pyhät pihlajat pihalla,
pyhät oksat pihlajissa.
Päivänkoiton ensimäiset häivät leikkivät taivaalla. Pihan poikki
kiiruhtaa nuori tyttö. Se on
Annikki, hyvänimikko,
yön tytti, hämärän neiti,
talon tyttäristä nuorin. Hän kiiruhtaa kapeaa metsäpolkua rannalle
päin. Käpy rasahtaa paljaan jalan alla. Käki havahtuu, kukahtaa. Se
löytää vastakaiun Annikin aamunvirkeässä mielessä. Hän alkaa hyräillä:
Siinä kukkuos käkönen,
helkyttele hietarinta,
hoiloa hopearinta,
tinarinta riukuttele;
kuku illoin, kuku aamuin,
kerran keskipäivälläki
ihanoiksi ilmojani,
mieluisiksi metsiäni.
Käet yltyvät herättyään kilpaa kukkumaan, laululinnut laulamaan. Ja
Annikki tuntee selvästi:
kun käki kukahtelevi,
niin syän sykähtelevi,
itku silmähän tulevi.
Tosia mahtavat olla vanhojen sanat:
kyynärän ikä kuluvi,
vaaksan varsi vanhenevi
kuultua kevätkäkösen.