Kukaan ei käsittänyt, kuinka se oli ollut mahdollista.
Kun kenraali af Varén oli saanut päähänsä, että nyt _tahtoi_ hän saada
rouva Sofie Simonin'in esiintymään täällä syrjäisessä sopukassaan, ja
sähkösanoma oli saapunut, että rouva suostui siihen kunniaan — 6,000
frangin korvausta vastaan, maksettava Suomen pankissa — oli Etvöksen
pariskunta tietysti heti listojen kera liikkeellä.
He kiersivät listojen kera joka kerta, kun tarkotusta varten
valittu toimikunta pani toimeen keräyksen tai myyjäiset tai tilatut
tanssiaiset; joka kerta oli toimikunnissa sekä järjestäjänä että
juoksijana rouva Etvös: pieni, kutistunut ja kaitahartiainen olento,
ylhäältä alas asti litteä kuin lauta; kaikki hänessä oli liikkeessä,
pää ja kädet ja jalat ja suu myös; silmät olivat ainoat, jotka eivät
olleet mukana kaikessa tässä liikkeessä eivätkä näyttäneet tietävän
mitä suu soitti, ne paloivat aina ikäänkuin muissa huolissaan syvällä
kuopissaan.
Ja apuopettaja, housut ylen ylhäällä hoikissa kintuissaan ja
kirjotusvihkoja taskut pullollaan — kuinka hännystakki leiskuikaan
hänen juostessaan leveine rintoineen ja niska jäkässä kuten
jäärällä, joka puittaa myrskyä pakoon. Leveä rintakehä ja jäkkäniska
olivat oikeastaan ainoat, mitä oli jäänyt jälelle helsinkiläisestä
ylioppilaslaulajasta Jakob Etvöksestä, jota sanottiin sankariksi...
Etvöksen pariskunta, oli nyt kuten sanottu, juossut keräämässä Sofie
Simonin-konsertin ennakko-tilauksia tapansa mukaan, ja he olivat
asemasillalla hänen tuloaan odottamassa kuten kaikki muutkin: Muutamat
toimikunnan jäsenet seisoivat aivan liikkumattoman jäykkinä, toiset
sipsuttelivat edestakaisin; ainoastaan kenraalitar, kädessään suuri
kukkavihko, joka oli aijottu tervetulijaisiksi, näytti aivan yhtä
ylhäisen uniselta kun hänellä oli tapana.
Ja sitte oli rouva Simonin saapunut, pieni, hauska ja hymyilevä olento,
ja hän oli nyökkäillyt ja tervehtinyt ja puhunut — ja ajoi; kenraalin
vaunuissa, "seurueineen", johon kuului kaksi herraa ja apulainen
kolmantena kenraalin tavallisella paikalla vaunuissa.
Herra tiesi, kuinka Etvös oli tänne vaunuihin joutunut; rouva Simonin
oli vain nauranut ja seurueen herrat olivat nauraneet ja ovi oli
lyöty kiinni, jotta Etvöksen villainen kaulahuivi jäi väliin — rouva
Etvöksen virkkaamat villaiset kaulahuivit olivat muuten Etvöksen
perheen pääasiallinen suoja talvea vastaan, vaikkakin ne rajoittuivat
suojelemaan etupäässä vain kaulaa —; kenraali seisoi katsoen jokseenkin
pitkään poistuvain omien vaunujensa jälkeen, _hän_ ei ollut ehtinyt
muuta kun tehdä monia kumarruksia vaununoven edessä.
Tällä ajomatkalla se kai tapahtui, tai kentiesi heidän erotessaan.
Rouva Simonin oli sanonut sydämensä viattomuudessa:
"Jaa — syömme siis huomenna teillä."
Mistä herrannimessä hän tiesi, kuka toimikunnassa oli päänä ja kuka
häntänä.
Herra Etvös seisoi hattu kädessä hotellin portilla vielä kauan sen
jälkeen, kun rouva Simonin oli noussut pois vaunuista ja mennyt
sisälle. Hän ei oikein tiennyt, _käsittikö_ hän.
He tahtoivat syödä heillä huomenna.
He tahtoivat tehdä hänelle sen kunnian ja syödä heillä huomenna.
Hän ei voinut saada enää mistään selvää käsitystä, mutta hän vain
juoksi kotiinpäin, kotiin Adolfan luo, kotiin saadakseen sen
sanotuksi... sillä olihan sentään jotakin painavaa tämän kunnian
mukana: herra Etvöksestä tuntui että hän alkoi tulla aivan kuumaksi
juostessaan.
"Mutta Jakob, mutta Jakob", huusi rouva; hän oli vielä parhaimmassa
puvussaan ja hoiteli kaikkein pienintään. Rouva Etvöksestä oli sangen
vaikeaa muutella yhä pukujaan, sillä aina täytyi hänen kesken kaiken
juosta johonkin nurkkaan hoitelemaan yhdeksästä pienokaisestaan
jotakuta, joka lankesi ja pillahti itkemään.
Etvös istuutui vain jäykkänä eräälle tuolille. Hän tunsi tulevansa
miltei hengästyneemmäksi täällä sisällä, jossa kahdeksan
merenruokotuolia seisoivat katsellen pitkään toisiaan ja tapetit
(Etvös näki sen nyt) olivat paikatut niin monilla kiinniliimatuilla
paperipaloilla.
"Mutta Jakob, mutta Jakob — mikä nyt on?"
Rouva jäi huolestuneena seisomaan pienimpänsä käsivarrellaan.
"He syövät täällä huomenna", sanoi Etvös jyrkästi, kuten mies, joka
jättää kaiken oman onnensa nojaan.
"Ketkä? He?" kysyi rouva Etvös, joka ei ymmärtänyt lainkaan. Heillähän
eivät syöneet koskaan muut kuin nämä kymmenen tässä — ja sitte hän itse
ja apulainen sen, mikä jäi näiltä kymmeneltä tähteeksi.
"Sepä rouva — rouva Simonin — hän tahtoo syödä meillä."
Ja kentiesi etupäässä hieman tuulettaakseen painostavaa ilmaa, alkoi
herra Etvös puhua sangen kovalla äänellä — mutta jokseenkin katkonaisin
lausein — kunniasta, tästä suuresta kunniasta; olivathan he suorastaan
päässeet kenraalin edelle.
Mutta rouva Etvös ei kuullut. Hän oli ensin lysähtänyt istualleen,
katsellen. Etvökseen tavattoman pelästynein silmin. Sitte sanoi hän
hiljaisella valittavalla äänellä:
"Oi, mutta Jakob, kuinka se voi olla mahdollista? Oi, mutta Jakob,
kuinka se olikaan mahdollista?"
Rouva Etvös ei oikeastaan epäillyt hetkistäkään, että se _oli_
mahdollista. Hän oli niin perinpohjin tottunut siihen, että pelätyt
asiat aina tapahtuivat.
Etvös vaikeni kunnioineen ja kuivaili otsaansa: hän ei tiennyt
itsekään, kuinka se oli ollut mahdollista.
"Hän sanoi tahtovansa syödä meillä", kertasi hän huohottaen.
"Joko huomenna, sanot sinä?" kysyi rouva Etvös.
"Niin — tyttöni."
Rouva Etvös siveli istuessaan laihalla kädellään ohutta tukkaansa
alaspäin ohimoille. Hänellä oli sellainen tapa, kun tapahtui jotakin
erittäin kiusallista. Näytti kuin hän olisi vuosien vieriessä kaivanut
ohimoparkoihinsa pari hautaa, niin kuopallaan ne olivat. Nyt kivisteli
hän kivistelemistään:
"Oi — mutta, Jakob, _täällä_ — oi — mutta, Jakob, _täällä_", sanoi hän
ja levitti molemmat kätensä.
Hän katseli huonetta seinästä seinään: ei, täällähän ei ollut
ainoatakaan säällistä huonekalua.
Etvös ei vastannut. Hän katsoi vaikenemisen parhaaksi.
Syntyi hetkisen äänettömyys, rouva Etvös oli alkanut kävellä edes
takaisin.
"Etkö voi saada lykkäystä?" kysyi hän hyvin hiljaa.
"Kyllä kai, tyttöni, kyllä kai, tyttöni", — se herätti toivon idun
Etvöksen mielessä. "_Voinhan_ saada, _voinhan_ saada,” kertaili hän.
"Mutta kaksisataa markkaa, mutta kaksisataa markkaa, (rouva Etvös
sanoi sen sellaisella äänellä kuin ei mikään inhimillinen mahti voisi
saada summaa kohoamaan), sellaista ei saada aikaan vähemmällä kuin
kahdellasadalla markalla..."
Rouva Etvös mainitsi summan suuruuden aivan sattumalta; todellisuudessa
ei hän aavistanutkaan, mitä sellainen maksoi: heillä ei ollut käynyt
vieraita senjälkeen kuin kolmas näistä yhdeksästä oli kastettu, ja
silloinkin oli ollut vain Etvöksen opettajatovereita "ottamassa
voileipää."
Rouva Etvös jatkoi kävelyään edestakaisin. Hän oli jo aivan iloissaan
tämän viime käänteen jälkeen.
"Silloinhan täytyy kutsua koko komitea", sanoi hän väsähtäneellä
äänellään.
"Niin, tyttöni", vastasi Etvös, joka oli tullut sangen hiljaiseksi
sitte kun oli puhuttu lykkäyksestä.
Rouva Etvös ajatteli: Ruoka ei ollut pahin, he voivat ottaa
keittäjättären... Mutta kaikki muu, kaikki muu... yksistään
pöytäliinatkin — — rouva Etvös luuli tosiaan, ettei hänellä ollut
kahtakaan liinaa.
"Menetkö siis, Jakob", sanoi hän samalla hiljaisella äänellä,
"hommaamaan... rahoja?"
"Kyllä, tyttöni", vastasi Etvös. Hän aivan hikoili. Lykkäyksestä ei
voinut olla puhettakaan eikä hän tiennyt enää, mistä ne kaksi sataa
olivat otettavat, sillä viimeksi syntynyt yhdeksästä pienokaisesta
parkui keskellä lattiaa.
"Lapsi, lapsi", asetteli edestakaisin kävelevä rouva Etvös. Kysymys oli
kahdeksannesta, joka peuhasi ruokahuoneessa.
"Jaa, niinpä menen sitte", sanoi Etvös nousten, hänen pitkät jalkansa
olivat sangen raskaat.
Rouva Etvös pysähtyi hieman.
"Ne kaksi sataa voi kai lainata Cerlachiukselta", sanoi hän viivytellen.
"Olin ajatellut sitä", sanoi Etvös. Hän ei ollut ajatellut niin mitään.
Mutta nyt meni hän koettamaan.
Hänen mentyään painausi rouva Etvös tuokioksi samalle tuolille, jonka
hän oli jättänyt — kun päivisin tapahtui vain harvoin, että hän pääsi
istumaan, näytti siltä kuin hän olisi pyörällä päästään.
"Oi — ei, ei, ruoka ei ole pahin — oi, ei, ruoka ei ole pahin", puheli
hän istuessaan päätään nyökytellen.
"Mitä se on?" kysyi hän hypähtäen pystyyn. Ruokahuoneesta kuului
jymähdys, jotta puutalo heilahti saumoillaan. Yksi yhdeksästä oli
pudonnut jostakin.
"Silla, Silla", huusi rouva Etvös tytölle.
"Sil — — la..."
"Ja minullahan on vielä kappa ylläni", sanoi rouva Etvös ja tarttui
hämillään tukkaansa. Rouva Etvökselle oli tavallista että näin
äkillisesti huomasi olevan yllään, hieman sopimattomaan aikaan, tämän
tai toisen vaatekappaleen.
"Silla, Silla", jatkoi hän huutamistaan riisuessaan kappaansa.
Silla näyttäytyi lattiariepuineen: yksi tai toinen nuorimmista pujahti
aina aavistamatta johonkin nurkkaan.
"Niin, niin", sanoi rouva Etvös (hän oli jälleen kokonaan liikkeessä),
"nyt on kysymys muusta..."
Sillan oli mentävä lehtorin rouvalta kysymään keittäjättären osotetta.