Ennen muinoin kansoilla ei ollut sitä käsitystä mailman luomisesta,
mikä myöhemmin raamatullisen luomiskertomuksen kautta on varsin
yleiseksi tullut. Yhtä vähän niillä oli minkäänlaista tietoa siitä,
mitä nykyajan tieteellinen tutkimus esittää mailmojen muodostumisesta
äärettömän pitkiä aikoja kestäneen luomistoiminnan tuloksena.
Ihmiselle ominainen tiedonhalu on kuitenkin jo harmaassa muinaisuudessa
johtanut kansoja miettimään, miten mailma on syntynsä saanut. Siinä
mailmassa, joka heidän ympärilleen avautui, oli sangen paljon
sellaista, jota he eivät helposti osanneet ymmärtää ja selittää. He
saivat alinomaa kokea, että mailmaa hallitsevat lait olivat heidän
vaikutuspiirinsä ulkopuolella. Selvää siis oli, ettei ihmistahto ollut
voinut mailman syntyäkään aiheuttaa. He eivät myöskään osanneet sen
syntyä millään luonnollisella tavalla selittää. Semmoiseen selittelyyn
ryhdyttiin vasta myöhemmin, ja vain siellä, missä ihmiset olivat
ajatuskykyään koko korkealle kehittäneet. Kehityksen alemmilla asteilla
olevien kansojen täytyi turvautua uskoon, että mailma oli jollakin
salaperäisellä tavalla alkunsa saanut. Mutta minkälaisella tavalla? Kun
kansojen oli tähän kysymykseen vastattava, pääsi niiden mielikuvitus
vapaasti toimimaan. Yksi kansa keksi yhdenlaisen salaperäisen
selityksen, toinen kansa toisenlaisen. Jonkinlainen selitys mailman
syntyyn aina löydettiin. Se tuli kansan käsitykseksi. Aikojen kuluessa
tämä käsitys saattoi monella tapaa muodostua ja muuttua.
Monilla kansoilla on ollut käsitys, että jonkinlainen salaperäinen
muna on kaiken alkuna. Tästä munasta on muodostunut koko mailma. Joku
jumalallinen olento on muodostamistyöhön osaa ottanut tai sen kokonaan
suorittanut.
Mahdollisesti Suomen heimollakin jo varhaisina aikoina on ollut
jonkinlainen oma käsitys mailman synnystä. Arvattavasti meidän
heimomme on tätä asiaa tuuminut jo silloin kuin se vuosituhansia
sitten eleli Venäjän aroilla, josta meidän esi-isämme siirtyivät
Itämeren ja Suomenlahden rantamaihin asumaan. Olihan suomalaisen luonne
mietiskelevä, tahdottiin tietää asiat syntyjä syviä myöten. Kuinkapa
silloin olisi maltettu olla mailman syntyä tutkimatta? Aikojen kuluessa
ja sivistyksen kohotessa on alkuaan omaksuttu käsitys otaksuttavasti
yhdessä ja toisessa suhteessa muuttunut ja kehittynyt. Tästä kaikesta
tuskin koskaan saadaan tarkkoja tietoja, vaan täytyy tyytyä arveluihin.
Ehkäpä oli suomalaistenkin mieliin varhain juurtunut käsitys, että
mailma oli munasta muodostunut?
* * * * *
Meidän kansalliskalleutemme Kalevalan ensimäisessä runossa kerrotaan
mailman luomisesta. Kalevalan kokoonpanija Elias Lönnrot on tämän runon
muodostellut useasta laulusta, joita eri kansanlaulajat ovat hänelle
esittäneet. Mutta ennenkuin laulut tulivat Lönnrotin kuuluviin, olivat
ne tehneet pitkän vaelluksen läpi eri seutujen kulkien suusta suuhun.
Laulut näet hyvin helposti vaeltavat tällä tavalla. Yksi henkilö oppii
laulun toiselta, tältä taas joku kolmas ja niin yhä edelleen. Ja näin
liikkuessaan laulut aina matkan varrella muuttuvat. Joku jättää pois
sellaista, jota toinen on laulanut, tai muuttaa sen toisin kuuluvaksi.
Joku taas lisää semmoista, jota laulussa ei ennen ole ollut.
Suomalaisen kansanrunouden tutkija, professori Kaarle Krohn on
osottanut, kuinka Kalevalassa esiintyvä laulu, jossa kuvataan mailman
luomista, on kulkenut suomalaisten ja heidän läheisimpäin sukulaistensa
asuma-alueella etelästä pohjoiseen päin ja kuinka se tällä matkalla
vähitellen on kehittynyt sellaiseksi, millaisena Lönnrot runoja
kerätessään kuuli sitä laulettavan. Poikkeamme hetkiseksi tätä
vaellusta seuraamaan.
Siirrymme Viron rannikolle. On kaunis iltahetki. Aurinko laskee
paraillaan mereen, kuu ja iltatähti jo näkyvät. Tähän kaikkeen kiintyy
kiikussa keinuvan tytön silmä. Hänet valtaa aivan erikoinen tunnelma
ja hän alkaa siinä illansuussa laulua hyräillä. Hän tekasee laulun
pääskysestä, joka kiikun ympärillä lentelee. Hän kuvittelee, että se
etsii itselleen pesän sijaa, ja laulaa siitä seikasta. Ja sitten hän
jatkaa esittämällä, kuinka se sellaisen eräässä pensaassa löytää,
siihen pesän rakentaa, munii pesään munia ja hautoo niitä, kunnes
poikaset valmistuvat. Pian tulee aika, jolloin pojat ovat varttuneet
pesän jättämään. Ja tässä laskee laulaja mielikuvituksen valloilleen.
Poikaset hajaantuvat, yhdestä tulee kuu kumottavainen, yhdestä tulee
tähti taivaalle ja yksi muuttuu auringoksi, jonka viimeisten säteiden
laulajaneito juuri näkee meren pinnalla kimmeltelevän.
Virolaisen tytön kiikkulaulu leviää. Sitä lauletaan pian koko seudulla
iltasin kiikuttaessa. Se kulkee etäämmällekin, mutta siellä se
vähitellen jonkun verran muuttuu. Inkerinmaalla jo aina annetaan linnun
lentää hakemassa meren selältä pesän paikkaa, se löytää kolme mätästä
ja munii niille munansa. Munat vierivät mereen ja niistä tulee lopulta
taivaanvalot.
Tämäntapaisena saapuu runo Suomen-Karjalaan. Täällä se on yhtynyt
erääseen toiseen runoon, jossa puhutaan Väinämöisestä, ja tämän
johdosta taas muuttunut. Pesäpaikkaa etsivä vesilintu lentelee
meren selällä. Silloin se äkkää aalloissa uivan Väinämöisen polven
vedenpinnan yläpuolella. Luullen sitä ruohomättääksi se laskeutuu
polvelle, munii siihen ja alkaa hautoa munia. Mutta hautomalämpö
kuumentaa liiaksi Väinämöisen ihoa, hän liikuttaa jalkaansa. Muna
vierii veteen ja siitä muodostuu sekä aurinko, kuu ja tähdet että myös
maa ja taivas.
Edelleen kulkiessaan runo Venäjän Karjalassa saa uusia lisäpiirteitä.
Väinämöinen lausuu luomissanat, jotka saavat mailman munasta syntymään,
sekä muovailee senjälkeen mailmaa.
Se runo, jonka vaellusta olemme seuranneet, oli alkuansa vain hetken
tunnelman synnyttämä laulu. Mutta se oli sellainen, että siihen
hyvin helposti voi sovittaa kansan käsityksen mailman synnystä.
Mahdollisena voi sentähden pitää, että runon vaelluksen aikana kansa
on sitä muodostellut niin, että sen sisällys on tullut kansan kesken
mailman synnystä vallitsevaa käsitystä vastaavaksi. Tätä käsitystä on
runoon sovitettaessa voitu kehittää ja yhdessä tai toisessa suhteessa
muodostellakin. Runo taas puolestaan on suusta suuhun kulkiessaan yhä
varmemmaksi vakaannuttanut tämän käsityksen, ja mailman synty on kansan
mieleen painunut aivan sellaisena, millaisena runo sen esittää. Kun
eräs suomalainen pappi, joka viime vuosisadan alkupuolella matkusti
Venäjän-Karjalassa, siellä tapaamaltaan vanhanpuoleiselta talonpojalta
kysyi, mitä tämä uskoi mailman luomisesta, sai hän seuraavan
vastauksen: »Katso, pyhä veli, meillä on sama usko kuin teilläkin:
lensi kotka pohjoisesta, laski munan Väinämöisen polven päähän ja loi
siitä mailman. Niinhän tekin uskotte?»
Lönnrot otti ensimäiseen Kalevalalaitokseensa luomisrunon sentapaisena,
millaisena hän kuuli sitä Venäjän-Karjalassa laulettavan.
Myöhemmin ilmestyneessä uudessa Kalevalalaitoksessa Lönnrot muutti
luomiskertomusta nojautuen muutamiin viittauksiin, joita hän luuli
kansanrunoista saaneensa. Väinämöisen sijaan astuu nyt hänen äitinsä,
josta Lönnrot oli kuullut laulettavan erikoisen laulun, minkä piirteet
ja säkeet hän luomisrunoon yhdisti. Näin sai Kalevalan ensimäinen runo
lopullisesti sen muodon, missä nyt sen tapaamme. Käymme seuraavassa
tarkastelemaan, minkälainen tämän runon sisällys on.
* * * * *
Ilmatar, ilman impi, elelee siveänä neitseenä ilman pitkillä pihoilla.
Mutta hän ikävystyy lopulta yksinään yläilmoissa olemiseen ja laskeutuu
alemmaksi meren aalloille. Tuimat tuulet häntä ajelevat pitkin meren
aavaa selkää. Tuulen ja kuohuvan meren vaikutuksesta Ilmatar tulee
äidiksi. Kärsien kovia synnytystuskia ja huutaen avukseen Ukkoa
ylijumalaa hän ui kaikkiin ilmansuuntiin, mutta synnytys ei vaan
tapahdu.
Meren yläpuolella liitelee sotka hakien itselleen pesän sijaa. Se
lentää kaikki ilman pielet, mutta ei löydä mitään paikkaa, mihin
pesänsä rakentaisi. Lintu jo ajattelee, että sen täytyy aalloilla
asunsija ottaa, vaikkakin se pelkää, että tuuli sinne laitetun pesän
kaataa. Silloin Ilmatar, jota nyt uuden olinpaikkansa mukaan kutsutaan
veden emoksi, nostaa polveaan merestä. Sotka keksii polven, luulee sitä
heinämättääksi ja laatii polvelle pesän, johon munansa munii. Sitten se
alkaa hautoa muniaan; se hautoo niitä päivän, hautoo toisen ja kohta
kolmannenkin. Mutta kolmantena päivänä on hautomakuumuus jo niin kova,
että »veen emonen, ilman impi, luuli polvensa palavan, kaikki suonensa
sulavan.» Hän sentähden liikahutti polveansa, jolloin munat vierähtivät
mereen ja särkyivät sirpaleiksi. Eivät ne kuitenkaan hukkaan menneet.
Sotkan munien eri aineksista muodostuu taivaankansi ja maankamara,
niistä tulee aurinko, kuu ja tähdet, niistä johtuvat pilvetkin.
Auringon paistaessa ja kuun kumottaessa vierii aika eteenpäin,
mutta yhä vielä jatkaa ilman impi uintiaan veden emosena. Vihdoin
hän kymmenentenä kesänä nostaa päätään merestä ja alkaa maankamaraa
muodostella. Missä hän kättään kääntää, siihen syntyy niemi. Kussa hän
jalallaan pohjaa, siihen kaivautuu kalahauta. Rannat hän muovailee
mielensä mukaisiksi, lahtia hän laittelee, luotoja ja salakareja hän
luo mereen. Näin tulevat maat ja mantereet lopullisesti valmiiksi, näin
on mailma saanut nykyisen muotonsa.
Mutta ihmistä ei vielä ole. Veden emonen, ilman impi ei ole vielä
synnyttänyt sitä, jonka tähden hän sangen pitkät ajat on synnytystuskia
kärsinyt. Väinämöinen on yhä äitinsä kohdussa. Kolmekymmentä kesää
ja saman verran talvia hän siellä jo on ollut. Tämä käy hänelle
itselleenkin tukalaksi, ja hän rukoilee aurinkoa, kuuta ja Otavaa
päästämään häntä pimeästä piilostansa. Mutta kun näiltä ei apua lähde,
niin hän ryhtyy omin voimin ilmoille pyrkimään. Hän onnistuukin
pääsemään, mutta syöksyy suin päin mereen. Siellä hän sitten viruu
useita vuosia, kunnes ajautuu erään niemen rantaan ja nousee
mantereelle aurinkoa, kuuta ja tähtiä tähystelemään.
* * * * *
Tällainen on Kalevalan kertomus mailman synnystä. Kertomus alkaa
edellyttämällä, että ilmaa ja vettä oli olemassa. Myös jumaluusvoimien
olemassaolo edellytetään. Jonkinlainen jumaluusolento on ilman impi,
joka aaltoihin laskeutuu. Ja häntä paljon voimakkaampi on Ukko
ylijumala, ilman kaiken kannattaja, jonka puoleen Ilmatar hädissään
kääntyy apua rukoillen. Ukko on jumaluusmahdin varsinainen edustaja.
Hiukkasen odottamatta tapaamme jumaluusvoimien ja alkuaineiden ohella
luomisrunossa myös sotkan. Kuinka tämä lintu jo ennen luomista
on olemassa, sitä ei meille selitetä. Mutta kun muistamme, mitä
luomisrunon synnystä ja vaelluksesta kerroimme, selviää meille,
kuinka lintu on runoon tullut. Sinne se sitten on jäänyt, sillä on
tarvittu joku, joka on muninut ne munat, joista mailma syntyy. On
tavallista, että kansojen luomistaruissa esiintyy tällaisia olioita,
joiden olemassaolon tarkemmin asiaa ajatellessa huomaa kokonaan
jääneen perustelematta. Kun Kalevalan luomiskertomus on saanut mailman
ulkonaisen muodon valmiiksi, antaa se ihmisen, Väinämöisen syntyä.
Väinämöinen nousee mantereelle. Mutta mantereella on autiota ja tyhjää.
Ei ole olemassa kasveja eikä eläimiä. Luomistyö ei siis vielä ole
loppuun suoritettu. Miten sitä edelleen jatkuu, siitä tekee Kalevalan
toinen runo meille selvää.
Yksinään eläessään mantereella, jossa ei yhtään puuta ole olemassa ja
jossa hänellä ei ole kenen kanssa sanan vaihtaisi, Väinämöinen alkaa
miettiä keinoja, joilla saisi ympäristönsä ja elonsa hauskemmaksi. Hän
tahtoisi jotakin maahan kylvetyksi, mutta ei tiedä, mistä kylväjän
tapaisi. Silloin tulee hänelle avuksi Sampsa Pellervoinen, joka
on jonkinlainen tarunomainen henkilö, jonkinlainen jumaluusolento
hänkin. Tämä kylvää mäet männiköiksi ja kummut kuusikoiksi;
kankaat hän siementää kanervaa kasvaviksi ja karut maat hän jättää
katajien haltuun. Kaikki muut Pellervoisen kylvämät puut ottavat
kasvaakseen, paitsi tammi, jota hän on virran rannalle kylvänyt.
Väinämöinen hartaasti odottaa tammen taimimista, mutta turhaan.
Silloin tulevat taas jumaluusvoimat hänelle avuksi. Eräänä päivänä
hän näkee muutamia merestä tulleita neitosia kokoomassa korsia; kun
he ovat työnsä tehneet, nousee merestä tarunomainen Tursas, polttaa
korret ja kylvää niiden tuhkaan tammen siemenen. Tästä ylenee tammi,
vieläpä niin tavattoman iso tammi, että sen latva ja oksat täyttävät
koko taivaanlaen. Pilvet eivät enää pääse kulkemaan, auringon ja
kuunkin tammi kokonaan peittää, niin etteivät ne enää paistettaan
maahan luo. Silloin Väinämöinen tuskastuu. Kun ei hän muualta
löydä tammen kaatajaa, kääntyy hän äitinsä, veden emon puoleen
pyytäen, että tämä lähettäisi veden väkeä tammea kaatamaan. Taaskin
jumaluusvoimat auttavat Väinämöistä. Peukalon pituinen mies nousee
merestä ja suoriutuu kaatamistyöhön. Väinämöinen epäilee noin pienen
miehen sopivaisuutta tammen kaatajaksi. Silloin mies äkisti kasvaa
niin suureksi, että pää pilviä pitelee ja syltä on silmien väliä.
Kolmannella iskulla tammi kaatuu, ja päivä rupee taas paistamaan sekä
pilvet kulkemaan. Kun iso tammi on kaadettu ja aurinko pääsee vapaasti
lämpöään jakelemaan, alkaa elämä maan päällä versota. Lehti puhkee
puuhun, ruoho maahan. Kukkia kohoo kedolle ja marjoja rupee kasvamaan.
Eläimiäkin ilmestyy. Linnut visertelevät puiden oksilla. Käki kukkuu
kuusikossa. Maa on täynnä eloa ja vilkkautta. Väinämöinen ei enää ole
yksinään, hänellä on laaja luomakunta ympärillään. Ja hän syventyy heti
siihen, ymmärtää sen äänet ja keskustelee sen kanssa.
Mitään viljalajia ei kuitenkaan vielä kasva. Ei edes ohraa,
mikä nähtävästi on ollut suomalaissukuisten heimojen ensimäinen
viljelyskasvi. Kuljeskellessaan luontoa tarkastelemassa Väinämöinen
löytää muutamia ohran jyviä sinisen selän rannalta. Ne hän sirottaa
maahan. Tiainen hänelle kuitenkin ilmottaa, ettei ohra sillä tavalla
kylvettynä ota kasvaakseen, vaan että täytyy ensinnä polttaa kaski ja
siihen vasta jyvät itämään panna. Linnun neuvoa seuraten Väinämöinen
ryhtyy kasken tekoon. Hän kaataa maahan suuren määrän puita. Mutta
hänellä ei ole tulta, millä ne poroksi polttaisi. Silloin taivaan halki
lentävä kokko häntä auttaa. Se iskee tulen kaadettuihin puihin. Niiden
tuhkaan Väinämöinen sitten kylvää ohran siemenen samalla rukoillen maan
ja taivaan jumaluusvoimia kaikin tavoin edistämään ohran nousua. Nämä
täyttävätkin pyynnön. Pian komea ohra kasvaa kaskimaalla. Maanviljelys
on saanut alkunsa.
Mielihyvällä Väinämöinen kaskimaan reunalla työnsä tulosta tarkastelee.
Linnut lentelevät hänen ympärillään. Keskelle kaskimaata on hän
jättänyt koivun kasvamaan. Kun linnut tiedustelevat häneltä, miksi se
on kaatamatta säilytetty, vastaa Väinämöinen säästäneensä sen lintujen
leposijaksi ja laulupuuksi. Varsinkin hän toivoo, että käki siinä
ahkerasti kukkuisi. Hän kääntyy käen puoleen seuraavin sanoin:
Siinä kukkuos käkönen,
Helkyttele hietarinta,
Hoiloa hopearinta,
Tinarinta riukuttele!
Kuku illoin, kuku aamuin,
Kerran keskipäivälläkin
Ihanoiksi ilmojani,
Mieluisiksi metsiäni,
Rahaisiksi rantojani,
Viljaisiksi vieriäni!