Kalevalan, samoinkuin muidenkin suurten kansanrunoelmain,
pääsisällyksenä on kertomus mahtavien, tavallisia ihmisiä etevämpien
sankarien toimista ja luonteista, mikäli nämä heidän teoistaan
kuvastuvat. Joko toimivat sankarit kukin erikseen tai myös esiintyvät
useat yhdessä ja rinnakkain, siis »yhteistoiminnassa». Kansan
runollinen ja luova mielikuvitus on varustanut sankarinsa erityisillä
avuilla ja ominaisuuksilla, jotka ovat omiansa antamaan selvän kuvan
asianomaisen kansan luonteesta ja maailmankatsomuksesta. Kansa näkee
runojensa sankareissa juurikuin oman perikuvansa yksilöityneenä. Joko
ovat nämä kansanrunon sankarit alkuperältään todella historiallisia tai
myös jumalaistarullisia tai ainoasti pelkkiä mielikuvituksen hiomia,
aina on kansan luova mielikuvitus runoissa muodostellut heitä johonkin
määrättyyn suuntaan, ikäänkuin edustamaan eri puolia asianomaisen
kansan olemuksessa. Mikä on »jumalallinen» soturi, mikä taas
»neuvoissa viisas», kuten esim. kreikkalaisen kansanrunon pääsankarit
Akilles ja Odysseus; mikä mahtava tietomies tai taitava takoja tai
myös huimapäinen seikkailija ja naisten naurattaja, kuten Kalevalan
pääsankarit Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen — aina sen mukaan
mitä ominaisuuksia kansanruno on tahtonut heissä etusijassa kuvata.
Päähenkilöjen rinnalle ja täydennykseksi luo kansan mielikuvitus muita
vähempiä uroita, kuten ovat esim. Kalevalan Kullervo, Joukahainen
ja Tiera. Ja jotta runojen antama elämän- ja maailmankuvaus olisi
mahdollisimman täydellinen, asetetaan niissä miesten rinnalle suuri
joukko naisia, taululle eloa ja väriä antamaan. Niinpä ne ovatkin juuri
naiset, jotka kansanrunoissa, samoinkuin tavallisessa tosielämässäkin,
saavat miehet toimintaan ja muodostuvat tapausten keskustaksi.
Niinpä Kalevalassakin kaunis Pohjolan neito on sellainen keskus,
johon Kalevalan uroitten työt ja toimet enimmälti kohdistuvat. —
Ihmisten rinnalla tuodaan kansanrunoissa myös esille runsas jumala-
ja tarumaailma jumalineen, haltioineen ja taruolentoineen, antamaan
kuvan kansan uskonnollisista käsitteistä. Siten laajenee kansanrunoelma
suureksi maailmankuvaksi.
* * * * *
Kalevalan miessankarit, joihin seuraavassa tahdomme lyhyesti tutustua,
ovat etusijassa runollisen mielikuvituksen luomia ja nykyisessä
muodossaan usean eri runohenkilön teoista ja luonnepiirteistä pitkän
kehityksen kautta muodostuneita kokonaiskuvia, joissa pakanalliset
ja kristillisperäiset henkilöt ja aiheet ovat toisiinsa kutoutuneet;
mutta niin hyvin on sekä itse kansanruno että sen johdolla vihdoin
Kalevalan kokoonpanija nuo eri piirteet toisiinsa sovitellut, että
sankarit, kukin erikseen, yleensä esiintyvät eheinä henkilökuvina, ja
kaikki yhdessä antavat hyvän kokonaiskuvan Suomen kansan miestyypeistä
eli perikuvista, sekä hyvistä että hylättävistä. Kansanruno näet ei
yksistään ihannoi, vaan pysyy samalla todellisuuden piirissä.
Kalevalan ylin pääuros, jonka työt ja toimet muodostavat Kalevalan
pääsisällyksen, on »vaka, vanha _Väinämöinen_, tietäjä iänikuinen».
Alkuaan hän näyttää olleen vedenhaltia, mihin ominaisuuteen hänen
nimensä (väinä = virran leveä ja tyyni suu) ja toisintonimensä
Suvantolainen viittaavat. Meri ja välkeät vedet vielä Kalevalassakin
ovat hänen mielitiensä; meritse hän tavallisimmin liikuskelee.
Kansanruno on hänestä kuitenkin monimutkaisen kehityskulun kautta
lopuksi luonut ihmissankarin, jonka ylempänä mainitut seisovat
mainesanat jo selvästi osottavat, mitä ihanteitaan Suomen kansa on
tahtonut Väinämöiskuvassa tuoda ilmi. Vanhuus, vakavuus, viisaus,
henkinen voima, tieto ja taito — siinä ne ovatkin Väinämöisen persoonan
pääominaisuudet. Ja niillehän kansamme näyttääkin jo muinoin suurimman
arvon antaneen, mikäli sen runsaista runoista, saduista, sananlaskuista
ja arvoituksista voimme päättää. Väinämöisen mahtava tietäjä-olemus,
joka aniharvoin turvautuu miekkaan, vaikkapa kyllä osaa sitäkin hyvin
käyttää, edustaa siis kansamme henkistä voimaa; hän on juurikuin Suomen
kansan arvokas juhla- eli sunnuntaikuva. Vaan samalla hän on perin
havainnollinen ja selväpiirteinen ihminen, jolla on useita inhimillisiä
heikkouksiakin, jopa sellaisia, jotka tuntuvat hänen arvoiselleen
hengenuroolle vallan sopimattomilta. Mutta suomalainen kansanruno ei
kaunistelekkaan henkilökuviaan, vaan esittää ne todellisina ansioineen
ja vikoineen.
Kalevalan mukaan on Väinämöinen vanha jo syntyessään, sillä hän
vietti äitinsä, ilman immen, veden emosen, kohdussa satoja vuosia,
kunnes kyllästyi »ahtaaseen asuntoonsa» ja syntyi »uros aaltojen
sekahan». Meressä hän vielä uiskenteli 8 vuotta, kunnekka kohosi
sieltä »manterelle puuttomalle», jonka hänen äitinsä oli luonut,
ja asuskeli sitten »saaressa sanattomassa» monta vuotta mitään
merkillistä tekemättä. Vihdoin hän, vanhentuneena ja viisastuneena,
ryhtyy toimimaan ja hankkii ensin Sampsa Pellervoisen avulla paljaalle
maalle rehevän metsäpeitteen sekä sitten panee alkuun maanviljelyksen,
kylvämällä löytämänsä ohransiemenet suureen kaskimaahan. Siten hänestä
tulee maanviljelyksen isä. Samalla hän kehittyy mahtavaksi laulajaksi
ja tietomieheksi, joka »päivät pääksytysten» laulelee »syntyjä syviä».
Sellaisena maankuuluna tietäjänä hän esiintyy kilpalaulannassa ja
voittaa siinä helposti kateellisen, kerskailevan Joukahaisen. Tämä
lappalaissukuinen nuori laulaja tietääkin tosin yhtä ja toista
tietämisen arvoista, mutta ei lähimainkaan riitä Väinämöiselle, jonka
laulaessa »järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi, kalliot
kaheksi lenti». Joukahaiselle valheineen käy surkeasti.
Kilpalaulannalla Kalevala juurikuin tahtoo osottaa, kuinka paljoa
ylempänä arvossa todellinen oppi, nerous ja taito on tyhmänkorkeaa
tiedoilla rehentelemistä, mutta samalla se tahtoo näyttää, kuinka
mahtavinkin hengensankari pohjaltaan on vain heikko ihminen.
Väinämöinen näet kompastuu Joukahaisen asettamaan ansaan, joka hänelle,
vanhalle ja yksinäiselle miehelle, näkyy Joukahaisen nuoren ja kauniin
sisaren Ainon muodossa. Hän juurikuin unohtaa kutsumuksensa ja korkeat
tehtävänsä, jopa omat suuret tietonsa ja taitonsakin, ja puuhailee nyt
ankarasti pelkissä kosimahommissa, välittämättä ollenkaan kosittavien
estelyistä ja kujeista. Sankarimme toimii aivankuin joku todellinen
naimisasioissa hassahtanut vanhapoika. Hän ahdistelee Joukahaisen
sisarta naimatarjouksillaan niin kovasti, että Ainon täytyy mennä
meren omaksi, pelastuakseen tuosta tungettelevasta, vanhahkosta
kosijasta ja vanhempiensa pakotuksista. Tosin hän joskus, kuten
esim. hänen oman tyhmyytensä ja hätiköimisensä vuoksi epäonnistuneen
Ainon merestä onginnan jälkeen, itsekin älyää, että häneltä »kaikki
on mieli melkeässä», s.o. nurinpäin, mutta yhä uudestaan hän ryhtyy
kosimahommiin, jopa niissä todellisia aikeita salatakseen helposti
livahuttaa suustaan valheenkin.
Pohjolan neito, »maan kuulu, ve'en valio», se nyt täyttää hänen
mielensä, ja Pohjolaan, vieraan heimon maahan, hän tekee kosimamatkoja.
Tosin ensimäisen matkan käy perin nolosti, kun Joukahainen matkan
varrella kostoksi ampuu häneltä hevosen, ja hän saa uida merta, niin
että »ei ole kynttä varpahissa, eikä sormissa niveliä», ennenkuin
kurjassa tilassa pelastuu Pohjolan rantaan. Eipä noin nolosti
perille tullut kosija edes rohkene imaista asiatansakaan, hän vain
voivottelee koti-ikäväänsä ja pyrkii päästä jälleen kotimailleen,
vaikkapa Pohjolan emäntä itsestään lupaa hänelle tyttärensä, jos hän
ihmeellisen taikamyllyn, sammon, takoisi. Oman päänsä päästimiksi hän
lupaa lähettää seppo Ilmarisen sampoa takomaan ja neidon ansaitsemaan.
Kuitenkin hän taas kömmeltyy neitosiin kotimatkalla, kun näkee
omin silmin Pohjolan kauniin immen taivaan kaarella kultakangasta
kutomassa. Neidon käskystä hän, kuten rakastunut hupakko ainakin,
tekee jos jotakin neidon suosion voittamiseksi. Hän halkaisee
jouhen »veitsellä kärettömällä», hän vetää munan solmuun ja solmun
tuntumattomaksi, hän kiskoo kivestä tuohta ja särkee jäästä aidaksia
»pilkkehen pirahtamatta», jopa lopuksi ryhtyy veistämään venettä neidon
kehrävarren (värttinän) muruista. Mutta siinä hän kiireessä iskee
kirveellä ison haavan polveensa eikä edes, lemmestä hömmelöitynyt kun
on, muista verensulkusanoja, tukkiakseen hirmuisen verentulvan.
Veren tukkijaa hänen, suuren tietäjän, täytyy etsiä ympäri kyliä.
Näissä puuhissa häneltä jälleen vähäksi aikaa unohtuu Pohjan neito, ja
viekkaasti hän toimittaa rehellisen, yksivakaisen Ilmarisen Pohjolaan
sampoa takomaan, kuten oli luvannut. Mutta kun Ilmarinen ei vielä
saanutkaan neitoa palkakseen, pälkähtää Väinämöiselle päähän lähteä
uudelleen Pohjolaan onneaan koettamaan. Monien vaikeuksien jälkeen,
matkattuaan urheasti Tuonelan kamalat maat ja tietoviisaan jättiläisen,
Antero Vipusen vatsat hakemassa veneen teossa tarvittavia kolmea
syntysanaa, hän vihdoin tiedon ja laulun voimalla valmistaa itselleen
komean kosiopurren ja lähtee sillä viilettämään Pohjolaan.
Mutta kesken kaikkea hän tälläkin matkalla jo ohimennen hätävaraksi
kosaisee Ilmarisen vireää siskoa, Annikkia, tietysti saaden rukkaset,
juurikuin palkaksi valheista, joita Annikille oli lasketellut. Joutuupa
siitä Annikin ajamana vihdoin hidas Ilmarinenkin kilpakosijaksi,
ja hän se voittaakin neidon sydämen. Väinämöinen, joka ei suinkaan
ole tahtonut väkisin neitoa viedä, silloin vihdoin huomaa, ettei
ole vanhan, vaikkapa olisikin kuuluisa tietäjä ja mahtimies, hyvä
lähteä kosimisessa kilpasille nuorten kera. Hän juurikuin herää
huumauksestaan, ottaa ylimpänä vieraana osaa Ilmarisen komeihin
hääjuhliin ja pysyy täst'edes visusti poissa naimistuumista. Kauan
harhailtuaan itsekkäissä puuhissa, hän nyt ikäänkuin jälleen löytää
oman itsensä ja oikean kutsumuksensa, kohoo heimonsa ensimäiseksi
mieheksi, johtajaksi ja puolustajaksi ja asettaa kokonaisedun,
yhteishyvän, omien pikkupyrintöjen sijalle. Hänen olemuksensa täst'edes
kasvaa piirre piirteeltä kansan johtajaksi ja pääsankariksi, jonka
rinnalla toiset Kalevalan uroot jäävät kokonaan varjoon.
Kun Ilmarisen vaimon kuoltua Kullervon koston uhrina välit Kalevalan ja
Pohjolan heimojen kesken ovat rikkuneet, panee Väinämöinen rohkeasti
toimeen sammonryöstöretken, saattaakseen tuon Pohjolalle paljon
onnea ja rikkautta tuottaneen, Kalevalan sepän takoman ihmekapineen
Kalevalaan onnea antamaan. Epäröivä Ilmarinen ja urhea Lemminkäinen
tulevat osallisiksi tähän suureen kansalliseen yritykseen, jonka
Väinämöinen, kalevalaisten johtajana, meritse tekee Pohjolaan.
Tällä retkellä hän osottaa m.m. ihmeellistä soittotaitoaan, kun
hän hauen leukaluusta tekemällään kanteleella hurmaa sekä ihmiset
että maan, ilman ja veden eläimet jopa jumalat ja haltiatkin.
Väinämöisen lumoavassa kanteleensoitossa Kalevala tahtoo kuvata Suomen
kansan suurta mieltymystä sävelten tenhovoimaan. — Väinämöinen se
samporetkellä esiintyy kaikista pulista päästäjänä. Hän yksin jaksaa
irroittaa veneen jättiläishauen hartioilta; hän vaatii Pohjolassa
rohkeasti sampoa, nukuttaa taikakeinoillaan Pohjolan soturit ja avaa
laulunsa mahdilla vaskivuoren, jonne Sampo oli kätkettynä. Ja hänpä se,
kun meritaistelussa kalevalaisten ja takaa-ajavain pohjolaisten välillä
Sampo särkyi pirstaleiksi, huolekkaasti kokosi rantamilta Sammon
murut ja saattoi ne Kalevalaan »onnen aluksi» ja »siemenen sikiöksi».
Kokonaista onnea ei näet kansa enemmän kuin yksityinenkään koskaan
saavuta — hyväpä kun saa osakseen onnen murujakin.
Pohjolan vihastunut emäntä lähettää Kalevalan turmioksi tauteja — ne
parantaa Väinämöinen; hän nostaa karhun kaatamaan Kalevalan karjaa —
sen Väinämöinen surmaa; hän varastaa Kalevalasta kuun, auringon ja
tulenkin — ne kaikki hankkii neuvokkaasti Väinämöinen, vähäksi osaksi
tosin Ilmarisen avulla, takaisin Kalevalaan. Hän on nyt pitkin matkaa
kansansa suuri hyväntekijä. Ja kun vihdoin uusi usko Kristuslapsen
mukana tunkeutuu Kalevalan maille, silloin hän vapaaehtoisesti, vanhan
suomalaisen maailmankatsomuksen edustajana, väistyy näyttämöltä,
jättäen toki kansallensa perinnöksi henkensä aarteet ynnä soiton ja
laulun tenhoisat taidot. Merestä hän oli noussut, ja merelle hän
vaskiveneessään katoaa.
Kalevalan toinen pääuros on kuuluisa seppä _Ilmarinen_, »veli
seppo Ilmarinen», kuten Väinämöinen häntä nimittää. Alkujaan hän
on ollut ilman jumala ja epäilemättä vanhimpia jollei vanhin
muinaissuomalaisten jumalista. Mutta ilman piiristä on kansanruno
vähitellen vetänyt hänet alas maan päälle ja muodostellut luovan
mielikuvituksensa avulla ihmesepäksi, »taitavaksi takojaksi»,
jollaisena hän kauttaaltansa Kalevalassa esiintyy. Ja ilmielävänä
yksilönä hän astuu Kalevalassa eteemme, edustaen Väinämöisen,
hengen sankarin rinnalla ja vastakohtana suomalaisen kansanluonteen
käytännöllistä, aineellista puolta. Hän on kansamme ilmehikäs arkikuva,
ahkera, hidas, epäröivä, saamaton ja hieman yksinkertainen seppä,
mutta omassa ammatissaan perin taitava. Hänellä ei ole Väinämöisen
runollista mieltä eikä rohkeaa päättäväisyyttä; toisten täytyy häntä
juurikuin ajaa edellään; mutta mitä hän ottaa tehtäväkseen, sen
hän, vaikeuksia väistymättä, kunnollisesti suorittaa. Väinämöiseen
verraten on hänellä yksi ulkonainen etu, joka tuottaa hänelle voiton
kilpakosinnassa; se on hänen nuorekas ja muhkea muotonsa, jota ei edes
»kyynärä kyventä päässä, syli syttä hartioilla» kykene hävittämään.
Hän näet, kuten kunnon sepän tuleekin, on ahkera saunassa-kylpijä
ja sen kautta suomalaisen saunaharrastuksen edustaja. Kaikessa
epärunollisuudessaankin Ilmarisen olemus herättää vilpitöntä
myötätuntoa, sekin kun osaltaan tuntuu niin perin suomalaiselta.
Kalevalan mukaan Ilmarinen »syntyikin sysimäellä, kasvoi
hiilikankahalla, vaskinen vasara käessä, pihet pikkuiset piossa»,
ja ryhtyi heti laatimaan itselleen pajaa sekä rautaa ahjossaan
muovailemaan. Hän elää sitten aikojansa Kalevalan kuuluisana seppänä,
joka tilaajilleen takoo kaikenlaisia tarviskaluja, taidokkaita
koristeita, vahvoja varuksia, loistavia sota-aseita, jopa kerran
laatii itselleen jonkinmoisen lentokoneenkin (vaakalinnun) ja toisella
kertaa esiintyy taidokkaana kuvanveistäjänä takoessaan kultaneidon.
Sanotaanpa hänestä että hän on myös »taivoa takonut, ilman kantta
kalkutellut» juurikuin muistona hänen ilman jumaluudestaan. Kerran hän
koettaa laatia kullasta kuuta ja hopeasta aurinkoa, mutta ei siinä
oikein onnistu enemmän kuin muissakaan yrityksissä, joihin hän nenäänsä
pitemmälle ajattelematta ryhtyy. Ilmarisen taidokkain ja ihmeellisin
tuote on kuitenkin ihmemylly sampo.
Muistamme edellisestä Väinämöisen luvanneen lähettää Ilmarisen
Pohjolaan sampoa takomaan. Tuntien Ilmarisen haluttoman mutta
samalla herkkäuskoisen luonteen hän, kun ei saa seppää Pohjolan
neidon kauneuden kuvaamisella liikkeelle, houkuttelee tämän pajasta
katsomaan kuusen latvaan laulamaansa kuuta ja Otavaa. Utelias seppä
menee ansaan, vieläpä herkkäuskoisena kiipeää kuuseen kuuta ja Otavaa
käsin tavoittamaan. Silloinpa Väinämöinen loitsii ankaran myrskyn,
joka kiidättää sepän ilmojen lävitse Pohjolaan. Täällä Ilmarinen
esiintyy taidostaan ylpeänä ja itsetietoisena, jopa ihastuu koreaan
Pohjan neitoonkin, niin että neitoa saadakseen ryhtyy rohkeasti aivan
mahdottomista alkuaineista takomaan sampoa. Monien vaikeuksien jälkeen,
joissa kaikissa hän esiintyy kylläkin neuvokkaana miehenä, ne kun
koskevat hänen omaa ammattialaansa, hän, käyttämällä apuna itse luonnon
voimia, saakin valmiiksi sammon, ihmemyllyn sellaisen, joka Pohjolalle
jauhaa viljaa, suoloja ja rahoja ja jollaista ahnas ja äveriäs
Pohjolan emäntä oli niin hartaasti himoinnut. Mutta tyttöpä ei vielä
halunnutkaan vaihtaa neitiyden vapaita päiviä emännän huoliin, ja »alla
päin, pahoilla mielin» Ilmarinen palajaa kotipajalleen, edes vaatimatta
sampoa myötänsä.
Hän elelee jälleen uutterana seppänä kotikylässä, kunnekka saa
sisareltaan Annikilta kuulla, että Väinämöinen on komealla
kosiopurrella menossa Pohjolaan kosiin. Silloinpa »tunkihe sepolle
tuska, vasara käestä vaipui» — Pohjan neidon kaunis kuva ei siis ollut
vielä kokonaan haihtunut hänen sydämestään pajan nokeen. Ja oikeinpa
hänelle kerrankin tulee kiire joutua matkaan. Hän valmistautuu kuin
sulhasmies konsanaankin: kylpee saunassa noet pois ruumiistaan, niin
että on »kasvot vallan kaunihina, poskipäät punertavina», pukeutuu
parhaasen juhlapukuunsa ja lähtee paraimmalla oriillaan ja komeimmalla
reellään tavoittamaan Väinämöistä. Luulisipa nyt vähintäin syntyvän
neidosta kilpakosijain välillä kaksintaistelun, mutta Ilmarisen
mieli on jo ennättänyt rauhoittua. Vaikka taitava miekkain takoja,
hän muuten ei ole mikään miekkamies. Niinpä hän nytkin itse ehdottaa
Väinämöiselle sovintoa, jotta neito saisi vapaasti valita. Ja neito
valitseekin hänet vastoin äitinsä tahtoa komean ulkomuodon ja sammon
takomisen vuoksi. Mutta monta vaarallista ansiotyötä hän saa vielä
suorittaa, ennenkuin Pohjan-akka suo hänelle tyttärensä. Näissä hän
aluksi esiintyy saamattomana ja avuttomana, mutta kun morsian »kädestä
pitäen» neuvoo, miten hänen tulee kussakin tapauksessa menetellä,
niin hän ne pelottomasti ja taitavasti suorittaa. Hän kyntää kyisen
pellon, kahlehtii Tuonen karhun ja pyytää Tuonelan joesta suuren
jättiläishauen. Kaikissa näissä ansiotöissä tulee hänen sepäntaitonsa
hyvään tarpeeseen.
Komeain häitten jälkeen Ilmarinen vie nuorikkonsa kotiinsa Kalevalaan
ja elelee siellä vaimoineen rauhaisaa perhe-elämää, kunnekka paimen
orja Kullervo pedoilla revittää emännän kappaleiksi. Silloin seppo
synkeässä surussaan, kun ei ollut »mieli tervoa parempi, syän syttä
valkeampi», ryhtyy, kuukauden toimettomana jopa syömättömänäkin
surtuaan, takomaan itselleen kullasta vaimoa. Ruumiin hän kyllä
saa syntymään, mutta henkeä ei kultakuvaan tule — se olisi
Ilmarisen pitänyt huomata jo työhön ryhtyessään. Ei lämmitä häntä
kultakuvan kylmä kylki, ja hän tarjookin kultaneidon naimahaluiselle
Väinämöiselle, vieläpä leikillisesti — mikä piirre hänessä muutoin
on perin harvinainen — vakuuttelee, ettei se suinkaan »ole suuri
suun piolta.» Vieläkin hän tekee yhden vaimon hankkimisyrityksen,
ajaa Pohjolan nuorempaa tytärtä kosimaan ja ryöstää tämän mukaansa,
kun tyttö ei hyvällä lähde. Vaan eipä tästäkään hänelle iloa koidu.
Arkipäiväisenä ja uneliaana hän nukkuu sikeästi majatalossa, ja
sill'aikaa toinen naurattelee hänen naistansa. Suuttuupa silloin
hidasverinen seppäkin ja loitsii — mikä muuten ei kuulu hänen
tapoihinsa — naisensa meren lokiksi eikä enää puutu naimisasioihin.
Ilmarisen epäröivä jopa merellä pelkurimainen luonne käy selvästi
ilmi samporetkellä. Häntä kyllä harmittaa, että Pohjola rikastuu
hänen samponsa turvissa, mutta hän ei tee mitään sammon hankkimiseksi
Kalevalaan. Vieläpä hän pelotteleekin kaikenlaisilla vaaroilla, kun
Väinämöinen rohkeasti kehoittaa lähtemään sammon ryöstöön. Hän on
maalla-eläjä, joka perin vastahakoisesti uskaltaa kalliin henkensä
Wäinämöisen välkeälle tielle, merelle. Lemminkäistä hän kyllä ivaa,
kun tämä miekallaan haukea tavoittaessaan mulskahtaa venheestä mereen,
mutta samalla joutuu itsekkin seppänä epäedulliseen valoon, kun särkee
miekkansa haukeen. Yhtä saamattomana hän, niin taitoniekka kuin
onkin, ei kykene hauen leukaluusta kannelta tekemään, vielä vähemmin
epärunollisena edes yrittääkään sitä soittaa, vaikkapa kaikki muut
yrittävät. Eikä hän samporetkellä osota mitään erityistä innostusta tai
kykyä muuhun kuin soutamiseen ja sampovuoren ovenlukkojen ja -saranain
rasvaamiseen; vieläpä todellisen vaaran uhatessa vain valittelee
ja peittäytyy veneessä viltin alle. Hän ei ole sankarisielu, vaan
pelkästään arkipäiväinen seppä. Pohjan akan Kalevalaan lähettämien
vaarojen pois karkoittamisessa hän tosin käytännön miehenä hieman
auttelee Väinämöistä, mutta pääkunnia kaikesta on tällöin Väinämöisen.
Irrallisempana edellisten pääurosten rinnalla esiintyy luonteineen
ja tekoineen Wäinämöisen »ylimäinen ystävä» _Lemminkäinen_, oikea
suomalaisen kansanrunon suosikki. Kuten jo hänen monista nimityksistään
— Lemminkäinen, Ahti, Kaukomieli y.m. — voimme huomata, on hänenkin
kokonaiskuvansa kansanrunossa kudottu yhteen monen eri henkilön
teoista ja luonteenpiirteistä. Mutta sitenpä onkin syntynyt erittäin
monipuolinen ja mielenkiintoinen sankarikuva, joka sekin ansioineen ja
vikoineen omalta kannaltaan hyvin edustaa suomalaista kansanluonnetta.
Väinämöistä sopisi meidän katsoa Suomen kansan kokonaisedustajaksi,
Ilmarinen taas on lähinnä hämäläisheimon edustaja, ja vilkas,
seikkaileva Lemminkäinen edustaa lähinnä karjalaisluonnetta. Hänessä
virtaa liikkuva, eloisa veri, joka pakottaa hänet alituisesti
retkeilemään ja seikkailemaan kotikylän ulkopuolella, uhmailemaan
vaaroja ja etsimään naisiloja. Runotar on hänen kuvaamiseensa tuhlannut
runsaasti väriä, niin että paikoin tuntuu itse Väinämöinenkin jäävän
häneen verraten varjoon. Hän on nuori ja pulska mies, »veitikka
verevä», jota naiset eivät voi vastustella ja joka elelee neitojen
kisoissa kuin kotonaan. Hänen mielijuomiansa on olut, joka panee
veren kuohumaan hänen suonissaan, niin että hän useinkin toimii
äkkipikaisesti ja häikäilemättömästi. Hän on »kärkäs käskemättä»
ja suuri kerskuri, mutta osottaa samalla pelotonta sotaista mieltä
sekä asetaitoa, osaapa tarvittaessa loitsiakin milt'ei Väinämöisen
veroisesti. Hurjapäisenä, ylpeänä, riidan- ja sodanhaluisena hän
kuitenkin on erittäin hellä äidilleen, vaikkapa kääntääkin äitinsä
varoitukset leikiksi, niitä tottelematta. Kaikkialla hän on oma
itsensä, jonkinlainen Kalevalan »yli-ihminen.»
Hänen ensimäinen urotyönsä on ylpeän ja kauniin Kyllikin ryöstäminen
Saaresta vaimoksi. Äiti häntä varoittelee lähtemästä kosiin, koska
oli köyhä ja halpasukuinen, mutta ylpeästi viittaa Lemminkäinen
vastustamattomaan viehätysvoimaansa sekä lupaa Kyllikille jumalaisella
miekallaan sukunsa suurentavansa. Tosin Saaren naiset hänelle nauravat,
kun hän kylän kujalla ajaa rekensä kumoon, mutta pianpa Lemminkäinen
kääntää naisten naurun lemmenleikiksi. Kyllikki on ainoa, jonka vuoksi
hän saa turhaa työtä tehdä, mutta niinpä hän vihdoin kyllästyykin ja
ryöstää Kyllikin rekeensä. Saapa hän lopuksi mairein sanoin ja vakavin
valoin Kyllikinkin suostumaan itseensä ja palajaa onnellisena kotiin.
Mutta sankarin avio-onni ei ole pitkä. Vastoin valaansa menee Kyllikki
kerran, Lemminkäisen liiaksi kalamatkalla viipyessä, kylän kisoihin.
Lemminkäisen veri kuohahtaa, kun hän sen kuulee; hänessä herää jälleen
vastustamaton sodanhalu, jota mitkään äidin tai vaimon rukoukset
eivät voi viihdyttää; eivät aarteet eikä kotoinen olut hänelle enää
kelpaa. Kyllikin sijaan hän tahtoo hankkia vaimokseen Pohjolan kuulun
neidon ja lähtee päätä pahkaa, loitsuilla ja sota-aseilla hyvin
varustettuna, Pohjolaan. Täällä hän taikakeinojansa avulla puikahtaa
Pohjolan pirttiin kenenkään huomaamatta keskelle mahtavia loitsijoita,
ja loitsii itse niin ankarasti joukkoon, että »tulta iski turkin
helmat, valoi silmät valkeata», ja kaikki Pohjolan tietäjät nujertuvat
sellaisen loitsuvoiman edessä mikä minnekin. Röyhkeästi hän sitten
pyytää Pohjan akalta tytärtä, »piikajoukosta pisintä», mutta saakin
aivan kuin Ilmarinen ensin tehtäväkseen vaarallisia ansiotöitä.
Kerskaillen hän lähtee hiihtämään Hiiden hirveä, niin että »tuli suihki
suksiloista, savu sauvojen nenistä», mutta vasta metsänhaltioita
suostuttelemalla hän lopulta monen seikkailun jälkeen saa hirven
taatusti kiinni. Ukko ylijumalan avulla hän taltuttaa suitsiinsa
myös Hiiden raisun hevosen, mutta kolmannessa ansiotyössä, Tuonelan
mustan joen joutsenen ammunnassa, hänet hukka perii. Pohjolan sokea
karjanpaimen, jota hän oli pilkannut, täällä kostoksi salaa ampuu hänet
kyynuolella ja silpoo miekallaan kappaleiksi Tuonelan synkkään jokeen.
Sinne olisikin sankarimme kadonnut, jollei hänen hellä ja huolehtiva
äitinsä, saatuaan Lemminkäisen kotiin jättämästä ennemerkistä tiedon
poikansa tuhosta, olisi verrattomassa äidinrakkaudessaan pannut maat
ja taivaat liikkeelle ja haravoinut poikaansa kokoon Tuonelan joesta
sekä jumalien voiteilla häntä henkiin herättänyt. Tosin hän nyt lähtee
kotiin äitinsä kera, mutta sydän on edelleen »noissa Pohjan neitosissa.»
Ja Ilmarisen häiden jälkeen hän uudelleen sonnustaa itsensä Pohjolaan
— tällä kerralla kostamaan sitä häväistystä, että hänet yksin, koska
muka oli toraisa, tappelija ja naisten viettelijä, oli jätetty häihin
kutsumatta. Mitkään äidin varoitukset tai vaaroilla pelottelut eivät
häntä nytkään voi pidättää, sillä sellaista häpeää hän, urosten uros,
ei voi sulattaa. Hän kylpee, pukeutuu vahvaan sota-asuunsa ja luottaen
oivalliseen miekkaansa sekä loitsutaitoonsa lähtee äidin kuvaamaa
vaarallista tietä ajamaan Pohjolaan. Rohkeutensa ja neuvokkaisuutensa
avulla hän selvittäytyy noista kamalista vaarapaikoista ja käyttäytyy
niin röyhkeästi ja ylimielisesti Pohjolassa, että Pohjolan isäntä
vihdoin miekalla koettaa häätää pois tuota kutsumatonta vierasta.
Mutta kaksintaistelussa Lemminkäinen sivaltaa isännältä pään poikki
»kuin naatin naurihista», vieläpä julkeaa pyytää vettä veriä käsistään
pestäksensä. Silloin emäntä vimmastuu ja kutsuu kaikki Pohjolan
miekkamiehet Lemminkäistä häätämään. Ylivoiman edessä sankarimme
viisaasti väistyy ja rientää suinpäin kotiinsa sekä sieltä vahvoilla
eväillä varustettuna Saareen vainolaisia piiloon. Saaressa hän viettää
niin julkeaa ja hauskaa elämää Saaren neitojen ja vaimojen parissa,
että Saaren mustasukkaiset miehet vihdoin päättävät karkoittaa tuon
rauhanhäiritsijän pois. Tälläkin kertaa Lemminkäinen sukkelasti väistyy
ylivoiman tieltä ja pääsee vihdoin monien vaivojen ja seikkailujen
jälkeen kotivalkamille, jätettyään Saaren naiset rannalle itkemään
hänen äkillistä poislähtöään. Apea oli lähtijänkin mieli, ja vielä
apeammaksi se käy, kun hän huomaa, että koti on poltettu poroksi ja
armas äiti kadonnut. Kerrankin hän oikein katuu tottelemattomuuttaan
ja hurjapäisyyttään. Vihdoin hän löytää äitinsä metsän piilopirtistä
ja on heti yhtä huoleton veitikka kuin ennenkin. Vielä kerran hän
yrittää kostoretkelle Pohjolaan, ottaen vanhan aseveikon Tieran
sotatoverikseen. Mutta nolosti käy tälläkin kertaa. Heidän laivansa
jäätyy Pohjolan emännän lähettämiin pakkasiin, ja alakuloisina
palajavat uroot kovia vastuksia kestäen kotiin. Lemminkäisen
ylpeää itseensäluottamusta ja naisiin mieltymystä ei tosin ankarin
pakkanenkaan jaksa täysin masentaa.
Näin on Lemminkäinen puuhaillut yksikseen. Vasta samporetkellä hän
esiintyy muiden sankarien mukana ja osottaa pitkin matkaa rohkeaa,
kerskailevaa ja levotonta luonnettaan. Hänpä se varomattomuudellaan
aiheuttaa retken puolinaisen onnistumisenkin, kun Väinämöisen
varoituksista huolimatta paluumatkalla laulaa karjahtelee niin kovasti,
että Pohjolan väki herää ja lähtee sammonryöstäjiä takaa ajamaan, mistä
ennen mainittu meritaistelu on seurauksena.
Näiden Kalevalan kolmen pääuroon ohelle on kansanruno asettanut
muutamia muita miesluomia, jotka nekin tavalla tai toisella liittyvät
edellisiin ja runojen kokonaisvirtaan, niin että yhteys kaikkien eri
osien ja sankarien välillä mitenkuten säilyy. Sellainen sivuhenkilö on
ennen muita synkkä _Kullervo_, jonka tuhoisa teko — Ilmarisen emännän
surma — muodostaa käänteen Kalevalan juonessa, rikkomalla Kalevalan ja
Pohjolan siihenastiset hyvät välit. Kullervo edustaa kodittoman orjan
kolkkoa osaa, on juurikuin orjuutta kärsineiden suomalaisheimojen —
inkeriläisten, vatjalaisten ja virolaisten — kovaosainen vertauskuva.
Harvinaisella runollisella voimalla ja 'jylhyydellä Kalevala esittää
hänen elämänsä murhenäytelmän. Hänen kotinsa hävitetään tuimassa
heimoriidassa, itse hän syntyy orjuuteen, mutta osottaa jo lapsena
tavattomia ruumiin ja hengen voimia. Orjassa ne eivät pääse huonon
kohtelun vuoksi kehittymään suotuisaan suuntaan; ulkonaiset olosuhteet
ja oman sydämen voimakkaat vietit ja intohimot saattavat Kullervon
rikoksien tielle. Sukukoston hän näyttää imeneen jo äidin maidossa,
ja sitä peläten hänen setänsä Untamo ensin koettaa toimittaa hänet
pois päiviltä ja sitten, kun Kullervo uhkamielisesti tekee kaikki
työt, jotka hänen sankariluonteelleen olivatkin sopimattomia,
nurinpäin, myö hänet muutamasta raudankappaleesta Ilmariselle. Ei
osaa Ilmarisen emäntäkään orjaa oikein kohdella; ajattelemattomasti
hän Kullervon eväsleipään leipoo sisälle kiven. Kun Kullervo, jota
paimenen halpa virka jo on tarpeeksi harmittanut, lisäksi särkee tuohon
leipäkiveen ainoan muiston isästänsä, perintöveitsensä, kuohahtaa
hänen kostonhaluinen verensä, ja sepän emäntä saa hengellään maksaa
ilkityönsä. Koston makuun päästyään Kullervo nyt tahtoo kostaa
Untamolle isänsä Kalervon kodin hävityksen, mutta joutuu sitä ennen
kuolleiksi luulemiensa vanhempainsa luo. Täälläkään hän ei töissään
menesty, ne kun eivät ole hänen voimiensa mukaisia, ja vihdoin hän
eräällä metsämatkalla tietämättään viettelee oman kadoksissa olleen
sisarensa, joka hyppää koskeen häpeäänsä sovittamaan. Näyttääpä kuin
olisivat kaikki kohtalon voimat liittoutuneet häntä vastaan. Rikos vie
rikokseen. Töykeästi kohtelee Kullervo kotiväkeään ja vihdoin kostaa
perinpohjin Untamollekin. Mutta silloinpa onkin mitta täysi. Rikokset
huutavat sovitusta, ja sovitukseksi Kullervo jylhästi painaa miekkansa
kärjen omaan rintaansa.
Kullervonkin nimen ympärille on kansanrunoissa kutoutunut
alkuperäisestä eri henkilöille kuuluvia tekoja ja piirteitä, jotka
kaikki yhdessä ovat jylhentäneet tuon onnettoman sankarin synkkää
kokonaiskuvaa ja muodostaneet sen niin kammottavan traagilliseksi.
Hän se Kalevalan henkilöistä onkin ensinnä ja eniten herättänyt
kaunotieteilijäin ja -taiteilijain mielenkiintoa.
Verrattain vähäpätöinen sivuhenkilö on nuori _Joukahainen_, jonka
esiintyminen kuitenkin on tarpeellinen saattamaan Väinämöistä
kosiopuuhiin. Hän on luihu ja kateellinen ylvästelijä ja kerskuri, joka
ei voi kärsiä Väinämöisen suurta tietäjämainetta. Vastoin kotiväkensä
kieltoa hän lähtee kilpasille Väinämöisen kera, mutta joutuu
kilpalaulannassa niin surkeasti tappiolle, että ainoasti lupaamalla
sorean Aino-siskonsa Väinämöiselle puolisoksi pelastaa hätääntyneen
henkensä. Tätä hän sitten kyllä katkerasti pahoittelee ja yrittää
salakavalasti kostaa Väinämöiselle ampumalla häneen nuoliaan, kun hän
Pohjolaan kosiin merta myöten ajelee. Sattuvasti kuvailee kansanruno
Joukahaisen maltitonta vahtausta, kun hän levottomana siirtyy pirtistä
vaanimaan ulos pihalle ja pihalta yhä ulommaksi pelloille ja kosken
partaalle. Ja vahingoniloisena hän toivottelee Väinämöiselle tuhoa
meren aalloissa. — Kalevala ei hänestä sen enempää piittaakaan,
tehtyään ensin muutamilla piirteillä hänen halpamaisen luonteensa
selväksi.
Hauska tuttavuus on Lemminkäisen sotatoveri, urhea _Tiera_, joka
ohimennen lukijalle esitetään. Kun Lemminkäinen Tieran sotaista mieltä
herättääkseen hänelle muistuttelee heidän entisiä yhteisiä urotekojaan,
herää hänessä sotainen into niin kiivaasti, ettei edes äsken naitu
nuorikko voi häntä pidättää. Niin kiireesti hän jouduttautuu
Lemminkäisen mukaan, että vasta ulkona viimeistelee pukuansa.
Muutamilla piirteillä on Kalevala hänestäkin luonut havainnollisen
pikkukuvan.
Nolon osan on Kalevalassa saanut _Pohjolan isäntä_. Häntä ei edes
mainita millään erityisnimelläkään; hän peittyy täydellisesti
voimakkaan vaimonsa Louhen liepeihin. Kotiväki ei piittaa rahtuakaan
hänen käskyistään ja kun hän kerran koettaa ominpäin isännyyttään
näyttää, häätämällä miekoin talostaan julkeaa Lemminkäistä, saa
hän surkeasti surmansa. Hän on täydellinen »tohvelisankari». Hänen
vastakohtanaan esiintyy Kalevalan lopussa talonsa ylpeänä isäntänä
»ruma _Ruotus_ paitulainen» (= raamatun Herodes), joka röyhkeästi
kohtelee avunanojaa.
Kalevalan miesjumalat ja muut tilapäiset mieshenkilöt sivuutamme, kun
ne ovat ulkopuolella esityksemme piiriä.
* * * * *
Näin asettaa Kalevala eteemme suuren joukon mieskuvia kaikki elävinä
ja yksilöllisinä. Suppea esityksemme ei voi antaa muuta kuin perin
kalpean aavistuksen siitä monipuolisesta elämästä, jota Kalevala
mestarillisesti kuvailee. Vielä vähemmän se voi selvitellä sitä
verratonta runollista kauneutta ja värikkyyttä, joka sen kuvauksia
koristaa. Voidakseen tästä kaikesta täysin nauttia, täytyy itsekunkin
lukemalla syventyä Kalevalan omiin runoihin. Niiden lukeminen kyllä
runsaasti lukijan vaivat palkitsee.