Kalevalan varsinaiset pää- ja toimihenkilöt ovat tosin, kuten
luonnollista onkin, miehiä, mutta samalla on Kalevala antanut
naisillekin sangen huomattavan sijan. Miehet töineen ja toimineen
ovat ikäänkuin Kalevalan vahva luusto, naiset sen, lihasto; tai
toista vertausta käyttääksemme, miehet ovat sen ajatteleva pää ja
toimiva käsivarsi, naiset sen tunteva ja lämmittävä sielu ja sydän.
Harva kansanrunoelma asettaa eteemme sellaisen joukon havainnollisia
naiskuvia kuin Kalevala. Sodat, taistelut ja verityöt eivät ole
Kalevalan pääsisällyksenä kuten esim. kreikkalaisten ja saksalaisten
vanhain kansanrunoelmain. Suomalaisen kansanluonteen mukaisesti
Kalevala pysyy enimmälti kodin ja perheen piirissä, yksityisolojen,
mielialojen ja tunnelmain maailmoissa. Ja tämä Kalevalan idyllinen,
lyyrillinen luonne johtuu suuressa määrin juuri siitä, että naisilla
siinä on niin vaikuttava asema. Varsinkin _äidit_ ovat Kalevalassa
saaneet harrasta huomiota ja myötätuntoa osakseen. Missäpä muussa
kansanrunoelmassa on äidin huolta ja lapsenrakkautta kuvattu niin
kauniisti kuin Kalevalassa? Ainon äiti, Lemminkäisen äiti, Louhi,
Lokka, Kullervon äiti, Marjatta — kaikki he hellällä äidinrakkaudella
huolehtivat, tosin joskus vääräänkin suuntaan, lastensa parhaasta;
ja helposti suo äidinsydän anteeksi lapsensa hairahdukset. Tosin
muutamain Kalevalan äitien alkukuvana lienee kristinuskon kantaäiti,
neitsyt Maaria, josta katolinen kirkko keskiajalla muodosteli naisen
ihannekuvan, mikä sitten siirtyi kansan mielikuvitukseen ja sen
runoihin, mutta silti Kalevalan äidit ovat suuressa määrin yksilöllisiä
henkilöitä omine erikoisuuksineen. Äitien rinnalla on meillä
Kalevalassa joukko viehkeitä _neitosia_, kuten Aino, Kyllikki, Pohjan
impi ja Annikki, jotka ovat omiansa panemaan Kalevalan sankarien päät
pyörälle ja saattamaan äideilleen päänvaivaa kosijain suhteen. Onpa
vielä lisäksi ahkeria ja toimekkaita _emäntiä_ ja _palvelustyttöjä_,
kuten Osmotar ja »Pohjan piika pikkarainen», puhumattakaan monista
soreista haltiattarista, joita ilmat, metsät ja vedet ovat täynnä. Tämä
naishenkilöjen kirjava paljous se antaakin Kalevalalle aivan erikoisen
viehätyksen.
* * * * *
Mahtavin, edustavin naishenkilö Kalevalassa on _Louhi_, Pohjolan
emäntä, sukunsa, talonsa ja tavaransa neuvokas ja voimakas suojelija
ja johtaja. Hänellä on miehen tarmo ja ryhti, kun hän esiintyy
heimonsa edustajana Kalevalan sankareja kohtaan; äidillisellä huolella
hän valvoo perheensä parasta. Ulkomuodoltaan hän ei ole viehättävä.
Hänen lisänimensä onkin »Pohjan akka harvahammas» — siis sellaisena
miltei noita-akan näköinen. Hän osaakin loitsia kuin parhain tietäjä
ja muuttaa helposti muotoansa. Talossaan hän esiintyy mieluisille
vieraille rehtinä emäntänä ja hallitsee täydellisesti vähäpätöistä
miestänsä. — Louhen intohimona on saada talonsa ja sukunsa rikkaaksi
ja mahtavaksi. Senpätähden hän koettaa hankkia itselleen kuuluisan ja
äveriään vävyn sekä tyttärensä lunnaiksi onnea ja rikkautta tuottavan
ihmemyllyn sammon Pohjolaan. Hän kestitsee runsaasti Väinämöistä, joka
perin kurjassa tilassa on mereltä joutunut Pohjolan rantaan, ja lupaa
saattaa hänet takaisin Kalevalaan, vieläpä tyttärensäkin hänelle, jos
Väinämöinen sammon takoisi. Kun sitten Ilmarinen Väinämöisen sijasta
saapuu Pohjolaan sampoa takomaan, käskee Louhi tyttärensä käyttämään
kaikkea naisellista viehätysvoimaansa Ilmarisen lumoamiseksi, jotta
tuo taitava seppo todellakin viehtyisi ryhtymään sammon taontaan.
Sammon saanti se tässä on hänelle pääasia, tytär vain houkutuskeino.
Ja iloisena hän sitten, kun sampo on valmis, toimittaa Ilmarisen
tiehensä sekä saattaa sammon syvälle »Pohjolan kivimäkehen, yheksän
lukon ta'aksi» valtansa ja voimansa vastaiseksi perustaksi. Tyttären
Ilmariselle antaminen joutui jäämään siksensä, kun oli toivoa saada
mahtavampikin vävy.
Riihatonta Lemminkäistä toimellinen Louhi ei voi suvaita. Hän
muistuttaa Lemminkäiselle, että tällä oli jo entinen emäntä, eikä siis
voinut Louhen tytär enää tulla kysymykseen; mutta kun Lemminkäinen
röyhkeästi yhä vaatii Pohjolan »impiparvesta ihaninta», panee hän
kosijalle sellaiset ansiotyöt tehtäviksi, joihin tämä viimein sortuu.
Ja Lemminkäinenpä se yksin jätetään Pohjolan suuriin häihin kutsumatta,
koska on »tehnyt häissäkin häpeät». Kun Lemminkäinen siitä suuttuneena
surmaa hänen mitättömän miehensä, kostaa hän sen ankarasti ja vainoaa
murhaajaa hellittämättä.
Kun Väinämöinen ja Ilmarinen saapuvat kilpakosijoina Pohjolaan,
koettaa Louhi kaikilla järkisyillä saada tytärtään menemään vaimoksi
rikkaalle Väinämöiselle, koska sellainen naimiskauppa olisi ollut
Louhelle edullinen, mutta ei hän toki tahdo väkisin pahoittaa tytärtään
vastenmieliseen avioliittoon. Kuitenkin saa Ilmarinen vielä suorittaa
perin vaikeita ansiotöitä, ennenkuin Louhi lopullisesti suostuu. Vaan
sitten hän pitääkin Ilmariselle ja tyttärelleen mahdottoman komeat
häät, joihin hän kutsuttaa kaiken maailman kansan. Haikein mielin
hän vihdoin laskee tyttärensä, hyvillä neuvoilla ja varoituksilla
varustettuna, lähtemään uuteen kotiin. Tällöin vasta tuossa
miesmäisessä naisessa todelliset naisen ja äidin tunteet pääsevät
arvoonsa.
Erittäin tarmokkaana esiintyy Louhi sammonryöstörunoissa. Hän puolustaa
tuota hartaimman intohimonsa esinettä, valtansa ja rikkautensa
lähdettä, kuin naarasleijona pentujaan; hän kokoo sotajoukon ja
varustaa laivan ajamaan takaa sammon ryöstäjiä; hän toimittaa heidän
tielleen jo etukäteen kaikenlaisia vaaroja; ja neuvokkaasti, rohkeasti
hän, kun hänen sotalaivansa särkyy Väinämöisen loitsimaan salakariin,
kokoo sen kappaleet allensa, asettaa soturinsa siivilleen, muuttautuu
jättiläislinnuksi ja istuikse suoraan vihollistensa laivan mastoon.
Ja kun taistelussa sampo särkyy, niin että vain sen tyhjä kansi jää
Louhen käsiin, koettaa hän vieläkin kaikin keinoin vahingoittaa
kalevalaisia; koston paha henki on saanut hänet kokonaan valtoihinsa,
naisellisuus on hänestä tyystin kadonnut. Lopulta hän, tuntien sammon
menetettyään kadottaneensa voimansa, luopuu pahoista aikeistaan ja
laskee piilottamansa auringon ja kuun jälleen Kalevalalle paistamaan.
Jylhänä, suurenmoisena niin hyvässä kuin pahassakin kohoaa Louhen
mahtava olemus Kalevalan henkilökuvista aivan etualalle, miessankarien
rinnalle. Kaikesta itsekkyydestään huolimatta hän johdonmukaisella
luonteellaan ja toiminnallaan herättää mielenkiintoa, jopa lopussa
tavallaan myötätuntoa, sillä sortuuhan hän kotiaan ja tavaraansa
suojellessaan.
Puhtaasti äitinä on _Lemminkäisen äiti_ Kalevalan täydellisin
äidinkuva. Hurjapäisen poikansa puolesta hän panee kaikki alttiiksi.
Tämä ainoa poika on, miehen aikaisin kuoltua, hänen hellikkinsä ja
silmäteränsä, jota hän alituisesti varoittelee, neuvoo ja pidättelee
syöksymästä uhkarohkeihin yrityksiin, ja jota Tuonelan joesta
pelastaakseen hän panee maat ja taivaat liikkeelle. Äidillisessä
rakkaudessaan hän helposti unohtaa ja antaa anteeksi lemmikkinsä
hairahdukset ja kovakorvaisuuden. Kun Lemminkäinen lähtee Saareen
Kyllikkiä kosimaan, varoittelee äiti vanha häntä kaikin tavoin
menemästä niin ylhäisiä kosimaan; tai kun Lemminkäinen kerta toisensa
perästä sonnustautuu retkelle Pohjolaan, milloin kosimaan, milloin
kostamaan, käyttää äiti, poikansa henkeä peläten, kaikkea äidillistä
vaikutusvoimaansa pidättääkseen rakasta poikaansa kotona emon
luona kaukana surman teiltä. Mutta rajupäinen poika ei kuule äidin
varoitteluja, ja silloin tällä ei ole muuta keinoa kuin neuvoa ja
opettaa poikaansa, jotta tämä terveenä selviäisi vaaroista.
Kotona hän levottomin mielin seuraa poikansa seikkailuja ja odottelee
kärsimättömänä tämän kotiin paluuta. Kun Lemminkäisen ollessa
ensimäisellä Pohjolan-retkellä hänen kotiin merkiksi jättämästään
harjasta veri alkaa vuotaa, arvaa äiti tuhon kohdanneen Lemminkäistä.
Miniä, Kyllikki, ei ehdi vielä ajatella mitään, kun äiti jo suinpäin
syöksyy ulos tielle poikaansa etsimään ja juoksee Pohjolaan niin että
»mäet mätkyi mennessänsä, norot nousi, vaarat vaipui». Pohjolassa hän
panee kiertelevän Louhen tiukalle, ja kun Louhi sanoo Lemminkäisen
mahdollisesti joutuneen susien suuhun tai karhujen kitahan,
tiuskaisee hän ylpeänä ja itsetietoisena: Jo vainen valehtelitki!
Susi ei syö minun sukua, karhu ei kaa'a Lemminkäistä.» Vihdoin
Louhi sanoo Lemminkäisen lähteneen Tuonelan joelle, ja silloin äiti
taas juoksemaan kadonneen jälestä »suuret suot sutena, kulki korvet
kontiona, ve'et saukkona samosi». Saatuaan auringolta varman tiedon
siitä, että Lemminkäinen on surmattu Tuonelan jokeen, hän Ilmarisella
teettää jättiläisharavan, jolla hellittämättä haravoi poikansa
jäännökset joesta kokoon. Huolimatta korpin pilkasta hän sommittelee
kappaleet yhteen, saa Suonettaren avulla ruumiin eheäksi ja vihdoin
mehiläisen lopulta itse »luojan kellarista, kamarista kaikkivallan»
hakemien voiteiden avulla hengenkin poikaansa palajamaan. Ei hän
tätä toru eikä moiti, vaan on perin iloinen saadessaan vallattoman
veitikkana lähtemään kotiin. Samalla tavalla hän hellii ja suojelee
Lemminkäistä silloinkin, kun tämä, Pohjolan isännän surmattuaan,
toiselta Pohjolan-retkeltään pakenee kotiin ylivoiman tieltä. Hän
tiedustelee hellästi Lemminkäisen pahoilla-olon syytä ja kokee kaikin
tavoin häntä lohdutella, vieläpä neuvoo hänelle varman piilopaikankin
kaukaisessa meren saaressa, jääden itse kotiin alttiiksi Pohjolan väen
kostolle. Niin hätäinen on äidin sydän, että hän ei ollenkaan huomaa
Lemminkäisen vannovan vain pari kesää pysyvänsä poissa sotateiltä,
vaikkapa äiti oli luvannut piilopaikan neuvoa vain sillä ehdolla, että
Lemminkäinen vannoisi kymmenen kesää välttävänsä sotaseikkailuja.
Ja vaikka Lemminkäinen yksin on syypää siihen, että äiti saa paeta
Pohjolan väkeä metsään kurjuuteen ja nämä polttavat poroksi heidän
talonsa, heltyy äidin sydän heti, kun saa nähdä poikansa terveenä
palajavan piiloretkeltään. Tällaisen hemmottelevan äidinrakkauden
hoivissa Lemminkäisestä kai kasvaakin tuollainen riihaton hurjapää,
joka ei hetkistäkään pysy alallaan. Mutta ottamalla huomioon, että
Lemminkäinen on äitinsä ainoa poika ja vanhuuden tuki, on tuollainen
hellyys helposti ymmärrettävissä; se on anteeksi annettavaa äidillistä
ja naisellista heikkoutta.
Samantapaista äidin huolta ja hätää osottaa _Marjatta_ neito etsiessään
kadonnutta pojuttansa »alta jauhavan kivosen, alta juoksevan jalaksen,
katsoen joka kanervan, kaivellen katajanjuuret», ja iso on hänenkin
ilonsa, kun lapsi vihdoin suolta löytyy.
Liikuttavin on sittenkin _Kullervon äidin_ rakkaus ja anteeksiantamus.
Hänkin on väsymätönnä etsinyt metsään kadonnutta tytärtään, sillä
»emon etso eellimäisnä, emon etso, emon kaiho», mutta turhaan hän
on etsinyt. Sitä suurempi on hänen ilonsa, kun kuolleeksi itkemänsä
poika Kullervo vielä palajaa äidin luo. Ja vaikkapa Kullervo, tosin
kyllä tietämättään, tekee mitä kauheimman rikoksen, pitää tuon
samaisen metsään kadonneen sisarensa, »turmelee emonsa tuoman», ei
äiti kuitenkaan kiroo Kullervoa, vaan päinvastoin lohduttelee ja
tyynnyttelee häntä. Hän juurikuin koettaa ymmärtää kurjan poikansa
katkerat kokemukset ja löytää niistä lieventäviä asianhaaroja pojan
rikokselle. Lemminkäisen äidin tavoin hän kaikin keinoin kieltelee
Kullervoa sotaan lähtemästä, ettei sinne sortuisi. Kun sitten Kullervo
jäähyväisiksi ynseästi kohtelee kotiväkeänsä, jopa äitiäänkin, niin
kaikki muut vastalahjaksi hänet hylkäävät; äiti yksin verrattomassa,
anteeksiantavassa rakkaudessaan ei unhota kurjaa Kullervoa. »Et älyä
äidin mieltä, arvoa emon sydäntä», hän vastaa Kullervolle, kun tämä
kysyy, surisiko äiti häntä, jos kuulisi hänen kuolleen sotatielle,
ja jatkaa: »Itkenpä minä sinua, kun sun kuulen kuolleheksi; itken
tulville tupamme, siltalauat lainehilla, lumet itken iljeniksi, iljenet
suliksi maiksi, sulat maat vihottaviksi, vihottavat vieroviksi; mit'en
itkeä ilenne, itkeä inehmisissä, itken saunassa saloa, saunan lauat
lainehilla.» Voiko tosiaan äidinrakkaus rikoksellista poikaa kohtaan
mennä pitemmälle kuin tässä ihanassa kuvauksessa? Tuskin.
Lastensa parasta katsova on myös _Ainon äiti_, vaikkapa hän erehtyy
keinoissaan ja vasta myöhään sen huomaa. Aivan oikein hän epää
poikaansa Joukahaista lähtemästä kilpasille Väinämöisen kanssa ja
sitten myöhemmin kokee estellä hänen kostopuuhiaan, mutta tyttärensä
Ainon suhteen hän äidillisessä lyhytnäköisyydessään menettelee
väärin. Hänkin näet toivoo tyttärelleen mahtavia sulhasia, ja kun
hän Joukahaiselta kuulee, että tämä oli luvannut Ainon Väinämöiselle
puolisoksi, niin hän ihastuu ikihyväksi, koska siten näkee hartaimman
toivonsa toteutuvan. Ottamatta ollenkaan lukuun Ainon omaa tahtoa ja
valintavapautta hän äidillisellä vallalla koettaa pakoittaa itkevää
Ainoa iloitsemaan ja koristautumaan Väinämöistä varten. Äidin tarkoitus
on kyllä hyvä, mutta hän ei jaksa käsittää, että Ainossa jo on täysin
hereillä oman sydämen naisellinen itsetietoisuus, uuden sukupolven
katsantokanta. Vasta kun hän saa kuulla Ainon menneen surussaan »alle
aaltojen syvien», hän huomaa erehtyneensä pakoittaessaan tytärtään
»vastoin mieltä miehelähän». Ja sitä katkerampi ja lohduttomampi on nyt
hänen surunsa, niin suuri hänen kyyneltensä tulva, että niistä kasvaa
kolme jokea, joiden keskellä olevilta luodoilta sadat kultaiset käköset
alakuloisella kukunnallaan juurikuin säestävät hänen mielipahaansa.
Näihin äidinkuviin voisimme vielä lisätä seppo Ilmarisen äidin.
_Lokka_, »luopuisa emäntä», odottelee hartaalla halulla Ilmarista ja
hänen kuulua nuorikkoaan Pohjolan hääjuhlista kotiin. Kun sitten »reen
kapina kankahalta» kuuluu, riemastuu hän suuresti, sillä nyt hän ensi
kerran saa nähdä poikansa toivotun morsiamen ja nuorikon, joka »on kuin
puola puolikypsi tahi mansikka mäellä». Ilmarisen onni ja menestys
on ollut äidin hellin huoli, ja kun hän nyt näkee pojan onnellisena
kauniin nuorikon rinnalla, ei äidin riemulla ole rajoja. Muhkeat
tupaantuliaiskemut, joissa »oli kysta kyllin syö'ä», ovat puolestaan
osotuksena Lokan äidinilosta ja vieraanvaraisuudesta. — Samoin
_Väinämöisen äiti_, vaikkapa jo onkin vainaja, vielä haudasta seuraa
mielenkiinnolla poikansa kohtaloita ja antaa hänelle äidillisiä neuvoja.
Nämä kauniit äidinkuvat ovat Kalevalan ihanimpia kohtia ja osaltaan
arvokas todistus esivanhempiemme sydämellisistä perhesuhteista.
Entäpä Kalevalan neidot, kassapäiset kaunottaret?
Heidän hempeästä parvestaan kohoaa yli muiden _Pohjan neito_, »maan
kuulu, ve'en valio», Kalevalan sankarien sydämen aivoitus ja sentähden
tavallaan koko Kalevalan keskus. Moninaisesti kuvailee Kalevala hänen
kauneuttaan ja hempeyttään, joka kosijoita vastustamattomasti vetää
puoleensa. Hän itse hyvin tietää sulonsa voiman eikä suinkaan suostu
ensimäisen kosijan kumppaniksi. Hän osaa vikkelästi, mutta samalla
herttaisen suopeasti torjua kosijain tarjoukset, kunnes hänen sydämensä
on päässyt täysin selville vaalistaan. Äiti ei voi häntä pakoittaa
vastenmieliseen liittoon; ylväästi hän sydämen asioissa vaatii
itselleen valintavapauden. Väinämöinen saa turhaan hikoilla hänen
tähtensä ja panna maat ja manalat liikkeelle. Neito tosin kohtelee
arvokasta Väinämöistä kaikella kunnioituksella, mutta osaa sukkelasti
väistää Väinämöisen kosinnat. Kun Väinämöinen ensi kertaa Pohjolasta
palatessaan näkee hänet taivaan kaarella kaikessa ihanuudessaan ja heti
häntä kosaisee, kertoo neito herttaisesti hymyillen edellisenä iltana
kuulleensa rastaan lehdossa lauleskelleen »tytärten mieltä» ja »miniän
mieltä». Ja laulun loppuponsi oli muka ollut se että »harvoin saapi
orja lemmen, ei miniä milloinkana», kun sitä vastoin neito on kotonaan
»kuin marja hyvällä maalla». Kun Väinämöinen ei peräydy, panee hän,
kosijan itsensäkehumiseen kiinni iskien, tälle mahdottomilta näyttäviä
koetöitä ja lupaa »ehkä» niiden suorittajalle menevänsä. Siten hän
sillä kertaa selviää Väinämöisestä, tämä kun ei voi tehtäviään loppuun
suorittaa.
Sen sijaan näyttää Pohjolan neiti jo alunpitäen tunteneen sisäistä
vetovoimaa nuorekkaan muhkeaa Ilmarista kohtaan, vaikk'ei,
naisellisesta kyllä, tahdo sitä aivan heti tunnustaa. Mielellään hän
siis äitinsä kehotuksesta koristautuu kaikin tavoin, kun Ilmarinen
saapuu Pohjolaan sampoa takomaan, ja saakin sirkoin silmin, punehtivin
poskin yksivakaisen sepän häneen ihastumaan. Mutta kun seppo
sammon taottuaan tosissaan pyytää neitoa vaimokseen, hän kuitenkin
ikäänkuin sulhasta koetellakseen vielä tekee kaikenlaisia pieniä
estelyitä, joista totinen seppä niin pahastuu, että pyrkii suinpäin
kotiinsa. Juurikuin katuen käytöstään Ilmarista kohtaan hän sitten,
kun Väinämöinen ja Ilmarinen kilpakosijoina saapuvat Pohjolaan,
heti ilmaisee menevänsä Ilmariselle, »otsan hyvyydelle, varren
kaiken kauneudelle», vaikkapa äiti kyllä kehottelee häntä menemään
rikkaalle Väinämöiselle. Tälläkin kertaa hän hyvin somasti, kosijaa
loukkaamatta, selviää Väinämöisen uudistetusta kosinnasta, sanomalla
ettei Väinämöinen olekkaan suorittanut loppuun koetöitään, eikä häntä
haluta merelläkulkijan toveriksi. Hieman neuvotonta sulhoaan Ilmarista
hän sitten kaikella morsiamen osanotolla opastaa suoriutumaan uusista
ansiotöistä, sillä nyt hän on jo koko sydämellään Ilmariseen kiintynyt.
Tosin hääjuhlien aikana, kun joka taholta häntä pelotellaan miniän
kovalla kohtalolla, huoli ja ikävä väkisinkin tahtovat armaasta kodosta
erotessa hänet masentaa ja itkemään saattaa, mutta rakkaus Ilmariseen
voittaa, ja hellien jäähyväisten jälkeen hän lähtee Ilmarisen mukana
uusia kohtaloita kohti.
Ilmarisen emäntänä hän esiintyy erittäin toimellisena, pitäen varsinkin
karjastaan mallikelpoista huolta. Ja entinen vallaton veitikkamaisuus
tulee hänessä esiin, kun hän ilkamoiden ja orjan ihmisarvoa ollenkaan
ajattelematta, leipoo Kullervon eväsleipään sisälle kiven. Tarkoitus
hänellä tuskin oli paha; teko oli pikemmin vain nuorekasta kujeilua.
Mutta Kullervoon kohdistettuna se käy hänelle turmioksi, sillä
Kullervo, tuo elämän kovasti kolhima orja, ei sellaista sydämetöntä
leikkiä ymmärrä; hengellään saa »sepon ilkoinen emäntä» maksaa
kepposensa, hänen katumuksensa on liian myöhä. Että Ilmarisen rakkaus
ei ollut avioliitossa kylmennyt, sitä todistaa se syvä ja epätoivoinen
suru, joka hänet kuukausmääriksi valtaa emännän kuoltua.
Pohjan neidon sukua on ylväs »_Kyllikki_, korea neiti, Saaren neiti,
Saaren kukka». Hänkään ei hevillä »suostu sulhosihin, mielly miehihin
hyvihin», koska tuntee hyvin suuren sukunsa ja kuulun kauneutensa
arvon. Turhaan itse taivaankappaleet häntä pojillensa kosiskelevat;
suotta tulevat Virosta sulhot; turhaanpa lieto Lemminkäinenkin, tuo
kaikkien naisten vastustamaton lumooja, kokee Kyllikkiä suostutella ja
hänen tähtensä »sadat airot poikki souti, sadat saappahat kulutti».
Kyllikki yksin on taipumaton, ja niinpä täytyykin Lemminkäisen
rohkeasti ryöstää hänet rekeensä. Aluksi neito on vallan suunniltaan,
mutta Lemminkäisen rohkean ylväs olemus ja kauniit lemmenvakuuttelut
saavat hänet vihdoin taipumaan. Kuitenkin hän, tuntien Lemminkäisen
seikkailunhaluisen luonteen ja saadakseen nauttia rauhassa avioelämän
onnea, vaatii sulhonsa vannomaan »valat ikuiset ei sotia käyäksensä
kullankana tarpehella, hopeankana halulla». Lemminkäinen vannookin,
mutta vaatii vastavalaksi, peläten nuorten naisten kyläilemishalua,
Kyllikin lupaamaan, ettei hän kävisi kylissä »hyvänki hypyn halulla,
tanhujuoksun tarpehella». Ja hyvässä sovussa he sitten saapuvat
Lemminkäisen kotiin, joka Kyllikin mielestä tosin on »nälkäraunion
näköinen». Lemminkäinen lupaa tehdä uudet ja paremmat tuvat; ja
riemastuksin ottaa hellä äiti poikansa pulskan nuorikon vastaan.
Niin elävät he jonkun aikaa onnellisina, kunnekka Lemminkäisen kerran
liian kauan kalankudussa viipyessä Kyllikki ikävissään unohtaa valansa
ja lähtee kylän kisoihin. Kiusaus oli liian suuri, jotta hänen nuori
ja verevä luontonsa olisi jaksanut sitä vastustaa. Mutta samassapa
on Lemminkäisen sisar _Ainikki_, joka varmaan tunsi itsensä kodissa
syrjäytyksi Kyllikin rinnalla, valmis — siinäkin kuvaava naisellinen
piirre — kantelemaan Lemminkäiselle. Kauheasti suuttuen Kyllikille
tämä lähtee päätä pahkaa — ehkäpä mielissäänkin, kun on nyt saanut
laillisen tekosyyn — sotaretkelle Pohjolaan. Turhaan Kyllikki häntä
enää pidättelee ja suostuttelee; koskaan hän ei enää voita takaisin
levottoman Lemminkäisen rakkautta. Siinä siis ankara varoitus
naisillekin pysymään sanassaan, muuten käy huonosti!
Perin soma neitokuva on Ilmarisen viisas ja vireä sisar »_Annikki_,
hyväniminen, yön tytti, hämärän neiti», joka pitää pitkät puhteet
ja valvoo varhaiset aamut. Kun hän ahkerana »nenässä utuisen
niemen» huuhtoo vaatteita, näkee hän Väinämöisen komealla purrella
viilettelevän merellä niemen lähitse. Aavistaen purjehtijalla olevan
vallan erikoisia aikeita hän naisellisen uteliaasti alkaa tiedustella
matkan tarkoitusta. Väinämöinen aluksi juurikuin häpeää, vanha mies,
kosiomatkaansa ja peittelee sitä kaikenlaisilla verukkeilla. Hän
muka menee kalankutuun tai »hanhien hakuhun» tai »suurihin sotihin»,
mutta viisas Annikki ei ole niin helposti petettävissä. Hän kyllä
varustuksista ja aseista tuntee, milloin mennään minnekin, eikä
Väinämöisen auta, kun tilapäinen kosimisyrityskin epäonnistuu, muuta
kuin kertoa viehättävälle Annikille silkka totuus. Sitäpä tämä oli
jo aavistanutkin. Siinä tuokiossa hän »heitti hunnut huuhtomatta,
vaattehet viruttamatta» ja riensi kiirehtimään hidasta veljeään
kilpakosijaksi. Huoli veljen onnesta on hänelle kallis. Mutta samalla
hän perin vikkelästi osaa katsoa omaakin etuaan. Ensin hän vaatii
Ilmarisen takomaan itselleen kaikenlaisia naiskoruja, ennenkuin
ilmaisee tärkeät tietonsa. Seppä lupaa sen, ja silloin Annikki,
moitittuaan veljeään saamattomuudesta, kertoo hänelle, kuinka
Väinämöinen jo menee muhkeasti Pohjolaan kosiin »kokan kultaisen
kuvussa, melan vaskisen varassa». Tuleepa kiire jo sepollekin, ja
toimeliaana auttaa Annikki häntä lähtövalmistuksissa: lämmittää
veljelleen mainion kylvyn ja kantaa hänelle päälle pantaviksi parhaat
juhlavaatteet, jotta Ilmarinen ainakin »ulkonaisen ihmisen» puolesta
voisi menestyksellä kosijana esiintyä. Vireää Annikki-siskoaan sai
siis Ilmarinen pääasiassa kiittää siitä, että tosiaan joutui tielle ja
voitti Pohjan neidon. Hänessä on Kalevala luonut perin herttaisen kuvan
veljensä onnea valvovasta sisaresta.
Annikin virkkua sukua on »_Pohjan piika pikkarainen_, joka jo aikoja
ennen auringon nousua, »kukonki kurahtamatta» ennättää toimitella
paljon talousaskareita. Hänpä se keksii aamulla varhain Väinämöisenkin
Pohjolan rannalla itkeä juorottamassa ja toimittaa siitä heti
tiedon Louhelle. Hän se myös ketteränä ja nopsana toimittaa Louhen
lukemattomat hääkutsut perille. Samanlainen nöyrä ja vikkelä tyttö
on kainon Marjatan »pienin piika» _Piltti_, joka »utuna ulos menevi,
savuna pihalle saapi» etsimään Marjatta raukalle kylältä kylpyä, kun
ankara äiti ja isä, luullen tyttärensä joutuneen huonoille jäljille,
sen häneltä kotona kiroten kieltävät.
Kalevalan hienoin ja naisellisin naiskuva on epäilemättä Joukahaisen
nuori sisar _Aino_, joka tietämättään, tahtomattaan luvataan
vanhalle Väinämöiselle. Oman kainon naissydämen nuori iemmenkaipuu
ja valintavapaus joutuu siten ankaraan ristiriitaan äidin tahdon
ja lapsellisen kuuliaisuustunteen kanssa, ja siihen ristiriitaan
hentoinen Aino sortuu. Kuten Kullervossa miehen kuvaa Kalevala Ainossa
naisen, neitosen, traagillista kohtaloa. Elämän ja kohtalon myrskyt
musertavat Kullervon, miehen ja sankarin; Ainon tuhoavat oman sydämen
herkkätuntoiset ristiriidat.
Kun Aino saa tietää että veli on luvannut hänet »Väinämöiselle
varaksi» ja näkee äitinsä siitä riemastuvan, koskee se kipeästi
hänen herkkään mieleensä. Lapsen velvollisuus vaatisi tottelemaan
äitiä, mutta toisella puolella on oman sydämen epäävä ääni, joka ei
voi sallia, että neitoa vain kauppatavarana pidetään, neidon itsensä
mieltä kysymättä. Siitä johtuu Ainon ajatuksiin auttamaton ristiriita,
joka ne lopulta vallan samentaa. Kun sitten Väinämöinen lehdossa
tapaa hänet ja kohtelee häntä kuin varmaa omaisuuttaan, heittää
hän heti maahan Väinämöisen ihailemat korunsa, pitäen niitä siten
juurikuin saastutettuina, ja rientää itkien kotiin. Muille hän ei
tahdo ilmaista korujensa katoamisen todellista syytä; vasta äidille,
ainoalle uskotulle näin arassa asiassa, hän kertoo Wäinämöisen rohkeat
kosiskelut. Hyvää tarkoittava, mutta lyhytnäköinen äiti lohduttelee
Ainoa parhaansa mukaan ja käskee hänen kadotettujen sijaan pukemaan
ylleen äidin säästämät kalliit korut, luullen Ainon niistä lohtua
saavan. Mutta turhaan! Ainon neitseellisen sydämen sopusointu on
särkynyt; itku ja valitus vain on hänen lohduttajansa. »Mieli ei
tervoa parempi, syän ei syttä valkeampi», hän sanoo itsestään. Kun
äiti vihdoin tarkemmin tiedustelee tuon jatkuvan itkun syytä, silloin
Aino vasta suoraan sanoo katkeran surunsa johtuvan siitä, että äiti
oli luvannut ja käskenyt hänet, hänen mieltään kuulematta, »vanhalle
varaksi, ikäpuolelle iloksi». Parempi muka olisi ollut käskeä hänet
suorastaan »alle aaltojen syvien sisareksi Siikasille». Näin Ainon
mieli aivankuin vaistomaisesti vetää häntä veteen — rauhaan ja
vapauteen.
Tuska ja suru vie häneltä mielen tasapainon ja itsensä määräämisvallan.
Hän toimii nyt aivan koneellisesti, vaistomaisesti. Hän menee aittaan,
pukee yllensä äidin tarjoamat korut ja lähtee sitten, juurikuin
kuololle vihittynä ja koristettuna, harhailemaan tarkoituksettomasti
pitkin saloja. Kuoleman vapauttava ajatus täyttää hänen sumenneen
mielensä; veden väljät ja vapaat tilat houkuttelevat Ainoa sinne
suruansa unhottamaan. Ja niin vastustamattomaksi käy tämä houkutus,
että Aino, nähdessään vedenneitojen vapaina ja iloisina kisailevan
läikkyvillä laineilla, rientää suoraan heidän huolettomaan joukkoonsa
veden viileään syliin mieltään viihdyttämään ja sinne hukkuu. Se ei
ollut pelkkä tapaturma; se oli johdonmukainen tulos Aino raukan hennon
ja tunteellisen sydämen ristiriidoista. Rauhaton, maailman kanssa
epäsointuun joutunut sydän löytää levon kuolon viileässä sylissä, joka
hänelle aivankuin itsestään suurena ja sovittavana avautuu.
Näin olemmekin tarkastelleet Kalevalan kaikki huomattavammat naiskuvat.
Näihin voitaisiin lisätä vielä esim. rehevä _Osmotar_, »oluen seppä»,
tuo taitava ja toimekas emännöitsijä ja oivallisen oluen valmistaja,
joka myöskin Pohjan neitiä perinpohjin neuvoo ja opastaa, kuinka hänen
tulee miehelässä käyttäytyä; »ruma _Ruotuksen emäntä_», joka ylpeänä
kädet puuskassa »liehoi sillan liitoksella, laahoi keskilattialla»
ja ynseästi tiuskuu avunanojalle; lopuksi onneton _Kullervon sisar_,
joka sukunsa surkean kohtalon vainoamana ensin eksyy metsään, kotiin
osaamatta, sitten Kullervon korujen ja kultien sokaisemana tietämättään
yhtyy veljeensä ja vihdoin, saatuaan tietää asian oikean laidan,
sovittaa kauhean rikoksensa hyppäämällä kuohuvaan koskeen, jossa »löyti
turvan Tuonelassa, armon aaltojen seassa».
Mutta näiden ihmisellisten naiskuvien lisäksi tuo Kalevala vielä
eteemme lukemattoman joukon yliluonnollisia naisolentoja, jotka
monella eri tavalla joutuvat kosketuksiin ihmisten kanssa. Meillä
on Kalevalassa määrättömästi luonnottaria, ilmattaria, sotkottaria,
vedenneitoja, tuulettaria, puuttaria, metsänneitoja ja sinipiikoja,
manattaria j.n.e. On siellä Vellamo, »veden emäntä», on Mielikki,
»Tapiolan tarkka vaimo», on Tellervo, Tuulikki ja muut »utupaidat,
hienohelmat» metsänjumalan Tapion kepeät tyttäret — niin, koko luonto
on täynnä kaikenlaisia hengettäriä ja haltiattaria sitä elävöittämässä
ja somistamassa.
Lopuksi emme saa unhottaa Kalevalan ihania _häärunoja_, joissa
naisilla on niin tärkeä sija. Ne tosin eivät vie Kalevalan varsinaista
toimintaa eteenpäin, mutta niiden puhtaasti lyyrillinen, idyllinen
kauneus on verraton. Kaikki perhe- ja avioelämän suhteet tuodaan
niissä havainnollisesti esiin. Aluksi Pohjolan emäntä itse kuvailee
tyttärelleen, kuinka tällä oli ollut huolettomat päivät kotona kuin
perhosella ja kedon kukkasella, mutta kuinka miehelässä kaikki on
toisin; »toisin siellä torvet soivat, toisin ukset ulvaisevat, et
osaa ovissa käy'ä», hän sanoo morsiamelle, joka siitä tulee ensin
kovin alakuloiseksi ja valittaa mielensä olevan »kuin syksyinen yö
pimeä». Toiset vaimot vielä lisäävät morsiamen huolta ja pelkoa,
kuvailemalla appelan oloja vieläkin mustemmin värein, kun näet miniän
niskoille siellä muka talon kaikki työt lykätään ja vain moitteita ja
toria kiitokseksi annetaan. Miniä saa alkaa seuraavan päivän toimet
jo edellisenä iltana pitämällä huolta siitä, ettei hiilos liedessä
yöllä pääse sammumaan, jotta siitä aamulla helposti saa tulen. Kukon
ensi kerran laulaessa hänen tulee nousta ja alkaa päivän työt, joita
sitten jatkuu yhtä mittaa hetkisenkään levotta myöhään iltaan. Ensin on
tehtävä tuli, sitten hoidettava karja, sitten siivottava tupa j.n.e.
loppumattomiin. Miniän huolena on käsikivellä jauhaminen, veden kanto,
puiden tuonti tupaan, taikinan teko, astiain peso, uunin lämmitys,
leipominen, saunan lämmitys ja saunoittaminen, kehruu, kudonta,
oluen pano j.n.e. Hän raataa kuin orja ja saa sittenkin palkakseen
»apen luista leukaluuta, anopin kivistä kieltä, ky'yn kylmiä sanoja,
na'on niskan nakkeloita». — Näin kuvataan miniän asema vaikeaksi, ja
todellakin monissa tapauksissa se sellaista lienee ollutkin. Mutta
toiselta puolelta morsianta myös lohdutellaan ja kehutaan, kuinka hän
oivallisen sulhon hoivissa vasta tuntee itsensä täysarvoiseksi ja
onnelliseksi ja kuinka hän itse on tämän onnen ansainnut kauneudellaan,
hyvillä tavoillaan, ahkeruudellaan ja taloustaidoillaan, joista maine
on kauas kuulunut. — Erittäin kauniit ovat myös ne jäähyväiset,
jotka morsian lähtiessään lausuu vanhemmilleen, kiittäen heitä
kaikesta hyvästä, sisaruksilleen ja koko kodilleen elukoineen,
puineen, tanhuoineen. Niissä ilmenee hienosti rakkaus vanhempia ja
lapsuudenkotaa kohtaan.
Paljon voisi häärunoista samoinkuin muualtakin Kalevalasta poimia
hienoja, sattuvia piirteitä, jotka elävästi kuvailevat naista neitona,
sisarena, morsiamena, vaimona ja äitinä, mutta tila ei salli meidän
laveammalta niihin syventyä. Ja vaillinaiseksi tällainen poiminta aina
jäisi; vasta Kalevalasta itsestään niiden kauneuden ja runsauden oppii
täysin tajuamaan.