Päivät ovat Helmille vaikeimmat. Askareet antavat tilaa ajatuksille
ja on aikoja, jolloin hän ei voi ajatuksiaan käskeä. Silloin hänestä
tuntuu kuin väki katselisi häntä erikoisella tavalla, hän säikkyy ja
luulee nurkista huonon omantunnon katselevan itseään. Mutta on toisia
aikoja, pitkiäkin, jolloin uhma palaa entistäkin jäykempänä. Niinkuin
kerrankin, kun hän kuulee Suontaan äijän oven takana vinkuvan jollekin
toiselle vieraalle, jonka kanssa ovat sattumalta jääneet kahden:
"Se pelkäsi, se meidän poika, vuosikausia, että saako se tätä
emäntäänsä vai eikö saa... Minä vain kiusasin ja yllytin, että kyllä
sinä kans olet mies, sinäkin... Vaan näkyy se poika osaavan asiansa
järjestää niin, että saakin..."
"Voi, hyvä Luoja", ajattelee Helmi, "kyllä tunnut olevan hyvä sinäkin."
Eikä hän voi olla avaamatta ovea. "Kyllä se niin on, appi-parka", sanoo
hän rauhallisesti, "ettei niistä teidän Heikin hommista olisi mitään
tullut. _Minä_ sen otin ja sillä hyvä."
Helmi nauttii äärettömästi nähdessään Suontaan ukon siinä istuvan
häkeltyneenä ja kuin nuijalla päähän lyötynä.
"Äitiisi tullut, näemmä", yrittää hän kääntää leikiksi, "oven takana
leikkipuheita kuuntelet."
"Minä kai saan omassa kodissani olla oven edessä tai takana. Tämä ei
ole Suontaa."
Suontaan ukko hätääntyy silminnähtävästi. Hän ei enää yritäkään mitään.
Hän lähtee käydä köpittämään niinkuin on huvikseen tullutkin, ja vasta
myöhemmin Helmi huomaa, että olisihan hänet voinut kyydityttääkin
Suontaahan.
Tällaiset puuskat pitävät jonkun aikaa pään pystyssä, mutta pian on
kaikki taas entisellään.
Mutta vaikka Helmin unen laita on niin ja näin, ovat yöt kuitenkin
rauhallisimmat. Ajatukset tosin harhailevat omia teitään ja pelko ja
vavistuskin värisyttävät ruumista. Mutta Heikin selän takana on lämmin
ja turvallinen olla niinkuin olisi kaukana kaikkien ulottuvilta.
Iltaisin, maata mentyä, Heikki vielä lueskelee sanomalehtiä. Hän nostaa
pöytälampun viereensä tuolille, kääntyy kyljelleen ja lehti alkaa
rapista hänen käsissään.
"Luenko mä sulle jotakin ääneen?"
"Anna olla. Lue vaan itse."
Joskus Helmi menee puoliuneen ennenkuin Heikki alkaa nukkua. Kun hän
havahtuu, on huoneessa jo pimeää. Toinen hengittää rauhallisesti ja
raskaasti ja liikahtelee unissaan, sanoo välistä jonkun katkonaisen
sanankin. Helmi ei voi olla tunnustelematta hänen kasvojaan ja Heikki
herää.
"No, mitä sinä?" kysyy hän unissaan.
"En mitään, minä vain valvon."
"Ummista silmäsi ja nuku."
"Kun ei nukuta."
"Hm."
Mies nukahtaa taas. Ihosta huokuu lämpöä ja omituinen lemu. Helmi
tulee ajatelleeksi, että ne kai ne juuri ovatkin, jotka tuovat tuon
turvallisuudentunteen, melkein onnea lähentelevän. Ja hän makaa taas
pitkät kotvat katsellen ikkunaverhon läpi kuvastuvan kuutamon leikkiä
vastapäisellä seinällä.
Rakastaako hän Heikkiä vai rakastuuko hän häneen vähitellen, mutta
varmasti. Helmi ei uskalla tätä asiaa ajatella. Toiset kasvot, eri
näköiset, mutta yhtä luotettavat, astuvat silloin rinnalle ja hän
alkaa vavista. Mutta hän oppii päivä päivältä yhä enemmän mieheensä
luottamaan, ja kun hän on poissa, tuntee hän itsensä turvattomaksi ja
yksinäiseksi ja kaipaa häntä.
Vaan entä jos Heikki saa tietää ja kun hän saa tietää...
Helmin täytyy pimeässäkin sulkea silmänsä eikä hän pääse mielikuvansa
loppuun. Hän painautuu kuin turvaa etsien mieheensä kiinni. Silloin hän
tulee ajatelleeksi, että kaikki lopuksi on Jumalan kädessä ja ettei
hän ole muuta kuin suuri ja kauhistuttava syntinen, joka ei uskalla
rikostansa tunnustaa, vaan päivä päivältä paaduttaa itsensä.
Ja sillä hetkellä hän miestään kohden tuntee tunteen, jossa on
rakkauttakin, mutta enemmän sentään kunnioitusta.