Suomen kansa on korpikansaa. Ammoisista ajoista asuen ja viihtyen
metsämailla on se kehittänyt omat metsäelämään soveltuvat elämäntavat.
Vaikkakin maaperä enimmäkseen oli karu ja kivikkoinen, kasvatti kansa
itse kehittämällään kaskeamismenettelyllä viljaa niin paljon, että
edullisina vuosina sitä voitiin viedä muuallekin. Jo vanhoina aikoina
oli suomalaisilla korvenraatajan maine.
Kun Kustaa Vaasan nuorin poika Kaarle sai herttuakunnakseen
Keski-Ruotsin erämaat ja halusi ne asuttaa, piti hän parhaana
houkutella suomalaisia muuttamaan sinne. Ruotsalaiset olivat tosin jo
asettuneet jokien varsille viljaville seuduille, mutta niiden laajoilla
metsäisillä takamailla liikkuivat vielä vain karhut, hirvet ja muut
metsänelävät. V. 1579 julkaisi herttua Kaarle ensimmäisen kirjelmänsä,
jossa hän lupasi 7 verovapaata vuotta kaikille, jotka ryhtyvät
perustamaan uutistaloja herttuakunnassa oleville asumattomille aloille,
kuten Vermlannin metsiin.
1500-luvun lopulla oli Suomessa katovuosia, sota oli hävittänyt
maata ja sotilasmajoitukset sekä verot rasittivat kansaa. Senvuoksi
suomalaiset, varsinkin liikkumiseen kerkeämmät savolaiset olivatkin
halukkaita noudattamaan herttuan kehoitusta. Heitä muutti jo silloin
sekä erittäin 1600-luvun alkupuoliskolla suuret joukot meren
tuolle puolen, niin että he asuttivat melkein kaikki Keski-Ruotsin
metsäseudut. He elivät noissa metsissä hiljakseen metsästäen ja kaskea
kaataen. Useita vuosikymmeniä he olivat ikäänkuin piiloutuneina
syvimpiin korpiin. Heitä tuskin ollenkaan huomattiin, paitsi kun he
tulivat joukoittain markkinoille tai veronmaksuun, hävitäkseen taas
teille tietymättömille.
Ajanoloon kuitenkin jokivarsien viljelijät kävivät suomalaisille
vihamielisiksi. He katsoivat myöskin maittensa takana olevien
metsäalueiden kuuluvan itselleen, eivätkä voineet sietää sitä, että
suomalaiset taitavina metsänkävijöinä ampuivat riistan. Sattui joskus
niinkin, että suomalaisten kaskenpoltossa pääsi tuli irralleen ja teki
hävitystä ruotsalaisten alueella. Ruotsalaisten ja suomalaisten välinen
viha kiihtyi yhä, johtaen verisiin kahakoihin ja murhiin molemmin
puolin.
Metsäsuomalaisten alueelta löydettiin hyödyllisiä mineraaleja ja sinne
syntyi kaivoksia. Alussa olivat kaivosten omistajien ja suomalaisten
välit hyvät (olivathan suomalaiset olleet useiden tällaisten alueitten
löytäjiä sekä joka tapauksessa hyviä kaivosmiehiä), mutta vähitellen
kehittyi ristiriitaa. Kaivostyötä varten tarvittiin paljon metsää, jota
suomalaiset kaskiviljelyksellään hävittivät.
Sekä kaivosten omistajat että ruotsalaiset talonpojat tekivät
suomalaisista hallitukselle valituksia ja saivat vihdoin tämän
puolelleen. Niin alkoi vuodesta 1636 suomalaisvainojen aika. Ruotsin
metsäsuomalaisia vangittiin, pantiin pakkotöihin j.n.e. V. 1640 antoi
hallitus käskyn polttaa suomalaisten riihet ja metsiin rakennetut
asunnot, ja määräsi heidän viljansa otettavaksi pois tai poltettavaksi,
"jotta he elintarpeiden puutteessa lähtisivät metsistään."
Ainoastaan ne suomalaiset, jotka olivat hankkineet tiloihinsa täydet
omistusoikeuspaperit, saivat erityisellä luvalla jäädä paikoilleen.
Tämä sattui samoihin aikoihin, jolloin Ruotsin hallitus kokosi
siirtolaisia Uuden Ruotsin siirtokuntaan, jonka se oli perustanut
Eteläjoen (Delawaren) rannalle Amerikassa.
Ruotsalaiset eivät olleet halukkaita lähtemään, sillä heillä ei ollut
taipumusta erämaitten asuttamiseen. Siksi nyt Ruotsin hallitus käänsi
huomionsa suomalaisiin. Heidän kaskenpoltto-innostuksensa soveltui
erittäin hyvin Amerikan erämaissa, joissa he saattoivat olla mitä
parhaimpia siirtolaisia. Lähettämällä suomalaiset Amerikkaan pääsisi
Ruotsi vapaaksi epämieluisista metsänhaaskaajista.
Hallituksen toimesta kierteli Vermlannissa ja muualla suomalaismetsissä
lähettejä, joista Maunu Klinga oli huomattavin. Kun suomalaiset
epäilivät, että heitä houkuteltiin kauniilla lupauksilla, mutta sitten
ruvetaan vainoamaan, kuten oli Ruotsissa tehty, eivät hekään olleet
aluksi valmiita vapaaehtoisesti lähtemään. Ainoastaan osa ilmoittautui.
Silloin hallitus vangitutti heitä useita ja kuljetti kahleissa
laivoihin.
Ensimmäinen varsinainen siirtolaisretkikunta lähti Ruotsista 1641.
Siinä, samoin kuin useimmissa seuraavissakin retkikunnissa, oli
siirtolaisten maanviljelijäaines suurimmaksi osaksi suomalaisväestöä.
Nämä asuttivat laajimman osan Uuden Ruotsin siirtokuntaa.
Suhteellisesti vähän asettui heitä Christina-linnoituksen luo, jotkut,
kuten Tossavaiset, Brandywine-joen varrelle. Enimmäkseen painautuivat
suomalaiset ylämaahan, Delawaren vartta ylöspäin. Ensimäinen siirtola,
jonka he perustivat, sai nimekseen Finland. Siellä loi muitten muassa
Olli Räsänen suvulleen varman asutuspohjan. Siitä vielä ylemmäs
muodostui Ylämaan (Uplannin) siirtola ja sen taakse Takamaan siirtola.
Sinne laskivat viljelyksen pohjan Martti Marttiset, Pietari Kokkiset,
Pietari Rambot ja monet muut suomalaiset, jotka ovat joutuneet laajojen
ja arvokkaiden amerikkalaisten sukujen kanta-isiksi. Siellä asui
Putkosia, Pelkosia, Kolehmaisia ja muita savolaisia sukuja. Suomalaiset
ulottivat vaikutuksensa myös Delaware-joen toiselle puolelle nykyiseen
New Jerseyn valtioon. Rakuunajoen varsilla on suomalainen asutuspohja,
ja Mullica-Hill (Mulikanmäki) on vielä muistuttamassa suomalaisesta
uutisviljelijästä Erkki Mulikasta.
Amerikkalainen historioitsija Bancroft sanoo, että joka 18:s
yankee polveutuu Delawaren siirtokunnasta. Kun tuon siirtokunnan
pysyväinen, maahan jäänyt aines oli valtavalta osaltaan suomalaista,
on suomalaista verta sangen runsaasti amerikkalaisissa, vaikkakin
suomalaiset sukunimet ovat hävinneet tai muuttuneet tuntemattomiksi:
Marttisesta on tullut Morton, Räsäsestä Rawson, Kokkisesta Cock
ja Cox, Kolehmaisesta Coleman, Tossavaisesta Thorson ja Tussey,
Väinämöstä Vanneaman, Halttusesta Holsten, Sinikasta Sinnex ja Seneca
j.n.e. Suomalaiset ovat amerikkalaistuneet ja niin kantaneet kortensa
yhteiseen kekoon. Muutamat suomalaisperäiset henkilöt ovat Amerikan
historiassa saavuttaneet huomattavan aseman. Niinpä John Morton,
itsenäisyysjulistuksen mainehikas allekirjoittaja, oli Martti Marttisen
jälkeläisiä.
Suomalaiset joutuivat Uuden Ruotsin siirtokunnassa asumaan lähinnä
intiaaneja. Näiden kanssa he elivät mitä parhaimmissa väleissä. Kun
hollantilaiset ja myöhemmin englantilaiset tarvitsivat tulkkeja
asioidessaan intiaanien kanssa, käyttivät he apunaan suomalaisia.
Erityinen merkitys on suomalaisilla sen seudun ensimmäisessä
asuttamisessa, jossa nykyään on Philadelphian miljoonakaupunki.
Kaikkein ensimmäisessä hollantilaisessa kartassa on tälle seudulle
merkitty vain yksi nimi: "Sauno". Historia todistaa, että Pietari
Kokkisella ja Rambolla sekä heidän jälkeläisillään oli William Pennin
tulon aikana siellä asumukset laajoine maa-alueineen. William Pennin
ja intiaanien välinen mainehikas neuvottelu nykyisen Philadelphian
paikalla tapahtui Pietari Kokkisen pojan Lassi Cockin maalla.
Tämän asutuskertomuksen ensi osassa luodaan silmäys Vermlannin
metsäsuomalaisten oloihin heidän Amerikkaan muuttonsa aikoina.
Esitetyt tapahtumat samoin kuin kuvatut henkilötkin ovat enimmäkseen
historiallisia. Kertomuksessa käsitelty murhajuttu nojautuu oikeuden
pöytäkirjoihin.
Kertomuksen pääosa käsittelee elämää ja oloja Uuden Ruotsin
siirtokunnassa Amerikassa aivan sen siirtolan alkuaikoina. Se kuvaa
historiallisten lähteitten mukaan vanhaa suomalaista asutusta nykyisen
Philadelphian paikalla ja sen lähimmässä ympäristössä. Sitkeä
ponnistelu uutistalojen perustamiseksi ja viljelysten raivaamiseksi,
väärinkäsitykset ja sovittelut, taikauskon mainingit, suhteet
intiaaneihin ja muihin naapureihin, kaikki se kuuluu sen aikuiseen
historiaan. Luonto on pyritty esittämään sellaisena kuin se oli niinä
aikoina, jolloin ihmiskäsi vasta alkoi painaa siihen leimaansa.
I