-- Voi, voi Kalle-rukkaa! huokasi mummo kuultuaan kirjeen sisällyksen.
-- Liika nerkonen mies! Voi paikkaa! pani ukko ja huokasi niin että
rinta jysähti.
-- Ihan luonnollista! lausui Suutari-Matti miettiväisesti.
Vanha Kustavi lähti taloon, Kumpulaan, hevosta ja miestä pyytämään,
sillä itse hän vanhuuttaan ei uskaltanut semmoiselle matkalle
hevosellakaan lähteä, tie kun tiettiin olevaa kovin huonoa varsinkin
kaukana sydänmailla. Kauan hän sai pyydellä ennenkuin hevosta
luvattiin. Sanottiin olevan nyt niin kiire sonnanajo, ettei mitenkään
joutaisi. Annettiinhan kumminkin hevonen ja renki pantiin sillä
sairasta hakemaan. Seitsemän markkaa sanottiin sen maksavan, mutta
Kalle, jos paranee, saisi sen työllään maksaa. Niin, mitäs ukon auttoi,
asia oli tuiki tärkeä. -- Aamupuoli oli.
Seuraavana yönä eivät vanhukset saaneet unta. Eukko valitti, ukko
raskaasti huokaili. Hän ennen ei ollut kuin jonakuna yönä valvonut
poikansa tähden. Pikkusen ukko oli mennyt uneen ja nähnyt ilkeitä unia
pojasta; se oli paitasillaan tullut kotiin ja voivotellut. Eukko ei
ollut senkään vertaa nukahtanut, rauhattomissa ajatuksissa vaan
peppuroinut.
Kun aurinko seuraavana päivänä alkoi käydä laskuteilleen nähtiin
hevonen tulevan pellonveräjästä. Siinä oli Kalle, hengissä mutta
heikkona. Jaksoi hän vaivalla kävellä reestä tupaan. Hän laskihe maata
ovensuusänkyyn.
-- Tämmöinen -- on nuo-ruuteni, joka aika -- ihanin -- pitäisi olla
ihmisen ijässä! saneli hän raskaalla äänellä hengästyksissään.
Otta-kaa, Isä, tuo -- kukkaro, siinä -- on kymmenen markkaa!
Ukko otti kukkaron.
-- Hyvä poikani! Mitenkä tulit noin kipeäksi. Oletkohan säikähtänyt
siellä uitossa. Taitaa olla kohtaukset? puhui itkien äiti.
-- El -- se ei ole -- päivän -- ei yhden kevään -- se -- on -- vuosi --
kymmenen vaikutuksesta --, tuo tauti. Se on -- sekä sielun -- että
ruumiin -- tauti!
-- Ruumiillista tautia kuka voisi välttää, kun se kerran ylhäältä on
päälle pantu? Mutta, hyvä poikani, ei sinun tarvitse sielun taudissa
olla. Usko ja sinä olet onnellinen!
-- Onnel-linen -- kuinka olisin! Onni on kau-kana mi-nusta!
-- Jota Herra rankaisee sitä hän rakastaa, sanoi isä-ukko hartaalla
totisuudella.
Kyläläisiä, tyttöjä ja poikia sekä joku keski-ikäinen mies tuli tupaan.
Suutari-Matti puhui: Niin, minä olen kuullut erään tohtorin, hyväksi
tunnetun lääkärin, selittävän tuohon tapaan, että kun ihminen pettyy
hartaimmissa toiveissaan, ja raskaasti mietiskelee, niin se on
vaarallista terveydelle, ja jos siihen vielä lisäksi on huonot
olo-suhteet ruumiille: kovin kova työ, kylmyys tai muu semmoinen, niin
sitte se vasta on oikein vaarallista. Tämän lääkärin puheen mukaan ja
niinkuin olen myöskin jostakin lääkärinkirjasta lukenut on Kalle ihan
luonnollisesti tullut kipeäksi. Hänellä oli ennen hartaat toiveet
kouluun pääsemisestä, mutta ne ovat pettyneet, samoin on pettynyt hänen
toiveensa mökin maan lisäämisestä. Ja sen lisäksi on hän ollut uitossa,
kylmissä vesissä, päivät pääksytysten monina vuosina.
-- Saattaa niin olla, sanoi ukko, mutta "käsittämättömät ovat Hänen
tiensä."
-- Katsotaan vaan nyt asiaa luonnolliselta kannalta, jatkoi
Suutari-Matti, -- on hyvin käsitettävää, että Kalle on sairastunut
sanomistani syistä.
-- Synti sen kaiken on matkaansaattanut meille ihmispoloisille,
huokaili eukko. Ehkä Jumala Kallea rankaisee syystä, että hän on kovin
paljon hapuillut maallista viisautta?
-- Oi teitä! Älkää häntä rasittako kuormansa lisäksi. Vanhemman puhe on
sattuvaa! sanoi Suutari-Matti kiivaanlaisesti.
-- Isä! vaikeroi Kalle raskaasti, te sanoitte runsaasti -- kymmenen --
vuotta sitten, että että kovaa on -- maailma -- kestää, mutta kestää --
kumminkin piittä. Minä en -- kestä, -- minä vaivun -- tähän --
surkeuteen!
-- Kyllähän siinä kestämistä on kun se tuolla lailla käymään rupeaa,
sanoi isä surkuttelevasti. Koeta sentään luottaa Jumalaan ja tyytyä
kohtaloosi!
-- En löy-dä tyydy-tystä, en voi luottaa! -- Voi -- tätä sielun ja
ruumiin tuskaa! -- Hyvät vanhempani! Tässä -- makaan minä -- nuori mies
-- kenties -- parantumattomana! Voisinko pienintäkään -- lohduttaa
itseäni -- sillä -- että -- olen -- tehnyt sen vähäisen -- mitä olen
voinut? Jospa kaikki -- jospa rik-kaat ja voimal-liset teki-sivät
yh-teiseksi hy-väksemme mitä -- he voisivat.
-- Niin, jospa he köyhäin kohtaloa vähänkin lieventää koettaisivat!
huokasi siihen isä.
Äiti itki ääneensä.
Sairas makasi hiljaa hetken aikaa, mutta havahti taas ja tuskissaan
väännehtien sanoi odottamattoman kiihkeästi:
-- Henkeni pyrkii nuoruuden hehkulla liitelemään, etsimään maailman
tietoaarteita, mutta kohtalo rasittaa ja ruumiini vaipuu maan mustaan
multaan!
-- Se hourailee, se hourailee! Voi raukkaa! surkuttelivat kylän tytöt.