_Tämä teos liittyy jatkona »PUUKKOJUNKKARIT»-teokseen, ollen kuitenkin
siitä riippumaton, itsenäinen teos._
I
Oli sunnuntaipäivä toukokuun lopulla vuonna 1867. Ei missään näkynyt
vielä kevään esikoisia. Paksuina kinoksina peitti lumi Pohjanmaan
lakeita vainioita. Sen lisäksi nujutti ja ryöpytti lunta, ajaen eräälle
Etelä-Pohjanmaan kirkolle tulevat ihmiset etsimään suojaa joko kirkosta
tai likeisistä taloista.
Kirkonkellojen kumea pauke sai hyvin vähän juhlallisempaa muutosta
aikaan, sillä niiden äänet tuntuivat kaiuttomina kuolevan jo hautuumaan
äärimmäisellä nurkalla. Sitä vastoin paisuva myrsky yhä äänekkäämmin
anasti puhevallan ja vaikutuksen. Vanha tuuliviiri multaushuoneen
katolla kituutti ja valitti niin kuin senkin olisi ollut vilu. Kirkko
näytti melkein tavallista pienemmältä, kun sen rajapiirteet alkoivat
kadota sakean lumiryöpyn sekaan. Hautuumaan ympärillä kasvavat halavat,
pihlajat ja tuomet huojuivat alastomina tuulen mukana etelää kohti.
Suunta näytti niitä ikäänkuin suututtavan, sillä jokaisen syvemmän,
pakollisen kumarruksen perästä ne rajusti suoristivat lehdettömät
latvansa, ravistelivat ja puistelivat niitä kuin vanhat, kärtyiset ukot
hapsiansa.
»Tämä näyttää kauhealta», taikka jotain sen tapaista sanoivat
kirkkomäellä toisiansa tapaavat ihmiset. Niitä kokoutuikin huomattavat
määrät, mitkä jalkaisin, mitkä hevosilla. Vanhan tavan mukaan keräysi
parvi tyttöjä kirkon eteiseen, missä muutama hymyilemään luotu suu
koetti noudattaa luontaista taipumustaan. Mutta hymyily pakeni niin kuin
omantunnon tuskissa ja kirkon eteinen jäi pian tyhjäksi.
Kirkkoon kokoutui runsaasti kansaa, kaikkien kasvoilla vakava, totinen
ilme. Aamuvirren sävel soi kaiuttomasti ja tuntui ikäänkuin arastelevan
sitä terävää, viheltävää ulvahtelemista, minkä ulkona pauhaava myrsky
synnytti rikkeimissä ikkunaruuduissa. Hataroista ikkunoista tuprusi lumi
kirkkoon, kooten paksuja kinoksia ikkunalaudoille ja synnyttäen hienon
lumipyryn niiden tienoilla istuvain ympärille.
Jumalanpalveluksen aikana, jonka kirkkoherra toimitti, oltiin hyvin
hiljaa. Pappi ihmetteli seurakuntansa käytöksen muutosta. Nuorilla oli
ollut aina niin paljon toisilleen kuiskaamista itse saarnan aikana, nyt
ainoastaan harvat päät kumartuivat siinä tarkoituksessa. Pappi otaksui
tässä näkevänsä Kaikkivaltiaan mahtavan käden kurituksen seurauksia.
Hänen sydämensä heltyi. Yhtäkkiä, itsekään muutosta huomaamattaan, tunsi
hän olevansa samaa lihaa, samaa verta tuon kansan kanssa, joka nöyränä,
äänetönnä hänen puhettansa kuunteli. Ulkona nyt niin tavattomaan aikaan
pauhaava lumimyrsky ja sen omituiset, peloittavat äänet muuttuivat
hänen heltyvässä mielikuvituksessaan ikäänkuin välittömiksi Jumalan
vanhurskaan vihan ääniksi. Oma syyllisyys, oma osallisuus noiden veljien
ja siskojen kanssa samoihin rikoksiin nousi vuoren tapaiseksi painoksi.
Itse sitä huomaamattaan muutti pappi puhetapansa: alussa oli hän puhunut
*teidän* synneistänne, nyt hän puhui *meidän* synneistämme. Puhe ei enää
ollut ankaraa, tuomitsevaa lainsaarnaa, vaan yhtäjaksoista nöyrää
rukousta. Hänen asemansa Jumalan ja ihmisten suhteen oli muuttunut:
tavanmukaisesta Jumalan käskynhaltijasta oli tullut kanssaveljiensä
lähettiläs, niiden sydämellä ja suulla puhuva, palava esirukoilija...
Seurakunta itki.
Kun tuli aika rukoilla maanhedelmästä ja kansa kumarsi päänsä
rukoukseen, alkoi äänekkäitä nyyhkytyksiä kuulua ympäri kirkon.
Kaikki hymy ja leikki oli kaukana. Satalukuihin nousevan kansan sydän
sykki sillä hetkellä yhdelle ainoalle tunteelle:
»Herra Jumala, anna aurinkosi paistaa!»
Lumituiskun välissä pilkisti voimaton, kuultava auringonsäde kirkkoon.
Mutta ikäänkuin se olisi rikollisin keinoin päässyt irti, riehahti
myrsky heti uudella voimalla. Räiskyen, niin että kuului kirkkoon asti,
repesi hautuumaan vanhimmasta, suurimmasta halavasta toinen haara.
* * * * *
Kun ihmiset palasivat kirkosta, makasi halava poikkiteloin tiellä.
Vanhat ravistivat pelästyneen näköisinä paitansa ja sanoivat: »Tuo
ennustaa pahaa ... suurta kuolovuotta.» Mutta yksi sanoi:
»Katsokaas miten paksulta on lunta, kun se ulottuu ihan tuohon halavan
haaraan, josta tämä on katkennut. Minä olen monta kertaa kesällä
seisonut tuon puun alla ja pääni on ulottunut tuohon haaraan.»
Siinä oli lunta siis lähes kolme kyynärää.
* * * * *
Sakaristossa tuli olla pitäjän kokous. Kirkonmenon päätyttyä alkoi sinne
kokoutua miehiä. Paitsi isäntiä, jotka sujottelivat seisomaan oven
puolelle, istui tuoleilla muutamia herrasmiehiä. Likinnä pöytää, nojaten
siihen kyynärpäätään, istui suuressa susiturkissaan nimismies Grönberg
ja kappaleen matkaa hänestä toisella tuolilla kapteeni Stolt, pienen
talon omistaja pitäjässä, hänkin susiturkissa. Nurkassa hämärän
puolella, ikäänkuin itseänsä piilotellen kyyhötti »Kaleniuksen herra»,
huononlaisissa pukimissa ja nähtävästi viluissaan. Eräässä välissä näkyi
tämä kuiskutellen puhuttelevan kapteeni Stoltia, joka muutamalla sanalla
vastasi ja käänsi sitten selkänsä.
Rovasti, vähäinen, ystävällisen näköinen ukko, aloitti kokouksen.
Ensimmäinen kysymys oli, otetaanko pitäjään läänin karjakko opettamaan
voin valmistusta. Miehet eivät nähtävästi oikein tajunneet mistä oli
kysymys. »Mikä karjakko?» »Ettäkö sellainen, joka opettaisi voita
tekemään?»
Vakava tuuli, jolla miehet olivat olleet, hälveni hiukan, kun ruvettiin
laskemaan leikkiä siitä, että voin tekemistäkin nyt alkaisivat herrat
opettaa. Varpulan Valeella tiesivät toissa vuonna olleen pari viikkoa
sellaisen, punatanttuisen, lihavan rouvan »opettamassa» emäntää
kirnuamaan veivikirnulla ja kylän pojat olivat sen »frouvan» ristineet
»voi-piruksi».
»Pysyköön pois täältä sellaiset.»
»Niin, ja kuka sen tietää, jos sellaisia otetaan pitäjään, kun ne
aikansa täällä herroittelevat ja konstailevat, niin ottaa kruunu pian
omaksi hyväksensä koko voinvalmistuksen, samoin kuin viinankeitonkin.»
Tämä lausuttiin vinkuvalla, terävällä äänellä. Kumma kyllä, etteivät
useammatkaan helakammin nauraneet. Jotkut sitä vastoin loivat mieheen
vihanpuhuvia katseita, ikäänkuin ajatellen että »Lempoako tuossa kiljuu,
miehinen mies jos olet!»
Mies oli vähäinen, keski-ikäinen, terävä katse, jos äänikin. Iso
koirannahkaturkki oli arvokkaan näköinen ja nähtävästi monessa polvessa
perintönä kulkenut. Tämä oli pitäjän kestikievari, Siikalahden Mikko. Ja
vaikka hän ei mitenkään näyttänyt komealta, pikemmin päinvastoin,
jaloissakin kun oli häränkoipiset punaiset karvakengät, -- tunsi
kuitenkin, hetkisen häntä katseltuaan, että mies on varakas, ja jollei
vielä ole, niin varmaan aikoo siksi tulla.
Tarttumatta sen enempää kiinni Mikon arveluun päätettiin
yksimielisesti, ettei karjakosta huolita, ei millään ehdolla.
Sitten seurasi kysymys: »Suostutaanko ottamaan viinanmyyntipuotia
pitäjään?»
Vallitsi kummallinen hiljaisuus hetkisen sen jälkeen kun kysymys oli
esitetty. Katseet kääntyivät omituisen johdonmukaisesti Siikalahden
Mikkoon, joka ei tätä ollut huomaavinaankaan, niin hyvin kuin hän sen
huomasikin ja koetti sen johdosta tekeytyä ihan välinpitämättömän
näköiseksi. Mutta yhtäkkiä alkoi Mikosta äänettömyys tuntua
tuskalliselta. Hän loi kehoittavasti silmänsä Kaleniukseen, joka jo
olikin noussut ja alkoi puhua:
»Minun mielestäni ei tässä voi olla muuta kuin yksi mieli siitä että
sellainen otetaan (Tässä loi nimismies yliolkaisen katseen
Kaleniukseen), sillä viinaa on tärkeimpiinkin tarpeisiin hyvin vaikea
saada aina kaupungista. Ja lain kannalta katsoen on salapolton
ehkäisemiseksi paras keino, että laitetaan julkinen viinapuoti.
Salapoltto ei ole ainoastaan laitonta, vaan sekin on sen huono puoli,
että hyöty tulee siitä yksityisille, mutta tästä tulisi hyöty koko
kunnalle, sillä Kilströmin patruuna on sitoutunut maksamaan kunnan
kassaan kaksisataa markkaa vuodessa, jos hänelle annetaan oikeus asettaa
tänne viinapuoti. Patruuna sanoi, ettei hän muualla viitsisi maksaa
sellaisesta oikeudesta kuin korkeintaan sata markkaa, mutta kun hän on
niin hyvä ystävä meidän pitäjän isäntäin kanssa ja herra provastinkin
kanssa, niin hän sanoi, ettei hän haluaisi paljon itse hyötyä tämän
pitäjän viinakaupasta.»
Taas oltiin hiljaa, ja Siikalahden Mikko, nähtävästi innostuneena, näki
sopivaksi huomauttaa:
»Kaksisataa markkaa on jo paljon rahaa tällaisina aikoina.»
»Se on paljon rahaa», kertasi Kalenius ja kakisti kurkkuaan
jatkaaksensa. Mutta aivan odottamatta kuului ääni miesjoukosta:
»Paljonko Kalenius saa kun soittaa täällä suutansa?»
Kaleniuksen suu jäi auki ja sana sanomatta. Muiden suut vetäysivät
hymyyn ja katseet kääntyivät sinne, mistä ääni kuului. Siikalahden Mikko
pani huulen hammasten väliin ja suuntasi katseensa muiden mukaan
mutisten itsekseen jotain, josta sai kuitenkin selville vain viimeisen
sanan:
»Sarvikuono!»
Mies, joka näin oli saanut huomion puoleensa vedetyksi, seisoikin hyvin
näkyvillä, miesten eturivissä. Kooltaan hän oli suuri ja karkeatekoinen,
vanhemmanpuoleinen. Siikalahden Mikko varmaankin tarkoitti sarvikuonosta
puhuessaan miehen nenää, sillä se oli suuri. Pörröinen tukka oli
valahtanut silmille, joilla hän pisteliäästi nauraen häikäilemättä
katseli Kaleniusta, odotellen vastausta.
Kalenius oli niin epäröivä, kun huomasi kuinka huvittavan vaikutuksen
häntä tarkoittava pilkka oli mieliin tehnyt, että häneltä lopuksi ei
tullut muuta vastausta kuin:
»No sitä ei ole Hautalan Jannen moisen miehen asia kuulustella.»
»Eipä olekaan», myönsi Hautalan Janne suu hymyssä ja sylki
sakaristonlattialle, »mutta kun sinä tässä niin koreita puheita pidät,
niin arvelin, että kun et sinä siihen kuitenkaan palkatta ryhdy, niin
olispa sopiva tietää, paljonko sellaisesta on tuloa.»
»Pidä sinä vähän soukempaa suuta!» ärjäisi kapteeni Stolt. »Aina sinä
tahdot täällä komentaa niinkuin sinulla olisi koko pitäjän sananvalta.
Kirkkoherran asiana on pitää järjestystä kokouksessa. Ei tämä asia
tarvitse sen pitempää selvitystä eikä keskusteluja, se päätetään vain,
että patruuna Kilströmin hakemukseen suostutaan.»
»Ei sitä niin vaan päätetä, on täällä muillakin sananvaltaa, tiedänmä»,
keskeytti kirkonvartija Perälä, joka oli äsken tullut kirkosta ja
paraiksi ehti kuulemaan Stoltin käskevää puhetta. Perälä oli vanha,
pieni, körttipukuun puettu talonpoika, joka puheissaan ja liikkeissään
osoitti suurta itsetietoisuutta. Stolt ei ottanut keskeytystä mihinkään
huomioon, vaan jatkoi;
»Ei sellaisia rahasummia sovi näin köyhinä aikoina tyhmän itsekkäästi
tuuleen heittää. Herra rovasti kirjoittaa vaan päätöksen.»
»Mutta tuopa nyt on merkillistä ahtamista, kun päätös vaan pitäisi
kirjoittaa, vaikka useimmat tässä ovat vastaan... Eihän ole vielä ollut
puhetta siitäkään, mihin se kapakka tulisi sijoitettavaksi», ihmetteli
Varpulan Valee, keski-ikäinen, terhakan näköinen isäntä. Hyväntahtoisen
näköisesti naurahtaen katsoi hän Siikalahden Mikkoon, joka punottaen
näkyi koettavan kuohuvaa kiukkuansa hillitä. Mitään vastausta ei
kuulunut, mutta Siikalahden Mikko näytti olevan useimpain katseiden
tähtäystauluna. Oli alkanut syntyä melua, joka yhä kasvoi. Kuulosti
siltä, että miehiä oli puolella jos toisellakin. Kirkkoherran
hienopiirteiset kasvot elivät ja poskille oli noussut punaa. Hän
katsahti tuon tuostakin nimismies Grönbergiin, joka omituisesti
välinpitämättömän näköisenä kuunteli jupakkaa, mikä paisumistaan paisui
yhä suuriäänisemmäksi. Vanha pappi oli puheenjohtajana tottunut siihen,
että antoi miesten hetkisen oikein mielinmäärin sohista, niin että he
saivat puhkunsa siinä ulos ajetuksi; vasta sen jälkeen saattoi toivoa
rauhallisen päätöksen tekoa. Nytkin hän, noudattaen samaa tapaa, vasta
kotvasen kuluttua alkoi vaatia järjestystä, mutta hänen äänensä sammui,
kuulumatta yleisessä melussa.
Vihdoin työntäysi Hautalan Janne esiin pöydän ääreen, riitelemisestä jo
hikisenä. Hän koetti puhua, mutta melun tähden ei sitä kukaan kuullut.
Luonto jo alkoi nousta. Hän hypähti tasajalassa ja karjaisi niin että
sakariston honkaiset seinät kumahtelivat.
»Olkaa hiljaa!»
Ja miehet todellakin alensivat ääntänsä siksi, että hyvin kuuli, mitä
Kalenius ja Stolt tuolla joukolleen syöttivät. Janne veti paperin esiin
taskustaan, laski sen papin eteen ja virkkoi:
»Kun meidän kylällä on käynyt huhu, että se kapakka pitäisi laitettaman
tämän kestikievarin, Siikalahden Mikon taloon, niin pitivät meidän kylän
miehet eilen illalla kokouksen ja antoivat minulle valtakirjan, jonka
perusteella minun pitää heidän puolestansa vastustaa kapakkaa.
Arveltiin, että kun nyt kerran on viinanpoltto-oikeus otettu pois
talonpojilta kruunulle, niin pitäköön herrat viinansa. Se on
huonompaakin ja hinta niin kallis, että jos varsinainen kapakka
laitetaan, niin näin kovina aikoina se vie kaikki rahat pitäjästä.
Ollaan nyt kerrankin miehiä eikä anneta aina noiden vetää meitä nenästä.
Tuo vaivainen kahdensadan markan syötti on niin mitätön, että pitää olla
hyvin vähän älyä sillä, joka siihen todenteolla tarttuu. Niin ne
arvelivat meidän kylässä ja tässä on minun valtakirjani. Muuten
huomautan vielä, että tämä kestikievari ei kelpaakaan saamaan
kapakanpito-oikeuksia, kun sitä jo viime talvena sakotettiin
luvattomasta viinan myynnistä.»
Olisi kelvannut katsoa Siikalahden Mikkoa ja nähdä, miten myrkyllisesti
hän silmäili Hautalaista.
»Kyllähän se täällä tiettään ilman sun sanomattasikin, murehdi sinä vain
omia sakkojasi!» vinkaisi Siikalahden Mikko. »Ei siinä sen valtakirjassa
monta nimeä ole.»
»No tottapa sun nimes edes on?» kuului joukosta. Syntyi naurunrähäkkä.
»Ja kysymyshän nyt onkin vain siitä, otetaanko se pitäjään vai ei. Sehän
on Kilströmin patruunan vallassa panna sitte puoti täällä mihin itse
tahtoo», muistutti Siikalahden Mikko.
»Sepä se juuri onkin pitäjäläisten vallassa määrätä. Ja kun anomusta
tehdessä pitäjän kokoukselle olisi pitänyt selittää, mihin se kapakka
aiotaan ja kuka sitä pitämään, niin jos ei täällä ole näistä seikoista
mitään tietoa, niin eihän tässä ole muuta tehtävää kuin mytätä koko
hakemus, joka sellaisena, vaillinaisena on laiton», selitti Varpulainen.
»Ja jos ei sitä asiaa mytätä, niin minä valitan siitä vaikka keisariin
asti!» vakuutti Hautalan Janne.
Se oli lujaa puhetta. Meteli paisui uudestaan. Ylt'yleensä alkoi kuulua
ääniä, että koska herrat ovat kerran viinan valmistusoikeuden vieneet,
niin pitäkööt viinansa, ei tässä kuitenkaan viinan janoon kuolla. Muuan
harmaahapsinen vanhus, puvusta päättäen heränneisiin kuuluva, jonka
heikkoa ääntä kirkkoherra sai yleisön kuulemaan, pyysi Jumalan nimen
tähden, ettei viinapuotia otettaisi pitäjään nyt kun kerran on päästy
vähemmälle siitä kirouksesta, jota viina on tällekin paikkakunnalle
tuottanut. Hän viittasi edessä olevaan varmaan katovuoden uhkaan, kun
tavallisena ohrankylvön aikana vielä kyynärän paksuinen hanki peittää
pellot. Sanoi, että nyt ei ole aika ajatella huvituksia viinan ääressä,
nyt tulee tosikädessä kysymys siitä, mistä saadaan leipää. Ukko puhui
vanhan kansanmiehen kaunopuheliasta, mutta samalla vakuuttavaa kieltä,
huomauttaen vielä, miten Jumalan viha etsiskelee nyt syntistä kansaa,
kun olemme niin kauas hänen tieltänsä eronneet, ja kehoitti
yksimielisesti hylkäämään kerrassaan koko viinan villitsevän
nauttimisenkin, eikä ainoastaan tätä kavalaa esitystä, joka ei ollut
hänen mielestään muuta kuin perkeleen paula...
Mutta Stolt ei jaksanut kuulla loppuun. Hän keskeytti ukon sanoen, ettei
tässä kylmässä sakaristossa nyt viitsitä kuunnella tunninpituisia
körttisaarnoja, ja selitti vieläkin huomauttavansa, että juuri köyhän
ajan vuoksi olisi patruuna Kilströmin ehdotukseen suostuttava, sillä
vaivaiskassa kyllä tulee tarvitsemaan varoja. Ehdotti, että
koetettaisiin kunnan vaatimus koroittaa 400 markkaan. »Otetaan siltä
niin paljon kuin saadaan, mutta millään ehdolla emme hylkää sellaista
rahan tuloa.» Hän aikoi jo istua, mutta kiukultaan ei saattanutkaan olla
jatkamatta: »Te kyllä olette aina osanneet tehdä kollomaisia ja tyhmiä
päätöksiä, mutta koettakaa nyt kerrankin sitä välttää, jos teissä
vähänkin on älyä jälellä.»
Kaikki tiesivät, että Stolt oli Kilströmin patruunan sukulainen.
Stoltin perässä innostuen alkoi Kalenius loukostaan puhua ääntänsä
korottaen. Hän pohjautui siihen, että tämän asian vastustajat aikovat
salapoltolla ja salakapakoimisella hyötyä, koska niin mielettömästi
hylkäävät pitäjälle edullisen tarjouksen, j. n. e.
Mutta nyt tuli joukko levottomaksi. Useita pörrötukkaisia miehiä,
Hautalan Janne etunenässä, alkoi lähestyä Kaleniusta nyrkit puuskassa
ja syytäen suustansa arvoisan herran silmille sellaisen ansioluettelon,
että moni linnassa oleva lurjus olisi tuntenut itsensä enkeliksi hra
Kaleniuksen rinnalla. Stoltille oli suureksi eduksi, että hän oli näiden
miesten kanssa kirkon sakaristossa, eikä missään vähemmän
kunnioitettavassa paikassa. Välinpitämättömätkin, ne, jotka olivat
kokoukseen saapuneet aikeissa myöntyä ottamaan pitäjään kapakka ja ensin
naureskelleet vastustajain kiukulle, asettuivat nyt yhtenä miehenä
vastustajain joukkoon. Kalenius oli koskettanut liian arkaa kohtaa
syyttäessään lainrikkomisesta näitä miehiä.
Kirkkoherran täytyi pyytää nimismiestä rauhoittamaan kokousta.
»Hiljaa!»
Se räjähti kuin ukkonen ja miehet hillitsivät paikalla pauhunsa,
kääntäen katseensa nimismieheen, mahtaneeko tuo jotain muutakin sanoa.
Itse mieskin oli kyllä näkemisen arvoinen: kolmikyynäräinen, ryhtevä,
iältään noin 35:n tienoissa.
»Mitä tässä rupeette riitelemään, ei tämä ole mikään markkinapaikka»,
jatkoi hän maltillisella, kiihkottomalla tavallaan.
Aivan niin, ajattelivat Stolt ja Kalenius ikäänkuin pelastuneina
uhkaavasta vaarasta silmäillen nimismiestä nyt ystävällisesti; sillä
tavallisissa oloissa olivat nimismiehen välit Stoltin ja Kaleniuksen
kanssa huonot ja riitaiset. Ukot taas miettivät: noiden sudenruokain syy
se oli, kuka käski ruveta haukkumaan, kuka jo! Se oli ensi hetken
vaikutus. Mutta Grönberg jatkoi:
»Jos tahdotte minua kuulla, pitäjän miehet, niin älkää koskaan ottako ja
puolustako kapakkaa pitäjäänne, ei julkista, ei salaista. Te itse
tiedätte, että murhat ja tappelut tämän vuoden kuluessa, kun ei viinaa
enää ole ollut niin helposti saatavissa, ovat silminnähtävästi
vähentyneet, ja olot yöllisiin aikoihin tulleet rauhallisemmiksi. Minun
tehtäväni on pitää täällä järjestystä, ja sitä miestä, joka uskaltaa
ottaa kartanoonsa kapakan, pidän minä yleisen järjestyksen ja hyvien
tapojen rikkojana. Ja sen te tiedätte kyllä, että jota minä pidän
sellaisena, sen miehen elämästä on leikki kaukana niin kauan kuin ei hän
tyydy olemaan ihmisten lailla.»
Kun Grönberg oli lopettanut, kuului yleistä hyväksymisen murinaa ja
muutamat jo ilmaisivat äänekkäämminkin mielihyväänsä.
»No samaa minä olen sanonut.»
»Kas sillä lailla sitä reirumiehet puhuvat, mutta mitä nuo tuolla...»
»Kapakkaa ei oteta!»
»Kun viinaa tarvitaan, niin kyllä sitä kaupungistakin saadaan!»
»Siikalahden kitupiikinkö sitä sitten pitäisi kaikki sellaiset
tulolähteet ja koijarin konstit itselleen saada?»
»Kaleniuksen herralle pitäisi nyt jo laittaa ruoti, ettei sen tarvitsisi
aina rahan ja palkan edestä olla kaikkien juonia ajamassa.»
»Olis toinen paikka, niin ottaisin sun säärihis! ja...» kuiskutti muuan
hammasta purren ja irvistellen Kaleniuksen edessä.
»Se nahka kyllä sen parkin tarvitsisi», hymyili vieressä seisova.
Kalenius ei ollut mikään hätäpoika. Hän nousi uhkaavana ja kysyi
nimismieheen kääntyen:
»Kuinka täällä on oikeus nimismiehen läsnä ollessa tuolla tavalla
uhkailla ihmisiä?»
»Pidä suus kiinni!» ärähti Grönberg hiljaa, mutta sen kuitenkin suureksi
riemukseen jotkut kuulivat.
Hyvin jo näki minkälaiseksi päätös tulisi. Kirkkoherra, joka asiassa ei
vielä ollut lausunut juuri mitään, olihan vaan antanut ukkojen
kiistellä, otti hänkin lopuksi lausuakseen ajatuksensa; Ja hän kiitti
kuntalaisia siitä, että olivat niinkin yksimielisiä kapakkaa
vastustaessaan, ja toivoi, ettei äänestys tulisi kysymykseen. Ilman
äänestystä päätös tehtiinkin ja vastalauseensa ilmoitti ainoastaan
Stolt.
Sakariston ovi oksensi ulos miehet. Kirkkopihassa selitti Hautalainen
isoäänisesti muutamassa ryhmässä miehille, miten koko tuo kapakan touhu
oli lähtenyt Siikalahden Mikosta, joka halusi laillistuttaa
viinakauppansa, kun ei salakapakoiminen enää oikein vedellyt. Mikko
sattui siinä menemään ohitse. Ei vilaukseltakaan hän katsonut
Hautalaiseen, mutta hampaat rauskuivat kuin suoloja purren. Toinen
jatkoi juttuaan, välittämättä siitä, vaikka Mikko kuulikin. Kuulkoon!
Kernaastihan Janne sen soi, oikeastaan hän sitä tarkoittikin.
Myrsky oli jo asettunut. Sakaristossa äsken näytti siltä, kuin ukot
olisivat hetkeksi unhoittaneet sen tuskallisen, kamaloita aavistuksia
herättävän tunnelman, joka heitä oli rasittanut jo pari viikkoa ja mikä
äsken kirkossa, Kaikkivallan silmäin alla, suli nöyräksi, avuttoman
rukoukseksi. Paino palasi nyt uudelleen sydämille. Kokouksessa
riehahtaneet intohimot ja niiden synnyttämät kiihkon vireet pakenivat
kasvoilta täällä ulkona kuin siivillä sivuen. Jälelle jäi miehiä, joiden
otsilla häämöitti synkeän huolen mustanpuhuvat merkit ja silmät
surullisina tuijottelivat kohti kylmää, harmaata, talvista taivaslakea.
Puheluistakin miltei kokonaan katosivat rajuuden ilmeet, äänet sortuivat
nöyriksi ja vaatimattomiksi. Sillä ilma oli todellakin hirveän kylmä ja
lumikinokset paksut tämän aikaisiksi, jolloin tavallisissa oloissa
maamies jo kylvi peltoonsa kevättoukojensa siemenet.