_Jean-Jacques Rousseau_ (1712-1778), tuo valistusajan monista
kuuluisista ranskalaisista ajattelijoista ehkäpä kuuluisin, ei ole
aivan tuntematon suomalaisellekaan yleisölle. Jo vuodesta 1898 on ollut
suomeksi luettavana tanskalaisen filosofin Harald Höffdingin esitys
Rousseaun kirjavista elämänvaiheista ja hänen ajattelunsa pääsuunnista.
Onpa tästä kirjasta, jota muuan englantilainen Rousseaun tutkija
nimittää "ihastuttavaksi", ilmestynyt toinen painoskin v. 1911,
huolimatta suomennoksen tavallista kehnommasta kieliasusta. Lisäksi on
v. 1905 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimitusten sarjassa
ilmestynyt muuan Rousseaun pääteoksia, _Émile eli Kasvatuksesta_, jonka
suomentaja, tri J. Hahl, on varustanut sekä hänen elämäkertaansa että
tuotantoaan selostavalla johdannolla ja jonka 1029 sivua ovat
tarjonneet ja tarjoavat lukijalle runsasta tilaisuutta tutustua hänen
hehkuvan kaunopuheiseen sanontaansa, samoin kuin hänen rohkeihin
kasvatusopillisiin ja uskonnollisiin aatteisiinsa.
Nyt on tullut Rousseaun toisen teoreettisen pääteoksen, _Contrat
social'in eli Yhteiskuntasopimuksen_ vuoro joutua suomeksi käännettynä
yleisömme käsiin.
Dreylus-Brissac, muuan _Yhteiskuntasopimuksen_ julkaisijoita, sanoo
tätä teosta siksi Rousseaun kirjaksi, "josta Ranskassa eniten puhutaan
ja jota ehkä vähiten luetaan". Nämä sanat viittaavat siihen, että
_Yhteiskuntasopimus_ on yhä vielä elävä teos, että sen kehittelemien
periaatteiden ympärillä käyvät päivän valtiolliset mielipiteet yhä
kiivasta kamppailuaan, mutta että vain harvat lukijat jaksavat
perinpohjin harkita ja vertailla siinä esitettyjä oppeja, tyytyäkseen
vain muutamiin yksinäisiin voimalauseisiin. Nykyisenä ajankohtana,
jolloin suuri valtakunta kaikista liitoksistaan natisten heittelehtii
hurjan vallankumouksen ristiaallokossa, luulisi tämän vallankumouksen
keskellä elävien suomalaistenkin erinomaisen mielellään tutustuvan
teokseen, jota on sanottu Ranskan suuren vallankumouksen raamatuksi ja
joka on osaltaan varsin tehokkaasti jouduttanut tämän vallankumouksen
tuloa. Lisäksi otaksuisi paraillaan hallitusmuotoaan etsivän kansan
kernaasti ottavan selkoa niistä periaatteista ja näkökohdista, joita
niin merkillisellä kirjalla on esitettävänään.
Onhan sitäpaitsi jo yksistään Rousseaun kirjoitustavassa jotakin niin
sydäntäsykähyttävää, lämmittävää ja inhimillistä, että hänen kirjansa,
huolimatta kaikesta, mitä niissä saattaa olla liioiteltua ja
haaveellista, tuntuvat ikäänkuin juuri meidän ajallemme kirjoitetuilta
ja ikäänkuin meidän kauneimpia pyrkimyksiämme edistäviltä. Gustave
Lanson, tunnettu ranskalainen kirjallisuushistorioitsija, tuleekin
Rousseauta ja Voltairea, toista valistusajan suurtaistelijaa,
vertaillessaan siihen tulokseen, ettei Voltaire kosketa meihin
läheskään niin syvältä kuin Rousseau ja että hän kuuluu jo tavallaan
menneisyyteen, kun sitävastoin "Rousseau kuuluu meidän aikaamme; ja
hyvin luultavaa on, että monet sukupolvet tulevat vielä häneen nähden
tuntemaan aivan samoin".
Voltaire ja Rousseau edustivatkin kahta vastakkaista ihmislaatua.
Edellinen oli kirkkaan järjen, kuivan tosiasian, armottoman naurun
mies, jälkimäinen taas oli täynnä tunnetta ja liikutusta, eikä voinut
sietää naurua. Voltaire oli ylimys kiireestä kantapäähän, eli
yhteiskunnan kukkuloilla ja halveksi köyhiä. Rousseau oli koko ikänsä
saanut kokea yhteiskunnan kovuutta, säätyetujen vääryyttä, kulkurin
köyhyyttä. Hän oli monilla jalkamatkoillaan halki Ranskan nähnyt
talonpojan kurjan tilan, hän oli pääkaupungin seurapiireissä pannut
merkille ylhäisön turhamaisen, tarkoituksettoman elämän, hän oli nähnyt
kuningashallituksen rajattoman ahneuden ja pöyristyttävän mielivallan.
Sentähden kävi hän intohimoisesti puolustamaan köyhiä ja kovaosaisia,
sentähden vaati hän jyrkästi kansaa vapautettavaksi niistä kahleista,
joissa se oli vuosisatoja huokaillut.
Haltioituneena hän haaveili siitä kadonneesta kulta-ajasta, jolloin
ihminen oli ollut onnellinen armaan luontoäidin helmassa, ja
lannistumattomalla uskolla kävi hän parantamaan ihmistä ja parantamaan
yhteiskuntaa, niin että edes jotakin tuon hävinneen kulta-ajan onnesta
voitaisiin uudelleen saavuttaa. Samalla kun Rousseau on ensimäinen
luonnonnäkyjen taiteellinen, syvästi tunteva kuvaaja uudemmalla ajalla,
kohottaa hän myös kaikkein voimakkaimmin huudon: "Takaisin luontoon!"
ja tekee siitä elämänohjeen sekä itselleen että ihmiskunnalle. Rousseau
tahtoi elämän elettäväksi personallisesti, suurin, selvin,
yksinkertaisin muodoin, hän moitti sivistyksen heikontavan tällaista
elämää pirstomalla sen moninaisiin pintapuolisiin harrasteluihin, hän
puolsi sielun, sydämen ja vaiston oikeuksia, järjen, hengen ja
harkinnan siihen asti niin yksinvaltiaita oikeuksia vastaan.
Miltä kohdalta liittyy nyt _Yhteiskuntasopimus_ näihin Rousseaun
yleisiin pyrkimyksiin ja aatteisiin? Muutamat tutkijat, niinkuin esim.
Émile Faguet ja Jules Lemaître, vastaavat tähän, ettei juuri miltään
kohdalta ja että _Contrat social_, samalla kun se on keskinkertaisin,
hämärin ja tuhoisin kaikista Rousseaun teoksista sekä se, missä jo voi
huomata alkavan mielipuolisuuden merkkejä, on ajatuksellisesti kaikkein
vaikeimmin liitettävissä hänen tuotantonsa kokonaisuuteen. Toiset taas,
kuten esim. Lanson, katsovat olevan varsin helppoa havaita
_Yhteiskuntasopimuksenkin_ suorastaan välttämättömänä renkaana
liittyvän Rousseaun muiden teosten aateketjuun.
Rousseaun perusaate, se, josta hän aina lähtee ja johon hän aina tulee,
on, niin esittää asian Lanson, tämä: Luonto oli tehnyt ihmisen hyväksi
ja yhteiskunta on tehnyt hänet pahaksi; luonto oli tehnyt ihmisen
vapaaksi ja yhteiskunta on tehnyt hänestä orjan; luonto oli tehnyt
ihmisen onnelliseksi ja yhteiskunta on tehnyt hänestä kurjimmista
kurjimman olennon. Luonnontilassa ollessaan oli ihminen hyvä. Kuinka
olisikaan hän voinut rikkoa sääntöjä vastaan, kun ei mitään sääntöjä
ollut? Hän seurasi vain itsesäilytysvaistoaan, oli viaton kuin eläin,
eikä vahingoittanut ketään. Hän tyydytti vain tarpeensa eikä pyytänyt
yli sen mitään, vieläpä auttoikin kaltaisiaan silloin kun oli itse
kylläinen. Turmelus alkoi sinä päivänä, jolloin harkinta liittyi
aistimukseen, jolloin järki otti vangikseen vaiston, jolloin ihminen
keksi pitää huolta myös tulevista tarpeistaan, jolloin hän näiden
tulevien tarpeiden nimessä jakoi esineet käsitteiden "minun" ja "sinun"
mukaan ja loi omaisuuden. Näin syntyi luonnollisen tasa-arvoisuuden
tilalle omaisuuteen ja voimaan ja viekkauteen ja julmuuteen perustuva
eriarvoisuus. Näin syntyivät etuoikeudet, näin joutuivat toiset saamaan
kaikki, mitään tekemättä, kun taas toisten oli pakko raataa
nääntymykseen asti herrojensa hyväksi. Näin syntyi yhteiskunta, joka
näyttää vain tukevan anastajia heidän anastuksissaan ja raastavan
köyhän vieläkin köyhemmäksi. Omaisuus on yhteiskunnan perustus, ja
valta, ylhäisyys, kunnia, kaikki lähtee siitä. Yhteiskunta kulkee yhä
eteenpäin turmeltumisensa tiellä, ja juuri se, mitä tämä yhteiskunta
pitää korkeimman kehityksensä mittana ja mistä se eniten ylpeilee,
taiteet ja tieteet, onkin parhaana merkkinä tästä turmeltumisesta.
Ovathan taiteet ja tieteet ylellisyyttä, josta kansan suuri enemmistö
ei tiedä eikä hyödy mitään, ja ylellisyyshän on taas samaa kuin
muutamien rikkaus ja lukemattomien kurjuus. Kas siinä Rousseaun
molempien ensimäisten esitelmien (_Discours_) aatteellinen tausta,
esitelmän _Taiteiden ja tieteiden turmelevasta vaikutuksesta_ (1750) ja
esitelmän _Eriarvoisuudesta_ (1755).
Edelliseen näistä liittyy hyvin läheisesti _Kirje teatteriesityksistä_,
jonka Rousseau v. 1758 kirjoitti d'Alembertille vastustaakseen tämän
ehdottaman teatterin perustamista vakavaan Genève'iin, koska
näytelmätaide juuri parhaiten kuvastaa yhteiskunnan turmeltunutta tilaa
ja tehokkaimmin levittää sen erehdyksiä ja paheita.
Ihanteena on siis luontoon palaaminen. Mutta siitä huolimalta ei tule
otaksua Rousseaun vaativan nykyaikaisen ihmisen palaamista orang-utanin
asteelle tai yhteiskuntatilan hylkäämistä ja luonnontilan omaksumista
uudelleen. Ihminen on jo vuosituhansien kuluessa siinä määrin muuttunut
kaikilta vaistoiltaan ja elämänvaatimuksiltaan, että luonnontilaan
palaaminen merkitsisi hänelle suurta onnettomuutta. Lisäksi on
yhteiskuntatila eräissä suhteissa luonnontilaa korkeampikin tila, kun
asiaa tarkemmin ajattelee. "Vaikkakin ihminen luopuu tässä tilassa
useista eduista, joita luonto oli hänelle tarjonnut, saa hän
korvaukseksi muita niin suuria etuja, hänen kykynsä harjaantuvat ja
kehittyvät, hänen ajatuksensa avartuvat, hänen tunteensa jalostuvat,
koko hänen sielunsa kohoaa niin valtavasti, että elleivät tämän uuden
elämäntilan väärinkäytökset alentaisi häntä usein sitäkin tilaa
alemmas, minkä hän on jättänyt, hänen pitäisi lakkaamatta siunata sitä
onnellista hetkeä, joka hänet siitä ikiajoiksi tempasi ja joka teki
typerästä, kehittymättömästä eläimestä älykkään olennon ja ihmisen",
lausutaan tästä _Yhteiskuntasopimuksessa_ (I, 8). Säilyttämällä siis
kehityksen aiheuttaman älyllisen ja siveellisen olentomme jalostumisen
ja avartumisen, tulee meidän muutoin pyrkiä saavuttamaan niitä hyviä
ominaisuuksia ja sitä vapautta, joiden kuvitellaan luonnonihmiselle
kuuluneen. Siinä mielessä tulee meidän palata luonnontilaan ja
toimittaa itsessämme parannus.
Tämä parannus käsittää kaksi laajaa tehtävää: yksilön parantamisen ja
yhteiskunnan parantamisen.
Yksilön parantaminen tapahtuu ensi sijassa kasvatuksen avulla. Luonto
on hyvä ja yhteiskunta paha. Antakaamme siis luonnon tehdä tehtävänsä
ja pysyttäkäämme yhteiskuntaa aluksi etäällä lapsesta. Luonto loi
villi-ihmisen: tehkäämme mekin oppilaastamme villi-ihminen,
vahvistakaamme hänen ruumistaan, teroittakaamme hänen aistejaan,
harjoittakaamme vaistoa, odottakaamme harkinnan selviytymistä
aistimuksista, ihmiskunta on kehittynyt pakottavan tarpeen ja
kokemuksen tietä: pankaamme lapsi tuntemaan tarpeita ja toimittakaamme
hänelle kokemuksia. Poistakaamme hänen lähettyviltään turmiollinen
kirjallisuus ja antakaamme hänen lukea vain luonnon suurta kirjaa ja
etsiä siitä jumalaa. Uskontojen opinkappaleet ovat yhteiskunnan
keksintöjä ja vihan ja teeskentelyn välikappaleita: hyljätkäämme ne ja
koettakaamme saada oppilaamme hänen ennätettyään järjen ikään
käsittämään Jumala kaikessa Hänen puhtaudessaan ja äärettömyydessään.
Näin kehittyy lapsesta yhteiskuntaihminen, jolla on kaikki
luonnonihmisen edut ilman yhteiskunnan luomia paheita. Tämän kehityksen
tie osoitetaan yksityiskohtaisesti _Émile'issä_ (1762).
_Uusi Héloïse_ (1761) taas osoittaa, kuinka kukin meistä voi keskellä
jokapäiväistä elämää suorittaa tämän kehityskulun kohti luonnollisen
ihmisen hyveitä. Luonnon mukaan on kyllä Saint-Preux'n ja Julie'n
rakkaus aivan viatonta: mutta he ovat unohtaneet, että rakkaus luonnon
mukaan on nykyään mahdoton. Yhteiskunta ei hyväksy heidän rakkauttaan,
vaan eroittaa heidät, naittaen Julie'n miehelle, jota hän ei rakasta.
Julie on sortumaisillaan aviorikokseen: valhehan kuuluukin niin
läheisesti nykyiseen yhteiskuntaan. Mutta uskonnollisen tunteen
johtamana päättää Julie elää täysin vilpitöntä elämää. Hänen miehensä
avustaa siinä häntä, ja he molemmat yhdessä nostavat totuuden,
suoruuden, vapauden, hyveen ja onnen vallitsemaan siinä
mallikelpoisessa perheessä, jonka he luovat ja jossa sivistyksen
keskelläkin ihmisen älyllinen puoli kehittyy sydämen turmeltumatta.
_Yhteiskuntasopimus_ (1762) käsittelee sitten keinoja, joiden avulla
perinjuurin turmeltuneen yhteiskunnan parantaminen on toimitettava ja
sovitettava keskenään yhteiskuntatilan tarjoomat monilukuiset edut ja
luonnontilan vapaus ja onnellisuus. Sitävarten on ajatuksissa palattava
siihen hetkeen, jolloin yhteiskunta syntyi. Tällä hetkellä tekivät
keskenään tasa-arvoiset ja luonnostaan vapaat ihmiset sopimuksen, jonka
mukaan he liittyivät yhteisöksi ja suostuivat kaikki luopumaan
vapaudestaan ja omaisuudestaan yhteisön hyväksi. Tämän yhteisön ainoana
päämääränä ja tehtävänä on ilmeisesti sen jäsenten menestys ja onni.
Sitä johtaa kaikkien näiden jäsenten tahtojen yhteisvaikutuksesta
syntyvä yleistahto, joka tarkoittaa aina yhteiskunnan parasta.
Kansalaiset alistavat kaikki tahtonsa tämän yleistahdon alaiseksi,
mutta kun tämä yleistahto tähtää samaan kuin heidän kunkin
yksityinenkin tahto, nimittäin yhteiskunnan menestykseen, on
kansalainen vapaa, koska hän tottelee vain omaa tahtoansa. Luopumalla
näennäisesti vapaudestaan ja antautumalla yhteiskunnan alamaiseksi,
lujittaa siis vain kansalainen vapauttaan, samoin kuin hän lujittaa
omistusoikeuttaan, jota yhteiskunta suojelee. Kaikkien kansalaisten
tahdoista syntyvä yleistahto on samalla ylin valtiovalta, mitä on
olemassa: vain sen päätökset ovat laki. Hallitus, olkoon se millainen
tahansa, olkoon sen etunenässä kuningas tai ylimystö tai suurempi
hallituskunta, on vain tämän kansan yleistahdon palvelija.
Yieistahdolla on valta, koska se on ylin käskijä, minä päivänä tahansa
muuttaa hallitusmuotoa, poistaa kuningas, kumota perustuslait, jopa
purkaa yhteiskuntasopimuskin. Näiden luonnollisten periaatteiden
mukaisesti tulisi nyt koettaa uudelleen järjestää inhimillisiä
yhteiskuntia, asettaa niihin sellainen hallitus, kuin niistä kukin
näyttää vaativan, laatia niille sellaiset lait, jotka takaavat niiden
menestyksen ja poistavat kaikki väärinkäytökset, kaiken sorron ja
mielivallan.
Jos _Yhteiskuntasopimuksen_ voi näin suuremmitta vaikeuksitta yhdistää
Rousseaun muiden pääteosten aatteelliseen kokonaisuuteen, niin liittyy
se taas toisaalta varsin elimellisesti hänen omaan elämäänsä ja sen
kokemuksiin.
Niinkuin hän teoksensa alkusanassa viittaa, on _Yhteiskuntasopimus_
vain ote laajemmasta teoksesta, jota hän oli ryhtynyt sepittämään
Venetsiassa vv. 1743-1744. Hänen vaikutusvaltaiset pariisilaiset
ystävänsä olivat nimittäin hankkineet hänelle lähettilään sihteerin
paikan Venetsiaan. Niin vähän mieskohtaista iloa kuin työskentely
typerän ja saiturimaisen lähettilään kanssa Rousseaulle tuottikin,
tarjosi tämä toimi hänelle kuitenkin oivallisen tilaisuuden tutustua
Europan valtiolliseen elämään, julkiseen ja salaiseen, yksityiseen ja
kansainväliseen. Lisäksi tutki hän innokkaasti valtiotieteellisiä
kirjailijoita, ja käytännön ja teorian innostamana suunnitteli ja pani
hän osittain alulle itsekin laajan teoksen, jonka oli nimensä
mukaisesti (_Institutions politiques_) määrä käsitellä valtiolaitosta
kokonaisuudessaan, Hän joutui kuitenkin Venetsiasta niin pian pois,
ettei hän ennättänyt saada työtään valmiiksi. Vasta sitten kun hän oli
päässyt Pariisin hyörinästä Montmorencyn rauhaan, sai hän aikaa
kirjoittaa yhteen jaksoon kaikki tärkeimmät teoksensa ja samalla
eroittaa määrätyn osan vanhemmasta valtiotieteellisestä teoksesta ja
muodostaa siitä _Yhteiskuntasopimuksen_, mahdollisesti korjailemalla
tätä osaa vakiintuneempien periaatteittensa mukaiseksi.
Näitä periaatteita oli Rousseau muiden asiain yhteydessä julistanut
jo eräissä aikaisemmin ilmestyneissä kirjoituksissaan, ennen
kuin hän ne lopullisesti kokosi erikoiseksi oppirakennukseksi
_Yhteiskuntasopimukseen_. Niinpä oli hän jo suureen ensyklopediaan
laatimassaan esityksessä valtiotaloudesta ensimäisen kerran
hahmostellut teoriansa yleistahdosta. Edelleen oli esitelmään
eriarvoisuudesta sisältynyt useita _Yhteiskuntasopimuksen_ aineksia,
niinkuin esim. viittauksia perustavaan sopimukseen, kansalle kuuluvaan
ylimpään valtiovaltaan, lakien luonteeseen y.m. _Yhteiskuntasopimus_
onkin tavallaan tämän esitelmän välttämätön täydennys: sehän osoittaa,
millä tavalla ihmiskunta saattaa pelastua siitä synkästä, suorastaan
toivottomasta tilasta, mihin se esitelmän mukaan oli joutunut.
Paljon enemmän kuin tutustuminen kansainvälisiin valtiollisiin
suhteisiin ja Venetsian tasavallan oloihin vaikutti kuitenkin
_Yhteiskuntasopimuksen_ lopulliseen muodostumiseen se seikka, että
Rousseau oli kotoisin toisesta kaupunkitasavallasta, Genève'istä. Tosin
ei hän senjälkeen kun hän v. 1728 16-vuotiaana karkasi kalvinilaisesta
synnyinkaupungistaan, ollut oleskellut siellä muuta kuin käymätien.
Mutta hän sanoo isänsä jo lapsena istuttaneen häneen "vapaan
tasavaltalaisen hengen", ja koko elämänsä ijän katsoikin hän syvällä
kunnioituksella ja ihailulla tämän porvaristasavallan puoleen.
Kuuluisaksi tultuaan kävi Rousseau v. 1754 Genève'issâ ja kääntyi
uudelleen protestanttisuuteen, päästäkseen tasavallan kansalaiseksi --
arvo, josta hän oli ylpeämpi kuin konsanaan suurempien valtioiden
komeimmistakin kunnianimistä. Niinpä kirjoittaakin hän useina vuosina,
siksi kunnes synnyinkaupungin johtomiesten ja hänen välinsä
ennättävät kylmetä, teostensa kansilehdelle arvokseen "Genève'in
kansalainen" ja panee sen, missä suinkin tilaisuutta on, toisten
kirjailijain monilukuisten pöyhkeiden arvonimien vastakohdaksi. Heti
_Yhteiskuntasopimuksen_ ensimäisen kirjan alussa viittaa hän myös tähän
kansalaisarvoonsa ja äänestysoikeuteensa ja jatkaa: "Joka kerta kun
harkitsen hallitusmuotoja, olen onnellinen saadessani tutkimuksistani
yhä uusia syitä isänmaani hallitusmuodon rakastamiseen!"
Tuolla käynnillään v. 1754 oli Rousseau nimittäin erikoisesti
tutustunut Genève'in hallitusmuotoon, ja onkin näytetty toteen, että
useat kohdat _Yhteiskuntasopimusta_ on enemmän tai vähemmän
uskollisesti muovailtu tämän hallitusmuodon mukaisiksi. Joka
tapauksessa ajatteli Rousseau pientä, ei liian rikasta eikä
liian köyhää -- rikkauden tasaisen jakautumisen vaatiminen,
maanviljelyksen ja maaseudun ylistäminen kaupan ja kaupunkien edellä ja
suurteollisuuden vaatiman työnjaon vastustaminen ovatkin Rousseaulle
varsin kuvaavia piirteitä -- valtiota, juuri sellaista kuin Genève tai
Bern, ja vain sellaisen pienen valtion piirissä katsoo hän ihanteensa
mahdolliseksi toteuttaa, mikäli se yleensä on mahdollinen toteuttaa.
Mielikuvituksessaan yhdisti hän ihailemansa Genève'in tasavallan
antiikin tasavaltoihin, joita hän ihaili vielä enemmän ja joiden
edustamia aatteita hän niinikään koetti sovittaa suunnitelmiinsa. Onhan
tuo aate, että kansalainen on jotakin vain valtion jäsenenä, että hän
on vain sikäli vapaa kuin valtiokin on vapaa ja että kansalaisen tulee
näin ollen kaikkine voimineen, kykyineen ja omaisuuksineen antautua
valtiolle, täysin antiikkinen. Lisäksi sijoittaa Rousseau teoksensa
loppuun laajan esityksen Rooman tasavallan kansankokouksista ja
tribuunin, diktaattorin ja sensorin viroista, ikäänkuin tahtoisi hän
suositella kaikkia niitä esikuviksi nykyajankin valtioille.
Puoltaessaan 16. vuosisadalla protestanttisen kansan oikeutta nousta
uskonsa puolesta kapinaan ja vastustaessaan myöhemmin Ludvig XIV:n
itsevaltiutta olivat taas protestanttiskalvinistiset jumaluusoppineet
kehitelleet teoriaa kansan suvereenisuudesta, kansalle kuuluvasta
ylimmästä valtiovallasta, ja tämä teoriahan on Rousseaunkin
valtiollisen aaterakennuksen kulmakiviä. Edelleen tuntuu ikäänkuin
armottoman kalvinilaisuuden ja Genève'in vanhojen asetusten vaikutusta
siinä karkotuksella ja kuolemalla uhkaavassa ankaruudessa, millä
Rousseau teoriansa huipuksi pystyttää, menetellen tässä vastoin
Montesquieun varovampia ja järkevämpiä suunnitelmia, deistisiin
opinkappaleihin, sellaisiin kuin kostavan ja auttavan Jumalan
olemassaoloon, vanhurskaiden autuuteen ja pahojen rangaistukseen,
nojaavan valtionuskontonsa.
Jos näin Rousseaun oppi kansalle kuuluvasta ylimmästä valtiovallasta
ulottuu verrattain syvälle inhimillisen ajattelun historiaan, niin
vielä paljoa syvemmät juuret on sillä teorialla, josta hänen teoksensa
on saanut nimensä ja joka on hänen koko valtiotieteellisen ajattelunsa
lähtökohta, nimittäin sopimusteorialla. Prof. Erich huomauttaa
valtiosääntöjen säätämistä ja muuttamista käsittelevässä teoksessaan,
että sillä opilla, jonka mukaan valtion oikeusperusteena on
jonkunlainen sopimus, oli kannattajia jo vanhojen kreikkalaisten
filosofien keskuudessa. Keskiaikaisillakin kirjailijoilla tavataan
tämän opin suuntaisia ajatuksia ja uudennusajalla kehittävät n.s.
luontaisoikeuden puoltajat sitä aivan erikoisen innokkaasti. Ja
myöhemminkin on sen vaikutus valtio-oppiin ja valtioitten
oikeusmuotoihin ollut tavattoman tärkeä. Sisälsihän tuo käsitys, että
valtion olemassaolon perustuksena on jonkunlainen sopimus, millainen
tahansa, ytimeltään kansanvaltaisen periaatteen, josta kehitettynä
saattoi tulla hallitsijain yleensä ehdottomaksi ja alkuperältään
suorastaan jumalalliseksi julistetun ylimmän vallan terveellinen
vastapaino.
Tällaisen sopimuksen tekemistä ovat kaiketi hyvin harvat pitäneet
varsinaisena historiallisena tapahtumana: pikemminkin on sitä käsitetty
jonkunlaiseksi luontaiseksi oikeuspohjaksi, jolle valtio on
rakennettava. Mutta myönnettävä on, että tätä sopimusperiaatetta on
aikojen kuluessa käytetty mitä vastakkaisimpiin tarkoituksiin ja että
siitä vedetyt käytännölliset johtopäätökset ovat olleet mitä
ristiriitaisimpia. Niinpä on keskiajalta lähtien puolustettu sellaista
katsantokantaa, että sopimus on alkuaan tehty kuninkaan ja kansan
välillä, mutta ettei kansalla sitten, kun se kerran on antautunut
kuninkaan valtaan, ole enää mitään sanansijaa, hallittiinpa sitä millä
tavalla tahansa. Toisaalta on taas sopimus käsitetty tehdyksi niiden
ihmisten kesken, jotka ovat valtion muodostaneet, niin että
"kuninkaiden ja hallitusmiesten valta on ainoastaan johdettua valtaa",
niinkuin lausuu Milton, joka toisen tunnetun englantilaisen ajattelijan
Locke'in kanssa on tätä käsitystä puolustanut.
Kuuluisa on kolmannen englantilaisen filosofin Hobbes'in kanta. Hänkin
lähtee kyllä siitä ajatuksesta, että sopimuksen ovat tehneet ne
yksilöt, jotka ovat valtion muodostaneet, ilman että hallituksella on
ollut siihen mitään osaa. Mutta hän katsoo kansan suostuneen ei
ainoastaan valtion muodostamiseen, vaan myöskin määrätyn henkilön tai
määrättyjen henkilöiden asettumiseen tämän valtion etunenään. Hän
myöntää kyllä kansalla olevan luonnostaan ylimmän vallan, mutta hän
katsoo kansan luovuttaneen tuon ylimmän vallan juuri sopimuksen teolla
hallitukselle kokonaan ja ikiajoiksi. Niinpä siis muuttuukin hallitus
heti valtion syntyessä samalla ylimmäksi vallaksi, eikä kansalla ole
enää mitään muuta jälellä kuin ehdoton kuuliaisuus: sopimus sitoo
kansan tottelemaan hallitsijaansa, menettelipä tämä miten tahansa.
Kansa on luovuttanut kerta kaikkiaan oikeutensa hallitsijalle, jolla on
valta käytellä näitä oikeuksia aivan mielensä mukaan. Ja kerran tehty
sopimus sitoo ei ainoastaan niitä yksilöitä, jotka alkuaan sopimuksen
tekivät, vaan myös kaikkia heidän jälkeläisiään. Hobbes on siis
Grotiuksen kanssa sitä mieltä, että ihminen voi luovuttaa sekä oman
vapautensa että myös jälkeläistensä vapauden, ja että siis koko
kansakin voi tehdä samoin.
Liittyen lähemmin Miltoniin ja Locke'iin käy nyt Rousseau ankarasti
vastustamaan näitä Hobbes'in ja osaksi myös Grotiuksen käsitystapoja.
Hän lähtee myös siitä ajatuksesta, että ihmiset sitten, kun luonnontila
kävi heille mahdottomaksi, siirtyivät yhteiskuntatilaan, tekemällä
keskenään sopimuksen heidän kaikkien yhteistä hyvää tarkoittavan
valtion perustamisesta. Kaikki ovat sopimuksen teossa samassa asemassa:
he luovuttautuvat valtiolle kokonaan, kaikkine oikeuksineen, ja kun
kaikki tekevät niin, ei ole kellään syytä valittaa. Mutta kun ei kukaan
voi tehdä mitään sitoumuksia toisten puolesta, vaatii Rousseau kansan
laillisissa kokouksissa aina ensimäiseksi esitettäväksi tämän
kysymyksen: "Tahtooko ylin valtiovalta (= kansa) säilyttää nykyisen
hallitusmuodon?" sekä toiseksi: "Tahtooko kansa jättää tämän
hallituksen hoidon niille henkilöille, joiden huolena se nykyäänkin
on?" Näin siis kansa itse ratkaisee lyhyiden väliaikojen kuluttua,
millä tavalla se haluaa itseään hallittavan.
Minkäänlainen ylin valtiovalta ei siis Rousseaun mukaan ole voinut
siirtyä sopimuksen teossa kansalta hallitukselle. Päinvastoin. Rousseau
on jyrkästi sitä mieltä, että kansan yhteisölle kuuluva ylin
valtiovalta, suvereniteetti, on yhtä luovuttamaton kuin se on jakamaton
ja häviämätön. Onpa sitä Rousseaun mukaan mahdoton edustaakin: kansan
on itse välittömästi omissa kokouksissaan vahvistettava sille esitetyt
lait. Hallituksen tehtävänä on ainoastaan näiden kansan yleistahtoa
ilmaisevien lakien toimeenpaneminen ja sovittaminen yksityistapauksiin,
koska yleistahto ei voi tehdä muita kuin yleisiä päätöksiä. Hallitus,
olipa se millainen tahansa: kansanvaltainen, ylimysvaltainen tai
yksinvaltainen, on ainoastaan ja yksinomaan tämän kansan yleistahdon
palvelija, ja Rousseau kieltää ehdottomasti, että sen tai tämän
hallituksen asettaminen olisi sopimusluontoinen teko (III, 16). Sillä
kuinka voitaisiin tehdä sellainen sopimus, missä korkeampi sitoutuisi
tottelemaan alempaansa! Lisäksi tietäisi moinen sopimus ylimmän
valtiovallan luovuttamista, rajoittamista ja hävittämistä, mikä ei saa
tapahtua, samalla kun se olisi ainoan valtion olemukseen kuuluvan
sopimuksen, alkuperäisen yhteiskuntasopimuksen loukkaamista. Tässä
kohdassa on Rousseaun kansanvaltainen kanta jyrkkä ja järkähtämätön.
Mutta puhuessaan eri hallitusmuodoista ei hän suinkaan asetu yhtä
jyrkästi kansanvaltaisimman hallitusmuodon puolelle. Eroittaessaan
kansanvaltaisen, ylimysvaltaisen ja yksinvaltaisen hallitusmuodon pitää
hän päinvastoin ensimäistä siihen liittyvien monien haittojen takia
suorastaan mahdottomana ihmisten muodostamaan valtioon: "Jos olisi
olemassa jumalten muodostama kansa, niin hallitsisi se itseänsä
kansanvaltaisesti. Niin täydellinen hallitus ei sovellu ihmisille."
(III, 4.) Vaikka hänellä onkin kuninkaista sanottavana monta
katkeraa ja pilkallista sanaa, ei hän sentään pidä yksinvaltaista
kuningashallitustakaan mahdottomana erinäisissä oloissa, niin
ilmeisesti kuin hänen vahvin mieltymyksensä valinnaisen ylimysvallan
puoleen kallistuukin Genève'in malliin.
Rousseaulla täytyy nimittäin myöntää olleen niin paljon historiallista
älyä, ettei hän käynyt laatimaan kerta kaikkiaan kaikille valtioille
pakotettavaa kaavaa, vaan myönsi kunkin hallituksen saattavan olla
paikallaan eri aikoina ja eri oloissa aina kansan lukumäärän,
entisyyden, luonteen ja kehitysasteen sekä sen asuman alueen ilmanalan,
maaperän laadun ja yleensä ulkonaisten suhteiden mukaan. Pääasia
hänelle oli vain, että kansalla on kaikkialla ylin valtiovalta, että
kansa saa itse ratkaista hallitusmuotokysymyksen ja että siis kansalla
on aina kohtalonsa omissa käsissään. Niinpä onkin hän taipuvainen
nimittämään tasavallaksi jokaista valtiota, missä näin on laita, vaikka
sen hallitusmuoto olisi esim. yksinvaltainen. Valtion tärkein tehtävä
on kaikkien sen jäsenten menestyksen ja onnen valvominen, ja kun se
vain tämän tehtävän täyttää, ei ole väliä, millaisen hallitusmuodon
kansa on sille suvainnut antaa, kunhan tämä hallitusmuoto vain takaa
tämän tehtävän täyttymisen.
Kaikki riippuu siis lopullisesti kansan tahdosta. Rousseau nimittää
tätä tahtoa yleistahdoksi. Tämä yleistahto on hänen ajattelussaan
kietoutunut jonkunlaiseen salaperäisyyden verhoon. Yleistahto
ei näet ole pelkkä kansan tahto sellaisenaan, vaan kuvastaa se
jonkunlaista kansakunnan elämisen periaatetta, jonkunlaista jatkuvan
menestyksellisen olemassaolon pyrkimystä, joka ei voi kadota
kansakunnasta niin kauvan kuin se yleensä on kansakunta. Sentähden
voikin Rousseau väittää yleistahdon aina olevan "oikean", aina
tähtäävän valtion parhaaseen, vaikka yksityisedut ja puoluepyyteet
voivatkin joskus johtaa äänestäjiä harhaan ja hetkiseksi himmentää
yleistahdon. Tämä tahto on sen siveellisen henkilön tahto, joka syntyy
silloin kun ihmiset yhteiskuntasopimuksella muodostavat valtion ja
antautuvat sen jäseniksi. Yleistahto pakottaa yksityisen olemaan
vapaan, se on: tahtomaan omaa parastaan, aivan niinkuin Kantin
siveysopin järjestelmässä ihmisen korkeampi ja järjellisempi tahto
pakottaa hänen alemman luontonsa suorittamaan oikeita tekoja.
Rousseaun mielestä on olemassa tuntuva ero _yleistahdon_ (volonté
générale) ja _kaikkien tahdon_ (volonté de tous) välillä. Edellinen
tarkoittaa aina vain yhteistä etua, kun taas jälkimäinen pyrkii
työntämään etualalle yksityisharrastuksia, ollessaan vain
yksityistahtojen summa. Milloin nämä yksityistahdot esiintyvät
äänestyksissä sellaisella tavalla, että valtion edusta ei näytä kukaan
välittävän rahtuakaan, ei Rousseau edes silloinkaan myönnä yleistahdon
olevan tuhotun tai turmeltuneen. "Se on yhäti järkähtämätön,
muuttumaton ja puhdas; mutta se on joutunut toisten tahtojen valtaan,
jotka ovat voimakkaampia kuin se. Irroittaessaan etunsa yhteisestä
edusta huomaa jokainen kyllä, ettei hän voi sitä irroittaa siitä
täydellisesti; mutta hänen osuutensa yhteisestä pahasta ei näytä
hänestä miltään sen hänelle yksinään kuuluvan hyvän rinnalla, jonka hän
luulee saavuttavansa. Ellemme ota lukuun tätä yksityistä hyvää, tahtoo
hän yleistä hyvää jo oman etunsakin nimessä yhtä voimakkaasti kuin kuka
muu tahansa. Silloinkaan, kun hän myy äänensä rahasta, ei hän sammuta
yleistahtoa sisimmässään; hän vain kiertää sitä." (IV, 1.)
Epäilemättä on tämä syvää ja kaunista sielunerittelyä, mutta Rousseaun
arvostelijat ovat huomauttaneet, että lopputulos on kuitenkin
todellisuudessa se, että Rousseaun valtiossa tulisi riehumaan
aivan sietämätön enemmistömielivalta, kun kerran käytännössä on
mahdoton eroittaa tuota ikiviisasta yleistahtoa häikäilemättömän
enemmistöpuolueen tahdosta ja kun kerran Rousseau, asettuen jälleen
vastustamaan Montesquieun ajatuksia, vaatii jyrkästi poistettavaksi
kaikki suojelevat väliasteet ja vallanjaot ylivaltiaana käskevän kansan
ja palvelijana tottelevan hallituksen väliltä. Rousseau vaatii
kuitenkin sitä suurempaa yksimielisyyttä päätöksen teossa, mitä
tärkeämpi asia on. Täydellistä yksimielisyyttä vaatii kuitenkin vain
itse yhteiskuntasopimus, sillä "yhteiskunnan jäseneksi liittyminen on
maailman vapaaehtoisin teko; koska jokainen ihminen on syntynyt
vapaaksi ja oman itsensä herraksi, ei kukaan saa, minkä syyn varjolla
se sitten tapahtuisikaan, tehdä häntä alamaisekseen ilman hänen
suostumustaan. Päättää, että orjan poika syntyy orjaksi, merkitsee
samaa kuin päättää, ettei hän synny ihmiseksi." (IV, 2.)
Tämä yleistahto ohjaa nyt kansalle kuuluvan ylimmän valtiovallan tekoja
ja päätöksiä. "Niinkuin luonto antaa jokaiselle ihmiselle ehdottoman
vallan kaikkiin tämän ihmisen jäseniin nähden, niin antaa myös
yhteiskuntasopimus valtioruumiille ehdottoman vallan kaikkiin sen
jäseniin nähden; ja juuri tällä yleistahdon ohjaamalla vallalla on...
ylimmän valtiovallan nimi" (II, 4). Kaikki kansalaiset ovat siis
alamaisina tästä ylimmästä valtiovallasta täydellisesti ja ehdottomasti
riippuvaisia. "Kaikki ne palvelukset, mitä kansalainen voi tehdä
valtiolle, täytyy hänen tehdä heti kun ylin valtiovalta niitä pyytää;
mutta ylin valtiovalta ei saata puolestaan raskauttaa alamaisia
ainoallakaan kahleella, joka on hyödytön yhteisölle; se ei saata edes
sitä tahtoa: sillä järjen lain vallitessa ei mitään tapahdu ilman
syytä, samoin kuin ei luonnonkaan lain vallitessa" (II, 4). Se, mitä
kukin yhteiskuntasopimuksessa luovuttaa voimastaan, omaisuudestaan,
vapaudestaan, muodostaa vain sellaisen osan tuosta kaikesta, jonka
käyttäminen on tärkeä yhteisölle. "Mutta", huomauttaa Rousseau, "on
myönnettävä myöskin, että ylin valtiovalta yksin arvostelee tämän
tärkeyden" (II, 4). Ylin valtiovalta, s.o. kansan enemmistö, siis
arvostelee, mitä alamaisten tulee luovuttaa vapaudestaan, voimastaan ja
omaisuudestaan valtion hyväksi, koska he ovat kaiken tämän valtiolta
saaneet ja koska he esim. omaisuuteen nähden ovat vain oikeastaan
valtiolle kuuluvan omaisuuden säilyttäjiä ja huoltajia (dépositaires).
On usein huomautettu, että Rousseau, myöntämällä valtiolle näin suuren
vallan joka suhteessa, kallistuu vahvasti n.s. valtiososialismiin päin.
Joka tapauksessa luo hän aikansa ehdottoman yksinvallan vastapainoksi
yhtä ehdottoman valtiovallan, jonka lopullinen hoito on kansan käsissä.
Ranskassahan oli kuninkaalla jo pitkät ajat ollut täydellinen ja
rajaton valta kaikissa suhteissa. Katoliset jumaluusoppineet olivat
julistaneet, että kuningas oli saanut valtansa Jumalalta ja että se oli
siis loukkaamaton. Kuninkaalla oli yksinään oikeus säätää lakeja,
oikeus "ilman riippuvaisuutta ja kenenkään muun osaa". Hän katsoi
alamaistenkin kaiken omaisuuden kuuluvan yksinään hänelle, ja jos hän
jätti tuon omaisuuden hallinnan alamaisilleen, niin tapahtui se
"sulasta armosta". Kuningas oli siis suvereeni, kaiken alku ja loppu,
kaiken käskijä ja määrääjä. Rousseaun tärkeistä tärkein historiallinen
merkitys on siinä, että hän _Yhteiskuntasopimuksessaan_ niin terävästi
ja kaunopuheisesti osoitti tällaiset kuninkuuden vaatimukset
järjettömiksi ja kaikkea oikeusperustetta puuttuviksi ja siirsi
suvereniteetin eli ylimmän valtiovallan päättävästi kansalle, tekemällä
kuninkaasta vain kansan palvelijan.
Ja Rousseau osoittaa selvästi keinonkin, jonka avulla kansa pääsee
tuollaisista suhdattomista vaatimuksista ja yleensä hallituksesta,
jonka toiminta ei enää tarkoita kansan eli yhteisön parasta ja joka
siis on rikkonut yhteiskuntasopimuksen: "Niin kauvan kuin kansa on
pakotettu tottelemaan ja kuin se tottelee, se tekee hyvin; heti kun se
voi pudistaa ikeen hartioiltaan ja kun se sen pudistaa, se tekee
paremmin." (I, 1.) Sillä heti kun yhteiskuntasopimus on rikottu,
lakkaavat kaikki sitoumukset ja oikeudet ja yksinään voima ratkaisee
kysymyksen. Heti kun kansalla vain on voimaa kukistaa itsevaltainen
hallitus ja sen voima, on sen velvollisuus se tehdä ihmiselle
luonnostaan kuuluvan vapauden nimessä, sillä toisen orjana oleminen ei
ole ihmisen arvon mukaista, eikä voima luo koskaan oikeutta.
Yhteiskuntasopimus, yleistahto, ylin valtiovalta, nämä Rousseaun
valtio-opin kolme pääpylvästä, kaikki ne pohjautuvat lopullisesti
kansaan, jonka menestyminen on valtion ja kaikkien sen laitosten ainoa
silmämäärä. Rousseau ei ole kuitenkaan ehdoton kansan ihailija. Hän
nimittää sitä joskus "sokeaksi joukkioksi", joka ei osaa tahtoa sitä,
mikä on oikein, koska se ei useinkaan tiedä, mikä sille on hyväksi.
Sentähden katsoo Rousseau välttämättömäksi antaa lainlaatijan kansalle
oppaaksi ja avustajaksi tämän kansan olojen järjestämisessä. Tämän
ihmeellisen lainlaatijan verhoaa Rousseau samanlaiseen ylevään
salaperäisyyteen kuin yleistahdonkin. Hänellä tulisi olla korkeampi,
melkeinpä jumalallinen äly, hänen tulisi tuntea kaikki ihmisten
intohimot, omaamatta niistä ainoatakaan, ja hänen tulisi kyetä omasta
onnestaan ja kunniastaan välittämättä työskentelemään muiden onnen
hyväksi. Kuitenkaan ei hänellä saa olla minkäänlaista lakiasäätävää
valtaa, koska kansa ei voi sitä milloinkaan itseltään luovuttaa. Hän on
yksinomaan lakien _laatija_, eikä mitään muuta. Kansan asiana on joko
hyväksyä tai hyljätä hänen esityksensä. Mutta mistä saa nyt tämä "sokea
joukkio" kyvyn ja ymmärryksen hyväksyä juuri ne oikeat lakiehdotukset?
Eivätkö useinkin juuri pahimmat petkuttajat uskottele kansalle
omaavansa lainlaatijan "suuren sielun" ja näin tunkeudu sitä johtamaan
joko itsensä tai jonkun erikoisen puolueen eduksi? Ja kuinka saattaa
sitten kansa ensin laatia hallitusmuotonsa, jonka sovelluttaminen
kunkin maan kehitysasteeseen ja oloihin on niin erinomaisen vaikea
tehtävä, ja vasta myöhemmin tarvita lainlaatijan apua muita vähemmän
tärkeitä lakejaan säätäessään?
Näitä ja monen monia muistutuksia on tehty Rousseaun teorioja vastaan.
Niinpä on huomautettu Rousseaun _Yhteiskuntasopimuksessakin_ pitävän
liiaksi kiinni tuosta niin suurella ponnella julistamastaan opista,
että ihminen on luonnostaan hyvä, kun hän ilman muuta otaksuu
sopimusta tehtäessä vahvojen ja älykkäiden kiltisti suostuvan olemaan
tasa-arvoisia heikkojen ja typerien kanssa, vaatimatta etuoikeuksia.
Eikö lisäksi yhteiskuntakin ole kaikessa pahuudessaankin luonnollisen
kehityksen tulos ja oikeastaan siis hyvä, jos luontokin on hyvä?
Edelleen väitetään Rousseaun uhraavan kokonaan ihmisen yksilölliset
oikeudet tehdessään hänet niin täydelleen riippuvaksi valtiosta ja
pakottaessaan hänet niin ehdottomasti sille antautumaan. Näin joutuu
_Yhteiskuntasopimus_ tavallaan ristiriitaan _Uuden Héloïsen_ kanssa,
koska tämän romaanin voimakkaasti kehittyneet siveelliset luonteet vain
suurella vaivalla, jos lainkaan, saattaisivat alistua Rousseaun
ihannevaltion harjoittamaan ehdottomaan niin ulkonaiseen kuin sisäiseen
määräämisvaltaan. Niinikään havaitaan Rousseaun joutuvan muihinkin
ristiriitaisuuksiin ja varsinkin jättävän ylimalkaisella sanonnallaan
monet kohdat hämäriksi ja eri lailla tulkittaviksi. Toisaalta on tähän
kuitenkin huomautettu, että silloisessa Ranskassa oli yleensä
turvallisinta pysyä aivan yleisissä periaatteissa ja karttaa liian
yksityiskohtaisia näiden periaatteiden sovellutuksia, jos mieli välttää
kaikenlaisia ikäviä tuttavuuksia kuninkaallisen järjestysvallan ja
vankilan kanssa.
Edelleen on Rousseauta ankarasti moitittu siitä, että hän on useat
teoksensa aatteet, niinkuin esim. hänen suunnitelmiensa mukaan
hallittavan valtion laadun, lainlaatijan tehtävän, yleistahdon
ilmenemisen y.m. kohottanut niin korkean ihanteellisuuden huipulle,
että niitä on mahdotonta käytännössä saavuttaa ja että koko kirja saa
näin hyödyttömän haaveen leiman. Niinpä mainitaankin Rousseaun
vanhoilla päivillään sanoneen _Yhteiskuntasopimuksesta_: "Ne, jotka
luulevat ymmärtävänsä sen täydellisesti, ovat minua taitavampia", aivan
niinkuin hän kirjeissään piti _Émile'in_ ohjeiden mukaan suoritettua
kasvatusta sen tarjoamien lukemattomien vaikeuksien ja pienimmänkin
erehdyksen tuottaman tuhon vuoksi käytännöllisesti mahdottomana.
Kun Rousseauta pyydettiin laatimaan ohjeet Korsikan ja Puolan
hallitusmuotoja varten, näytti hän unohtavan kirjansa jyrkät väitteet
ja esiintyi tavattoman varovaisesti. Hänen nähdäkseen on hyvin
vaarallista käydä käsiksi juurtuneihin epäkohtiin, vaikka ne olisivat
kuinka pahoja, sillä kansa ei siedä niihin kajottavan ja valtio on
mullistusten hetkellä aina heikoin ja voi silloin helposti suistua
sekasortoon tai tyranniaan. Niinpä ei hän ole halukas ilman muuta
vapauttamaan edes Puolan maaorjia, koska heille olisi sitä ennen
hankittava sielu, joka tekisi nämä orjat vapauden arvoisiksi. Edelleen
säilyttää hän Puolassa yksinvaltiuden, mutta toivoo kuitenkin naapurien
pienentävän Puolaa, koska pieniä valtioita on helpompi hallita kuin
suuria. Kaikki tämä osoittaa kuitenkin vain Rousseaulla olleen sen
verran järkeä, ettei hän ilman muuta käynyt sovittamaan jotakin
kaavamaista ihannetta historian luomiin ja vain vaikeasti muutettaviin
oloihin. Tuomitseehan hän itse _Yhteiskuntasopimuksessa_ (II, 8)
jyrkästi Pietari Suuren yritykset tehdä venäläisistä ilman muuta
saksalaisia tai englantilaisia, koska noista yrityksistä on ollut
venäläisille se surullinen seuraus, ettei heistä voi enää koskaan tulla
sivistynyttä, lainalaiseen järjestykseen pystyvää kansakuntaa.
Sentähden tehdäänkin oikeastaan Rousseaulle suurta vääryyttä, kun
sälytetään hänen hartioilleen kaikki ne erehdykset ja julmuudet, mitä
hänen oppilaansa varsinkin Ranskan suuren vallankumouksen aikana hänen
aatteidensa nimessä tekivät. Menetteliväthän nämä oppilaat ilmeisesti
vastoin Rousseaun selviä ohjeita, kun he kävivät sovittamaan pienelle,
ehkä vain muutamia tuhansia kansalaisia käsittävälle ja muutoinkin
niin monin tavoin rajoitetulle valtiolle aijottua valtiomuotoa
monimiljoonaiseen ja ikivanhoihin perinnäistapoihin piintyneeseen
kansaan.
Epäilemättä oli _Yhteiskuntasopimus_ kumouksellinen kirja ja
epäilemättä se ehdotonta kansanvaltaa julistamalla antoi aseet 30
vuotta myöhemmin esiintyvien kumousmiesten käsiin. Mainitaanhan Marat'n
juuri vallankumouksen aattona v. 1788 lukeneen ja selitelleen
_Yhteiskuntasopimusta_ julkisilla kävelypaikoilla innostuneelle
kuulijakunnalle, ja kun Sieyès kuuluisassa lentokirjassaan _Mitä on
kolmas sääty?_ julisti jyrkästi: "Millä tavalla kansakunta
tahtoneekaan, riittää, että se tahtoo; kaikki muodot ovat hyviä
ja sen tahto on aina korkein laki", niin tuntuuhan siinä selvästi
Rousseaun äänensävy. Niinkuin Rousseau antoi _Kirjeessään
teatteriesityksistä_ vallankumoukselle kansalaisjuhlat, samoin antoi
hän _Yhteiskuntasopimuksessaan_ sille lauseparret ja voimasanat. Hän
"hallitsi Robespierre'in mukana", lukemattomissa julkaisuissa
ylistettiin häntä oikeuden ja vapauden suurimmaksi esitaistelijaksi,
Thérèse'ille, hänen rakastajattarelleen ja myöhemmin vaimolleen
annettiin eläke suurin kunnianosoituksin, hänen ruumiinsa muutettiin v.
1794 Pantheoniin ja hänelle päätettiin pystyttää muistopatsas. Rousseau
oli kuin olikin "vallankumouksen jumala", mutta sittenkin on väärin
tehdä häntä vastuunalaiseksi kaikista vallankumouksen väärinkäytöksistä
ja kaikista intoilijain yltiömäisyyksistä. Viitattuaan siihen
mahdollisuuteen, että Rousseausta olisi varmaankin tullut
hirmuhallituksen aikana yksi sen uhreja, ratkaisee Höffding tämän
kiistakysymyksen näillä kauneilla sanoilla: "Jos käsitämme
vallankumouksen suureksi innostuksen purkaukseksi, sen toivon
ilmituojaksi, että yhteiskunnan epäkohtia voidaan lieventää yhteisen
työn avulla, niin on Rousseau sen profeetta."
Joka tapauksessa on nyt Rousseaulla ollut paljon vihamiehiä joko hänen
aatteittensa tai niiden otaksuttujen seurausten takia. Varsinkin
Englannissa on hänellä ollut huono maine. Tri Johnson sanoi häntä
aikoinaan "pahaksi mieheksi" ja olisi mielellään lähettänyt hänet
rangaistussiirtolaan. Osa englantilaisia oikeustieteilijöitä on
Britannian etujen nimessä vastustanut eräitä Rousseaun vaatimia
rajoituksia sodankäyntiin, varsinkin mitä tulee yksityisen omaisuuden
anastamiseen ja siihen liittyvään kaappausoikeuteen, samoin kuin
ennakolta tapahtuvaan sodanjulistukseen, kun taas ranskalaiset,
viimeksi Henri Rodet, joka on kirjoittanut laajan teoksen
_Yhteiskuntasopimuksesta_ ja Rousseaun valtiollisista aatteista,
ylistävät aivan erikoisesti Rousseauta siitä, että hän on niin
pontevasti julistanut sodan olevan valtioiden eikä suinkaan yksityisten
välisen asian ja että hän on tehnyt siitä erittäin tärkeitä
johtopäätöksiä. Meidän päiviemme englantilaiset näkevät taas
Rousseaussa sen valtioihanteen luojan, joka toteuttaa tarkoituksiaan
asettumalla "tuolle puolen hyvän ja pahan" ja jota muka Saksa
nykyisessä sodassa niin häikäilemättömästi ja niin musertavalla
voimalla seuraa. Benjamin Constant on huomauttanut Rousseaun tuhoisasta
vaikutuksesta Ranskan myöhempään historiaan siinä suhteessa, että
milloin vain on tahdottu vapautta sortaa ja itsevaltiutta puolustaa,
niin siiloin on vedottu Rousseauhon, joka lopultakin ymmärsi vain hyvin
hämärästi vapauden todellisen luonteen. Jules Lemaître taas, joka on
kirjoittanut hyvin mieltäkiinnittävän, mutta pohjaltaan hyvin
pahansuovan kirjan Rousseausta, nimittää Rousseauta "muutamien 18. ja
19. vuosisadan raskaimpien erehdysten isäksi" ja lausuu m.m.
_Yhteiskuntasopimuksesta_: "Vaikka siihen olikin ryhdytty
tarkoituksessa tehdä ihmiset vapaiksi ja onnellisiksi, on siitä tullut
kaikkein täydellisimpiä sorron välikappaleita, mitä mikään kiihkoilija
on milloinkaan takonut."
Paraimpienkin inhimillisten aatteiden luonnossa on, että ne
puhaltaessaan läpi vuosisatojen vaikuttavat kaiken hyvän ohella myös
paljon pahaa. Rousseaun kiihkeinkään vastustaja ei sentään kieltäne,
ettei Rousseau olisi aatteineen vaikuttanut paljon hyvääkin, jopa
enemmän hyvää kuin pahaa, vaikka hänen omat erehdyksensä ja hänen
osuutensa muiden erehdyksiin tehtäisiin kuinka suuriksi tahansa.
Käsityksen kansojen vapaudesta ja itsemääräämisoikeudesta, valtion
tehtävästä kaikkien sen jäsenten onnen ja menestymisen edistäjänä ja
yhteiskunnallisen kysymyksen tärkeydestä täytyy sanoa hänen
esiintymisensä kautta suuresti syventyneen ja lujittuneen. Sitäpaitsi
on hän alottanut kasvatusopin historiassa uuden ajanjakson, opettanut
ihmisiä ymmärtämään ja ihailemaan luontoa, ollut ehkenpä kaikkein
voimakkaimpana välikappaleena synnyttämässä uutta ja varsin tärkeätä
kirjallisuuskautta, romantiikkaa ja hahmostellut jo edeltäpäin useita
sen tärkeimpiä aiheita, ja hän on lopuksi syvästi vaikuttanut miehiin
sellaisiin kuin Kantiin, Goetheen, Schilleriin, Fichteen, Byroniin ja
meidän päivinämme ennen kaikkea Tolstoihin. Ja jos hän on vuorostaan
ottanut vastaan vaikutuksia muilta, jos hyvin useat hänen aatteensa --
niinkuin esim. juuri hänen valtiollisen filosofiansa pohjana oleva
sopimusaate -- ovat olleet hänen aikansa yhteisomaisuutta, niin on
vasta hän esityksensä tulisella kaunopuheisuudella osannut antaa lentoa
noille aatteille ja tehdä niistä eläviä voimia ihmiskunnan historiaan.
Siinä merkityksessä on rva de Staëlin sana hänestä varsin sattuva:
"Rousseau ei ole mitään keksinyt, mutta hän on sytyttänyt kaikki
ilmiliekkiin."
_J. V. Lehtonen_.