vieminen vesiropehet,
käsipyyhe kantaminen,
että miehet saavat puhdistautua ruualle käydessään. Talkkuna höyryää
pöydässä hyvän viljavuuden ja emäntien hyväntuulen merkkinä, piimä on
parahiksi hapanta, mielet virkeitä. Mutta vanha isäntä, joka on ollut
saunassa rannalla nuottaa korjaamassa, muistelee, ett'ei kaikilla ole
näin hyvin, moni parast'aikaa murkinaleiväkseen
lemettisen leikkoavi,
olkisen ojentelevi,
petäjäisen peiputtavi.
Nuoremmat miehet tuskin toisten puutteeseen kiinnittävät huomiota. He
vain puhuvat töistään. Kenellä on ollut
kirves tylsä tahkottava,
kellä taasen
pölkky paksu leikattava,
pino suuri pilkottava,
tai
halko hieno latjattava;
jokunen oli ollut metsässä halkopuita vetämässä. Vilkkaimmin kaikista
puhuu talon nuorin poika,
hivus keltainen korea,
kengän kanto kaunokainen.
Hänessä on sepän vikaa, ja sepät ovat harvinaisia ja suvulle kunniaksi,
sen tietää koko perhe. Hän kehoittelee veljiään karhun kaadantaan. Sitä
varten hän on juuri saanut valmiiksi keihäänsä, jossa
heponen selalla seisoi,
varsa vaapui lappealla,
susi ulvoi suoverolla,
karhu karjui naulan tiessä.
Vaimoväki, joka istuu alapäässä pöytää, kuuntelee tarkkaan miesten
puheita ja supattelee hiljaa keskenään. Vanha emäntä kuitenkin
vähän kovemmalla äänellä huomauttaa, että olisi riihelle lähdettävä
huomisaamuna.
Päivällislevot levättyä pimenee jo ilta ja on ruvettava puhdetöille.
Uusia päreitä pannaan pihtiin. Työreet ja kyläreet vedetään esiin.
Samoin pienemmät käsityöt, oluthaarikat, kirvesvarret, saavien vanteet.
Naisista taas mikä kangaspuihin istuu, mikä värttinän ottaa. Nuoret
tytöt, jotka ovat vanhan kosijan tullessa kehuneet
ottavansa kullat kulmiltahan,
hopeat hivuksiltahan,
sinisilkit silmiltähän,
punalangat päänsä päältä,
kaivavat kirstuistansa koristeompeluksensa juhlapukuihinsa. Muuan
heistä menee veljeään seppoa pyytelemään uuden solen tekoon. Työn
touhussa alkaa puhekin luistaa. Kyläreen tekijä, lähinnä nuorin
pojista, kertoo saaninsa valmihiksi saatuaan ottavansa
— olkisen orihin,
hernevartisen hevosen
ja lähtevänsä kosiin. Siitä on tuleva uljas matka. Ajoneuvot pitää olla
komeat, sillä hän on laittava
— kuusi kukkulaista,
seitsemän siniotusta
vempelille riekumahan,
rahkehille raukumahan,
jotta kannot katsahtaisi,
impyet ihasteleisi.
Ja lähtiessään sanoisi hän orjalleen:
kanna tuohon karhun talja
päällä istuellakseni,
tuopa toinen turskan talja
kirjokorjan katteheksi.
Siitä sitten sanat sukeavat huomautukset säestävät melkein jokaisen
puhetta. Vihdoin ruvetaan arvuuttelemaan. Toinen koetetaan saada
ahtaalle. Jos hän arvaa kaikki vanhat arvuutukset, keksitään uusia. Ja
kun toinen ei arvaa, silloin hänelle yleisen naurunremahduksen aikana
luetaan:
hyi, hyi, Hymylään,
Hymylän koirat haukkumaan.
»Käykää lapset katsomahan,
mitä Halli haukkuu,
luppakorva lupsostaa.»
»Tuota Halli haukkuu...»
(K:r.)
Mutta kesken nuorien ilon alkaa takan luona omissa mietteissään oleva
vanha isäntä laulaa:
Mieleni minun tekevi,
aivoni ajattelevi,
lähteäni laulamahan,
saa'ani sanelemahan,
sukuvirttä suoltamahan.
lajivirttä laulamahan.
Lapsuudenmuistoihinsa vaipuneena hän jatkaa:
niit' ennen isoni lauloi
kirvesvartta vuollessansa,
niitä äitini opetti
väätessänsä värttinätä
minun lasna lattialla
eessä polven pyöriessä,
maitopartana pahaisna,
piimäsuuna pikkaraisna.
Sitten kertoo vanhus ääni värähdellen, missä on itse uusia lauluja
sepitellyt:
Lasna karjan laitumilla,
metisillä mättähillä,
kultaisilla kunnahilla,
mustan Muurikin jälessä.
Kimmon kirjavan keralla
vilu mulle virttä virkkoi,
säe saatteli runoja,
virttä toista tuulet toivat,
meren aaltoset ajoivat,
linnut liitteli sanoja,
puien latvat lausehia....
Hiljaa ovat nuoret, kaikki hartaina kuuntelevat. Lämpimänä, kaihoisana
lekkaa tuli takassa, päreet ovat huomaamatta palaneet pitkälle
karstalle, hiljaa pyörivät värttinät, ääneti vilahtelevat viipsinpuut.