kylään, joka on Laatsi-joen (eli niinkuin toiset lausuwat Läätsinjoen)
suun itäpuolella. Kuonon perukka on samanlaista aukeata lietettä,
kuin Uurassakin. Tämä kylä on wasta 5 wuoden wanha, ja sentähden se
onkin ulkonäöltään surkeampi kuin mikään muu kylä jossa käwin; kaikki
tuwat turpeista, ja niinkuin yhtä yökortteeria warten kyhätyt. Mutta
noustaan lietteeltä rantatörmän päälle; silloin awautuu eteen sangen
awara kenttämaa, josta saisi hywääkin niittyä, jos olot olisiwat
toisenlaiset. Mutta kun maanwiljelijä (jos semmoista nimitystä
saa käyttää näillä mailla) tietää, että se heinämaa, jonka hän on
walmistanut, kenties piankin tapahtumassa weronlaskussa, tulee toisen
omaksi, niin ei hän saata tosi työtä uhrata niityn tekoon; muuten maa
on Laatsiwuonon perässä hywää, ja sisäänpäin mannermaahan se kaswaa
jokaisen täällä tawattawan puulajin, niinkuin koiwun, lepän, pihlajan
j.n.e. (petäjätä ei löydy). Kun astuu tupaan, hämmästyy nähdessään
sitä siisteyttä, mikä noiden ulkoapäin rumain asuntojen sisällä on.
Emäntäwäki katsoi suurilla silmillä, mikä miehille oli tullut, kun
päiwää ennen oliwat kotoa lähteneet kuukauden kalastus- matkalle
walmistettiin ewäin, ja nyt yhtäkkiä miehissä palasiwat kotiin. Erehdys
tuli pian korjatuksi, ja sana wieraan tulosta kulki nopeasti kotien
ympäri. Se tupa, johon me menimme oli sisältä wuorattu halaistuilla
koiwurangoilla, jotka seisoiwat pystyssä ja joista kupera puoli oli
lyöty turpeiden sisään. Tupa oli myös jotenkin korkea; se näytti sangen
siewältä, ettei suinkaan olisi luullut olewan tuwassa turwekatossa ja
turweseinäisessä. Paitsi siisteyttä asui tuon turwekaton alla myös
erinomainen ystäwällisyys wierasta kohtaan, joka kohtelu ainoastansa
sen kautta tuli surumielisyydellä sekoitetuksi, että kaikki asujumet
näyttiwät muuttamalla jalalla asuwan; kuka aikoi ensi syksynä,
kuka ensi kesänä tuohon kulta-maahan Amerikaan, joka kohta nielee
pohjois-Suomen parhaat työwoimat kultaiseen suuhunsa. Tuommoinen
kansanwaelluksen kiihko, kun se kerran leimahtaa liikkuwan pohjalaisen
mielessä palamaan, sitä ei pidätä mikään, ei kerrassaan mikään;
Ameriikaan, mahtuuhan sinne miestä ja kukapa hukkuneiden haudoilta
huutaa!
Hywän toimeentulon woisi Laatsilainen hankkia itselleen toimella ja
työllä, waan kun hän aikoo ja aikoo pois, eikä perehdy paikoilleen,
niin »aika kuluu arwellessa.» Seuraawan päiwän j.p.p. puhalsi
raittiisti lounaasta ja paluumatka Kakkariin, sama taiwal, jota
päiwää ennen olimme kl. 5—12 kitkuttaneet, meni nyt wähemmässä kuin
kolmessa kwartissa. Kakkarissa wielä pistäyttiin; oli mnutamia
lapsia kastettawia. Heti aiottiin sitte matkaa pitkittää, kun oli
erittäin sopiwa, perintakainen tuuli, mutta nuo lappalaiset, ne
eiwät milloinkaan joudu muiden mukaan; me muut olimme weneillä,
Lassi Orhufwud jäi taloonsa myötään etsimään. Wähän perästä tultiin
sanomaan, niinkuin me weneiltä kyllä näimmekin, että Kassiwuonon
wanha mummu tulee tapaamaan pappia. Se oli lappalais-Lassin ansio
että mummu parka ennätti ajoissa perille. Mummu oli pitkän ikänsä
asunut Kassiiwuonon mökissä, eikä osannut ollenkaan muuta kieltä kuin
lappia; hänen lastenlapsensa kuljettuwat hänet nyt Kakkariin. Sitte
lähettiin taas weneille, mutta Lassi kuhnustelee wielä kotona; nyt
olisi Lassiparka saanut kowat torat, ettei nämä ajat olisi olleet
hänelle niin erinomaisen merkilliset; hältä oli 2 pikku tytärtä
pantu kasteesen ja nyt mentiin wihkimään wanhinta tytärtään (eli
tytärlentämää), wähemmästäkin joutuu lappalainen hämminkiin. Muuten on
se wikana toko lappalais-suwussa, että heiltä ei tahdo lähdöstä tulla
mitään. Harwoin pääsee lappalainen liikkeelle, ennenkuin lähtöpäiwän
illalla yötä wasten; (kewät-talwesta onkin helpompi porolle juosta
yöllä, kuin päiwällä). Oli yö kuin pimeä tahansa, ei hän eksymistä
pelkää; nuo aawat tunturit owat hälle aiwan tutut. Ihmeistä ihme oli
(sanoiwat he) se, kun Vilkisoiwin ukko eksyi wiime kewännä tuntureille
ja sinne kuoli; kenties oli joku äkki tauti kohdannut häntä matkalla.
Tultuansa istui Lassi wuori-penkille, eikä ollut milläänkään, mutta
älä wedä purjetta ylös wielä, jos kuinkin tuuli houkutteleisi; Lassi
kaiwaa tupakkimassinsa esiin, pistää piippu-nykeröisen täyteen ja
katseltuaan taiwaan ilmoja ja tuulen perukoita käänteleksen tulta
ottamaan tulitikulla; mutta heti kun sawukattila suussa pääsi
suitsuamaan, kopristi Lassi peränpitimestä; ja se otto näytti niinkuin
miehellä olisi ollut kiire. Pian tottelikin wene, kun summaton suuri
purje pingoitettiin täyteen kokoonsa tuulta kokoamaan; ja se lensi
meren aaltojen harjoja, ettei suinkaan höyrylaiwojen olisi tarwinnut
yrittääkään sen rinnalle. Miehistä oli tuulta ihan parahiksi, minusta
oli wähä liiaksi; raittiin ilon se raitis wauhti nosti jokaisen
rintaan; nuo kulut owatkin mitä paraimpia huiweja.
Tultiin noin keskipaikoille Muotkawuonoa, ja tuuli wähä lauhtui; niin
rupesi kuulumaan suhauksia niinkuin kanuunan laukauksia, joita kaiku
rantakallioilta niin yhtä mittaa kertoo, että siitä syntyy yksi pitkä
jymisewä säwel. Minä ajattelin, että joku osa wenäjän laiwastoa lienee
Tsipna Wolokan niemen takana ampumaharjoituksissa, niinkuin wälistä
kuuluu tekewän; mutta kuin ne suhaukset kuuluiwat niin erinomaisen
oudoilta, etten ollut ikänä moista musiikin kuullut, hyppäsin weneen
laidalle ja pitelin mastoköysistä kiinni. Tuossa oli tawattoman kumma
näky. Wesisäteitä ruiskusi ylös weden pinnalta, ja pian kuului tuo outo
suhaus perästä. Ne näkyiwät kaukaa wasemmasta puolen wuonon perästä,
niinkuin edestämmekin ja aawalta mereltä samoten. Wene riensi lähemmä,
ja jo alkoi näkyä tuon maailman suurimman eläwän, walaan, selkää ja
päätä. Sen kulku merellä on erittäin arwollista ja juhlallista. Se
nostaa mahdottoman awarata ruumistansa noin puolitiehen harwastellen ja
niin wakawasti kuin olisi höyrykoneet tuon kolossin alla. Aallot, jotta
heitteliwät meidän wämpööriämme eiwät wähintäkään heilauttaneet walaita.
Minä katselin noita jättiläis-elukoita, niitä jotka oliwat lähempänä,
ja niitä jotka kaukaa meren aapaa pitkin suoraa suuntaansa pitiwät
Muotkawuouon äyriäisparweille. Walasten nousu ja lasku, kun ensin
turpansa kohottawat wedestä ylös ja sitte ruiskureiästään puhaltawat
wesipatsaan ilmaan ja heti imasewat ilmaa röhisewällä äänellä sisäänsä,
ja jonkun minuutin ajan näyttäwät suurta selkäänsä, jonka perästä taas
waipuwat kauaksi aikaa weden alle — se on niin wakaata ja turwallista,
että luulisi heidän tietäwän, ettei kukaan woimassa ja suuruudessa
woi heidän kanssansa käydä kilpailemaan. Walaita oli monta yhtaikaa
liikkeessä meidän ympärillämme; mutta erittäinkin yhtä minä seurasin
silmilläni, joka wuonon perästä ui pitkin meihin päin. Laskin että, jos
se pitää samaa wauhtiaan ja meidän weneemme taas menee kulkuaan, niin
tultaisiin jotenkin likekkää risteyspaikassa. Se piti yhtäsuoraa hotua
ja oli noin määrälleen 5 minuutia weden alla, ennenkuin aina nosti
ruumistansa joksikuksi minuutiksi aalloista yli, ja sen sileä selkä
kimalteli auringon paisteessa jo etäällä. Tultuaan lähemmä wenettämme
katosi se kauaksi aikaa, ja minä katselin ympäri merta mihin se joutui;
silloin yhtäkkiä nostaa se turpaansa weneen wierestä, ainoastaan
jotakuta 10 syltä meistä; se oli koko hirwiö nähdä; tiedottomasti
puristuiwat kynteni köysiin, ja minä olin huutamaisillani kumppanilleni
weneen pohjassa katsoa nyt ylös, kun se samassa suhautti emäpylwään
wettä sieramestaan, niin että waarat wastasiwat rannoilta. Totta se
tuli suoraa sywyydestä, koska työnsi päänsä pystysuoraan ilmaan; kun
oli särpäissyt merestä henkeä, niin että lihakset lotisiwat sieramen
ympärillä, alkoi se paneutua mahalleen ja ihraiset siwut pullottiwat
pyöreinä kuin laiwan kupeet ja työnsiwät wedet pois tieltä. Wilahti
pieni silmä wielä mennessään aaltoihin ja pää painui kosken kohinalla
meren wäljiin alawesihin, mutta leweä pyrstö-ewä kohosi wuorostaan
ilmaan, teki hitaan heiluuksen toiselle syrjälle ja upotessuun weden
pintaan antoi semmoisen potkauksen hywästiksi, että waahtona aallot
kuohuiwat ympärillä. Otus oli kadonnut, ja meidän weneemme rupesi
kiikkumaan niillä laineilla, joita sen wiimeinen hännän lyönti pani
kulkemaan tuulisella merellä, niin kowa hyöky lewisi tuon jättillään
liikunnosta. Sen enempää ei sitä näkynyt, ei kuulunut.
Weneemme kiiti eteenpäin. Saarennon kaakkoisnurkan ympäri, jossa on
kaksi lintupahtaa eli korkeaa ja jyrkkää kallioseinää kaikenlaisten
merilintujen pesiä täynnä, oli purjehdittawa Tsipna Wolokan niemeen
saarennon koillisimmassa nurkassa. Kuta lähemmä tultiin, sen selwemmin
näkyiwät lintupahtain ylhäiset pankot, pesäreiät ja rotkot. Tultuamme
niiden alle noin pari, kolme wirstaa rannasta, ja juuri kun wene
paraikaa lensi kuin luistinjäällä, herkesi yhtäkkiä tuuli tahi
sanoakseni alkoi tuulla joka neljältä ilmansuunnalta, niin että se löi
mielenkin hämilleen. Suuri purje yläältä alas asti wapisi kuin haawan
lehti, työnsi wälistä eteenpäin wälistä taapäin, toiselle ja toiselle
syrjälle. Siihenkin tottui pian ja katsoi tuulen wehkeitä tyynesti. Se
laimeni kohta ja meren hitaiset aallot rupesiwat meitä tuudittamaan
kätkyessämme. Tuommoisessa tyynessä kiikkumisessa lyö meri pian,
eli, niinkuin meillä sanotaan, saa matkustaja meritaudin. Mutta tätä
oloaan ei tarwinnut kauan aprikoida, sillä yhtä haawaa nostiwat kaikki
lintupahtain asujamet äärettömän rääkynän ja pemahtiwat lentoon; täytyi
repäistä silmänsä selälleen, ja paksu pilwi wyöryi wenettämme kohti
niin moniäänisellä huudolla, ettei siitä Saimaanrannoilla woi luoda
itselleen mitään kaukaista ajatustakaan. Tuon kirkuwan lauman säwelet
täyttiwät ilman ja hyppiwät aaltojen harjalla pitkin selkämerta; ja
kun sen suhina ja siipien winkuminen wetäysi päälle ja ympäri, luuli
olewansa hengen waarassa. Waan mitä wielä! lintu tuli poikineen
kysymään: mistä kaukaa nämä wieraat owat? Liiteteikse, laateleikse,
katsoi kokan ja perän puolelta, jopa maston nenästäkin; ja kun näki,
että me olimme Kuopiosta kotoisin, niin kysyminen lakkasi. Tuo sankko
parwi hälweni ja sinitaiwaan selwyys pääsi taas silmään. Hiljaisesti
lähti itsekukin istumasijoilleen. Päästyänsä wuoren pankkoloille
ojensiwat he jalkansa suoraksi, lewittiwät siipensä täysipitkiksi
ja peittiwät niillä sitte kirkkaat kupeensa. Tyytywäisinä jäiwät he
istumaan, he kun oliwat kotona. Ei kuitenkaan ihan kaikki jättäneet
meitä. Moniaita kalalokkia ja tiiroja jäi kaareilemaan ympärillemme.
Noillekin on pohjolan kirkkaudesta ylettynyt osansa. Rinta oli
walkea, niin walkea ja kirkas kuin aamun koi, ja puhdas, puhtaampi
kuin pesty willa; mutta päiwä painui mailleen, ja nämäkin lähtiwät
kotiin, ojensiwat jalkansa pitäwälle permannolle, lewittiwät siipensä
oikosuoraksi ja sowitteliwat hitaasti pitkin kylkiä; ja kun kaikki oli
paikoillaan, jäiwät he tyytywäisinä istumaan tutuille asuinsijoilleen.
Mutta walkea rinta heijasti auringon jäähywäissäteet ihmisen silmään;
»kuinka monta, kuinka monta kirkasta kesää pitäisi minun antaa
jäämeren wiileäin aalloin huuhtoa rintaani, ennenkuin se tulisi yhtä
kirkkaaksi kuin sinun. Sulla on tukewa jalansija; kun myrskyn nousua
pilwien tummuus ennustaa, pistäyt sinä kallion rakoon; sen seiniä ei
rajuilma murra, ei, waikka se ampuisi suoraan pohjoisnawasta.» Päiwä
ummisti silmänsä, waan ainoasti pikkuruiseksi hetkeä, ja ainoasti
silmänräpäyksen ajan ennätti pohjan yötä ihaella, kun päiwä jo taas
awasi silmänsä ja walo wuosi meren pintaa pitkin.
Lähetessämme karabellan kauppapaikkaa, joka on mereen pistäwällä
niemellä, huomasimme eriskummallisesti muodostuneen wuoren seinän,
joka niinkuin muukin ranta, oli äkkijyrkkä mereen. Kiwettyneitä
sawikerroksia, toinen mustempi, toinen harmaampi; oli päällekkäin
monta, jotka muodostiwat puolikuun, kupera puoli alaspäin; kerrokset
oliwat yhtä tasaisia ja niin säännöllisiä kuin sisäkkäin piirretyt
ympyrät, joiden yläpuoli olisi pois pyhitty. Semmoisia kuwioita oli
kolme wieretysten ja keskimäinen oli keskeltä ontto ja näytti aiwan
ihmiskäden tekemältä laiwan warwilta kaukaa. Tämmöistä monikerroksista
wuorta on ennen luultawasti ollut ulohtaammalle mereen, waan aallot ja
meriwirrat owat sen syöneet poikki ja silittäneet seinän, että se on
kuin weistetty. Karabellan siwu purjehdittiin, ja noustiin Anikieff
(eli Oneka) nimiselle saarelle, joka on juuri Tsipna Wolokan niemen
ulkopuolella eteläänpäin. Koko saari on pehmeätä kiweä, johon wesi on
tehnyt monenlaisia leikkauksia ja sywänteitä. Pienet rantakiwet owat
kuluneet pyöreiksi ja omat siewän näköisiä; niistä muutamia kuljetimme
kotiin asti. Eräässä kohti oli saaren päässä kiwikallio aiwan tasanen
ja sileä kuin lattia ja siihen oli hakattu nimiä täyteen 15 sataluwun
loppupuolelta meidän aikaamme asti. Siinä oli wanhimmat hollantilaisia
nimiä, sitte norjalaisia, ranskalaisia, saksalaisia, ruotsalaisia,
suomalaisia, wenäläisiä, j.n.e. Mitään historiallisesti uutta eiwät
pohjoismerien retkien tutkijat sano näistä saatawan, mutta hupaista
oli nähdä noita kolmen wuosisadan wanhoja nimiä ja siitä nuorempia
joka ajalta, jotka kokiwat olla toinen toistaan sirommasti hakatut.
Kalliot omat liuskakiwiä, joiden lewyjen wäliin wesi oli syönyt sywät
uurteet. Siitä olisi taulukiweä saanut. Saari on jotenkin korkea, että
ole aiwan pienikään, mutta kumminkin kuuluu myrskyllä meren aallot
yli hyökäisewän, ja wesi pärskyy yli sen wenäjän ristin, joka on mäen
kukkulalle pystytetty.