Pojat lähtivät nyt Sentriin. Matkalla sattui jännittävä tapaus, kun
ruotsinkielen opettaja tuli vastaan.
Simo nosti lakkiaan ja Esko nosti kätensä tehdäkseen samoin. Mutta
tuntiessaan oudon hatun reunan, hän muisti uuden asunsa ja kiirehti
eteenpäin.
-- Hiiri vieköön, tämä on vaarallista peliä, sanoi hän.
-- Opettaja luuli sinua minun sisarekseni, rauhoitti Simo.
Sentrissä tuli sama neiti kuin äskenkin poikia vastaan. Esko muisti nyt
kumartaa ottamatta hattua päästään, mutta kannat hän löi yhteen poikien
tapaan.
-- Tässä on serkkuni Hilma Räsänen. Hän on tullut Turusta ja hakee
paikkaa. Hän on hurjan ahkera siivoomaan, esitteli Simo.
Neiti vei molemmat omistajan luokse sisähuoneeseen.
Lihava rouva kyseli Eskolta yhtä ja toista, luki todistuksen ja sanoi
vähän mietittyään.
-- Te näytätte hyvin nuorelta. Tokko jaksatte tehdä työtä?
-- Minä olen eri väkevä. Koettakaa vain käsilihaksia. Minä vedän
yhtämittaa kymmenen käsivoimaa. Enkä minä ole nuori. 35 vuotta
täyttänyt, kerskasi Esko rohkeasti.
-- Hän on kiltti ja hurjan rehellinen, pitäkää häntä vain kovassa
työssä. Mutta vähän ahnaan puoleinen hän on, sekoitti Simo Eskon
puheen. Sillä hän huomasi epäilevän katseen rouvan silmissä.
Esko oli ryntäämäisillään Simon kimppuun, mutta hillitsi itsensä ja
sanoi:
-- Nykyajan lapset eivät kunnioita vanhempia ihmisiä. Minua on
kasvatettu kohteliaaksi ja hienotunteiseksi.
-- Koska teillä on näin hyvä todistus, otan teidät palvelukseen. Nyt on
niin vaikea saada kunnollista palvelijaa. Kuinka suuren palkan tahdotte?
Eskolla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä voisi vaatia. Mutta hän
päätti koettaa jotakin summaa ja sanoi:
-- Vaikka 600 markkaa.
-- Oletteko päästänne pilalla? Kuka voisi maksaa sellaisen
kuukausipalkan?
-- Minä tarkoitinkin vuosipalkkaa, paransi Esko nopeasti.
-- Mitä? kysyi rouva silmät pyöreinä.
-- Antakaa mitä vain. Minä en tiedä Helsingin palkoista mitään, sanoi
Esko epätoivoissaan.
-- Merkillinen tyttö. Saatte 200 markkaa, kosk'ette osaa itse määrätä.
-- En minä usko, että hän maksaa sitäkään, kun hän näkee Eskon työssä,
ajatteli Simo.
-- Saatte jäädä heti tänne, teillähän on tavaroita mukana, sanoi rouva.
-- Pyytäisin saada aamulla vapaata pari tuntia, että saan toimittaa
pienen asian, sanoi Esko, joka muisti todistusten jakelun.
-- Sen saatte mielellään, sanoi rouva ja kääntyi neidin puoleen, Elin
on hyvä ja näyttää uudelle siivoojattarelle hänen huoneensa ja neuvoo
tehtävät.
-- Hyvästi, poikaseni. Sano kotona, että minä tulen pian käymään.
Huomenna tavataan, sanoi Esko ja seurasi Eliniä vaatekäärö kainalossa.
Simo nosti lakkiaan rouvalle ja lähti vähän levottomana kotiin.
Hän pääsi selittämästä Eskon poissaolon, sillä tohtori oli jo syönyt
illallista ja vetäytynyt huoneeseensa. Minnalla oli vapaa ilta.
Herättyään aamulla Simo meni ulos ennenkuin tapasi ketään. Pöydällä oli
vielä eilistä ruokaa, joka kelpasi ensi nälkään.
Kun hän saapui Sentrin ulkopuolelle, tuli Esko alas hissillä omissa
vaatteissaan.
-- Minun täytyi hiipiä eri varovaisesti huoneestani, ettei kukaan
näkisi minun muuttunutta ulkomuotoani, sanoi tämä.
-- Istutaan Espiksen penkille, niin voit kertoa, mitä on tapahtunut.
Oletko jo paljastanut jotakin? kysyi Simo.
Pojat istuutuivat penkille ja Esko kertoi:
-- Illalla ei ollut enää muuta tekemistä kuin täyttää vesiastiat
huoneissa. Kupera ja Kovero asuvat vieretysten. Heidän oikeat nimensä
ovat Walker ja Burns, mutta ne äännetään Willi ja Bob, niin he ainakin
kutsuvat toisiaan.
-- Nehän ovat tietysti heidän ristimänimensä, nauroi Simo.
-- Tosiaankin, sitä en hoksannutkaan. Ajatteles, että me arvattiin
oikein, kun me luultiin heitä ameriikkalaisiksi. He puhuvat niin
sotkuisesti, ett'ei voi erottaa eri sanoja puheessa. Kaikki on yhtä
pehmeää puuroa vain.
-- Kävitkö sinä heidän huoneissaan?
-- Kävin. Aamulla herättivät jo kuudelta siivoomaan huoneita. Onneksi
minulla on oma huone. Deilin hameet ovat viheliäisiä. Niistä ei tiedä
etua ja takaa ja ne repeytyvät toisesta paikasta ja riippuvat toisesta.
Hellen sukat menivät säpäleiksi, kun minä kiireessä kiskoin niitä
päälle. Mutta Kovero sanoi minua nätiksi tytöksi ja taputti leuan alta.
-- Älä. Mahtoi harmittaa. Annoitko sinä hänelle vasten -- -- --?
-- Enkö mitä. Minunhan piti olla oikea tyttö.
-- Mitä sinä teit?
-- Minä pussasin häntä niin että läiskähti. Ei se ollut ilkeempää kuin
risiiniöljyn nieleminen.
-- Oletko tullut hassuksi?
-- Kun on salapoliisi, niin täytyy näytellä osaansa luonnollisesti.
Nyt hän ei epäillyt mitään, vaikka minä vaihdoin maton ja sänkypeiton,
niitä kun täytyi tomuuttaa ulkona.
-- Teitkö sinä sitäkin?
-- Jeh. Minä potkin niitä ilmaan, niin että pölysi kamalasti. Roskat
minä lakaisin sängyn alle niinkuin Agda teki Virtasella. Mutta
nuuskituksi minä en saanut mitään, kun minä en ymmärtänyt puhetta. He
osaavat suomea, mutta sitä he eivät puhu keskenään. 1
-- Olisit avannut väärällä avaimella kirjoituspöydän laatikkoja,
niinkuin salapoliisit tekevät.
-- Mistä minä niitä saisin? Kuperan aamunutun taskusta minä löysin
paperin. Se oli rypistetty kokoon ja sellainen merkitsee aina jotakin.
Se olikin vain algebran laskuja, mutta minä säilytin sen, sillä siitä
saamme hänen käsialansa, koska siinä on yksi sanakin: "Finnish",
ja Esko näytti paperin Simolle. Sen verran minä ymmärrän, että se
merkitsee sen olevan suomea.
-- Suomalainen laskuesimerkkikö?
-- Numerot ja merkit ovat samat joka kielessä.
-- Mitähän se sitten meinaa? Ehkä se on salakieli? keksi Simo.
-- Näytetään enolle. Ehkä hän voi sanoa siitä jotakin.
-- Voihan koettaa. Mutta nyt on mentävä viivana kouluun saamaan
todistuksia.
-- Aina pitää olla jotakin, mistä ei pääse millään rimpuilemisella.
Koulunkäyntikin olisi paljon mukavampaa, jos kaikki lukisivat niin
paljon kuin kukin jaksaa ja ymmärtäisi sen mukaan, kuin järki antaa
myötä. Kaikki pääsisivät luokalta ja opettajat ja oppilaat eläisivät
sovinnossa ja ystävyydessä, puheli Simo koulumatkalla.
-- Mutta silloin olisi laiskoilla ja ahkerilla yhtä hyvä menestys ja
kaikki heittäytyisivät laiskoiksi.
-- Minä lukisin ainakin hurjasti, sanoi Simo.
-- Voi sinä veljeni Simeooni, suuri on kopeutesi, varo ettet lankea
suinpäin ylpeyden kukkuloilta. Mutta nyt täytyy juosta, muuten
myöhästytään.
Tohtori söi aamiaista ja Minna seisoi ovensuussa.
-- Pojat ovat hakemassa todistuksia, sanoi hän.
-- Vai niin.
-- Nyt kuuluu jäävän hyvin paljon lapsia luokille. Minulla on tuttava,
joka palvelee professorin perheessä, ja siellä käy ylioppilas lukemassa
poikien kanssa ja kuuluvat sittenkin osaavan huonosti koulussa.
-- Onhan niitä laiskoja poikia.
-- Linteenin poika jää joka toinen vuosi luokalle. Ja sillä kuuluu
olevan hyvä pää ja ymmärryksen lahja, mutta ei vain tykkää lukemisesta.
Enkä minäkään välittäisi lukea, jos olisi pakko perästäpäin kertoa
toiselle kaikki uudelleen ulkomuistista.
Tohtori nousi mennäkseen huoneeseensa. Hän oli totuttanut Minnan
puhumaan virallisesti ja lyhyesti. Mikähän häntä nyt vaivasi, koska hän
puhui näin paljon?
-- Nisalan pojat eivät opi saksaa, vaikka heille pidetään kesillä
nälkäinen poika Saksasta.
-- Minun täytyy nyt mennä, katkaisi tohtori.
-- Meidän pojista ei kukaan huolehdi. Minä en ihmettelisi, vaikka he
jäisivät luokille, pääsi Minna vihdoin asiaan käsiksi.
-- Mitä? Meidän pojatko? tohtori vilkastui äkkiä.
-- Saavat ainakin ehtoja.
-- Missä aineessa he niitä saisivat? Ei ainakaan matematiikassa.
-- Enhän minä tiedä. Vaikka lukemisessa tai kirjoituksessa tai
laulussa. Eskokaan ei laula mitään nuotilleen.
-- Eihän sellaisessa saa ehtoja.
-- Taikka kartalla etsimisessä. Minä näin, mitenkä Simokin kerran sai
hakea pää hiessä sellaisia paikkoja, joittenka nimiä ei kielikään taivu
sanomaan.
-- Puuttuisi vielä, että pojat saisivat ehtoja maantiedossa, sanoi
lehtori, joka alkoi tulla levottomaksi.
-- Tohtori valmistautuu vain kaiken varalta. Mutta pitäisi hillitä
luontoaan eikä pehmittää poika parkoja liikaa.
-- Mitä Minna nyt puhuu?
-- Kun vain ei kiivaus ottaisi valtaa ja katumus tulisi perästäpäin.
-- Minulla ei ole tapana kiivastua. Mutta tuossahan pojat jo tulevatkin.
-- Päivää, eno. Nyt alkaa vapaus ja oikea eläminen, tervehti Esko.
-- Näyttäkää nyt todistuksenne, että näen, mitenkä minun sisarenpoikani
edistyvät, sanoi tohtori tavattoman jyrkästi.
-- Ei Linjanpojat tällä kertaa jää luokalle, eikä tule ehtojakaan.
Minulla on 6 saksassa ja se on huonoin numero, sanoi Simo.
Tohtori tarkasti todistuksia.
-- Tämähän on hauska yllätys. Minna luuli, että te jäisitte luokillenne.
-- Ollaanko me niin mölhöjä Minnan mielestä, että molemmat jäisivät
luokalle? Se on kunnianloukkaus, sanoi Esko.
-- Kun Nisalankin pojat -- -- -- Mutta nyt minä menen soittamaan Hetti
neidille, joka kävi eilen täällä. Hän luulee, että te jäitte, sanoi
Minna ja meni.
-- Ketähän kaikkia Minna on varoittanut meitä loukkaavalla tavallaan?
sanoi Simo harmissaan.
Tohtori oli sillä välin ottanut jotakin laatikostaan.
-- Nyt saatte minulta muistot tästä iloisesta päivästä. Esko saa
laskuviivoittimen, joka on ollut minun ystäväni monta vuotta. Simolle
minulla on nuuskarasia, jonka yhteinen esi-isämme on saanut keisarilta
hänen matkustaessaan Suomessa. Hän oli seurueineen yötä mainitun
esi-isän maatilalla. Kerron toiste koko tapauksen. Toivon, että lahjat
ovat teistä mieluisia?
Tohtori oli niin lapsellisen ystävällisen näköinen, että Esko nipisti
varoittaen Simoa ja sanoi:
-- Kiitos, eno. Minä uskon, että laskuviivoitin on hurjan hyvä olemassa.
-- Nuuskarasiaa minäkin aina olen toivonut. Opettaako eno minua
nuuskaamaan? kysyi Simo.
-- Se on kallisarvoinen sukuperintö ja pidettävä sellaisena.
-- Siinä tapauksessa minä ripustan sen roikkumaan sängyn yläpuolelle.
Esko muisti nyt Sentristä löytämänsä paperin. Hän ojensi sen tohtorille
ja sanoi:
-- Mitähän tämäkin merkitsee.
Tohtori tarkasti kirjoitusta, joka oli tällainen:
53 + z + 29 + 7 + x + 47 17 + x + 41 + 17 + v + 29
x + 19^2 + z.
53 + x^2 + 3 + y + 43 + 47 + v + x + 43 + 47 + z
31 + v + 41^2 + z + 43.