Niin kului taas joku vuosi. Iikka hyöri taloudellisissa ja
perheellisissä toimissaan niinkuin ennenkin. Kansakoulu oli kylässä
vaikuttamassa ja alkoi näyttää siunatuita hedelmiänsä. Kovimmankin
koulun vastustajan täytyi nyt jo myöntää, että se on tuiki tarpeellinen
laitos. He eivät panneet lapsiansa ensimältä kouluun, peläten niistä
herroja tulevan, vaan kun he uteliaisuudesta kävivät koulua katsomassa
siinä mielessä, että osaisivat paremmin sortaa ja parjata sitä, jäivät
he avoimin suin katsoa öllöttämään, kun lapset opettajan edessä tekivät
selvää opinkappaleista. Tuo lasten nokkeluus ja ymmärtäväisyys meni
niin heidän sydämeensä, ett'ei heillä ollut yhtään suuhun tulevaa sanaa
kansakoulua vastustaakseen ja moittiakseen, ja etunenässä he
toimittivat lapsiansa kouluun. He tunnustivat, että olivat olleet
väärässä kansakoulua vastustaessaan, ja kiittelivät niitä, jotka sen
olivat toimeen panneet heistä huolimatta.
Mutta eihän tämä kansakoulun asia kuulunutkaan taas koko
"tuhlaaja-poikaan", josta aikomuksemme oli puhua! Vaan ryhdymmepä
nyt asiaan.
Oli erään vuoden elokuu lopulla. Ilma oli kauneimpia elokuun ilmoja,
Taivas oli peitetty tiheällä lämpimännäköisellä pilviverholla ja lempeä
etelätuulonen huhahteli puiden latvoissa ja huoneitten seinissä. Puut
ja ne viljat, jotka vielä olivat leikkaamatta ja kullan-keltaisina,
täysine tähkäpäineen, odottivat sirppimiestä, nuokahtelivat ja
huojahtelivat tuulen huhahdellessa, ikäänkuin siten kiitelläksensä
Luojaa suuresta hyvyydestänsä. Huoneitten seiniin tuntui lempeä
tuulonen siltä kuin lempeä hyvänsuopa ihmisien varjelus-enkeli olisi
siivillänsä huuhdellut niitä ja kuiskannut: "Olkaa hyvässä turvassa!"
Ihmiset hyörivät kaikkialla töissänsä: toiset paitahihasillaan
leikkasivat täysinäistä viljaa ja pystyttivät peltosaroillensa tiheään
täysinäisiä, vankkoja kuhilaisia; toiset tekivät eloaumoja riihiensä
luo ja iloisena istui maanmies elokuormansa päällä, hyräillen
mieli-lauluansa, sillä hän tiesi saavansa palkan raskaasta työstänsä;
toiset kuokkivat suuria ja kauniita perunoita maasta ja kantoivat niitä
kellareihin talven varaksi. Siellä täällä kuului jo varstan jyske
kylässä, ja illan tullen istui maamies vankan ja painavan jyväkuorman
päällä, nokisena, likaisena ja tomuttuneena, mutta iloisella ja
tyytyväisellä sydämellä, sillä hän tiesi nyt saavansa aittaansa ja
salvoonsa viljaa, jonka turvissa hän voi tulevaisuutta rohkeasti katsoa
silmiin, jolla hän voi perheensä kanssa vuoden yli toimeen tulla, jonka
turvissa hän voi kaikki yhteiskunnalliset maksunsa suorittaa. Kun hän
oli saanut viljan aittaansa korjatuksi, oli häntä jo odottamassa kylpy,
jossa hän sai puhdistaa itsensä tomusta ja noesta; sieltä tullessaan
istui hän alasti jollekin kivelle tai pellon pientarelle ja tähysteli
ylös korkeuteen. Tuulonen oli tyyntynyt ja taivaanrannat olivat
pallistetut purppuravärisillä pilvien reunoilla, joka lupasi jatkoa
kauniille ilmalle. Ylemmäksi ilman siivellisten lentoa kohosivat hänen
ajatuksensa tuossa suuressa ja kauniissa luonnon hämärässä,
haaveksivaisessa kuva-temppelissä. Hän näki kaikkialla Luojan suuruutta
ja hyvyyttä. Hän näki oman pienoisuutensa ja mitättömyytensä tuon
suuren Luonnon-Herran rinnalla ja huudahti: "Mikä on ihminen, ettäs
häntä etsiskelet?" Hän näki tuossa luonnon suuressa peilissä
hengellisen alastomuutensa ja rupesi haluamaan vanhurskauden vaatteita,
joita suuri Sovittaja voipi ihmiselle antaa mutta kas! Olihan hän
ruumiillisestikin alasti, sillä nyt alkoi tuntua kylmältä, jos kohtakin
oli kaunis ilma, sillä hän oli ollut ties kuinka kauan tuossa
hurmaavassa ja haaveksivaisessa tilassaan. Hän läksi huoneesensa, jossa
vaimonsa oli hänelle laittanut puhtaat vaatteet päälle pantaviksi.
Iloinen valkea paloi takassa ja valaisi huoneen seinämiä, sillä pimeys
oli jo saanut voiton Pohjolan valoisilta kesä-öiltä. Iloiset, terveet,
punaposkiset lapset hyppelivät paitasillaan lattialla, sillä he olivat
tahtoneet olla "itän kantta taunatta", mutta olivat ennen isää
joutuneet kotiin, sillä heillä ei ollut vielä mitään haaveksimista, ei
mitään huolta eikä surua; iloa heillä piti olla vaan ja senpätähden he
nyt tuossa hyppivät viattomassa ilossa ja leikissä ja pyrkivät kilvan
isän polvelle. Tämä niin kotoinen ilmiö teki avonaiseen isän sydämeen
lumoavan vaikutuksen, sillä hän huomasi, että hänelläkin on jotain
tehtävää, jotain toimitettavaa luonnon suuressa valtakunnassa. Tuota
kaikkea tuntiessaan sulki hän syliinsä vaimonsa ja lapsensa ja hän
tunsi itsensä niin onnelliseksi, kuin kukaan kuolevainen maailmassa
saattaa olla.
Kenen sydän ei aukeaisi niin kauniina iltana? Kenen ajatukset eivät
lentäisi korkeuteen? Kuka saattaisi kantaa vihaa lähimmäistänsä
vastaan, siiloin kun hän itse tuntee Luojansa ja Herransa suurta
rakkautta ja hyvyyttä? Oi, ei toki kukaan. Löytyisikö joku semmoinen
ihmislapsien seassa, niin hän ei ole itse vielä tuntenutkaan Jumalan
rakkautta, ijankaikkista rakkauden lähdettä, ja sentähden on hänen
sydämensä musta -- on pimeä!
Semmoinen aika ja ilta se oli, kun taas tuli posti kylään. Iikan
sanomalehdet noudettiin heti ja paikalla oli taas Annin äiti
kyselemässä vävyltänsä: "kuuluuko Kasperista mitään?"
"Ei kuulu Kasperista entistä enempää; missä hän raukka mahtanee
aikaansa viettää. Oi, muori-kulta, kuinka mielelläni ottaisin hänet
vastaan ja sulkisin syliini, kun hän vaan katuvaisena tulisi
luoksemme", sanoi Iikka vastaukseksi, ja Kasperin äiti huokasi
raskaasti ja suuret vesikarpaleet silmissä meni hän taas pois, yhtä
toivotonna pojastaan kuin ennenkin.
Niemimäkelän väki oli sinä päivänä ollut perunain otossa. He olivat nyt
päivätyönsä päättäneet, sillä nyt oli jo ilta. He kantoivat reippaasti
perunoita saaveilla kellariin ja laittelivat aseitaan järjestykseen,
pitkittääksensä samaa tointa huomennakin. Saavit ja muut astiat
puhdistettiin ja pantiin suullensa järjestykseen; kuokat kopistettiin
mullasta ja pantiin etehiseen, huomista odottamaan; astiat
komahtelivat, kuokan varret papattivat ja vintti-tangot rämähtelivät,
kun väki niitä järjestykseen laitteli. Iso, roima valkea paloi takassa
ja suuri pata langastansa riippui vipu-koukussa liedellä tulen päällä.
Pata oli täynnä kiehumassa kauniita ja puhtaiksi pestyjä perunoita.
Arvokkaan--näköinen emäntä hyöri padan ääressä, suuri avainkimppu
vyöllä. Hänellä oli pitkävartinen kauha kädessä, jolla hän ehtimiseen
hämmenteli vasta höystetyitä perunoita. Por, ro-ro-ro-ro ro-ro, panivat
perunat padassa, ikäänkuin olisivat ne kilvan tahtoneet kiittää hyvää
emäntäänsä. Iloisesti palava valkea punasi emännän kasvot entistä
punaisemmiksi, tahtoen sekin, niinkuin vanha kotilieden tuttu ainakin,
siten näyttää hyvyyttänsä emännälle ja tehdä hänestä miellyttävääkin
miellyttävämmän; väki puheli iloisesti keskenänsä ja riisuskeli
päältään pois multaisia vaatteitansa. Vanhimmat talon lapset olivat
koulussa ja nuorimmat tepastelivat tuvan lattialla ja tyytyväisyys
näytti olevan jokaisen osana.
Semmoisessa asussa oli Niemimäkelän koti-elämä sinä hetkenä, kun ovi
aukeni ja huoneesen astui ryysyinen ja ryppyinen mies, jonka päätä ja
harmaita hiuksia peitti resuinen lakki. Heti tupaan tultuansa ja ujon
hyvän-illan sanottuansa, vetäysi hän varjoon uunin ovipuolimmaiseen
nurkkaan. Emäntä huomasi kuitenkin heti, että joku köyhä tuli
huoneesen. Hän otti pärevalkean käteensä ja meni katsomaan tullutta,
niin tavoin tunteakseen häntä, sillä hän oli oikea köyhäin äiti, joka
ei köyhiä holhonnut sentähden, että Jumalan olisi pitänyt sen edestä
kasvattaa heidän maallisia tavaroitansa, vaan hän teki sen
ihmissääliväisestä sydämestä ja hellästä armeliaisuudesta köyhiä
ihmisiä kohtaan. Sentähden tunsi hän kaikki kylän köyhät ja he hänen
sitä paremmin. Mutta kas! Hän ei tuntenutkaan tuota tullutta, joka
alasluoduin silmin istui uunin pankolla.
"Mistä tämä vieras on?" kysyi emäntä tulleelta.
"Olen outo muukalainen. Olisiko emäntä niin hyvä, että saattaisi luvata
ruokaa ja suojaa onnettomalle?" sanoi tullut, ja hänen kasvonsa
värähtelivät.
"Miks'ei", sanoi emäntä, "olkaa vaan niinkuin kotonanne."
Samassa tuli Iikka tupaan ja havaitsi vieraan.
"Mistäs tämä vieras on kotoisin?" kysyi hän heti oudolta.
"Oi, älkää kysykö, kuka ja mistä! Tutut ja tuntemattomat tiet ja polut
ovat kotoni; ihmisten pilkka, nauru ja armottomuus on ainainen, hyvin
ansaittu kumppanini ja pieksetty, rikkirunneltu ruumiini on ainoa
tavarani. Älkää, hyvä isäntä, ajako minua yön selkään! minä olen hyvin
väsynyt; emäntä lupasi minun olla yötä", sanoi outo rukoilevasti,
särkyneellä ja murtuneella äänellä, ja suuret vesikarpaleet vyöryivät
alas hänen kuihtuneita kasvojansa.
"Älkää olko millännekään, ei teitä pois ajeta, ja ruokaa ja lepoa
saatte kyllä. Nyt ei tarvitse surra teidänkään, sillä Jumala on
siunannut taas vuodentulon hyvyydellänsä ja on siis antanut teillekin
osanne", sanoi Iikka lohduttavaisesti.
Väki kokoontui pöydän ympärille iltaselle, isäntä edellä, ja emäntä
käski vieraankin tulla pöydältä syömään.
"Ei toki, ei -- sitä en tee -- sinne en tule; tuokaa tänne penkille
minulle pala leipää ja jotakin kuivan kieleni kostukkeeksi", pyysi
nöyrämielinen muukalainen, eikä häntä saatu pöydälle syömään, vaikka
kuinkakin olisi kehoitettu, vaan hänelle täytyi emännän viedä ruokaa
penkille, johon muukalainen oli siirtynyt, siinä rupesi hän
alakuloisena syömään.
Talon lapset eivät menneet muun väen kanssa iltaselle, sillä heillä oli
eri ruoka-aikansa. Isännän Kasperi oli silloin seitsemännellä
ikävuodellansa ja toiset lapset sitä nuorempia, joita Jumala oli
hänelle jo siunannut useampia. Lapset menivät tuon oudon, murheellisen
käypäläisen tykö penkille ja rupesivat lapsen viattomuudessa häntä
puhuttelemaan. Lasten kävi sääliksi vieraan murheellisen näköinen
muoto, sillä he olivat isältään ja äidiltään oppineet rakastamaan ja
kunnioittamaan kaikkia ihmisiä, niin köyhiä kuin rikkaitakin, ja
säälimään köyhiä. Kaksi nuorimmista lapsista käpäsi vieraan polvelle,
sittenkuin hän oli syömästä päässyt, ja silittelivät hänen kyyneleistä
kostuneita, kuihtuneita kasvojansa. Vieras ei näkynyt pahenevan
lapsiin, sillä hänen haavoitetulle sydämellensä näkyi tekevän hyvää
lasten myötätuntoisuus. Hän otti käsillänsä molempia lapsia ympäri
kiinni ja kiikutteli heitä polvillansa; lapset käpertyivät kiinni hänen
kaulaansa ja mihin vaan saivat, ja puhelivat hänen kanssaan. Pikku
Kasperi seisoi vieraan edessä lattialla, sillä hän ei mahtunut hänen
syliinsä.
"Mikä sinun nimesi on?" kysyi vieras toiselta polvellansa olevalta
lapselta.
"Iikka, minä olen isän kaima."
"Entäs sinun nimesi?" kysyi taas vieras toisella polvella istuvalta
tyttöseltä.
"Anni, äidin kaima."
"Entäs tuon pojan nimi, joka lattialla seisoo?" kysyi taas vieras.
"Minun nimeni on Kasperi", sanoi lattialla seisova poika ja katsoi
vierasta silmiin.
"Kasperi!" sanoi vieras ja hänen kasvonsa värähtelivät. "Onko teidän
talossa muuta Kasperia kuin sinä?" kysyi hän sitte toinnuttuansa
hämmästyksestään.
"Ei", vastasivat lapset.
"Kenenkäs kaima sinä sitten olet?"
"Minä olen enon kaima", sanoi Kasperi.
Aina enemmän värähtelivät vieraan kasvot ja hänen ruumistansa
vapistutti.
"Missä hän sitten nyt on?" kysyi hän taas toinnuttuaan.
"Hän on maailmalla", vastasivat lapset.
"Mistä te tiedätte, että teillä on Kasperi-niminen eno?"
"Isä, äiti ja mummo ovat sanoneet, että meillä on Kasperi-niminen eno
maailmalla", sanoivat lapset ujostelematta.
"Ovatko isä, äiti ja mummo puhuneet teille mitään muuta eno
Kasperista?"
"Ovat; isä ja äiti sanovat aina, että meillä on eno, jonka nimi on
Kasperi ja joka on maailmalla. He ikävöivät eno Kasperia, ja hänen
muistokseen tekivät he hänelle kaiman. He puhuvat usein Kasperi-enosta
ja toivovat, että hän tulisi pian kotia. Kun isä ja äiti lukevat
sanomalehtiä, tulee mummo aina kyselemään heiltä: 'kuuluuko Kasperista
mitään?' Mutta isä ja äiti sanovat: 'ei kuulu Kasperista mitään', ja
mummo lähtee silloin aina heti pois ja itkee."
"Voi, hyvä Jumala", huudahti vieras ja purskahti itkuun.
Lapset säikähtivät tuota ja kyselivät: "Mikä teille tuli, mikä teille
tuli? Älkää, hyvä vieras, itkekö! Emmehän me ole teille pahat, eikä
isä, äiti eikä mummokaan, älkää itkekö!"
Kun vieras oli sen verran itkustaan tointunut, että hän saattoi puhua,
kysyi hän taas lapsilta: "Vieläkö teidän mummonne elää?"
"Vielä."
"Entäs ukkovaari?"
"Vielä."
"Missäs he ovat, kosk'ei heitä näy?"
"He ovat jo nukkumassa."
"Onko teitä muita lapsia kuin te?"
"On meitä vielä kaksi; ne ovat meitä vanhemmat."
"Missä he ovat?"
"He ovat koulussa."
"Koulussa, koulussa, vaan eivät toki maailman rannan koulussa, jossa
minä poloinen olen ollut", mutisi vieras itseksensä ja hän purskahti
taas itkuun ja lapset kokivat häntä lohduttaa.
"Voi, voi, hyvät lapset, teillä on pahanen eno, kelvoton eno", änkytti
vieras itkunsa seasta.
"Ei, ei, meidän enomme ei ole kelvoton, sen on isä ja äiti sanonut,
enomme ei ole kelvoton -- te narraatte meitä, vieras", sanoivat lapset
hätäilevästi.
Vieras tuli nyt niin hiljaisen itkun valtaan, ett'ei voinut mitään
puhua lapsille, ja se oli häneltä hyvin suotu, kun lapset alkoivat
vetäytyä pois hänen tyköänsä; he menivät veljensä ja sisarensa luo,
jotka nyt juuri tulivat kansakoulusta, ja hyppivät ja pyörivät heidän
ympärillänsä.
Vieros pani penkille suullensa maata ja antoi siinä kyyneleensä
vapaasti vuotaa, ja koko talonväki katsoi kummeksien outoa, kurjaa ja
onnetonta muukalaista.
Isäntä oli korvapielellään kuunnellut lasten ja vieraan keskinäistä
puhetta, vaikk'ei hän ollut koko keskustelusta tietävinään mitään;
niistä katkonaisista lauseista, joita hän kuuli, ja vieraan suruhun
vaipuneesta tilasta päätti hän, että vieraalla mahtoi olla joku kova
omantunnon vaiva, joka häntä niin kovin ahdisti ja rasitti, jonkatähden
hän päätti ottaa selvän asiasta, voidaksensa jollain lailla keventää
hänen kuormaansa; siinä mielessä asteli hän itkeä nyhkivän, köyhän
muukalaisen luo.
"Mikä teitä vaivaa, kun olette noin surullinen? Teillä mahtaa olla joku
salainen omantunnon vaiva? Enkö saattaisi mitenkään olla teille
lohdutukseksi?" sanoi isäntä vieraan tykö tultuansa.
"Oi, ette mitenkään, isäntä kulta", sanoi vieras itkunsa seasta.
"Tahtoisitte kai jotain puhua tilastanne kahden kesken? Siihen kyllä
saamme tilaa, kun tulette minun perässäni", sanoi isäntä säälivästi.
"Oi! Ei, ei. Ei minulla ole mitään semmoista, joka ei saisi tulla
vaikka koko maailman tietoon -- mutta minun sydämeni tahtoopi haljeta
-- vaikea on kumminkin se tehtävä -- Jumalani! Sanat takertuvat
kurkkuuni -- minä olen Kas -- -- Kaspe -- -- Kasperi, teidän vaimonne
veli ja oma lankonne -- -- entinen Niemimäkelän -- rikas Kasperi --."
"Hyvä Jumala! Olisiko hän todellakin Kasperi?" sanoi Iikka ja astui
askeleen taakse päin.
"Älkää epäilkö, lankoni! Sama Kasperi minä olen, joka jo lapsena
ollessani tein teille ja sisarelleni Annille niin paljon pahaa. Sama
Kasperi, joka tästä huoneesta huutokauppa-päivänä lähti ja vannoi
hirveän valan ei astuvansa jalkaansa tämän huoneen kynnyksen yli --
voi, minun tuntoani polttaa niin kovin -- nyt minä olen rangaistu
Kasperi, varkaudesta piiskattu Kasperi, vankeudessa istunut Kasperi. --
Nyt olen uljaasti käynyt läpi maailman-rannan kouluni, johon minut niin
aikaisin syöstiin, ja nyt minä tiedän täydelleen sen oppimäärän -- voi,
älkää katsoko minuun noin oudosti, lankoni! -- Minä olen nyt jo, vaikka
hiljan, katuvainen Kasperi ja sovitusta, anteeksi-antoa olen minä
lähtenyt saamaan", puhui vieras sydäntä särkevällä äänellä itkunsa
seasta ja nousi penkin viereen seisomaan.
Iikka käveli nopeasti vieraan luo, sulki hänet syliinsä ja sanoi:
"Totisesti olet sinä lankoni Kasperi; sen tiedän nyt, kun selvemmästi
puhuit; mutta paljon olet muuttunut näöltäsi, paljon olet rikkonut,
paljon olet kärsinyt, paljon olet vanhentunut, mutta paljon on
sydämesikin pehmennyt ja paljoa -- vielä paljoa enemmän voimme sinulle
anteeksi antaa. Kiitos Jumalan, että sinut jälleen saimme! Kaikki on
unhoitettu ja nyt me emme erkane enään koskaan -- ei koskaan. Yhtä toki
pyydän sinulta: älä Jumalan tähden sano äidillesi, että olet rangaistu,
sillä se hetki olisi hänen viimeisensä. Minä kyllä olen sanomista
huomannut, eikä olet rangaistu, mutta minä olen sen huolellisesti
salannut kaikilta ihmisiltä, saati sitte mummolta -- -- se totuus ei
ole hänelle tarpeellinen tietää, eikä kukaan saa mummolle sanoa, mitä
eno on tässä lausunut, ei lapsetkaan", sanoi Iikka, yhä riippuen
onnettoman kasvinkumppaninsa kaulassa. Kun hän oli puheensa lopettanut,
valtasi hänetkin mielenliikutus ja he itkeä nyhkivät siinä yhdessä.
Kun väki näki ja kuuli kaiken tuon, eivät he tienneet mitä sanoa ja
ajatella.
Niin pian kuin lapset huomasivat, että heidän isänsä oli tunnustanut
oudon muukalaisen langoksensa ja siis eno Kasperiksi, lähtivät he
juosta tapittamaan äitinsä tykö ja hengästyksissään sanoivat he; "eno
Kasperi on tullut."
"Olkaa joutavoimatta!" sanoi äiti.
"Oikein todella; isä ja eno tuolla tuvassa syleilevät toisiaan ja
itkevät", vakuuttivat lapset.
Sen kuultuaan lähti emäntä heti tupaan.
Vaikka mummo ja ukkovaari olivat jo levolla, juoksivat lapset
yhtäkaikki heidän makuuhuoneesensa.
"Eno Kasperi on tullut", sanoivat lapset sinne päästyänsä, hengittäen
raskaasti.
"Jumalani! Mitä puhutte lapset?" sanoi mummo, joka ei vielä ollut
nukkunut.
"Eno Kasperi on tullut", vakuuttivat lapset, "isä ja eno syleilivät
tuvassa toisiansa ja äitikin meni sinne."
Mummosta tuntui lasten puhe niin todenmukaiselta, että hän nousi ylös
vuoteeltansa, pani hameen päällensä ja lähti tupaan; ukkovaari vaan ei
liikkunut paikaltakaan, vaikka hänkin oli valveella!
Kun emäntä tuli tupaan, olivat vielä Iikka ja Kasperi kiinni
toisissansa, itkeä tihistämässä.
Kun Kasperi näki sisarensa tulevan, heitti hän Iikan irti ja riensi
Annin syliin ja taivaan nimessä rukoili häneltä anteeksi antoa.
"Jumalani! Sinä se olitkin, veljeni Kasperi! Luulin sinua oudoksi,
köyhäksi muukalaiseksi, ja pyydän sinulta anteeksi erehdykseni", sanoi
Anni liikutettuna.
"Köyhääkin köyhempi, muukalaistakin muukalaisempi, kurjaakin kurjempi
on onneton veljesi, rakas sisareni."
"Voi rakas veljeni! Siinä on kyllä, kun olemme sinut saaneet jälleen
lapsuuden kotiin, ja menneistä ajoista emme muistele milloinkaan; ne
kätkemme unhotuksen synkkään hämärään. Koe nyt rauhoittaa itseäsi ja
tunteitasi, sillä äiti on kohta täällä, ja kun hän näkee sinut tuossa
mielen tilassa niin se ei tee hyvää hänen heikolle terveydellensä."
Samassa astui Kasperin ja Annin äiti huoneesen.
Eno Kasperi heitti sisarestaan irti ja asteli horjuen äitiänsä kohden.
"Voi äiti! Minä olen poikanne Kasperi, onneton poikanne minä olen",
sanoi Kasperi äidillensä värisevin äänin, eikä uskaltanut tarttua
tuijottavan äitinsä kädestä kiinni.
Äiti katsoa tuijotti ensin poikaansa silmiin, sillä nähtävästi ei hän
luullut ikävöidyn poikansa olevan tuonlaisessa tilassa häntä
tavatessaan. Mutta kun hän toipui ensin hämmästyksestänsä ja tunsi
hänen äänensä, ryöpsähti hän poikansa, tuon ryysyisen, vanhentuneen
kuleksijan kaulaan ja hoki: "Minun Kasperini, totisesti sinä olet
Kasperini! Nytpä tiedän toki Kasperista jotain; oletpa nyt minun
sylissäni! Mutta voi, mitä sinä olet saanut kärsiä, kun olet noin
vanhennut ja tullut noin ryysyiseksi; mutta kuitenkin sinä olet siinä
-- mutta onko tämä vaan hauskaa unta? -- Ei, ei, se on totinen tosi,
tuossahan sinä lunnin, kuin koettelen sinua -- tosihan se on onkin.
Jumalan kiitos! että mä sain poikani, joka kadonnut oli -- kiitä
Kasperi Jumalaa: sinulla on jalo sisar ja lanko! Pyydä heiltä anteeksi,
mitä heitä vastaan rikkonut olet! Voi, voi Kasperi, minun Kasperini",
huusi ja hätäili tuo kauvan poikaansa huolehtinut ja surrut äiti,
kaikella äidin rakkaudella ja alttiiksi-antavaisuudella, vaikka hän
poikansa tuossa tilassa löysi.
"Lanko ja sisar ovat jo minulle anteeksi antaneet, nyt on minun vielä
saatava anteeksi teiltä ja isältä: antakaa, äitikulta, tekin anteeksi
ilkeän poikanne rikokset!" rukoili Kasperi ja itkeä tihersi ja piti
äidistään kiinni.
"Vaikka sinulla olisi enemmän rikoksia kuin sinulla onkaan, niin minä
voisin ne kaikki anteeksi antaa, kaikki unhottaa. -- Äidin sydän on
verraton, äidin rakkaus on ääretön katuvaiselle pojalleen. -- Täällä
sydämessä -- -- --", sanoi hän ja painoi kätensä sydämensä päälle,
mutta itku tukahutti hänen sanansa.
"Missäs isä on, koska hän kuuluu vielä elävän? Joko hän nukkuu? Minun
pitää vielä tänä iltana saada häneltäkin anteeksi", sanoi eno Kasperi
ja silmäeli tuskallisesti ympärillensä.
Iikka meni ukkoa käskemään.
Ensin ukko esteli, eikä sanonut tietävänsä mitään Kasperin kotia
tulosta; mutta kun Iikka puheli hänelle, rupesi hän vastahakoisesti
kömpimään ylös vuoteesta, sillä hän ei voinut enään milloinkaan kauvan
vastustaa Iikkaa, kun oli oppinut tuntemaan hänen lujan ja perustetun
tahtonsa, ja niin tuli ukko Iikan kanssa vastahakoisesti tupaan.
"Voi isäkulta! Voitteko tekin antaa anteeksi onnettomalle, katuvaiselle
pojallenne, yhtä sydämellisesti, yhtä alttiiksi-antavaisesti kuin äiti,
lanko ja Annikin ovat antaneet?" sanoi eno Kasperi ja rupesi astumaan
isäänsä kohden.
"Kirottu, riivattu; älä lähene minua!" ärjäsi isä ja nosti kätensä
uhkaavaan asemaan!
Kaikki läsnä-olevat hämmästyivät.
"Topias, Topias! ajattele toki, mitä sanot!" sanoi mummo,
hätäyksissaän.
"Minä olen sen ajatellut, jonka sanonutkin", sanoi ukko
huolimattomasti.
"Niin, tiesinhän minä sen, ett'ei teidän sydämenne ole vielä sulanut
paatumuksestansa. Ja se taitaa teitä hyvin ilahuttaa, kun voin teille
sanoa, että olen nyt läpikäynyt kaikki maailman rannan koulun luokat,
johon te, isä, minut niin uljaasti jo nuorena laitoitte. Teidän
ansionne se on, isä, että poikanne tässä nyt seisoo edessänne näin
uljaana ja oppinunna, ja kaikkien ihmisten ja oman isänsä
kunnioittamana. Miksikä en voisi olla yhtä onnellinen kuin muutkin
ihmiset, jos olisin saanut oikeaa opetusta? Miksikä en saattaisi olla
ihmisille hyödyksi, niinkuin muutkin ihmiset, jos ette jo lapsuudessa
olisi tukahuttaneet minussa kaikkia ihmisellisiä tunteita ja jos ette
olisi istuttaneet sydämeeni jo pienokaisena turhuuden siemeniä ja
turhaa luottamusta noihin jo hyvästi uitettuihin pölkkyihin eli, toisin
sanoen, niillä saatuihin rahoihin? Missä ovat nyt metsät? Missä rahat?
Kaikki ovat menneet, ja minä ja te itse seisomme tässä kaiken turhuuden
ja kurjuuden esikuvina! Katsokaa vävyänne, tuota 'kerjäläistä' ja
'lorukirjojen' lukijaa, jota te niin uljaasti itse vihasitte ja
opetitte minunkin samoin tekemään. Eikö hän ole se, jonka turvissa
saatte tärveltyneen henkenne hengissä pysymään? Oi isä, isä! Kova on
tuo maailman rannan koulu ja karvaat ovat sen hedelmät." Niin sanoi eno
Kasperi anteeksi antamattomalle isällensä ja hänen koko ruumiinsa
tärisi epätoivon vimmasta.
Ukko ei puhunut yhtäkään sanaa, lähti vaan könttimään kamariinsa.
"Rauhoitu nyt jo, lanko, ja pane levähtämään, että virkistyt!
Huomennapa sitten saadaan likemmin keskustella", sanoi Iikka.
"Huomennako? Minua ei ole huomenna täällä", sanoi eno Kasperi.
"Missäs sitten?"
"Tielle, tielle lähden taas, josta minä tulinkin. Pois tahdon
lähteä jo heti, tästä teidän paristanne, jotka olette minulle niin
paljon hyvää osoittaneet, jota minä en ole ansainnut -- pois, pois
anteeksi-antamattoman isän silmien edestä ja korvien kuulosta, kauvas
tuonne kolkkoon synkkään yöhön, unohduksen hämärään sumuun -- niin
kauvas kuin voimani riittävät, ja silloin, kun ne uupuvat, huokaan
mielelläni viimeisen henkeni, kun ma tiedän, että te olette minulle
anteeksi antaneet", sanoi eno Kasperi, itki ja koperoitsi turvakoitaan.
Kaikki itkivät, lapsetkin.
"Et sinä san lähteä meiltä pois ikänä", sanoi isäntä ja pistäysi eno
Kasperin eteen.
"Älä, hyvä Iikka, päästä Kasperia", rukoili äiti.
"Älä nyt lähde veljeni pois, varsinkin tuossa tilassa. Me pidämme sinut
kaikin veljenämme", pyysi Anni.
"Älkää lähtekö meiltä pois eno, on meillä teillekin ruokaa ja me olemme
teille hyvät", pyysivät lapset itkussa suin.
"Älkää estelkö, älkää pidätelkö minua, minun sydämeni ei kestä
kauvemmin -- se katkeaa -- särkyy", huusi eno Kasperi sydäntä
särkevällä äänellä ja pyrki ovea kohden.
Iikka pistäysi taas hänen eteensä ja otti kovissa omantunnon vaivoissa
olevan rikoksellisen lankonsa kiinni ja sanoi: "ei niin, lanko!
Olemmehan ennenkin olleet käsikähmässä; olen ennenkin vienyt sinut
tyrmään, se täytyy nytkin tehdä; mutta nyt teen sen paljoa
mieluummasti, sillä välimme luulen kallistuvan parempaan päin."
Näin sanoen otti Iikka eno Kasperiin syliksi ja vei kovasti vastaan
ponnistelevan ja kiemuroivan epätoivoisen lankonsa aika nujua porstuaan
ja sieltä lukuhuoneesensa, jonka hän lukitsi sisäpuolelta, ja avaimen
pisti taskuunsa.
Mitäpä siinä auttoi kuihtuneen ja vähätkin voimansa vähentäneen miehen
vastaan-ponnistelemiset, sillä hänen taluttajansa oli täysirahkeinen,
muhkea mies, jolla oli voimaa jäntereissä ja lujuutta tahdossa; seurata
täytyi eno Kasperin häntä.
Koko yön näkyi Iikan lukuhuoneesta valkea, sillä Iikalla oli siellä nyt
outoa ja tärkeää lukemista. Hänellä oli luettavana ja tutkittavana
paatunut, mutta nyt rikki musertunut ihmissydän, sydän, joka siihen
iskettyjen haavojen tähden sairasti epätoivon kauheaa tautia; tuota
luki, tuota tutki hän ja otti osaa toisen kärsimyksiin ja tuskiin.
Noita särkyneitä ihmissydämen kappaleita koki Iikka sovitella yhteen ja
saada niistä jotain kokonaista ja eheää, ja pala palalta, kappale
kappaleelta sai hän niitä paikoilleen sijoitetuksi. Hänellä sattui
saapuvilla olemaan avullista lääkitystä tuohon pahaan ja vaaralliseen
tautiin, lääkitystä, joka on ainoa parannuskeino murheelliselle ja
haavoitetulle omalletunnolle, nimittäin Jumalan oma pyhä sana. Iikka
otti kirjastostaan esille pyhän raamatun ja asetti sieltä eteen Jumalan
armolupauksia. Hän otti sieltä esille kuvauksen tuhlaaja-pojasta ja
osoitti, kuinka mielellään isä otti vastaan langenneen, mutta
katuvaisen ja nöyryytetyn poikansa.
"Voi, voi! Mutta minun isäni ei ottanut minua vastaan", vaikeroitsi
Kasperi tuskissaan.
Silloin Iikka selitti, ettei tässä olekaan kysymys luonnollisesta, vaan
taivaallisesta isästä, joka kyllä anteeksi antaa Kasperillekin, jos
vaan katuvaisella sydämellä, Hänen Poikansa ansion tähden, rukoilee
Häneltä anteeksi antamusta.
"Onko se niin, onko se niin!" sanoi eno Kasperi ja hengitti raskaasti
huokumalla. "Minä kyllä olen sen lukenut montakin kertaa, mutta minä
olen luullut sen olevan luonnollisen isän, joka ottaa vastaan ja
anteeksi antaa langenneelle pojallensa, onko se niin?"
"Niin se on", sanoi Iikka ja monta muuta kohtaa selitti hän raamatusta.
Eno Kasperi rupesi hengittämään yhä keveämmästi, ja ennenkuin päivä
valkeni, vaipui hän levollisesti uneen.
Kun eno Kasperi nukkui, lähti Iikka huoneesta pois ja väki oli kaikki
jo ylhäällä. Mummo tuli heti Iikan tykö ja kysyi: "Missä Kasperi nyt
on, vieläkö hän elää?"
"Kasperi nukkuu lukukammarissani sohvalla. Hän on saanut levon
rasitetulle ruumiillensa ja käsittänyt rauhan ahdistetulle sielullensa:
ei hän enään pyri meiltä pois. Mutta hänen pitää antaa nukkua rauhassa,
sillä hän tarvitsee lepoa", sanoi Iikka.
Kun mummo tuon kuuli, hyrähti hän itkuun ilosta; sillä äidin sydän on
äidin sydän.
Iikka toimitti heti saunan lämmitä.
Kun sauna oli pääsemäisillänsä, heräsi eno Kasperi ja tuli tupaan,
mutta niin nöyränä kuin lammas ja hänen kasvoistansa loisti
tyytyväisyys ja rauha. Saunan jouduttua vietiin eno Kasperi saunaan,
jossa hän pestiin saippualla joka paikasta; saunasta tultua kerittiin
hänen hiuksensa ja leikeltiin häneltä kynnet, jotka olivat kasvaneet
pitkiksi kuin kotkan kynnet. Sitte ajettiin parta ja sen jälkeen
puettiin hän päästä jalkoihin asti uusiin puhtaisiin vaatteisiin ja
uudet sukat ja kengät annettiin hänen jalkoihinsa. Näyttipä todellakin
siltä, kuin tuhlaaja-poikaa olisi luonnollisessa olossa vastaan otettu.
-- Ja totta tosiaankin -- eno Kasperi näytti nyt paljoa nuoremmalta
kuin illalla ja helposti olisi hänessä nyt jokainen kyläläinen tuntenut
entisen Niemimäkelän Kasperin; mummo oikein riemuitsi poikansa
nuortumisesta.
Tieto tuosta tuhlaaja-pojan kotiin tulosta levisi pian ympäri kylää ja
usea tuli katsomaan entistä Kasperia. Tyynenä kesti eno Kasperi kaikki
uteliasten utelemiset ja katselemiset, eikä hän tekeytynyt heille
paremmaksi, puhtaammaksi, kuin olikaan; sillä hän tunsi sydämessään,
että hän oli saanut oikein pahain tekoinsa jälkeen.
Ensi aikoina ei eno Kasperi voinut eikä jaksanut mitään toimitella,
mutta aikojen kuluttua rupesi hän itsestänsä tekemään talon työtä.
Ukkovaarin sydän ei heltynyt poikaansa kohden sen pehmeämmäksi; vaan
hän meni poikansa sivu vastaan tullessa taikka muutoin kohdatessa,
niinkuin ei häntä olisi näkevinänsäkään! Se teki eno Kasperin sydämelle
kipeää.
Eno Kasperi olisi hyvin viihtynyt Niemimäkelässä, entisessä lapsuuden
kodissaan, sillä kaikki rakastivat ja säälivät häntä, ja lapset
iltaisin kieppuivat hänen polvillaan ja silittelivät hänen päätänsä ja
kasvojansa, samalla puhellen viattomia lasten puheitansa, joiden seassa
oli usein: "Ettehän, eno, mene milloinkaan meiltä pois?" Kaikkihan tuo
oli hyvin, vaan tuo isän kylmyys ja anteeksi-antamattomuus rupesi taas
kovin rasittamaan hänen sydäntänsä.
"Isän tylyys rasittaa kovin mieltäni", sanoi eno Kasperi erään kerran
Iikalle.
"Ehkä hän nyt jo käypi sovintoon kanssasi", sanoi Iikka.
"Sitä en usko", sanoi eno Kasperi ja huokasi raskaasti.
"Sopiipa kumminkin koettaa", sanoi Iikka. Samassa tuli ukko huoneesen.
"Ettekö te, isä, saata jo antaa anteeksi katuvaiselle ja murretulle
pojallenne?" rukoili eno Kasperi ja katsoi luottavasti isäänsä silmiin.
"Minulla ei ole sinun kanssasi mitään tekemistä", sanoi isä kylmästi ja
meni pois, päätäänkään poikaansa päin kääntämättä.
"Voi, voi! Enkö minä sitä arvannut", sanoi eno Kasperi surullisesti.
"Saatatkos sinä anteeksi antaa isällesi kovan käytöksensä kohtaasi?"
kysyi Iikka.
"Olen jo aikaa sydämestäni hänelle anteeksi antanut ja sentähden
tahtoisin täydelliseen sovintoon päästä hänen kanssaan."
"Kun sinä olet jaksanut isällesi anteeksi antaa; niin en luulisi olevan
syytä antaa valtaa murheellesi, joka voisi sinulle tulla taas
vaaralliseksi."
"Kyllä niinkin, mutta minä en voi kauemmin olla teidän talossa isän
tähden."
"Mihinkä sitte aiot?"
"Kauvas en aio mennä; otan palveluksen jossain kylän talossa.
"Nyt on taas tarpeellinen meidän mennä lukukamariin; sieltä olemme
ennenkin saaneet hyviä neuvoja -- eikö niin?" sanoi Iikka.
"Mennään vaan."
Ja he menivät.
Kun he olivat siellä kahden kesken istuneet pari tuntia, tulivat he
ulos ja eno Kasperin otsalta olivat kadonneet synkät pilvet,
jotka uudestansa alkoivat siihen kokoutua ja synkistää hänen
tulevaisuuttansa. Iikka puki päällensä ja lähti kylään, kenellekään
virkkamatta, mihinkä hän meni; eno Kasperi jäi taloon.
Iikka meni suorastaan Lukulaan isänsä tykö ja heti, kun hän sinne tuli,
menivät he isänsä kanssa kamariin kahden kesken. Kauvan olivat he
siellä, eikä kukaan tiennyt, mitä he keskustelivat. Viimein kuului
tupaan selvästi Lukulan Matin sanat: "Siinä tapauksessa mutta ei
missään muussa." Molemmat tulivat kamarista tupaan ja Iikka lähti
kotiansa.
Kun Iikka tuli kotiansa, meni hän heti lukukamariinsa ja eno Kasperi
meni perässä. Kun he sieltä tulivat, silloinkos vasta eno Kasperin
kasvot loistivat; mutta kukaan ei puhunut mitään asiasta, väki vaan
virkkoi: "miksikä eno Kasperi on noin iloisen näköinen?" ja lapset
sanoivat: "eno on nyt niin iloinen."
Kun huomispäivä tuli, nähtiin Peltolan kylässä kummia: Lukulan väki,
kiluineen, kaluineen, alkoi muuttaa Lukulasta Niemimäkelään, jonka ei
luultu koskaan voivan tapahtua, niin kauvan kuin vanha isäntä oli
elossa. Niemimäkelän toisella puolen kartanoa olevassa rakennuksessa
oli valmiit, siistit huoneet odottamassa Lukulan vähälukuista perhettä.
He toivat kaikki eläimensäkin, sillä he tahtoivat itse ne ruokkia ja
hoitaa, että heilläkin muka olisi jotain tekemistä ja omaa.
Kun Lukula oli tuolla tavalla tullut tyhjäksi, alettiin Niemimäkelästä
sinne viedä kaikenlaista taloutta alottaessa tarvittavaa kalua: muun
muassa vietiin sinne lehmä, nuori mullikka ja pari lammasta talon
navetasta; myös vietiin sinne parin vuoden vanha varsa. Kun Lukulan
pieni talo oli noin saatu alkuun sisustetuksi, menivät Iikka ja eno
Kasperi sinne, ja kun Iikka illan tullen palasi kotiansa, ei hänellä
enään ollutkaan kumppania; sillä eno Kasperi oli jäänyt Lukulaan; hän
oli nyt Lukulan isäntä.
Tuota Lukulaahan Iikka olikin käynyt eilen isältänsä eno Kasperille
kodiksi pyytämässä, ett'ei hänen olisi tarvinnut enää vieraan työhön
mennä, kun ei hän saattanut Niemimäkelässä enään olla, isänsä kovuuden
ja anteeksi-antamattomuuden tähden. -- Molempien talojen, sekä Lukulan
että Niemimäkelän isännät olivat emäntiensä kanssa yön seutuna
keskustelleet asiasta ja tulleet yksimieliseen päätökseen.
Eno Kasperi otti heti huonemiehiksi uuteen taloonsa köyhän, mutta
kunniallisen parikunnan, jotka hoitivat hänen eläimiään.
Siinä rupesi sitten eno Kasperi tekemään työtä, joka vaikutti
terveellisesti häneen sekä sisällisesti että ulkonaisesti. Siinä hän
koki unhottaa rikoksiansa, ja nöyrällä sydämellä ja nuhteettomalla,
parannetulla elämällänsä koki hän korjata, mitä hän ennen oli rikkonut
kansalaisiansa kohtaan. Olisihan kaikki mennyt mukana, mutta isän kova
sydän, se väliin saattoi eno Kasperin murheelliseksi.
Kun kyläläiset näkivät, että Kasperi oli todella elämänsä parantanut,
rupesivat he häntä pitämään samassa arvossa kuin muitakin ihmisiä ja
kävivät usein Lukulassa.
Jonkun ajan kuluttua nai Kasperi erään ikäpuolen kunniallisen
vaimo-ihmisen, sillä hänen oli mahdoton tulla yksin toimeen talouden
hoidonkin tähden. Usea arvokas kyläläinen oli Lukulassa Kasperin häissä
ja Niemimäkelän väki kaikki -- no sepä nyt on tietty. -- Ei sentään
aivan kaikki, sillä ukkovaaria -- Kasperin isää -- ei saatu mitenkään
sinne! Se leikkasi kovin taas Kasperi paran sydäntä. Vaimonsa oli
siveäluontoinen ja helläsydäminen, joiden avujensa kautta hän oli
suurena apuna ja lohdutuksena Kasperin pimeinä aikoina. Lankonsa
kirjastosta piti hän aina lainassa kirjoja, joiden lukemisella hän sai
monta murhetta poistumaan ja loma-aikansa hupaisesti kulumaan.
Eräänä päivänä sai eno Kasperin isä halvaustaudin. Hän kaatui
seisoalta-jaloin, eikä voinut liikkua eikä puhua ja tunnotonna
kannettiin hänet vuoteellensa. Hän näytti ensin ihan kuolleelta, vaan
kun häneen iskettiin suonta ja hierottiin ahkeraan, tointui hän sen
verran, että hänessä nähtiin hengen olevan. Siinä hän sitten hengittää
hohotti eikä näyttänyt mistään muusta tietävän. Yht'äkkiä kirkastui
hänen katsantonsa ja hän koetti katsella ympärillensä ja katkonaisia
sanoja kuultiin hänen sommittelevan. Kun mentiin likemmäksi
kuulustelemaan, mitä sairas sanoisi, kuultiin hänen sanovan: "maailman
ranta Kas -- Kasperi -- anteeksi -- voih! -- --"
Heti arvattiin, että ukko kaipaa poikaansa Kasperia, jonkatähden häntä
lähdettiin paikalla noutamaan. Silläaikaa katseli sairas levottomasti
ympärilleen, ja jos ovi milloin kävi, katsoi hän aina sinne päin, josta
huomattiin, että sairaalla oli vielä kuulo ja ymmärrys. Taas aukeni ovi
ja Kasperi tuli. Sairas katsoi heti oveen päin, ja kun hän havaitsi
Kasperin, kohotti hän kättänsä sinne päin ja sammalti: "Kaspe-ri, --
maa-ilmam-ran-ta, -- anteek-si. Juma-la-ni." Kasperi ymmärsi heti
isänsä tarkoituksen. Hän meni kiireesti isänsä vuoteen luo, otti
isäänsä kädestä kiinni, laskeusi polvilleen isänsä vuoteen viereen ja
itkusta tukehtuneella äänellä sanoi: "anteeksi isä -- anteeksi taivaan
nimessä -- anteeksi."
Sairas sai vaivalla kätensä polvillansa olevan poikansa kaulaan ja
katkonaisilla sanoilla sammalti: "an-teek-si, Kaspe-ri kaik-ki; an-na
si-nä-kin an-an-teek-si! -- Ju-Ju-ma-la." -- -- -- Samassa valahti
sairaan käsi irti poikansa kaulasta, ja kun hänen kätensä autettiin
vuoteesen, oli elämä hänet jättänyt.
Kauan oli Kasperi vielä polvillansa vuoteen vieressä, sittenkin vielä,
kun elämä oli hänen isänsä jättänyt. Hän itki siinä niinkuin pieni
lapsi, sillä suru ja ilo sekaisin aaltoeli hänen sydämessään. Kuollut
-- elottomaksi tullut oli hänen isänsä; hän oli antanut anteeksi -- oli
pyytänyt anteeksi, ja se tieto -- se tunto saattoi hänen sieluunsa
sanomattoman ilon ja rauhan, ja tuon surun ja lohdutuksen hetkenä ei
hän voinut kyyneleitänsä pidättää.
* * * * *
Mitäpä minulla olisikaan enään tähän kertomukseen lisättävänä.
Mainitsen vaan, että kenties ensi kerran talon perustamisen jälkeen
kaunis ja ihana näköala Niemimäkelästä oli ensi kerran sopusoinnussa
talon asukasten sisällisen tilan kanssa, sillä he näkivät ihanoita
näköaloja suomalaisen kansallis-sivistyksen alalla. He näkivät siellä
ja täällä kiivaasti taistelevia joukkoja vastakkain ja toinen noista
taistelevista joukoista taisteli suomalaisen kansallisuuden taisteloa.
Suomalaisen kansallisuuden puolesta taistelevien sotalipussa oli
tunnussanoina: "Valoa kansalle, oikeuksia kansalle, tasa-arvoa
kansalle". Ei heidän tarvinnut koskaan muuttaa niitä tunnussanoja;
sillä ne olivat perustetut vankalle kansallis-perustukselle. Tätä
lippuansa seurasivat, sen suojassa taistelivat he. -- Jos heidän
vastustajansa pitivät mitä keinoa, jos he muuttivat sotalippunsa
minkänäköiseksi tahansa, niin käänsivät ja pitivät kansallistaistelijat
vaan aina samaa lippuansa heille nähtävinä.
Sen näkivät ja havaitsivat Niemimäkeläiset ja silloin tunsivat he
sydämessään toivon ilon, ja silloin suli heidän sisällinen tunteensa
yhteen kauniin ulkonaisen näköalan kanssa. Silloin, silloin tunsivat
he, että:
"Täss' olla meidän mieluist' op
ja kaikki suotuisaa;
vaikk' onni mikä tulkohon,
meill' isänmaa on verraton.
Mit oisi maassa armaampaa,
mit oisi kalliimpaa?
Ja tässä, täss' on tämä maa,
sen näkee silmämme;
me kättä voimme ojentaa
ja vettä, rantaa osoittaa,
ja sanoa: kas tuoss' on se,
maa armas isäimme!"
Eikö tässä ole ajallista autuutta kuolevaiselle, vai kuinka? Ja tätä
autuutta saapi jokainen kansalainen nauttia, joka vaan tämän isänmaan
rakkauden on käsittänyt tosi-kansalliselta kannalta; häneltä ei puutu
uskoa ja toivoa isänmaansa tulevaisuudesta ja sen kansallistaistelon
voitosta, sentähden tekee hän ilolla työtä sen toteutumiseksi -- ilolla
eikä sapella sekoitetulla mielen katkeruudella.
Eipä ole mitään enään kerrottavaa "torpan pojastakaan", sillä
hän on nyt jo itsenäinen, vapaasti toimiva kansalainen, joka
itsekin parast'aikaa taistelee joka tarjoutuvassa tilaisuudessa
kansallis-aatteiden toteentumisen eduksi, joka rakastettuna ja
lukuisan perheensä keskessä ilolla täyttää niitä elämän kalliita
velvollisuuksia, joita Jumala on hänelle määrännyt, joka luottamusta
saaneena on pitäjäänsä ja kansansa kunnia, jonkatähden he rakastavat
häntä ja hän sitäkin enemmän heitä, ja hän on niin kansalle kuin
yksityisillekin apuna hyvissä neuvoissa perustettujen tietojensa
nojalla. Jätämme hänet taistelemaan kunniakasta ja voitollista
kansallis-taisteloaan.
Kun vielä mainitsen, että eno Kasperin sydämeltä putosi raskas taakka
hänen isänsä kuolinhetkenä ja tuo kuorman putoaminen kirkasti hänen
ennen niin pimeän ja synkän elämänsä, ja että eno Kasperi sai vielä
pienen perillisenkin, josta hän oli suuresti iloissaan ja josta hän jo
ristiäisissä oli sanonut, ett'ei hän suinkaan poikaansa pane maailman
rannan kouluun, jossa hän itse oli ollut, ja että hän pani pojalleen
nimeksi "Iikka", muistoksi vuorostaan kelpo langolleen, -- ja kun vielä
mainitsen, että eno Kasperi voitti ajan pitkään parannetulla elämällään
kaikkien ihmisien suosion, niin kertomukseni "torpan pojasta" on
loppunut.