I.

Aurinko paistoi täydeltä terältä ikihonkain yli, jotka siihen aikaan,

jota Suomessa nimitetään »kreivin ajaksi», saivat rauhassa rehottaa

Karjalan sydänmailla. Noin kymmenkunta aseilla ja suurilla eväskonteilla

varustettua miestä samosi eteenpäin korvessa kiertelevää polkua myöten.

Puiden siimeksessä ei heitä helle päässyt kovin rasittamaan, sen huomasi

heidän reippaasta käynnistään ja vilkkaasta keskustelustaan.

Heidän puheestaan päättäen oli koko matkanteko heille kovasti

vastenmielistä. Erittäin harmistuneelta näytti eräs lihava, lyhyen

tanakka nuorukainen. Hän siirteli myötäänsä raskasta eväskonttiaan

toiselta olkapäältä toiselle ja arveli, että osattaisiin sitä sotia, kun

tarvis vaatisi, ilman kapteenin opastuksiakin.

-- Oikein sanottu, Taneli, liitti tähän lähinnä kulkeva kumppani. Ne on

niitä herrain kujeita vaan, talonpoikain kiusaksi keksittyjä. Milläs ne

herrat eläisivät, jos eivät toinen toiselleen tuloja hankkisi? Tästäkin

hyvästä täytyy maksaa kapteenille kaksi äyriä hopearahaa joka talolta.

-- Hyvä kunhan pääsee muutaman päivän marssimisella, jatkoi kolmas;

mutta kun käy niinkuin Korpivaaran Jaakolle toissa viikolla, niin sitten

sen tietää, että on valtaa vailla. Jaakolta oli näet raudikko laitumelta

kadonnut. Hän haki sitä päiväkaudet ja sai vihdoin eräältä

laukkulaiselta kuulla, että kirjurin renki oli sillä ratsastanut

Nurmeksen rajalle ja jättänyt sen sinne erään talon niitylle, josta taas

oli ottanut parhaimman hevosen ja kiiruhtanut viemään viestiä

herraltansa Nurmeksen kirkonkylään. Jaakko löysi sieltä raudikkonsa,

mutta niin pilalle ajettuna, että tuskin siitä kalua tuleekaan. Kun

Jaakko sitten meni kirjurille valittamaan väärintekoa, ajoi tämä

miehineen hänet pois talostaan ja olipa vielä sivaltanut Jaakkoa aika

lailla selkään hevosruoskalla ja uhannut, että jos vielä uskaltaa ruveta

valittamaan, niin kyllä hän ensi käräjissä näyttää.

-- Herrat pitäisi ajaa pois koko Suomesta, sanoi taas ensimäinen puhuja.

Sitten ei tarvittaisi maksaa verojakaan. Nyt kuuluu vallesmannin joka

vuosi pitävän antaa kreivin kamreerille kirjalliset luettelot kunkin

viljasta ja karjasta ja niitystä, ja sen mukaan kuuluvat sitten lisäävän

veroja. Petäjäistä on ennenkin syöty, mutta jääneekö tästä lähin

vellijauhojakaan, vai mitä sinä arvelet, Heikki?

Kumppanit katsahtivat kaikki Heikkiin, ja heidän katseissaan ilmeni

luottamusta ja kunnioitusta.

Mies, johon toverit noin näyttivät luottavan, ei ollut vanhempi kuin

moni muu joukossa, päinvastoin kuului hän nuorempiin. Paidan hiha, jolla

hän pyyhkäisi hikeä otsaltaan, oli yhtä karkea kuin toisillakin, ja

kooltaan oli hän vain tavallinen; mutta siitä huolimatta olisi syrjästä

katsoja heti tuon joukon nähtyään pitänyt Heikki Sormuista sen

johtajana. Hän ei ollut kaunis, mutta hänen muodossaan kuvastui älyä,

lujuutta ja samalla hyväntahtoisuutta. Tarmoa ja voimaa osoitti koko

hänen olentonsa. Toverit olivat monesti jättäneet yleisten asiain

ratkaisun hänen tehtäväkseen, eikä heidän vielä koskaan ollut tarvinnut

sitä katua.

Miettivänä oli Heikki kuunnellut kumppanien pakinaa.

-- Totta on, vastasi hän, että täällä harjoitetaan paljon ilkeyttä ja

tehdään vääryyttä, mutta se ei ole herrain tahto. Eihän nuo, joita me

herroiksi nimitämme, oikeastaan ole muuta kuin herrain palvelijoita. Jos

itse Pietari herra olisi täällä, niin kyllä hän rankaisisi vääryydet ja

panisi pahat palvelijat viralta pois. Mitä verojen kantoon tulee, niin

näkeehän että kreivi harrastaa oikeutta, kun ei anna nylkeä meitä

niinkuin ennen, vaan vaatii verot varoja myöten.

Taneli murahti vielä jotakin, toiset ääneti jatkoivat kulkuansa.

Vähitellen alkoi maa käydä alavammaksi, kivikot harvemmiksi. Metsä

muuttui niinikään: kuusia näkyi petäjien asemesta, ja niiden vieressä

vilahteli vaalean viheriöitä lehtipuita. Vankkaa oli tuo metsä: siinä

oli puita, jotka nähtävästi olivat kestäneet vuosisatojen pakkasta ja

paistetta, ne kun olivat toista kyynärää läpimitaten. Metsä sellainen,

joka nykyaikoina olisi tuottanut omistajalleen rikkauden, mutta joka

silloin ei ollut hyvä edes kaskeksikaan, koska noin paksut tyvet olivat

työläitä kaataa. Olipa siinä tien varrella muuan kataja niin suora ja

sorea, että Heikin pisti päähän katkaista se sauvaksi. Hän oli juuri

vetämäisillään puukkoa tupesta, kun yhtäkkiä kuului tuo korven

asukkaille niin tuttu ja samalla niin peloittava ääni, karhun vihellys.

Joka mies kavahti kuuntelemaan ja tarttui vaistomaisesti pyssyynsä.

Tuokion näin seistyänsä, kun ei kuulunut sen enempää, läksivät miehet

hiljalleen astumaan eteenpäin. Taas kuului vihellys, nyt melkein läheltä

ja edestäpäin ikäänkuin oikealta puolen polkua, joka näillä paikoin oli

hyvin mutkikas.

-- Olisipa yhtä karjan vihollista vähempi, jos tuo meitä vastaan

sattuisi, tuumaili muuan miehistä, jota kumppanit nimittivät Niiloksi.

Hän pysähtyi ja rupesi panemaan latinkia pyssyynsä. Toiset kulkivat

verkalleen eteenpäin tarkasti tähystellen metsää uran oikealla puolella.

Vähän matkan päähän pysähtyi Heikki Niiloa odottamaan, ja kun muutaman

sylen päässä tieltä taaskin näki hyvän sauvakatajan, rupesi hän sen

tyveä vuolemaan. Pian se oli ohkaiseksi vuoltu, ja nyt hän sen taittaa

rasahutti aikoen ruveta sitä karsimaan. Kun hän siitä ojentihe, kuului

sankan kuusiryhmän juurelta kova risaus; hän katsahti sinnepäin. Siinä,

noin parin sylen päässä, kohosi kontio takajaloilleen ja löi kahta

kämmentä yhteen.

Heikki oli jättänyt latingissa olevan pyssynsä tien varrelle puuta

vasten pystyyn. Kun ei karhu näyttänyt pitävän kiirettä päälletulolla,

alkoi Heikki hiljalleen väistyä pyssynsä luo. Samassa kuului pamaus.

Niilo oli ehtinyt luo ja ampunut karhua. Hän oli tähdännyt hyvästi.

Kontio päästi hirvittävän mörinän ja koetti, vaikka hoiperrellen, lähetä

vastustajiaan. Silloin laukaisi Heikki pyssynsä. Luoti osui päähän ja

karhu kellahti maahan. Vielä muutama tuskan tempaus, ja korven kuningas

ojentihe suoraksi sammaleiselle vuoteelle. Heikki otti katajan juurelle

pudonneen veitsensä, pisti sen tuppeen ja istuutui mättäälle

levähtämään.

Sillä välin oli melu palauttanut kumppanit. Riemuhuudolla tervehtivät he

kontion kaatajaa ja nostivat häntä kolmasti niin korkealle kuin heidän

käsivartensa ylettyivät. Sitten he nylkivät karhun, ja Niilo otti sen

ihraa viedäkseen sitä vanhalle Sannalle, joka asui kaupungissa ja joka

osasi keittää voiteita ja parantaa tauteja.

Vanhan tavan mukaan olisi nyt karhun peijaiset olleet vietettävät; mutta

siihen ei ollut varoja eikä aikaa. Varat oli kolmenkymmenenvuotinen sota

ja mahtavampain kiskomiset vähitellen imeneet kansalta. Ja aikakin oli

vähissä, kun miesten varhain ylihuomenna tuli olla Lieksan kentällä

sotatemppuja harjoittelemassa.

Kreivi Brahe näet oli antanut käskyn, että kaikki miehet, joita ei

vanhuus, tauti eikä muu semmoinen seikka laillisesti estänyt, olivat

velvolliset kokoontumaan sotaharjoituksia varten Juhannuksen aikana

kolmeksi päiväksi.

Hetkisen miehet kumminkin levähtivät kontion tappopaikalla. Kontit

laskettiin maahan ja eväät otettiin esille. Mutta ei siinä herkkuja

nautittu. Kalaa oli kaikilla, useimmilla voitakin, mutta harvalla oli

selvää leipää. Kesällä, ennen uutisen joutumista, olikin tavallisesti

näillä Karjalan sydänmaan asukkailla petäjäinen syötävänä, eikä heidän

kuultavan valkoiset hampaansa näyttäneetkään empivän siihen

tarttuessaan.

Seuraavan päivän iltana, vähän ennen auringon laskua, saapuivat

matkamiehet määräpaikkaansa, johon muualtakin oli kokoontunut paljon

miehiä.

Kentän vieressä, sen vasemmalla puolella, oli talo. Oli parhaillaan

illallisen aika. Talon emäntä kuljetti juuri vellipataa kodasta

pirttiin, työväki palasi kotiin kasken vierrosta, ja kaksi naista kantoi

joesta vettä saunaan, jossa kylpy odotti. Tarpeen olikin kylpy noille

nokisille kaskenpolttajille, joista toiset väsyneen näköisinä, toiset

ilomielin ja kepein askelin kiiruhtivat saunaa kohti. Pistipä eräs

heistä saunan edustalla tanssiksikin ja vetäisi nokisella sormellaan

mustan juovan toisen vedenkantajan poskelle sanoen, ettei kasva pirakka

nauris, jos ei nauriskasken viertäjä ole hyvällä tuulella.

Pirtin vieressä pellolla makasi lehmikarja märehtien savun ääressä.

Samuli Lieksanen, joka oli tämän talon omistaja, oli tunnettu

hyväntahtoisuudestaan. Hänen karjansa antimista ja hänen saunastaan sai

osan syrjäinenkin, joka oli sen tarpeessa. Ei ihme, jos matkamiehemme jo

tullessaan mielihyvällä katselivat kotoista näkyä vasemmalla.

Edessään oli heillä laaja näköala. Lähinnä kenttää oli Pietari Brahen v.

1653 Lieksanjoen suuhun perustama Brahean kaupunki. Tyynenä päilyi sen

takana Mönninselkä, jonka keskellä Törön saarella kasvoi yksinäinen,

tavattoman korkea honka. Kauempana siinti Kinahmo-saaren metsäinen ranta

ja sitten yhä etempänä laajan Pielisen ilta-auringon valossa välkkyvä

pinta. Lehtimetsät ylt'ympärillä loivat lienteyttä tähän maisemaan,

jossa valo ja rauha näkyi vallitsevan.

Tuo näky haihdutti hetkeksi mielestä kaukaiset sodat ja läheiset

kinastukset. Tyyneys luonnossa loi tyyneyttä mieleenkin. Samuli

Lieksasen pulskaa karjaa katsellessa unohtui, että monesta talosta oli

viimeinenkin lehmä ja hevonen mennyt sotaväen ylläpitämiseksi

määrättyjen verojen suorittamiseen. Unohtui, että voutien ja

veronkantajien ahneus ja laittomat kiskomiset olivat vieneet monelta

kodin ja konnun.

Brahean silloin vasta vuoden vanha kaupunki oli rakennettu niemelle,

jonka vähäinen Varasjoki erottaa muusta mantereesta. Nientä nimitetään

vieläkin Kaupunkiniemeksi. Sitä rajoittaa itäpuolella Lieksanjoki,

etelä- ja länsipuolella se osa Pielisjärveä, jota sanotaan

Mönninseläksi. Taloja oli kaupungissa vain kymmenkunta, niistä muutamat

hyvinkin pieniä; mutta hauskoilta ne kumminkin näyttivät, kun olivat

ihka uusia ja kahteen riviin asetettuja. Brahean kaupungilla oli siis

yksi katu, ja sillä oli arvattavasti nimikin, mutta siitä ei ole

jälkimaailmalla tietoa. Kadun päässä länsipuolella oli tekeillä talo,

joka näytti muita muhkeammalta. Kadun vastaisessa päässä, jonkun matkaa

taloista, oli hirsikasa. Varasjoen yli vievän sillan kaupungin

puoleisessa päässä oli portti, joka seisoi auki päiväkaudet, ja portin

vieressä pieni hökkeli.

Tuo pienoinen kaupungin alku herätti tulevaisuuden toiveita, ennusti

edistystä ja vaurastumista, mutta niin ei ajatellut äskeinen tuttavamme

Taneli.

Karsain silmin hän katseli kaupunkia ja jupisi itsekseen:

-- Tuossa on taas talonpojille rakentamista ja elättämistä. Tuossa on

käräjäkartano kattoa vailla, tuossa on hirret, joita viime talvena piti

hinata tänne kirkontekoa varten muka, ja tuossa on talo, jossa ottavat

tullia kaupunkiin vietävästä tavarasta, jota meidän on pakko sinne

kuljettaa. Vaan eipä sillä tulliherralla ole kovinkaan pulskaa pirttiä.

Sopineekohan itse siinä suorana seisomaan?

-- Tulliherra rakastaakin enemmän pitkällään olemista kuin seisomista,

nauroi muuan lähiseutulainen, joka oli kuullut Tanelin sanat. -- Etkö

sinä tunne Jouto-Juoseppia?

-- Tunnenhan minä hänet. Vai siitä ne nyt ovat herran tekaisseet. Hänhän

se ennen talonpoikana ollessaan näpistelemisellä henkeään elätti ja

väliajat loikoili uunin päällä. Kerran kun hän Aholammin aitasta

maitopyttyä metsään kiidätti, oli käynyt niin hullusti, että hänen oli

täytynyt juosta. Tuo eikö liene ollut ainoa kerta hänen elämässään.

Vasikat olivat näet laukanneet perästä, ja Juoseppi kun luuli takaa

ajettavan, otti vauhtia, niin että lankesi savilätäkköön pyttyineen

päivineen.

Kaupungissakin työmiehet olivat lopettaneet työnsä ja läksivät kirveet

olalla kävelemään kotejansa kohti. Muuan koira haukahteli väkijoukkoa

kentällä. Tyttönen talutti sokeaa eukkoa kentän poikki kaupunkiin päin.

Kun he olivat joutuneet lähelle siltaa, juoksi siististi puettu, noin

kahdeksanvuotias poika heitä vastaan, kaappasi kourallisen multaa ja

heitti sen vanhuksen sokeita silmiä vasten. Tyttö parkaisi ja vanhus

pyyhki vapisevin käsin mullan kasvoiltaan. Poika juoksi ilkeästi nauraen

kaupunkiin, jonne katosi erääseen taloon.

-- Kuka tuo poika on? kysyttiin miehissä kentällä.

-- Simo Hurtta, kuului vastaus. -- Kapteeni on pannut hänen isänsä

sijaisekseen meitä opettamaan; vaan miten käynee opettamisen, kun mies

ei osaa suomea kuin siteeksi. Mistä lienee Virosta kotoisin. Mutta poika

osaa vaikka mitä. Hän on niin viisas kuin itse paholainen ja vielä vähän

viisaampikin ja yhtä ilkeä hän on myös. Hän ennättää joka paikkaan ja

pääsee vaikka läpi seinän, ja minne hän vain pääsee, sieltä pahoja

kuuluu. Laululintusilta hän leikkaa kielet ja laskee linnut sitten

lentoon.

-- Tietääkö isä poikansa ilkeyksistä? kysyi Heikki.

-- Kyllä tietää, mutta hän vain nauraa niille, vastasi edellinen

kertoja.

Katkeralla mielellä miehet sinä iltana levolle menivät noustakseen

hyvissä ajoin harjoituksiin. Kovasti heitä seuraavana aamuna

kävelytettiinkin, kunnes saivat aamiaislomaa. Silloin taas kontit

käsille ja eväät esille. Syötyä asettuivat miehet lepäämään, eikä

viipynyt uni tulemasta heidän silmiinsä.

Yhtäkkiä melu tulliportilta herätti lähellä, nukkujat. Siellä kaksi

miestä, joilla oli kontit kukkurallaan ruuaksi käypää tavaraa ja

toisella vielä pulska lahna vitaksessa, halusi päästä kaupunkiin, ja

Jouto-Juoseppi heitä siitä esteli, kun eivät tahtoneet tullia maksaa.

-- No, en anna, en niin mitään, kuului toinen miehistä tiuskaisevan.

Juoseppi asettui rehevästi hänen eteensä ja huusi minkä jaksoi:

-- Mutta ruunun puolesta...

-- Tuossa saat ruunun puolesta, ärjäisi kalan kantaja ja läiskähytti

lahnan pyrstöllä Juoseppia naamaan, niin että suomukset roiskahtelivat

ja tullinkantaja kellahti nurmikolle.

-- Vaan kun esivalta käskee. Uskallatko vastustaa esivaltaa? huusi

Juoseppi, täyteläinen naamansa punaisena kiukusta, ja kapristi maasta

syöksyäkseen vastustajaansa kohti. Mutta jaloilleen päästyään ei

uskaltanutkaan muuta kuin puristaa nyrkkiä ja pelokkaasti katsella Simo

Hurttaa, joka seisoi siinä kädet housun taskuissa, silmät sirrallaan ja

ilkeä hymy huulilla, niinkuin hänen oli tapansa kun mietti jotakin

konnan kujetta.

-- Ka, hyvä veli, elähän ole milläsikään, lohdutteli toinen kauppiaista,

veitikkamaisen näköinen nuorukainen. -- Kuules, minä kun palajan

kaupungista, niin annan sinulle oikein kauniita kapakaloja. Ne ovat

kontin pohjalla, niin etten saa niitä käsiin, ennenkuin muu tavara on

myyty; mutta istu tässä portilla, kun me tulemme takaisin, niin kyllä ne

saat aivan varmaan.

Juosepin puristettu nyrkki laukesi, hän katsoi epäilevästi puhujaan ja

antoi heidän mennä.

-- Mistä sinä ne kapakalat saat? Eihän meillä niitä ole mukana

kummallakaan, kuiskasi lahnan omistaja.

-- Niitä näkyy riippuvan Jouto-Juosepin pirtin seinämällä. Kyllä minä ne

saan otetuksi sillä aikaa, kun hän porttia vahtii, virkkoi kumppani.

Miesten mentyä tunsi tullimies suomusten naamaa haittaavan, jonka vuoksi

hän päätti mennä joelle peseytymään. Joen ranta oli siksi korkea, että

hänen moiselle miehelle kävi kovin vaikeaksi kumartua niin alas, että

sai vettä kädellä nostetuksi. Hullunkurista oli nähdä, miten hän huojui

ja heilui pysytellessään tasapainossa.

Silloin kaikui hänen korvissaan: -- Nyt käskee takavalta. Ruunun

puolesta, hei!

Pieni sysäys takaapäin -- ja esivallan edustaja pulahti veteen,

ennenkuin ennätti ääntäkään päästää. Erittäin tyytyväisenä kepposeensa

kiiruhti Simo Hurtta kaupunkiin, lähimäisen talon suojaan. Sieltä nurkan

takaa tirkistelivät hänen kalpeat kasvonsa uteliaina joelle päin.

Onneksi Varasjoki ei ole syvä. Siinä ei ollut vettä kuin miehen

vyötäisiin asti. Hieman räpisteltyään pääsi Juoseppi jaloilleen ja

sitten vasta hän oivalsi, että oli ollut hukkumisen vaarassa, ja alkoi

sentähden surkeasti voivotella. Miehiä kokoontui kentän puoliselle

rannalle, ja sieltä kuului jos joitakin ehdotuksia ja neuvoja, miten

Jouto-Juoseppi olisi joesta nostettava.

Jo oli Juoseppi päässyt kuiville ja melkein kaikki vesi hänen

vaatteistaan valunut, kun kaupustelijat palasivat kaupungista. Kapakalat

olivat todellakin kontin pohjalla ja sieltä ne siirtyivät tullimiehen

käsiin. Antaja vielä kehui niitä erittäin hyviksi.

-- Kyllä minulla on sittenkin makuisempia tuolla seinällä kuivumassa,

suurenteli Juoseppi ja kantoi tyytyväisenä lahjat pirttiinsä. Kauppiaat

poistuivat kiireesti.

* * * * *

Lieksan kentällä olivat kokouspäivät kuluneet ahkerissa harjoituksissa.

Lomahetkinä olivat kohta alkavat käräjät tavallisena keskustelunaineena.

Vallesmannin, Heikki Tanelinpojan, sanottiin kertoneen, että kreivi

aikoi kysyttää talonpojilta, suostuisivatko he verojensa kantotavan

muuttamiseen ja sen vakinaiseksi panemiseen. Tämä tieto ei ollut

miehille mieleen, sillä he pelkäsivät kaikkia muutoksia. Huhu tiesi myös

kertoa, että kreivi antaisi nuhdella talonpoikia siitä, että eivät

olleet tuoneet riittävästi hirsiä kirkkojen rakentamista varten. Oli

nimittäin käsky rakentaa kaksi kirkkoa, toinen luterilaisille, toinen

kreikkalaisille. Kreivin sanottiin myös aikovan pakottaa kaikkia, jotka

olivat ilmoittauneet kaupungin asujamiksi, pian muuttamaan sinne. Moni

heistä asui näet maalla nauttien kaupunkilaisen oikeuksia.

Nämä uutiset kulkivat lisättyinä miehestä mieheen ja paisuivat vihdoin

siihen määrään, että saivat mielet kuohuksiin, ja Heikillä oli täysi työ

saada tovereitaan tajuamaan, että nämä muutokset ja määräykset olivat

kaikkien eduksi, vaikka ne nyt näyttivät tuottavan yksityisille

hankaluuksia.

Oli ehditty viimeisen harjoituspäivän iltaan. Jälestä puolen päivän oli

ollut ampumaharjoitus eräällä aholla. Päällikkö ratsasti polkua myöten

kentälle, jossa hänen tuli julistaa harjoitukset päättyneiksi ja laskea

miehet kotiin.

Nämä riensivät suoraan viidakon läpi, Niilo ensimäisenä. Hän aikoi juuri

hypätä ojan yli, joka oli kaivettu kentän ympäri, kun hän horjahti ja

kädellään teki torjuvan liikkeen taapäin ikäänkuin varoittaakseen toisia

lähenemästä. Nämä kumminkin tunkeutuivat hänen ympärilleen, vaikka

varoen. Siinä syntyi melua, kuului kiireistä puhetta.

-- Mikä siellä?

-- Viikate on heitetty heinikkoon, varsi pajupehkoa vasten, ja se on

katkaissut Niilolta jalan.

-- Ei ole katkaissut, mutta jalkaterässä on poikkipuolin syvä haava,

aivan luuta myöten, ja siitä vuotaa kovasti verta.

-- Pitäisi kiiruusti noutaa vanha Sanna. Hän osaa lukea haavan umpeen

tuossa tuokiossa.

-- Mistäs se Sanna löydetään?

-- Lieksalassa hän nyt on, selitti eräs poikanen, joka toisten lasten

kanssa oli tullut katsomaan harjoitusten loppua. -- Sinne tuotiin tänä

päivänä Vuoniolahdesta Sannan parannettavaksi vaimo, joka oli taittanut

kätensä.

Päällikkö oli sillä välin ehtinyt kentälle ja laskeutunut hevosen

selästä. Hän tuli lähemmä ja käski noutamaan Sannaa.

Kertomuksemme aikaan oli, kuten tiedämme, taikausko aivan yleinen. Jos

ken osasi sitoa vioittuneita jäseniä, parantaa haavoja ja tauteja,

pidettiin häntä loitsijana, s. o. hänen luultiin käyttävän

yliluonnollisia keinoja. Sanna oli äidiltään oppinut parantamaan

luuvikoja ja muita vammoja ja valmistamaan lääkkeitä luonnon antimista.

Siksi hänellä oli suuri loitsijamaine, ja hänen luokseen tulvaili

sairaita läheltä ja kaukaa.

Kuinka suuresti tarpeellisia tuollaiset »loitsijat» siihen aikaan

olivat, voimme arvata, kun tiedämme lääkäreistä olleen sellaisen

puutteen, että äsken perustettuun Turun yliopistoon ei lääketieteen

professoriksi voitu saada oikeata tohtoria, vaan täytyi ottaa siihen

virkaan eräs vanha ylioppilas.

Olipa Sannan suureen maineeseen toinenkin syy. Sattui näet joskus,

vaikka ani harvoin, että hän joutui omituiseen mielentilaan, ja siinä

ollessaan hän näki enemmän kuin muut ihmiset. Hän tiesi sanoa, mitä oli

tapahtunut ja mitä tulevaisuudessa tuli tapahtumaan. Mutta maksun edestä

tahi pyytämällä häntä ei saatu ennustamaan.

Sannaa odotettaessa kannettiin Niilo kentälle. Heikki meni ottamaan

viikatetta maasta. Kun hän sitä kohotti, vilahti nurmen juuressa jotakin

keltaista. Hän katsoi tarkemmin. Se oli pieni, pyöreä esine, melkein

kuin nykyajan raha. Sitä oli luultavasti kannettu nauhassa, koska sen

reunassa oli reikä. Oli siinä kuvakin. Kilpi ja siinä miekka ja ruoska,

ristissä toinen toisensa yli.

Päällikön kasvot sävähtivat punaisiksi, kun hän näki rahan; mutta hänen

jonkun matkan päässä seisova poikansa kalpeni. Kaikkien katse tähtäsi

noita kahta. Talonpojat heittivät tuimia silmäyksiä isään ja poikaan;

heidän kätensä vavahtelivat. Silloin astui Heikki raha kädessä päällikön

luo, ojensi sen hänelle ja katsoi häntä vakavasti silmiin. Toinen otti

rahan, silmät maahan luotuina.

Jo saapui Sannakin tyttärensä tyttären, Leenan taluttamana. Lieksalan

emäntä oli mukana. Hän toi vaatteita kääreiksi. Hakumies kantoi

ämpärillä kylmää lähdevettä.

Sanna istuutui mättäälle ja otti kaulastaan nauhassa riippuvan

aivinaisen pussin ja hyvin pienen puuleilin. Pestyään vikaantuneen jalan

käski hän Leenan kaataa leilissä olevaa nestettä haavaan. Pikku Leena

oli useasti ollut isoäitinsä silmänä ja apulaisena. Hän täytti käskyn

nopeasti, ja veri lakkasi kuin loihdittuna vuotamasta. Sitten otti Sanna

pussista kaksi rasiaa. Toisessa oli rasvan näköistä voidetta. Sillä hän

voiteli koko jalkaterän ja vielä pohkeenkin aina polveen asti. Toinen

rasia oli täynnä hämähäkin verkkoja. Niillä Sanna kääri haavan ja niiden

päälle pantiin sitten Lieksalan emännän tuomat kääreet.

Suurella tarkkaavaisuudella olivat läsnäolijat seuranneet Sannan joka

liikettä. Siinähän sai kerran omin silmin nähdä tuon kuuluisan noidan

taikatemppuja.....

Sanaakaan virkkamatta oli vanhus tehnyt tehtävänsä, hellästi ja varoen

kuten äiti sairasta lastaan vaaliessa. Veri oli lakannut vuotamasta.

Mutta mikä »mahti» sen seisautti, siitä eivät katsojat olleet selvillä.

Esi-isämme hyvin tunsivat silmän lumousvoiman. He tiesivät, että

ainoalla silmäyksellä saattaa »manata» kivut pois, että katseella voi

»kääntää toisen silmät» niin, että hän näkee olot ja esineet siinä

muodossa, jossa niitä tahdotaan hänelle näyttää. Puhuivatpa he vielä

»pahoista silmistä», jotka panevat lapsen itkemään, karjan kitumaan

j. n. e.

Tuollainen hypnotiseeraaja eli, niinkuin siihen aikaan sanottiin,

loitsija sai kyllä verenvuodonkin silmänräpäyksessä seisahtumaan

pelkällä katseellaan. Jos siis Sanna olisi ollut näkevä, niin väki hänen

ympärillään olisi oivaltanut asian; mutta vanhuksella oli silmien

sijalla vain syvät kuopat...

Arvasiko Sanna, mitä ympärillä olijat ajattelivat...? Ei hän ainakaan

näyttänyt siitä välittävän. Tuskinpa hän tiesikään, että oli ihmisiä

ympärillä.

-- Eikö jo lähdetä, mummo? kysyi pikku Leena.

Sanna ei vastannut. Hänen suupielensä alkoivat värähdellä. Rinta

kohoili.

-- Nyt hän taas joutuu haltioihinsa, kuiskasi Lieksalan emäntä.

Sanna oli kääntänyt kasvonsa Lieksalaan päin ja alkoi matalalla äänellä:

-- Niin korkeaa .... ja kaikki tuhkana ... vääryydellä koottu ja

verisillä töillä varattu... Tuli sille sijan valmisti ja tuli sen

söi....

Sanna pysähtyi. Hän kääntihe toisaalle. Sammuneilla silmillään näytti

hän katselevan ensin likiseutua, sitten yhä kauemmas ja kauemmas. Hänen

muotonsa ilmaisi ääretöntä surua ja kauhua. Katsojat tuskin uskalsivat

hengittääkään.

Hän jatkoi puhettaan. Sen kestäessä haihtui vähitellen kauhun ilme hänen

kasvoistaan. Synkkä suru lieveni, ja lopulta ilo kirkasti vanhuksen

ryppyisen otsan.

-- Ei tiedä ihminen, sanoi hän -- mitä toinen päivä tuo tullessaan. Ei

tiedä maan herrat, mitä on päättänyt Herra, joka on kaikkein yli...

Tuosta aikovat kaupunkia... Turhaa... Turhaa...!

-- Voi noita ryysyisiä ihmishaamuja, joita nälkä kalvaa... Leipää,

leipää! Eikö ole leipää? Nuo kaikki nälkään nääntyvät .... ja hauta

mustana ammottaa ... niin mustana kuin yö...

-- Verta ... voi, kun on paljon verta, eikä kukaan sido haavoja... Tulta

siellä ja tulta täällä ... ja paleltaa! Tuli ei lämmitä, se ei luo

valoa... Voi, milloinka tämä loppuu...?

-- Jo vihdoinkin päivä sarastaa....! Veri on kuivunut. Hautojen nurmet

pelloksi kynnetään... Tuli taas lietsoo lämmintä ja valaisee... Sampoa

taotaan Karjalassa. Vasara välähtelee ja alasimelta kipunat

sinkoilevat... Luoja antaa auringon paistaa yli avaran maan, ja

kirkonkellon ääni kaikuu ... kiitosta ja ylistystä...!