yöst' esiin sai taas erämaa,
mi ympär' ääretönnä aukes.
Mit' auttoi mua ratsastaa
halk' aron, veen ja metsän, missä
ei jälkeäkään näkyvissä
eläinten eikä ihmisten,
vain maisema niin jylhän jynkkä
ja tietön, suunnaton ja synkkä,
vait' ilmakin ol' sen.
Ei linnun aamuliverrystä,
ei sirkan soinut siritystä
sen viidakoissa. Virstaa monta
pakahtumassa, huohottain
viel' orhi horjui onnetonta,
mut yhä yksin -- yksin vain!
Ma vihdoin viereltäin -- niin luulin
hevosen hirnahduksen kuulin
humajavassa hongikossa --
vai oisko tuuli pensastossa?
Ei, ei! vaan jymisevä joukko
metsästä samos meihin päin,
kamala lauma! etten houkko
ma ääneen päässyt hädältäin.
Ne tuulispäänä päälle tunki,
mutt miss' ol' niiden ohjamies?
Tuhannen hevosta kenties,
mut satulatta selkä kunki.
Haa! hännät hulmus, harjat liehui,
tulisna pärskyi sieraimet,
vapaissa suissa vaahto kiehui,
kaikk' kannuksitta kupehet,
kaviot teräskenkää vailla;
tuhanten ratsuin töminä
kuin ukkospilven jyminä
läheni hyökyaallon lailla.
Ne turvaamalla tunki luoksi,
heist' uutta voimaa ratsu sai,
kons' ees se horjui, hetken juoksi,
kons' iloissansa hirnui kai
siks kunnes kaatui -- silmät sen
lasitti, sammui -- värinällä
sen oikes koivet -- retki hällä
tää ensi ol' ja viimeinen!
Nyt lauma tuo -- käy kuolleen luo,
sen selkään näkivät he mun
verisin köysin kahlitun:
ne säikähtää -- ne hätkähtää,
ne korskuin kirmaa lähimailla
ja tulee, menee tuulen lailla
ja ees ja taas ne nelistää.
Niit' orhi johti, oiva, tarkka,
kuin parven ylväs patriarkka,
ei kantanut sen karva musta
ees pientä valkopilkahdusta.
Ne korskui -- pärskyi -- hirnui meille,
ja kirmaten ja kimmoten
ne karkas kauas metsänteille
kuin ihmissilmää kammoten.
Ma tuimiin tuskiin siihen jäin
tuon kuolleen, raihnaan raadon kanssa,
min koivet tempoi vieressäin,
vapaina oudost' taakastansa.
Mut min' en voinut irroittaa
siit' itseäin -- ja siinä noin
syleili kuollut kuolevaa!
Ma luulin etten huomenkoin
valoa varmaan nähdä saa.
Niin vietin aamust' iltaan saakka,
mua poltti tunnit, tuskan taakka.
Eloni riitti näkemään,
kuin viime päivän' yöhön vaipui,
ja varmaan tiesin tieni pään,
siks tahto tyynnä siihen taipui,
mit' ennen hirmuisimmaks luuli
ja kammos, kun vain nimen kuuli;
mut jos sit' ei voi välttää milloin,
niin armoks muuttuukin se silloin.
Niin moni karttaa sitä huolla
ja pelkää kuin se paula ois,
min viisaus vain välttää vois.
Mut joskus tahdomme taas kuolla
sit' etsii moni miekastaan,
vaan synkkä, julma on se aina,
jos kuinka tuskat polttaa, painaa,
ei tervetullut milloinkaan.
Mut usein nuo, jotk' ilman määrää
hekumoi, lempii, mässää, häärää
ja nauttii, kooten kultaa väärää --
levollisemmin kuolevat
kuin kerjäläiset kehnoimmat.
Näet sille, ken kaikk' ilot koitti
ja nautinnot ja naiset voitti,
ei tarjou mitään enempää --
hän tuntia ei tuomionsa
asiaks katso ansionsa,
vaan henkensä ja hermostonsa --
siks huoltakaan ei mistään jää.
Mut köyhä toivoo kerran vielä
tapaavans' onnen elon tiellä,
siks kuoloon -- luultuun auttajaansa --
hän katsovi kuin kammottuun,
mi hältä kesken unelmaansa
veis uuden onnelansa puun.
Kenties jo huomen kaikk' ois suonut,
ois tuskat vienyt, toiveet tuonut;
ens päivä huomen olla vois,
mi kirottu ei enää ois,
vaan kirkas, pitkä, riemuinen,
kun kyynelyöstä vihdoin koittais,
ja palkka tuskain tuhanten. --
Niin -- huomenna hän vallan voittais
ja laatis hallinnon ja lain --
nyt tuo se hälle haudan vain!"
18.
"Jo laski päivä -- ja ma vielä
sidottu kylmään hevoseen,
niin mätänemään yhdess' siellä --
pois heitin toivon vapauteen
ja varroin kuolla miehen miellä.
Ma katsoin pilviin viime kerran
ja siellä korpin valmiin näin
nälissään meihin kurjiin päin
jo lentävän, kuin ei sen verran
ois voinut malttaa, että henki
ois heittänyt ees kumpaisenki.
Se lentää, leijaella alkoi
likemmäks yhä riidellen,
sen siivet hämärätä halkoi
mua kerran niin jo kiertäen,
ett' oisin voinut iskun antaa,
jos voiman' ois sen voinut kantaa.
Mut pelkkä kädenliike rento,
rapina hiekan hiljainen,
korina kurkun kuiva, vento,
jot' ääneks tuskin luullut ois,
sen vihdoin peljästytti pois.
Ma tainnuin -- viime uneks näin,
ett' tähti kirkas kimallellen
säteili kaukaa silmissäin
ja tuli, meni tuikahdellen.
Kons' outo, tumma tunne elon
ja tajun viime väläys,
kons' ilmihoure kuolinpelon
tai hetkellinen hengähdys,
korahdus lyhyt, loppu selon,
sydän jo jääksi jähmettyvä,
pää saartamana salamain,
värähdys, viime voihke syvä
ja huokaus -- ja loppu vain!"
19.
"Ma herään -- missä? -- kenen syli
kumartui tuossa kurjan yli?
Kas! onko katto pääni päällä,
levonko vuode mulle suo,
ma ihmismajassako täällä,
ja kuolemanko katse tuo,
mi vartioi kuin äiti parhain?
Ma suljen silmän' uudestaan,
epäillen että horrosharhain
mua vielä piti pilkkanaan.
Solakka tyttö, tummatukka,
tuvassa mua vartioi,
sen posket kuulsi niinkuin kukka,
sen silmät säihkyi, salamoi,
ja lakkaamatta minuun loi
hän öisten silmäins' oudon palon,
niin vapaan, hellän, huolekkaan.
Ma katsoin, katsoin, saaden valon,
ettei se ollut harha vaan;
ma eloss' olin -- en siis ollut
viel' inhan korpin herkuks tullut.
Kun näki aron impi tuo,
ett' avosilmin maata mahdoin,
hän hymyili -- ma haastaa tahdoin,
mut turhaan, ja hän hiipi luo
mua suin ja sormin varoittain,
ett' oisin vielä vaiti vain,
siks kunnes voimiin palajaisin
ja haluni taas haastaa saisin.
Käteni käteensä hän sulki,
silitti pääni alusen
ja varpaillaan hän vaiti kulki
ovelle, puhui kuiskaten --
oi, kuin sen ääni suloinen,
sen astunta kuin soiton armaan!
Mut kutsumans' ei kuullut varmaan
siks katos hän ja mennessään
hän mulle näytti merkeillään,
ett' yksin aivan huolett' oisin
kosk' ystäviä kaikki nuo,
jos tarvis ois, niin huutaa voisin,
koht' itsekin hän tulis luo;
ah, tuskin hänen menneen näin,
kun ikävään ja kaihoon jäin."
20.
"Vanhempineen hän saapui sisään
mut kenties väsytän, jos lisään
sen kaiken, minkä elää sain,
kun vieraaks jouduin kasakkain.
Mun tajutonna löys he tiellä,
ja kantoi ensi kojuhun,
siell' eloon virvoitti he mun --
mi valtiaaks sai heille vielä.
Niin kostaakseen tuo hullu konna
mun rajuimmassa raivossaan
verisnä, kahleiss', alastonna
ajatti yöhön erämaan --
ei tiennyt kai, ett' aron tie
mun valtaistuimelle vie.
Kenell' ois kohtalostaan selko? --
siks pois kaikk' epäilys ja pelko!
Kai huomen Borystheneen luo
vie meidät turvaan Turkin rantaan,
mi ratsuillemme rauhan antaa.
Siks tervetullein virta tuo
on mulle virroist' yli maan.
Toverit, hyvää yötä vaan!"
Nyt vanha päämies tammen alle
jäsenens' oikas jäykenneet
vain lehville ja kanervalle --
ne tuollaiseen ol' tottuneet;
hän nukkui miten sopi milloin,
väliä vuoteella ei silloin.
Kysytte kai, miks kiitostaan
ei Kaarle hälle suonut heti --
hän ties sen, sillä parhaillaan
kuningas syvint' unta veti.
CHILLONIN VANKI
Sonetti Chillonille.
Ikuinen henki sielun kahleettoman!
Vapaus! Vankilaan käy kirkkain ties.
On sydän siellä sulle lemmenlies,
se sinuss' yksin tuntee ylkäns' oman.
Jos kahleita ken poikas jalo kantaa,
ja häntä painaa sorron synkkä ies,
niin kansalleen on kunniaks se mies --
vapauden maine kiertää mailman rantaa.
Chillon! Sun vankilas on paikka pyhä;
sun martaan maas niin alttariksi loi
hän, Bonnivard, kun sitä polki yhä,
ja kiviin kylmiin jäljet jäi kuin hiekkaan.
Hävittää niit' ei kenkään saa, ei voi,
ne tyranneille huutaa taivaan miekkaa!
1.
Ei päätän' ikä haräiaaks tehnyt
eik' aika yön,
mink' ihmetyön
on moni kauhun tähden nähnyt.
Ei varten' työstä köyryks saanut,
se ruostui kurjaan lepoon niin,
kun kahleissa on kauan maannut;
ma kuuluin noihin poloisiin,
joit' ilma, maa ja päivä vapaa
ei vankiluolan yöhön tapaa.
Isäni usko syy ol', jolla
he vankityrmään minut vei;
isäni kuoli roviolla,
kun kieltää tahtonut sit' ei.
Samasta syystä suku pian
sai tyrmän yössä asuinsijan.
Ma seitsemäst' oon jäännös ainoo,
kuus nuorta ol', yks vanhus jo,
vapaasti syöksyivät he vainoon,
min tunnettu ol' tuomio.
Yks tuleen kuoli, kaksi turman
löys tanterella taistelun,
isänsä lailla sai he surman
vuoks Jumalansa vainotun.
Mut kolme kolkko tyrmä peitti,
täss' oon se jäännös, min se heitti.
2.
Pylväitä synkkä seitsenluku
Chillonin vankityrmäss' on;
on paksu, harmaa niillä puku
ja goottilainen, koruton.
Samea valo vaivoin sinne
niin tiettömänä tunkeutuu
raoista raskaan muurin, minne
ei pääse päivä eikä kuu.
Se häilyy hiljaa täällä, tuolla,
kuin kumma virvatuli suolla.
Jokainen patsas renkaan sulkee,
min kautta raskas kahle kulkee.
Niin raatelevat on nuo raudat,
ei haihdu hammastensa haudat
jäsenistäni ennen tarkkaan,
kuin tää uus päivä lopuss' on,
mi nyt niin koskee silmään arkaan,
jok' ei oo nähnyt auringon
vuoskausiin pitkiin nousevan.
Luvust' en niiden enää huollut,
kun viime veljeni ol' kuollut
ja yksin jäin mä tuskahan.
3.
He köytti meidät pylvääseen,
kaikk' kolme -- kunkin erilleen.
Me tuskin askelt' ottaa voimme,
jos toisiamme nähdä koimme,
niin vieraaks muutti kasvot veljen
tuo valju valo takaa teljen.
Niin yhdess' oltiin -- erikseen,
siks kahleet koski -- sydämeen.
Yks meillä yöss' ol' lohtu jalo,
kun puuttui puhdas, vapaa valo:
voi veljen äänen kuulla veli
ja vuoroin toistaan lohduttaa,
virittää toivoa, mi eli,
tai laulaa, haastaa tarinaa;
mut sekin vihdoin uuvuttaa.
Käheäks ääni kirkas tuli
ja kiviseinäin kaikuun suli.
Vapaana, täyteläisn' ei soinut
se lailla entisaikojen;
kenties se harha ol' -- mut en
niist' omaa ääntä löytää voinut.
4.
Ma vanhin olin vangituista,
min murhett' tuli pitää muista;
sen teinkin -- minkä taisin vaan,
ja kukin koitti parastaan.
Mut nuorin -- isän ilo, lempi,
joll' oli otsa äidiltään
ja taivaan sini silmissään,
ol' sielulleni hellin hempi.
Kyll' oli nähdä tuskalloinen
pesässä moisess' sirkku moinen.
Hän kaunis oli päivän lailla --
kun päiv' ol' mulle kaunis vielä
kuin kotkalle on ilmain tiellä --
kuin Pohjan päivä, yötä vailla,
siks kunnes kesä mennyt on,
uneton kesän valpas valo,
laps' lumivaippa auringon:
Niin hän ol' puhdas, kirkas, jalo,
häll' ilo kuului luontohon.
Hän itki vain vuoks muiden vaivan
ja kylpi kyyneltulvin aivan,
jollei hän saanut tuskaa estää,
mi hänen mahdoton ol' kestää.
5.
Ol' yhtä puhdas, jalo toinen,
mut lailla sodanjumalan
ol' hällä voima, uljuus moinen,
mi kiistaan kera maailman
ois käynyt, kuollut ensi riviin
ilolla -- mut ei kahleissaan;
kalina niiden kylmiin kiviin
masensi hänen miehuuttaan.
Ma näin kuin hiljalleen se hiutui,
siit' oma rohkeuteni riutui,
mut silti koitin kohottaa
nimemme kalliin kantajaa.
Hän ennen kukkuloilla kulki,
petoja vainos, oli valpas,
nyt hänet hornan luola sulki,
kirottu kahle jalan salpas.
6.
Lemannus[13] aaltoo linnan alla,
sen vedet vyöryy kohinalla;
ne tuhat jalkaa syvät on,
jos luotirihman käydä antaa
ken valkovalleilt' aaltohon,
mi muuriin kuohujansa kantaa.
Ves' pohjaton ja muurit nuo
eläväks haudaks luolan luo.
Syvälle sulki järven syli
majamme synkän, sumuisen,
öin, päivin pärskyi päämme yli
sen kovat aallot kohisten.
Ja talvin näimme, kuinka tyrskyt
raoista rautain murtautui,
kun järvell' ulvoi jäiset myrskyt,
pimeät pilvet ilmass' ui.
Ja vuori silloin vaappui alla.
sen tunsin, vaan en vavissut;
hymyillyt oisin kuolemalla,
mi mun ois vapauttanut.
7.
Niin, siten riutui lähin veli
ja sammui suuri sydän pois;
hän inhoi ruokaa, syömätt' eli --
ei siks ett' äitelää se ois --
näet metsämiehen ravinto
ol' meille tuttu kauan jo.
Sijasta vuohen maidon meillä
ol' musta haudan vesi vain
ja leipä -- vangin kyyneleillä
kasteltu vuosisadoittain,
siit' alkaen kuin veli veljen
löi pedon tavoin taakse teljen.
Mut mit' ois moinen hälle, meille?
hän siit' ei lainkaan laihtunut;
ois veljeni -- sen takaan teille --
palatsissakin kuihtunut,
jollei hän ilmaa vuorimailla
hengittää saanut kauriin lailla.
Miks salaan totuutta? Hän kuoli --
sen näin -- mit auttoi tuska, huoli?
En päätään voinut kannattaa,
en painaa kättä kuolevaa,
vaikk' kyllä riuhdoin, revin, ratkoin
ja turhaan kahleitani katkoin.
Hän kuoli -- pois he otti raudan
ja matalan loi hälle haudan
komeron kylmään multahan.
Ma pyysin että päivän valoon
he hautaan lois tuon ruumiin jalon,
niin suoden sille kunnian.
Se oli turha houre vain,
mut tunsin silloin tunnossain,
ettei sen valohenki vapaa
lepoa moisess' yössä tapaa.
Tuon pyynnön oisin voinut heittää,
he nauroi vain ja alkoi peittää;
ja musta multa veljen rakkaan
syliinsä sulki synkeään;
he tyhjät kahleet päälle nakkaa --
sopivaks muistoks murhan tään!
8.
Mut hän, tuo suosikki ja hempi
ja synnyltään jo rakkahin
ja äidin kuva herttaisin,
sukunsa kalleus ja lempi,
isänsä aarre kärsineen,
mun viime huolen', mille elin,
min kärsimystä lieventelin
niin säästääksein sen vapauteen,
hän, ken viel' ehtymättä kesti --
kai häntä nuori luonto esti --
myös hänkin hiljalleen jo hiutui
ja oljillaan pois raukka riutui.
Oi taivas! kuink' on kamalaa,
kun sielu ruumiist' eroaa,
kuink' kulloinkin sen nähdä voi:
sen nähnyt virrass' olen veren,
sen nähnyt myrskyss' oon ma meren,
kun tuskissaan se kiemuroi;
oon synnin kuolinvuoteen nähnyt,
kuin hirmu sen on hulluks tehnyt --
oon kauhistunut -- mutta tää
ol' kivutonta kipeää.
Hän hiljaa hiutui, lapsiraukka,
kuin kuihtuu kesän viime kukka;
jos joku vieno kyynel juoksi,
se vieri jälkeenjäävän vuoksi.
Ah, poskill' yhä ruusut päilyi
kuin ilkkujana kuoleman,
niin vienosti nuo värit väilyi
kuin sateenkaaren katoovan.
Niin kirkas viel' ol' silmän palo,
ett' yömme valkaisi sen valo.
Ei napinaa, ei nurkumista,
ett' elo kesken katkeais,
hän puhui päivist' iloisista,
jott' uuden toivon toinen sais,
kun vaiti, murtuneena aivan,
ma näin tään vaikeimman vaivan.
Ja huokaukset, joita koitti
hän masentaa, kun tuska voitti,
ne vaikenivat vähittäin,
ma yksin hiljaisuuteen jäin.
Ma kuuntelin -- en mitään kuullut --
ma kutsuin häntä kauhuissain,
se tunsin turhaks -- mut en luullut
noin todeks epätoivoain.
Ma huudan -- tunnen hiljaist' ääntä
reväisten kahleet rikki lyön --
ma syöksyn päin -- en löydä häntä
ma yksin liikun usvass' yön.
Ma yksin elin -- yksin vaan
tuon inhan loukon ilmaa imin.
Hän viime -- ainoo -- kallein nimi,
mi mua sitoi maailmaan
ja surmaan suistuneeseen sukuun --
hän myös ol' mennyt muiden lukuun!
Niin kumpikin he kuoli täällä --
maan alla toinen -- toinen päällä!
Kätensä tartuin kylmettyvään,
ah! sydäntäin se viilti syvään;
ei voimaa nousta, ei, vaan tietää
ett' elo jatkui toivoton --
kamala tunne silloin sietää,
kun kallein kadotettu on!
En tiennyt lain,
miks elää sain;
pois toivo ol' -- mut usko kesti,
ja se mun itsemurhast' esti.
9.
Kuin mulle kävi nyt, mä vielä
sit' tiedä en -- se turh' on työ.
Mult' ilma, valo katos siellä
ja sitten itse yö.
Pois meni tieto, tunto -- muutuin
kiveksi keskeen kivien;
tajua tahdon, tarmon puutuin
kuin vuori usvavaippainen.
Kaikk' kalvasta ja tyhjää, jynkkää,
se yötä ei -- ei päivää lain,
ei hämärää ees luolan synkkää,
mi ennen kalvoi katsettain.
Se tyhjyytt' oli rajatonta,
ja autiota, ajatonta.
Kadotin ajan, maan ja taivaan,
hyvän ja pahan, työn ja vaivan.
Vait'olo, heikko hengitys
ol' elon, kuolon yhtymys;
se tylsyyden ol' lampi syvä,
sokea, mykkä, jähmettyvä!
10.
Välähti silloin valo mulle:
se oli linnun liverrys;
se soi tuo vieno viserrys
kuin vapauslaulu vangitulle.
Ja silmistäni riemun veet
vuos kuumaa kyynelettä monta,
ne hetkeks nähneet, tunteneet
ei poloani ponnetonta.
Mut sameasti aistit palas
rataansa vanhaan, järjen valas;
ma tornin muurit, holvit näin
taas yhtä synkkin' edessäin.
Näin aran säteen aurinkoisen
taas luolaan hiljaa hiipivän,
mut sama rako linnun toi sen,
niin kesyn ja niin kepeän.
Niin kesy ollut oksallansa
ei silkkisiipi lintu tuo,
tuhannet lahjat laulussansa
kuin mulle kantais kaikki nuo!
En milloinkaan oo nähnyt moista,
en konsaan nähne vertaa toista.
Ol' yksin lailla mun sen olo,
mut puolikskaan ei yhtä polo.
Se rakkautta mulle antoi,
kun mull' ei rakkautta maass',
se laulussansa mulle kantoi
kadonneen tunnon, tahdon taas.
En tiennyt, vapaudestaan miksi
tai häkistään hän pyrki pois,
mut vankeuden ma tiesin, siksi
laps' ilmain! sulle sit' en sois!
Kenties se siivellisnä tullen
ol' paratiisin vieras mullen;
anteeksi, taivas! aatos arka,
mist' itki, nauroi sydän parka.
Ma mietin myös, ett' olla vois
se veljen sielu, siivet yllä;
mut kun se vihdoin lensi pois,
sen kuolevaksi tunsin kyllä.
Ei veli kons' ois tehnyt näin,
mun jättäin orvoks yksinäin --
yksin -- kuin ruumis kirstussaan,
yksin -- kuin pilvi seuraa vailla,
pimeä pilvi taivaan laella,
mi kirkkaudessa kiertää vaan
kuin otsall' ilmain ryppy musta,
joll' ei oo mitään tarkoitusta,
kun sees on ilma, ilo mailla.
11.
Nyt muuttui kova kohtaloni
ja sääli valtas vartioni.
En tiedä, miks nyt heltyi juuri
nuo tuskain näköön tottuneet,
yks kaikki: kahleet katkenneet
jäi liittämättä -- lahja suuri!
Vapaasti sain nyt vaellella
majaani edes takaisin
ja pitkin, poikin poljeskella
kuin tahdoin, ristiin, rastihin,
tai joka patsaan kiertäen
ja lähtöpaikkaan palaten.
Mut vaeltaissa veljieni
ma vältin majaa matalaa;
kun aattelin, ett' askeleni
vois haudat halvat saastuttaa,
niin kurkkuun juuttui hengen kulku,
sydämen salpas veren sulku.
12.
Ma jalkaportaat seinään tein,
en pakotieksi vangitulle;
kosk' aikoja jo hautaan vein,
mi kallist' elämässä mulle.
Nyt koko mailma mulle ois
vain tyrmä ollut hirmuinen,
mult' isä, lapset, suku pois,
ei kumppania kurjuuden.
Tuo tieto tuki, joskin särki,
kai muuten mult' ois mennyt järki.
Ei! ikkunan ma ristikon
tavoittaa tahdoin, kerran vielä
niin nähdä vapaan vuoriston
levoksi silmäin kaihomiellä.
13.
Mä näin sen -- muoto sen ol' sama,
ei kuin mun ajan kuluttama;
ol' ikilumi kukkulalla,
ja järvi aava läikkyi alla,
ja Rhonen virta verratoin,
ja kosket tanssi kohinalla
koverain kautta kallioin.
Näin kaukaa valkokaupungin
ja veden valkopurjehin.
Myös pienen saaren tuolla näin,
mi hymy eli edessäin,
en muita nähnytkään;
niin pikku saari, tuskin muuta
kuin vankilani laajuinen,
mut sillä kasvoi kolme puuta
ja väikkyi tuulet vuorien,
ja vedet välkkyi ympärillä,
ja kukkatarhat taimi sillä
ja tuoksui väreissään.
Ja kalat uivat alla linnan
iloisna rientäin kilpaa rinnan,
mut kotka myrskysiivin kiiti,
niin vinhaan kons' ei lennä se
kuin silloin silmissäin se liiti,
ja kyynelin taas kylpi ne.
Mua ahdisti -- ma toivoin melkein
ett' oisin yhä yössä telkein.
Kun sitten astuin muurilt' alas,
niin luolan yö mun ympäröi,
sen pimeys taas päällen' palas
ja lyijypainoin minut löi.
Se ol' kuin hauta umpeen luotu
sen yli, jonk' ois elää suotu;
mut silmäin, huijenneina yllä,
tuon levon tarvitsivat kyllä.
14.
Kuin vuodet, kuut tai päivät vaihtui,
sit' tiennyt, laskenut ma en;
jo aikaa multa toivo haihtui
valoa nähdä vapauden.
Kun vihdoin mulle soivat sen,
niin kysynyt en miks ja minne;
ah! mulle yhtä oli nyt,
olinko vapaa vai jäin sinne,
niin toivon olin hyljännyt.
Kun sitten luolan lukko aukes
ja raudat kantamani raukes,
niin minust' ol' tuo synkkä muuri
kuin oma maja ois se juuri
tai toinen koti, josta nuo
mun riistäis muukalaisten luo.
Ol' lukki mulle tuttu parhain,
sen tointa katsoin myöhään, varhain,
kujeita hiirten kuutamolla --
kuin voisin nyt heit' ilman olla?
Tuo maja yhteinen ol' meille,
ma paikan ruhtinaana soin --
vaikk' oli valta -- hengen heille
ja rauhan valtakuntaan loin.
Ma rakastin, ah! kahleitani --
niin muuttuu luonnoks tottumus,
siks vapauteen noustessani
pääs multa syvä -- huokaus!
Viiteselitykset:
[1] Korinton linnavuori.
[2] Timoleon, korinttolainen sotapäällikkö (411-337 e.Kr.s.),
kukisti Korinton tyranniksi kohonneen veljensä Timophaneen.
[3] Turkkilainen ratsuväki.
[4] Uskonluopio.
[5] Ali Kumurdshi oli kuuluisa turkkilainen suurvisiiri, joka valloitti
Peloponnesoksen Venetsialta ja haavoittui kuolettavasti Karlowitzin
(Peterwardeinin) taistelussa v. 1716.
[6] Eugen, Savoijin prinssi, kuuluisa itävaltalainen sotapäällikkö,
turkkilaisten voittaja.
[7] Juhana Sobieski, Puolan kuningas, turkkilaisten voittaja
1600-luvun lopulla.
[8] Kaunottaret muhamettilaisten paratiisissa, jossa he palvelevat
uskonsotureja.
[9] Tuosta hiustupsusta muka Muhammed vetää uskovaiset paratiisiin.
[10] Keihään kärkeen kiinnitetty hevosenhäntä on pashan sotalippu.
[11] Tarkoittaa Napoleonin Venäjän-retkei.
[12] Tartarien eli tataarien ratsut olivat kuuluisia nopeudestaan
ja kestävyydestään.
[13] Geneven järvi, jonka rannalla Chillonin linna on.