annikki hyvänimikkö
lämmitti _saloa_ saunan
puilla _tuulen taittamilla,
ukon ilman iskemillä_;
kivet _koskesta_ kokosi,
saattoi löylyn lyötäväksi,
veet _lemmen lähtehestä_,
heraisesta hettehestä.
Veden ympäröimällä kivellä arvellaan niinikään olevan voimakkaan
vaikutuksen. Lähtiessään Pohjan neittä kosimaan Lemminkäinen varustelee
itseään Pohjan kansan taikoja vastaan
tien kahen jakaimessa
sinisen kiven selässä —
kosken kopruilla kovilla
veen vankan vääntehessä.
Vesikivellä Tuonelankin akka kutoi nuotan, millä koetettiin estää
Väinämöisen poispääsyä; siellä takoi Ilmarinen suitset, joilla hän
suisti Tuonen karhun.
Kun iso tammi, joka oli pidättänyt pilvet juoksemasta, oli kaadettu,
saatiin sen oksista ja lehdistä onnea tuottavia kappaleita:
kenpä siitä oksan otti,
se otti ikuisen onnen,
kenpä siitä latvan taittoi,
se taittoi ikuisen taijan,
kenpä lehvän leikkaeli,
se leikkoi ikuisen lemmen.
Samanlainen ajatus: luulo ihmisen ulkopuolella oleviin ja ihmisen
tietämättä vaikuttaviin voimiin, mutta joita ihmisen tuli koettaa
päästä hallitsemaan, on sekä loitsun että taijan pohjana. Tällainen
ajatus näkymättömistä voimista synnytti myös ajatuksen teoista
ja tapahtumista, jotka ihmiselle hänen omilla voimillaan olivat
mahdottomia suorittaa.
Suuri voima ajateltiin loitsijalla olevan hallussaan. Luulisi siis,
että loitsutaitoisen ihmisen oli turvallinen kulkea, sillä tuskin
oli sellaista paikkaa, mistä hän ei luvuillaan olisi selviytynyt.
Luonnonesteet hänen edestään väistyivät, vaarat kaikki vältettiin,
vihamiehensä hän saattoi loitsia kuolleeksi kiveksi. Mitä enää
olisi kaivattu? Mutta sittenkin elämä oli hyvin turvatonta. Olihan
toisellakin samanlainen voima hallussaan. Eihän voinut sanoa, missä
jonkun kateellisen silmä oli menestystä ehkäisemässä, missä vihamies
väijyi voimakkaat sanat kielellään tai milloin näkymätön pahan haltijan
isku oli kohtaava. Pelon alaista oli elämä: joka askeleella, joka
paikassa sai olla varuillaan, vähänkin liikkuessaan tuli varustaa
itseään niin voimakkailla taljoilla ja loitsuilla kuin kukin taisi ja
pieninkin onnettomuus todisti pahojen voimien olevan liikkeessä ja
pyrki mieltä masentamaan.