Suomelan pihalla, valtapirtin raunioilla. Oikealla sivustalla
vielä kyteviä ja palaneita vanhan valtapirtin hirsiä. Vasemmalla
ja taustalla metsää, kotikuusia.
Raunioissa jokunen ruumis. Kevät. Aamu alkaa sarastaa. Viimeisten
hankiaisten aika.
Rauniolla, kypenien keskellä puuhaa hullu Orma, seipäällä
kohennellen.
ORMA. Pönkä... mihin joutui pönkä... Karhu karkuun pääsee... minut
hirteen vetävät... Kovas on kova miesi... Ai, ai .. hii-iii. (Löytää
kekäleiden joukosta Kullervon ja Joudon ruumiit, jotka tuntee.) Kas,
kas! Kullervo ja Jouto... mitä siinä nyt makaatte, nouskaa ylös...
pirtti lämpiää jo... jo on kukko kiekahtanut... hii-ii-i...!
MARVA (tulee kepin varassa vaivaisesti, vasemmalta). Auta, Luoja
armollinen, kaitse kaunoinen Jumala! Nämä päivät hirmun päivät piti
vielä näkemäni, nämä ajat onnettuuden, ajat huutavan häpeän... Veli
vasten veljeänsä... Vanha Kalevalan valtapirtti kekäleinä, kypeninä.
Tätä se uneni tiesi, viime vuonna näkemäni. Kaatui valkea hevonen,
kaatui kaikki kaunis maahan, uupui kunnia inehmon. (Aikoo istuutua
kivelle, mutta huomaa samassa Orman, säpsähtää.) Taar' avita! Orma
keskellä kyventen! Mitä etsit, mies poloinen?
ORMA. Laitan hyvän naurishaudan... onpa tuhkaa tarpeheksi... hii-ii...
MARVA (surullisesti, istahtaa). Niin, niin. Sammuvat kypenet kohta,
niinkuin sammui Orman järki. Kaikki kaatuu, kaikki murtuu...
ORMA. Kullervo ja Jouto lämmittelevät nyt tuossa. Kullervo ja Jouto
suuren takan tekivät... Tuli lämmin... lämmin... hii-ii...
MARVA (siirtyy katsomaan). Totisesti Kullervo ja Jouto! Armahda, Herra!
Suuren takan tekivät... se käristi siivet heiltä. (Siirtyy jälleen
istumaan.)
ORMA. Mutta kauas lensi iso lintu...
MARVA. Mikä lintu lensi?
ORMA. Uljas, uljas... lensi lintu... "Tule pirttiin, ole kuin isäntä
itse!" sanoi Kullervo... Nyt se lensi... iso lintu...
MARVA (itsekseen). Mitä kurja tarkoittanee...
ORMA. Ujunohvi lensi... kun rupesi siivet palamaan... hii-iii...
MARVA. Sitäkö tarkoitatkin. Tietysti, tietysti lensi. Parempi kun ei
olisi tullutkaan sinä ilmoisna ikänä! Onko milloinkaan verivainolainen
tuonut muuta mukanansa kuin tuhoa vaan ja turmaa. (Valittavasti.) Mikä
sokaisi meidän miehet, saattoi tuolle petoksen tielle, joka jo nyt on
vienyt tuhkaksi ison tupamme, koko maamme mureheseen, kansan kauneimmat
suruhun, jonk' ei vertaista koettu.
KÄPSÄ (kuukistellen, kurkistellen tulee). Voi hyvät ihmiset
tokkiinsa... hyvää huomenta sentään, olkoon aamu armahuinen! Voi hyvät
ihmiset... minkälainen on ollut rytäkkä, meno ja meteli!... Jaa jaa...
MARVA. On ollut meno ja meteli -- ja nyt kytevät kypenet.
KÄPSÄ. On toki onni, että olette elossa vielä... Minäkin poloinen poika
viime hilkussa livahdin! Kun kuulin Kovaksen tulevaksi mukanansa kaikki
ylämaan miehet, minä heti älysin -- ja sen nyt pässikin tajusi! -- että
lyhveen loppui ilonpito, että kostaa Kovas Karhun kuoleman, maksaa
mahlat Ripsa-muorin...
ORMA (asettuu taas vahtiasentoon). Karhu! Pysy vaan sisällä...
hirttävät minut... hii-ii...
KÄPSÄ (säikähtäen). Mitä... hii-ii? Onko mennyt Orman pää --? (tehden
sormellaan liikkeen.)
MARVA (surullisesti nyökäyttäen). On mennyt Orman. Lie monen muunkin.
KÄPSÄ. Vai niin, vai niin. Taar' avita mokomasta! Niin, niin, älysin
silloin minä, älysin koivet alleni ottaa; minä metsään puikin. Aina
Komussuon piilopirttiin Hötövuoren juurelle minä liputin. Siellä olen
maannut kuin hiiri kolme vuorokautta, pieni (näyttäen) noin pieni
leivänkannikas eväänä. Koska arvelin rymäkän ohi jo olevan,
kurkkailemaan lähdin... täälläpä kypenet löydän.
MARVA. Autiot ovat taas asuintilat. Kohonnevatko konsanansa, nyt kun ne
oma heimomme hävitti. Voi päiviä näitä!
ORMA. Ui ui ui... Kullervoll' on niin paha silmä...!
KÄPSÄ (siirtyy katsomaan). Hui ui! Siin' ovat nyt tuhkassa tuhmat...
Minä jo aattelin, ettei tässä kunnian kukko perältä laula...
MARVA. Vaikka taisit itsekin niiden hommissa olla...
KÄPSÄ. Minäkö? Niin -- tulinhan tuota olleheksi, kun en muutakaan
uskaltanut. Mutta kun sitten oikein juotiin ja mekastettiin ja
ryssäin avulla alettiin päälle käydä, niin arvasinhan minä, että
hiidenkattilaan se kumminkin lopuksi vie... minä kolmasti sylkäsin ja
salaa tieheni livistin. Usko se, niin tein! En ole hiirtäkään tappanut
tässä, en kenellekään pahoja tehnyt...
ORMA (on huomannut metsässä Tuulikin, juoksee sinne). Haa, Tuulikki!
(Vetää mukanaan Tuulikin esille). Tule nyt tänne Tuulen tyttö!
Vieraille olutta hiii... Hii... uiiii... Kaksi tynnöriä olutta...
pitkät parrat... tuo olutta ämpärillä...
TUULIKKI (vastustellen). Hellitä, jumalanluoma! vaiko pirun liet
riivaama!
ORMA (yhä kiskoen). Yks hyvää, kaks pahaa... pitkät parrat pahaa...
Jouto, nouse ylös, Tuulikki tuopi olutta...! (Hellittää T:n).
TUULIKKI (kirkaisten). Aih! Sitä aavistinkin (Tarkastellen Joudon
ruumista). Näin sinut ruumiina tapajan, kartena nyt palaneena...
KÄPSÄ. Niin, palaa se paraskin miesi, kun on oikein hyvät sytyt.
TUULIKKI (suuttuen). Lemmon koira! Vai irvistelet vielä tässä! Miss'
olit silloin sinä, kun miehiä tarvittihin? Eipä sua silloin nähty!
KÄPSÄ. Hiljaa, hiljaa, piikaseni! Hullu, ken tulehen syöksee, viisas
kiertää loitommalta!
TUULIKKI. Jäniksell' on pitkät sääret, pitkät sääret ja viisto suu!
KÄPSÄ (miehevänä). Kuule, sinä piikainen, sinä älä koittele miehen
sisua! Älä, älä...!
TUULIKKI. Pyh! Miehen! Onko tässä tuumaakaan miestä! Toinen on hullu,
toinen on narri!
(Lähtee äkeissään pois.)
KÄPSÄ (huutaa jälkeen). Mene sinä vaan polvelle pitkäparran, mene
perässä, mene perässä! Ehkä elossa tapajat -- jos on ollut nyt hällä
kyllin pitkät sääret!
ORMA (huutaen). Hii-ii... vie olutta ämpärillä... hii...!
MARVA (alussa itsekseen). En olis uskonut Tuulikista... (Nousten.)
(Käpsälle ja Ormalle.) Tulkaa saunan turviin tuonne! Se toki rannalla
palamatta säilyi. Yksi on edes katto päämme päälle vielä. (Ottaa Ormaa
kädestä). Tule pois saunahan, Orma! Saat kannikan korean, sen oon
säästänyt sinulle.
KÄPSÄ (myöskin Ormalle). Niin, pois tule tästä. Tässä ei enää mitään
vahtimista. Mennään nyt.
(Menevät Ormaa taluttaen.)
Hetken päästä tulee uupuneena Heljä. Aamu hiukan valkenee.
HELJÄ (laulaa).
Soi, soitto, murehen soitto,
katkera kaiu häpeän soitto,
tihutyö nyt maita kulki,
ilkirutto rutsasi kansan.
Mennyt on kunnia Kalevan.
Elä koita, korkea aamu,
ellös, aurinko, ylene
päälle polon Kalevan kansan,
heimon herjan hartioille,
kaatoi itse se itsensä.
Soi, soitto, murehen soitto,
painu yöhön, päivän silmä,
ettet näitä sa nähdä saisi,
pettureita isäin pellon,
maansa myyneitä myyriä.
(Istahtaa. Itkee.) Nyt mun uupuivat voimani. Kiitos olkoon
Kaikkivallan, ettei ennemmin uupuneet, että jaksoin, minkä jaksoin.
On mennyt manan villeihin viitoihin maammo minulta, äitini armahuinen.
On sammunut taaton silmä kavaltajan käden kautta. Siellä nyt laupiaissa
lehdoissa käyskelette. Mutta voi, taattoni totinen, tapaat kun isien
henget siellä, niin kuinka heille kertoa saatat tämän ikuisen häpeän
työn, kurjan kataluuden teon. Vaikeata, vaikeata se on. Kauhistuvat
isien haamut, vaipuu rauha vainajilta.
Mutta odotahan, odottakaa, henget menneiden polvien ja sinä taattoni
oma. Kuulette toki sanomat toiset, että on Kovas kostanut taaton
kohlut, maammon mahlat on maksanut. Palanneeko hän sitten elävitten
joukossa mun luokseni tai astuuko sankarina suurena teidän tykönne, te
vainajat, mutta kalpana Kaikkivallan hän nyt ainakin iskee iskunsa
totisen puolesta isäin kunnian. Vielä on Kalevan maass kuulua myös
kunnokkuutta!
Olen ylpeä sulhostani!
(Nousee reipastuneena ylös. Yhä valkenevassa aamussa
alkaa joku yksinäinen, aikainen lintu laulahdella.
Kuuluu tuohitorven toitotus.)
Mitä? Kuulinko oikein? (Taas toitotus.) Totisesti mun korvani tutun jo
tajusi äänen! (Toivehikkaassa riemussa.) Joko saapuu sulhoni suuri,
joko sankarit palaavat?
(Yhä lähempää toitotus, sitten Kalevan miesten laulu):
Kotitanhuat, hei, terve Kalevan maa,
terve, Suomi sa kallis ja suuri,
tätä maata ei petturit konsaan saa.
sen on suojana rintaimme muuri.
Sait nähdä sa häpeän inhat tiet,
sen kestit, sen kestit sa sentään.
Koti kallehin, onnekas kerrankin liet,
pyhä kiitos nyt korkeelle lentää.
Kotitanhuat, hei, terve Kalevan maa,
Terve, terve, Suomi nyt suuri,
tätä maata ei petturit, vieras saa,
sen on suojana rintaimme muuri!
(Laulun aikana tulee esille aseistettu, reipas miesjoukko, Kovas
etunenässä.)
KOVAS (huomaten Heljän). Terve, Heljä morsioni! Täälläkö olet jo
sinäkin! (Syleilee). Kas tässä, pojat, vanhan Karhun uljas tytär, jota
meidän ja koko Kalevan maan on pelastuksestaan kiittäminen. Paljain
jaloin, puolialastomana hän riistäytyi läpi murhamiesten kätten, kuin
tuulen siivillä kiidätti sanoman meille. Henkihieverissään lattialle
tuupertui, toki sanotuksi sai: "petos, katala petos, maankavallus,
maammo maassa, taatto ryssäin ja omain vanki!" Enempää ei tarvittukaan
-- loput tiedämme kaikki.
JOUKKO. Eläköhön Heljä-neito!
KOVAS. Niin kuulkaa nyt veljet! (Heljälle) Tässä vanhan raunioilla,
aamussa armahamman ajan, ympärillä sotaveikot, otan nyt omaksi sinut.
Vannon taivahan valalla!
JOUKKO. Siunatkoot siniset ilmat liiton pyhän! Olkoon onni!
KOVAS. Kiitos, veikot! (Syleilee Heljää.) Oi, sa uljas Heljä-kukka!
HELJÄ. Pieni mun on osa tässä. Mitä itse toimititte?
KOVAS. Nyt on selvä Suomen päivä. Katalimmat tuhon korpit tuolla
viruvat raunioissa. Ujunoff vain muutaman miehen kera hurjasti paeten
nahkansa pelasti. Mutta takaisin ei palaja sen vannon, ja vakuutamme!
Voittajina paljon suurempina palaamme nyt kuin vuosi sitten, nyt on
rinnasta omastai ilkikasvi katkoeltu, paise saastainen reväisty. --
Vaikka on nyt raunioina Kalevalan valtapirtti, niin pian kohoaa sen
tilalle uusi, nousee entistä ehompi! Kasvaa turve ylitse hautojen,
kuivuu viljat kyynelvedet, kirkastuupi murhe musta. Alta tuskan ja
tulenkin nousee suuri Suomen päivä -- aamu armias Jumalan. Tuli polttaa
terveheksi, mikä maassa lie mäteä, alla syämmen alahaista. Kirkastuupi
kansan sielu, valkeneepi valju aatos, koko heimo korkeneepi. Alta
vallan vainolaisen nousee ehjänä Kaleva kera valkeiden valojen.
JOUKKO. Ehyt on Kalevan kansa! Suomi nousee suurempana, kirkkahampana
porosta!
KOVAS. Vannomme ikivalalla!
JOUKKO. Vannomme ikivalalla!
Nuorten urhojen laulu:
Korkene jo, Luojan armon päivä
yöstä Suomen veljesveren ruskon,
haihdu halla, häivy kauhun häivä,
uuden saamme valkeamman uskon!
Kauniimpina näin me tuhkan alta
päivää päin nyt käymme kaikkialta,
työn ja rauhan onneen Suomen viemme,
Kaikkivalta, valkaise jo tiemme!