Monen romaaninkirjoittajan onnettomuudeksi runous ja epätosi yleisesti
merkitsevät ihmisille samaa. Useita vuosia sitten julkaisin erään
kertomuksen Etelämereltä. Salomonin saaret olivat tapahtumapaikkana.
Arvostelijat ja kirjallisuuskatsausten kirjoittajat kiittivät
kertomusta sangen kunnioitettavaksi mielikuvituksen tuotteeksi. Mutta
todellisuutta, he sanoivat, siinä ei ollut siteiksikään. Tiesihän
jokainen toki, ettei kähärätukkaisia ihmissyöjiä enää ollut olemassa
maan päällä, vielä vähemmän ne vaeltelivat alastomina ja hakkasivat
poikki toistensa ja tilaisuuden sattuessa myöskin valkoihoisten päitä.
Kuulkaahan nyt. Kirjoitan näitä rivejä Honolulussa, Hawaijilla. Eilen
jouduin Waikikin rannalla puheisiin erään muukalaisen kanssa. Hän
kertoi yhteisestä ystävästämme kapteeni Kellarista. Kun olin
värväyslaiva Minotalla ja jouduin haaksirikkoon Salomonin saaristossa,
pelasti minut samainen kapteeni Kellar, värväyslaiva Eugenien
päällikkö. Mustaihoiset olivat katkaisseet kapteeni Kellarin kaulan,
kertoi eräs muukalainen minulle. Hän tiesi sen, sillä hän oli edustanut
kapteeni Kellarin äitiä pesänselvityksessä.
Kuulkaapa lisäksi. Toissapäivänä sain kirjeen herra C.M. Woodfordilta,
brittiläiseltä hallituksen asiamieheltä Salomonin saarilta. Hän oli
jälleen ryhtynyt hoitamaan virkaansa oltuaan pitkäaikaisella lomalla
Englannissa, missä hän oli saman tien vienyt poikansa Oxfordiin. Jos
tutkii minkä yleisen kirjaston hyllyjä tahansa, niin löytää melkein
varmasti kirjan, jonka nimi on »Luonnontutkija pääkallonmetsästäjäin
parissa». Herra C.M. Woodford on tuo luonnontutkija. Hän on
kirjoittanut kirjan.
Palatkaamme kirjeeseen. Kertoessaan itsestään hän sivumennen mainitsi
eräästä erikoistehtävästä, jonka hän juuri oli saanut suoritetuksi ja
jota hänen Englannissa olonsa oli viivästyttänyt. Hänen oli näet ollut
määrä tehdä rankaisuretki eräälle naapurisaarelle ja samalla koettaa
löytää muutamien yhteisten ystäviemme, erään valkoisen kauppiaan, hänen
vaimonsa ja lastensa sekä valkoisen apulaisensa päät. Retki oli
onnistunut hyvin, ja herra Woodford lopetti selontekonsa tapahtumasta
seuraavasti: »Minua erikoisesti hämmästytti heidän kasvojensa tuskaton
ja kauhuton ilme, joka näytti päinvastoin kuvastavan rauhaa ja
levollisuutta.» On huomattava, että hän sanoi tämän oman rotunsa
miehistä ja naisista, jotka hän hyvin tunsi ja jotka olivat olleet
päivällisillä hänen kodissaan.
Monet muut ystävät, joiden kanssa olen syönyt päivällistä monina
ihanina, iloisina päivinä Salomonin saarilla, ovat sen jälkeen
kadonneet samalla tavalla. Ajatelkaahan. Purjehdin teakpuisella
Minota-laivalla värväämään villejä Malaitalta ja otin vaimoni mukaan.
Pienoisen hyttimme ovessa oli vielä verekset kirveenjäljet
muistuttamassa muutama kuukausi sitten sattuneesta tapauksesta, jolloin
vietiin Minota-laivan silloisen päällikön, kapteeni Mackenzien pää. Kun
purjehdimme Langa-Langaan, höyrysi sieltä ulapalle englantilainen
risteilijä Cambrian, joka oli ollut pommittamassa erästä kylää.
Ei ole tarpeen puuttua tässä kertomukseni johdannossa enempiin
yksityisseikkoihin, joita tiedän totisesti paljon. Toivon saaneeni
teidät vakuuttuneiksi siitä, että koira-sankarini seikkailut tässä
romaanissa ovat tosia seikkailuja aivan oikeassa ihmissyöjien maassa.
Sillä ajatelkaahan, tuolla Minotan retkellä vaimoni ja minä tapasimme
laivassa ihastuttavan villienvartijan, irlantilaisen terrierinpennun,
joka oli sileäkarvainen niin kuin Jeri ja jonka nimi oli Piku. Ilman
Pikua tätä kirjaa ei olisi koskaan kirjoitettu. Koira oli Minotan kelpo
kapteenin omaisuutta. Niin voimakkaasti vaimoni ja minä kiinnyimme
siihen, että vaimoni Minotan haaksirikon jälkeen häikäilemättä varasti
sen Minotan kapteenilta. Lisään vielä, että minä häikäilemättä
hyväksyin vaimoni rikoksen. Niin paljon me rakastimme Pikua, tuota
pikku koiraa, jonka hauta nyt on meressä kaukana Australian
itärannikolla.
Minun on lisättävä, että Piku niin kuin Jerikin oli syntynyt Meringen
plantaasilla Ysabelilla, joka on ensimmäinen saari pohjoiseen
Floridasta, missä hallitusvirasto sijaitsee ja missä hallituksen
asiamies herra C.M. Woodford asuu. Vielä lisäksi ja lopuksi: minä
tunsin hyvin Pikun isän ja äidin, ja usein on lämmin aalto läikähtänyt
sydämessäni, kun olen nähnyt tuon uskollisen parin juoksevan vierekkäin
pitkin rantaa. Isän oikea nimi oli Panu, äidin Timi.