JOHDANTO.

Mahdollisesti joku lukijoistani tuntee erään vanhan kirjakaupan, joka

muutamia vuosia sitten sijaitsi Lontoon Covent Gardenin läheisyydessä.

Sanon "joku", sillä totta tosiaan oli sangen vähän joukkojen huomiota

kiinnittävää niissä kallisarvoisissa nidoksissa, mitkä kokonainen

elämäntyö oli kasannut vanhan ystäväni D:n pölyisille hyllyille. Siellä

ei ollut kansantajuisia teoksia, ei huvittavia romaaneja, ei

matkakertomuksia, ei "kansankirjastoa" eikä "lukemista tuhansille."

Mutta siellä saattoi ehkä tiedonhaluinen koko Europan etsittyään löytää

huomattavimman kokoelman, minkä innostunut tutkija milloinkaan on

kerännyt, alkemistien, kabbalistien ja astrologien teoksia. Omistaja

oli tuhlannut rikkauksia kaupaksi menemättömiin aarteisiin. Mutta vanha

D. ei halunnutkaan niitä myydä. Hän tuli ehdottomasti murheelliseksi,

kun joku ostaja astui myymälään. Kostoa uhkuva katse seurasi julkean

tunkeilijan liikkeitä. Vastahakoisesti hän hääräsi tämän ympärillä,

rypisti otsaansa ja huokaili, kun maailmanihmisen kädet ottivat hänen

epäjumaliaan niiden komeroista. Jos joku hänen taikahaareminsa

suosikeista herätti ostajan huomion, ja jos siitä tarjottu hinta ei

ollut tavattoman korkea, vaati hän kirjasta usein kahdenkertaisen

hinnan. Jos ostaja epäröi, tempasi hän ilomielin arvossapidetyn

taikakalun tämän käsistä. Jos se suostui maksamaan, joutui hän

epätoivoon. Usein saattoi hän sydänyöllä koputtaa ostajan ovelle ja

pyytää tätä myymään hänelle takaisin ostajan itse määräämillä ehdoilla

teoksen, minkä tämä niin merkillisellä tavalla vastikään oli ostanut.

Itse uskoi hän Averroekseen ja Paracelsukseen ja oli yhtä haluton kuin

ne filosofit, joita hän tutki, maailmanihmisille puhumaan hankkimistaan

tiedoista.

Sattuipa vuosia sitten, että minä nuorempana miehenä tunsin halua

tutustua n.k. "rosenkreutsiläisten" omituisen lahkon todelliseen

alkuperään ja perusoppeihin. Minua eivät tyydyttäneet ne niukat ja

pintapuoliset tiedot, joita oli saatavana teoksissa, mihin tämän aineen

tutkijoita neuvottiin tutustumaan. Mutta minusta tuntui, että herra D:n

kokoelmassa, jossa oli runsaasti sekä painettuja kirjoja että

käsikirjotuksia, mahdollisesti löytyisi tarkempia ja luotettavampia

kertomuksia tuosta kuuluisasta veljeskunnasta -- kukaties jonkun oman

jäsenen kirjottamia, joka asiantuntevasti ja yksityiskohtaisesti

vahvistaisi oikeaksi kaiken sen, mitä Bringaret väitti kaldealaisten ja

"gymnosofien"[1] merkillisestä viisaudesta ja hyveestä.

Minä siis lähdin tuohon myymälään, mikä kerran -- kai tulisi hävetä

sitä tunnustaa -- oli ollut mielipaikkojani. Mutta eivätkö meidän

päivien aikakirjat ole täynnä erehdyksiä ja petoksia yhtä mielettömiä

kuin vanhojen alkemistien? Sanomalehtemme voivat tulevaisuuden ihmisten

mielestä olla yhtä harhaanviepiä kuin alkemistien kirjat meistä ovat.

Ja kuitenkin sanomalehdistö on se ilma, jota hengitämme -- ja

merkillisen sumuinen se ilma onkin!

Myymälään astuttuani hämmästyin nähdessäni erään arvokkaannäköisen

ostajan, jota en ennen ollut siellä nähnyt. Vielä enemmän hämmästyin

sitä kunnioitusta, jota ylpeä kirja-aarteitten kerääjä hänelle osotti.

"Herra", huudahti kauppias painavasti, minun käännellessäni

kirjaluettelon lehtiä, "te olette ainoa ostajan arvoinen, jonka olen

tavannut niinä viitenäviidettä vuotena, mitkä olen kuluttanut näissä

tutkimuksissa. Kuinka ja mistä te tänä kevyenä aikakautena olette

voinut saada niin syvällistä tietoa? Ja tämä kunnianarvoinen

veljeskunta, jonka oppeihin jo vanhimmat filosofit ovat viitanneet,

vaikka ne viimeisillekin vielä ovat salaisuuksia -- sanokaa minulle,

onko maan päällä yhtään kirjaa, yhtään käsikirjotusta, josta voisi

saada tietoa heidän keksinnöistään ja opeistaan?"

Kuullessani sanat "kunnianarvoinen veljeskunta" minun tuskin tarvitsee

mainita, että tarkkavaisuuteni heti jännittyi ja että halukkaasti

kuuntelin, mitä vieras vastaisi.

"Minä en usko", virkkoi vanha herra, "että tuon koulun mestarit

milloinkaan ovat uskoneet todellisia oppejaan maailmalle muuten kuin

himmeinä viittauksina ja salaperäisinä arvotuksina, enkä moiti heitä

tästä varovaisuudesta."

Hän vaikeni ja näytti aikovan poistua, kun minä äkkiä sanoin

kirjainkokoojalle:

"Herra D! En näe tässä luettelossa mitään, joka koskisi

rosenkreutsiläisiä."

"Rosenkreutsiläisiä", toisti vieras herra ja katsoi vuorostaan

tutkivalla hämmästyksellä minuun. "Kuka muu kuin rosenkreutsiläinen

voisi selittää rosenkreutsiläisiä salaisuuksia! Ja voitteko kuvitella,

että jotkut tämän lahkon jäsenistä, joka on kaikista salaisista

seuroista arimpia, itse nostaisi sitä huntua, mikä maailmalta peittää

heidän viisautensa Isiksen?"

"Kas vaan", ajattelin. "Tämä siis on se 'kunnianarvoinen veljeskunta',

josta he puhuivat. Taivaan kiitos! Minä varmaankin olen tavannut jonkun

veljeskunnan jäsenistä."

Ja ääneen virkoin: "Mutta mistä, hyvä herra, saan tietoja, jollen

kirjoista? Nykyään on uskallettua painattaa mitään, jossa ei ole

auktoritetin leimaa, ja Shakespearen teoksista tuskin saa lainata

kohtia mainitsematta lukua ja värssyä. Tämä on tosiasiain aikakausi --

tosiasiain aikakausi, herra."

"Hyvä", sanoi vanha herra miellyttävästi hymyillen, "jos vielä tapaamme

toisemme, voin opastaa teitä ainakin tiedon oikeille lähteille." Ja

tämän sanottuaan hän pani päällystakkinsa nappiin, vihelsi koiralleen

ja poistui.

Sattui sitten, että täsmälleen neljä päivää lyhyen keskustelumme

jälkeen tapasin vanhan herran taas. Minä ratsastin verkalleen

Highgatea[2] kohti ja ison mäen juurella äkkäsin vieraan. Hän ratsasti

mustalla ponihevosella ja hänen edellään juoksi koira, joka myös oli

musta.

Jos tapaat miehen, jota haluat tulla tuntemaan, hevosen selässä pitkän

mäen juurella, missä hän, luontokappaletta epäinhimillisesti

kohtelematta ei voi ratsastaa tiehensä, niin arvelen, että on oma

vikasi, jollet ole päässyt pitkälle asiaan, ennenkuin on huipulle

tultu. No niin, minä onnistuin niin hyvin, että päästyämme Highgateen,

vanha herra kutsui minut levähtämään taloonsa, joka oli vähän matkan

päässä kylästä. Talo oli - erinomaisen sievä, vaikka pieni; siinä oli

laaja puutarha ja ikkunoista oli mainio näköala: kirkkaalla ilmalla

näkyivät Lontoon torninhuiput ja kirkot selvästi. Täällä oli erakon

syrjäinen maja, siellä myrskyisä Maailman Meri.

Päähuoneiden seiniä kaunistivat tavattoman kalliit taulut, sen

taidesuunnan tuotteita, jota niin vähän ymmärretään ulkopuolella

Italiaa. Minä hämmästyin saadessani tietää, että ne kaikki olivat

omistajan omien kätten tekoa. Minun näkyvä ihailuni miellytti uutta

ystävääni ja saattoi hänet puheliaaksi. Hänellä tuntui olevan yhtä

suuria aatteita kuin hänen käytännöllinen taitonsa oli korkealla.

Vaikken turhanpäiväisellä arvostelulla tahdo lukijoita väsyttää, lienee

tarpeellista tämän teoksen tarkotuksen ja luonteen valaisemiseksi

johdannossa huomauttaa, että hän pani yhtä paljon painoa taiteen

yhtenäisyydelle kuin etevät kirjailijat tieteitten kokoamukselle, ja

että hänen mielestään kaikissa mielikuvituksen luomissa teoksissa,

olivatpa sitten sanoin tai kuvin esitettyjä, tuli kaikkien

korkeampisuuntaisten taiteilijain tehdä tarkka erotus asiallisen ja

toden välillä, toisin sanoen, varsinaisen elämän matkimisen ja luonnon

ihanteesen kohottamisen välillä.

"Edellinen", sanoi hän, "on hollantilainen koulu, jälkimäinen

kreikkalainen."

"Hollantilainen on enemmän muodissa", sanoin minä.

"Kyllä ehkä maalaustaiteessa", vastasi isäntäni, "mutta

kirjallisuudessa --"

"Kirjallisuudesta minä puhuinkin. Nousevat runoilijamme tavottavat

kaikki yksinkertaisuutta ja pikkumaista seikkaperäisyyttä, ja

arvostelijat pitävät teoksen suurimpana ylistyksenä sanoa,

että sen luonteet ovat otetut jokapäiväisestä elämästä.

Kuvanveistotaiteessakin --"

"Kuvanveistotaiteessa! Ei, ei! _Siinä_ täytyy ainakin korkean ihanteen

olla pääasia!"

"Anteeksi! Pelkään, ettette ole nähnyt Souter Johnnyä ja Tam

O'Shanteria."

"Ah", sanoi vanha herra päätään ravistaen. "Huomaan, että olen elänyt

aivan liiaksi erilläni maailmasta. Luulenpa, että Shakespeariä on

lakattu ihailemasta."

"Päinvastoin! Shakespearen ihailu otetaan puolustukseksi, kun käydään

muitten kimppuun. Mutta arvostelijamme ovatkin huomanneet, että

Shakespeare on niin realistinen!"

"Realistinen! Sekö runoilija, joka ei koskaan kuvannut luonnetta mikä

esiintyisi tavallisessa elämässä -- hänkö, joka ei koskaan alentunut

esittämään väärää himoa tai realistista henkilöä?"

Minä olin vastaamaisillani jyrkästi tähän paradoksiin, kun huomasin

toverini tulleen vähän pahalle tuulelle. Ja joka tahtoo saada

rosenkreutsiläisestä kiinni, hänen täytyy olla varoillaan, ettei

samenna vettä. Arvelin siis parhaaksi kääntää keskustelun toiseen

suuntaan.

"Palatkaamme aineesemme", sanoin minä, "te lupasitte valaista tietoani

rosenkreutsiläisistä."

"Hyvä", sanoi hän miltei ankarasti. "Mutta missä tarkotuksessa? Kenties

haluatte päästä temppeliin saadaksenne nauraa juhlamenoille?"

"Miksi te minua luulettekaan? Jos olisin semmoiseen taipuisa, niin

varmasti Abbé de Villarsin kohtalo riittäisi varottamaan kaikkia

huolimattomasti käsittelemästä Salamanderin ja Sylfin valtakuntia.

Jokainen tietää, kuinka salaperäisellä tavalla tämä terävä-älyinen mies

menetti henkensä kostoksi siitä sukkelasta pilasta, jota hän teki

kirjassaan _Comte de Cabalis_."

"Salamander ja Sylf! Kuuluu, että olette tavallisessa erhetyksessä ja

käännätte kirjaimellisesti mystikkojen vertauskuvakieltä."

Sen jälkeen vanha herra suvaitsi antautua mielenkiintoiseen ja minusta

nähden opettavaan selostukseen rosenkreutsiläisten perusopeista;

muutamia näistä salaisoppineista, kuten hän vakuutti, oli vielä

olemassa, ja arvokkaassa salaperäisyydessä ne yhä jatkoivat syvällisiä

tutkimuksiaan luonnontieteitten ja salaisen filosofian aloilla.

"Mutta tämä veljeskunta", sanoi hän, "miten kunnioitettava ja

hyveellinen se onkin -- hyveellinen, sanon minä, sillä ei mikään

luostarijärjestö ole ankarampi siveysohjeitten käytäntöönpanossa tai

palavampi kristillisessä uskossa -- on ainoastaan yksi haara muista,

jotka ovat saavuttaneet vielä korkeamman mahdin ja joiden syntyperä on

vielä loistavampi. Oletteko tutustunut platonilaisiin?"

"Olen satunnaisesti eksynyt heidän labyrinttiinsa", vastasin. "He ovat

jotakuinkin vaikeasti tajuttavia herroja."

"Kuitenkaan ei heidän merkillisimpiä problemejaan ole vielä koskaan

julaistu. Heidän ylevimmät teoksensa ovat käsikirjotuksina ja

muodostavat sekä rosenkreutsiläisten että ennen mainittujen vielä

jalompien veljeskuntien vihkimysopin. Vieläkin juhlallisempi ja

suurenmoisempi on se oppi, joka löydetään vanhempien pytagorealaisten

ja Apollonioksen kuolemattomista mestariteoksista."

"Apollonioksen, tyanalaisen petturin! Onko hänen kirjotuksiaan

säilynyt?"

"Petturinko", huusi isäntäni. "Oliko Apollonios petturi?"

"Pyydän anteeksi. En tietänyt häntä teidän ystäväksenne. Ja jos te

menette takaukseen hänen luonteenarvostaan, niin tahdon uskoa että hän

oli kaikin puolin kunnioitettava mies ja puhui täyttä totta

kerskatessaan voimastaan olla yhtaikaa kahdessa paikassa."

"Onko se niin vaikeata?" sanoi vanha herra. "Ettekö te siis koskaan ole

nähnyt unta?"

Tähän loppui keskustelumme. Mutta siitä ajasta lähtien syntyi meidän

välillemme tuttavuussuhde, joka kesti siihen, kunnes arvoisa ystäväni

erosi tästä elämästä. Rauha hänen tomullensa! Hän oli henkilö, jolla

oli omituiset tavat ja mielipiteet. Mutta suurimman osan aikaansa hän

käytti tyyneesen ja vaatimattomaan hyväntekeväisyyteen. Hän oli

innostunut auttamiseen, ja niinkuin hänen hyveitään kannusti mitä

puhtain rakkaus, niin perustui hänen toivonsa mitä hurskaimpaan uskoon.

Koskaan ei hän puhunut omasta syntyperästään tai elämänvaiheistaan,

enkä minä milloinkaan päässyt tunkeutumaan niitä peittävään pimeyteen.

Näytti siltä kuin hän olisi paljon nähnyt maailmaa ja ollut

silminnäkijänä läsnä Ranskan ensimäisessä vallankumouksessa, josta hän

osasi kertoa sekä viehättävästi että opettavasti. Mutta hän ei

kuitenkaan katsellut tuon myrskyisän aikakauden rikoksia yhtäläisellä

filosofisella suopeudella kuin nykyajan valistuneet kirjailijat -- päät

turvassa harteillansa -- ovat taipuvaisia katselemaan menneitten

aikojen joukkoteurastuksia. Hän ei puhunut tutkijana, joka on lukenut

ja järkeillyt, vaan miehenä, joka on nähnyt ja kärsinyt. Tämä vanha

herra näytti olevan yksin maailmassa. Minä en tietänyt hänellä olevan

yhtäkään sukulaista, kunnes hänen asiamiehensä, eräs ulkomailla asuva

kaukainen orpana, minulle ilmotti, kuinka kauniin testamentin ystäväni

oli tehnyt minulle. Se sisälsi ensiksikin rahasumman, jonka suuruutta

minun on paras olla mainitsematta, jottei minua mahdollisesti

taksotettaisi uudesta irtaimesta ja kiinteästä omaisuudesta; toiseksi

muutamia kallisarvoisia käsikirjotuksia, joita tämä kirjani saa kiittää

olemassaolostaan.

Luulen, että viimeinen testamentinpuoli johtui eräästä käynnistä

viisaan luona, jos siksi saan häntä kutsua, muutamia viikkoja ennen

hänen kuolemaansa.

Vaikka ystäväni hyvin vähän seurasi uudenaikaista kirjallisuutta, salli

hän hyvänsävyisyydellään minun kysyä häneltä neuvoa muutamien

kirjallisten hankkeiden suhteen, joita nuoren kokemattoman yrittelijän

epämääräinen kunnianhimo suunnitteli. Pyysin silloin hänen neuvoaan

erästä romaania varten, jonka piti kuvata innostuksen vaikutusta

erilaisiin luonteisiin. Tavallisella kärsivällisyydellään hän kuunteli

esitystäni, joka oli varsin kulunutta ja yksinkertaista. Sitten kääntyi

hän miettiväisenä kirjahyllyihinsä, nouti sieltä vanhan nidoksen ja

luki minulle, ensin kreikan, sitten englannin kielellä muutamia

tällaisia otteita:

"Plaato puhuu tässä neljänlaisesta maniasta[3], jolla minä tahdon

ymmärtää innostusta ja jumalallista inspiratsionia; ensiksi on

soitannollinen, toiseksi telestinen eli mystillinen, kolmanneksi

profetallinen ja neljänneksi se mania, mikä kuuluu rakkauteen."

Kirjottaja, jonka teoksista hän luki otteita, väittää, että sielussa on

jotakin korkeampaa kuin järki, ja että luonnossamme on erilaisia

kykyjä: yhdellä niistä me keksimme ja käsitämme melkein intuitivisella

nopeudella tieteitä ja päätelmiä; toisen avulla luodaan suuria

taideteoksia, kuten Feidiaan kuvapatsaita. Ja sitten hän jatkaa

sanomalla, että "innostus sen sanan oikeassa merkityksessä tarkottaa,

että se sielun osa, joka on yläpuolella järkeä, kohoutuu jumalien luo

ja sieltä saa inspiratsioninsa."

Kirjottaja, jatkaen Plaaton selittämistä, huomauttaa, että "yksi näistä

manioista -- erittäinkin se, mikä kuuluu rakkauteen -- voi riittää

saattamaan sielun takaisin sen alkuperäiseen jumalallisuuteen ja

autuuteen, mutta kaikkien välillä on sisäinen yhteys; ja säännöllisessä

kehityskulussa, jota seuraten sielu nousee ylöspäin, on ensimäisenä

soitannollinen, toisena telestinen eli mystillinen, kolmantena

profetallinen ja viimeksi rakkauden innostus."

Kun minä hämmästyneenä vastenmielisen tarkkaavaisesti kuuntelin näitä

sekavia hienouksia, sulki neuvojani kirjan ja sanoi hyvillänsä:

"Tässä on alkusanat teidän kirjaanne, tässä aineenne perusteet."

"En ole mikään tietäjä", sanoin tyytymättömänä päätäni pudistaen. "Tämä

kaikki voi olla tavattoman hienoa, mutta taivas varjelkoon, minä en

ymmärrä siitä sanaakaan. Rosenkreutsiläisten mysteriot ja teidän

veljeskuntanne ovat pelkkää lasten leikkiä verrattuina platonilaisten

rengonkieleen."

"Kuitenkaan, ennenkuin oikein ymmärrätte tämän kohdan, ette voi

käsittää rosenkreutsiläisten korkeampia teorioja eikä noita vielä

jalompia veljeskuntia, joista niin kevytmielisesti puhutte."

"Ah, jos niin on laita, luovun minä epätoivoisena koko yrityksestä!

Mutta koska te olette aineesen niin perehtynyt, miksette ota äskeisiä

sanoja johtolauseiksi johonkin omaan kirjaanne?"

"Entä jos jo olenkin sepittänyt kirjan näiden päätelmien perusteelle,

niin tahdotteko te valmistaa sitä julaistavaksi?"

"Varsin mielelläni", vastasin -- voi, liian pikaisesti!

"Pidän lupauksestanne kiinni", virkkoi vanha herra, "ja kun en enää ole

täällä, saatte käsikirjotukset. Siitä päättäen, mitä sanotte vallalla

olevasta kirjallisuuden mausta, en voi teitä houkutella toivomaan

paljonkaan hyötyä tästä hankkeesta. Ja minä sanon teille edeltäpäin,

että työ tulee olemaan hieman vaikeata."

"Onko teoksenne romaani?"

"Se on romaani eikä ole romaani. Se on totuutta niille, jotka sitä

voivat käsittää, ja mielettömyyttä niille, jotka eivät voi."

Viimein sain siis käsikirjotukset ja niitten mukana seurasi

ystävävainajaltani kirje, jossa hän muistutti varomatonta lupaustani.

Haikealla mielenkiinnolla ja kumminkin kiihkeällä maltittomuudella minä

aukaisin käärön ja sytytin lamppuni. Mutta kuvailkaa säikähdystäni, kun

näin, että kaikki oli kirjotettu käsittämättömillä merkeillä. Annan

tässä lukijalle näytteen (erilaisia merkkejä) ja niin edelleen 940

kuolettavan pitkää sivua. Tuskin saatoin uskoa silmiäni. Ajattelin

ensin, että lampun valossa oli vika. Kaikenmoisia epäilyksiä kirjainten

noidutusta luonteesta, jotka niin ajattelemattomasti olin saanut

silmäini eteen, hiipi sekavaan mielikuvitukseeni, ja niitä vahvisti

vanhan herran omituiset viittaukset ja salaperäinen puhetapa. Totta

tosiaan oli koko työ lievemmin sanottuna _kammottavaa!_ Minä aioin

suoraa päätä pistää paperit pöytälaatikkooni siinä hurskaassa

päätöksessä, ettei minulla enempi tulisi olemaan niitten kanssa

tekemistä, kun silmäni sattuivat siniseen nahkakantiseen kirjaan, joka

minulta kiihkeässä mielentilassani oli jäänyt huomaamatta. Varovasti

avasin teoksen -- ties mitä siitä voisi hypähtää ulos -- ja iloni oli

suuri, kun näin, että se sisälsi näitten hieroglyfien avaimen eli

sanakirjan.

Etten lukijaa väsyttäisi vaivoistani kertomalla, tyydyn sanomaan, että

viimein luulin oppineeni käsittämään sekä yhdistämään toisiinsa näitä

merkkejä sekä todenteolla antautumaan kääntämistyöhön. Sittenkään se

työ ei ollut helppoa, ja kaksi vuotta kului, ennenkuin olin

pitkällekään päässyt. Sitten minä koetellakseni yleisöä julkaisin

muutamia helpompia lukuja teoksesta eräässä aikakauslehdessä, jonka

toimitukseen kuuluin muutamia kuukausia. Nämä näyttivät herättävän

suurempaa huomiota, kuin olin osannut odottaa, ja paremmalla toivolla

ryhdyin uudelleen vaikeaan tehtävääni. Mutta nyt kohtasi minua uusi

onnettomuus. Työtä pitkittäessäni huomasin, että tekijä oli kirjottanut

teoksestaan kaksi kappaletta, joista toinen oli tarkempi ja

seikkaperäisempi kuin toinen. Minä olin sattunut kääntämään huonompaa

aikaisemmin tehtyä kappaletta. Minulla oli siis täysi työ

muovaillessani ja kirjottaessani toistamiseen jo valmistamani luvut.

Saan sanoa, että ottamatta lukuun väliaikoja, joita käytin pakottaviin

toimiin, onneton lupaukseni maksoi minulle useamman vuoden työn,

ennenkuin sain sen asialliseen täysikuntoon. Työ oli sitäkin

vaikeampaa, kun alkuteos oli kirjotettu eräänlaisella rytmillisellä

proosalla, aivan kuin tekijä olisi halunnut, että hänen teostansa

pidettäisiin jonkinlaisena runouden tuotteena. Tätä ei käynyt

tyydyttävästi jäljentäminen, ja usein tulenkin turvautumaan lukijan

suopeaan myötätuntoon. Luontainen kunnioitukseni vanhan herran

runollisia harhailuja kohtaan olkoon ainoa lieventävä asianhaara,

milloin tahansa kieli, antautumatta runopoljentaan kuitenkin käyttää

kukkaisia, jotka eivät ole tavallisia suoralle puheelle. Totuus vaatii

minua myöskin kaikeksi ikäväkseni tunnustamaan, etten ole ensinkään

varma siitä, olenko joka kohdassa antanut merkeille oikean merkityksen.

Koska siellä täällä kertomuksessa esiintyi aukko tai joku uusi merkki,

jota varten ei ollut mitään avainta, pakotti se minut pistämään väliin

omia sanojani, jotka epäilemättä helposti huomataan, mutta jotka eivät

-- tahtoisin uskoa -- ole epäsoinnussa yleisen luonnoksen kanssa. Tämä

tunnustus johtaa minut lauseesen, jolla tahdon lopettaa tämän

johdannon:

Lukija! Jos tässä kirjassa on jotakin, joka sinua miellyttää, on se

minun työtäni, mutta jos on jotakin, joka sinua ei miellytä, syytä

siitä tuota vanhaa herraa!

Lontoossa, tammikuulla 1842.