I.

Ajattelen kirjottaa taiteesta ja siveydestä. Sanon aluksi kohta, että

taide on aina epäsiveellistä. Ehdottomasti aina, kun se on puhdasta

taidetta. Tai en aluksi yksin, yhtä hyvin lopuksikin, sillä esitykseni

tulee yksinomaan olemaan yritystä todistaa se.

Tietysti semmoinen todistus on vaikea, kun siinä toisena suuruutena on

niin epämääräinen arvio kuin siveys. Mitä on siveys? Jos tahtoisin

tyytyä ainoaan tosioloisista huomioista saatavaan vastaukseen, niin

määrittelisin: siveys näyttää olevan jotakin, josta aina syntyy riitaa,

ja joka aina sanotaan puuttuvan siitä, josta juuri puhutaan, ja

siveellisyys ihmisessä ilmenee paraiten siinä että hän moittii ja

tuomitsee toisia ja on hyvin riidanhaluinen. Tunnustan että tämä

määrittely on ainoa, joka siveydestä on historiallisesti

todistettavissa, mutta koska se on melkein yksinomaan negatiivinen,

niin yritän toisenkin määrittelyn siitä, mutta pelkään kohta että tämä

määrittelyni ei tule olemaan niin yksinomaisesti oikea, kun juuri

esittämäni. Ihmisethän, kuten tiedätte, elävät kahta elämää, maallista

ja taivaallista, sanottiin sitä ennen, minäkin tarkotan sitä samaa,

vaikka käytän toisia sanoja, ihmiset elävät ulkonaista, toisten

joukossa ja kaikenlaisissa askareissa kuluvaa yhteiselämää,

yhteiskuntaelämää tai mitä se on, mutta ihminen elää myöskin omaa

elämäänsä, oman rintansa iäisyyselämää. Ymmärrättehän, ihminen on

yhteiskunnan jäsen, yksi tuhannen muun joukossa, joka syntyy, hankkii

asemansa, kuolee ja unhotetaan, niinkuin ne muutkin tuhannen hänen

ympärillään. Luuletteko, että ihminen toisten joukossa paljoa

merkitsee? Luin päivän sanomalehdessä, että joku torppari Keuruulla oli

tapaturmaisesti kuollut, jaha -- ajattelin, ja luin seuraavan uutisen,

jossa kerrottiin jonkun kellokauppiaan tehneen konkurssin. Joku aika

sitten luin sanomalehdessä että Englannin kuningatar Victoria oli

kuollut. Jaha ajattelin, luin sanoman loppuun, suljin sen ja menin

aamiaiselle ja siellä syntyi hyvin harras keskustelu siitä, kutka

Suomesta lähtevät luistelukilpailuihin Tukholmaan. Ei ihminen, jos hän

syntyy ja kuolee, suurta värettä herätä. Ja miksi hän herättäisi? Mitä

hän toisten joukossa on muuta kuin yksi kymmenistä tuhansista

samanlaisista, kumarteleva olento, jolla on sanoja huulilla, ja uudet

vasta prässätyt vaatteet yllä, ja jota ei juuri muulloin kaipaa, kun

silloin kun tekisi mieli pelata skruuvia, eikä ole kuin kolmimiehinen

kumppanusto, silloin tuntee että puuttuu neljäs. Tietysti, kun

tämmöisiä lukemattomasti rinnan elää, ja joka päivä joutuvat toistensa

käsiä puristelemaan, niin siinä aina suhteita syntyy. Syntyisi ahdinkoa

ja häiriötäkin muuten, tulee esim. tavaksi, kun tullaan vastaan, että

sovitaan kummalle puolelle vältetään, kun mennään toistensa ohitse, ja

keskinäinen yhdessäolo tietysti muodostelee monenkaltaisia tämmöisiä

sääntöjä. Enhän minä tässä tahdo yhteiskunnan ja yhteiselämän

muodostumista ruveta selittelemään, riittää vain, kun sanon, että

pitkien, pitkien aikojen tahkova vaikutus tietysti on saanut toimeen

jonkunmoisen sopusuhtaisuuden ja tapojen yhteenkäyväisyyden noiden

lukemattomien ihmisten välillä, jotka leikkiä laskeva sattuma on tuonut

yhteen samalle maaturpeelle, ja jotka toistensa keskellä jokainen

vaeltavat vieraassa maailmassa. Siinä muodostuvat perheet ja

kansakunnat ja valtiot ja uskot ja kaikki yleistävät pyrinnöt ja

loppuihanteena on että jokainen saa pysyä niin vieraana ja niin vähän

toistensa tungoksen häiritsemänä, kuin mahdollista on. Nyt minä

tahtoisin kutsua siveyttä siksi näkymättömäksi aikojen vaikutuksesta

muodostuneeksi sopusoinnuksi, mikä tässä muodostumisessa on herännyt.

Siveys on yhteiselämää, sitä joka saa yksityisen ihmisen juoksevasti

liukumaan siinä lukemattomien toisten ihmisten virrassa, saattamatta

mitenkään häiriötä joko itselleen tai toisille. Sen mukaan hän tekee

epäsiveellisesti, jos hän tungoksessa väistää vastaantulijaa vasemmalle

eikä oikealle kädelle, kuten tapa on, ja siten törmää häneen ja niin

loukkaa sekä hänen että itsensä, ja samoin tekee hän epäsiveellisesti,

jos hän pitää toisen vaimoa kauniimpana kuin omaansa ja rakastuu

siihen, sillä siten hän saa niin monen ihmisen puhumaan itsestään, että

he vallan unhottavat ja laiminlyövät omat asiansa, joka voi synnyttää

häiriötä, -- ja monella muullakin tapaa voi hän saattaa yhteiselämän

sopusoinnun epäkuntoon.

Sanoin jo, että paitsi tätä ulkonaisessa olossa kuluvaa elämää, on

ihmisellä toinenkin elämä, muistaakseni nimitin sitä toisen kerran

hänen taivaalliseksi elämäkseen ja toisen kerran hänen oman rintansa

iäisyyselämäksi. Tiedättekö, tuo sama ihminen, joka edessänne

kumartelee ja pudistaa kättänne, ja käyttelee sanoja huulillaan, ja

jolla on ties mikä arvonimi, insinööri, maisteri, luutnantti, ja josta

ette juuri muuta huomaa, kuin että olette sattunut tulemaan hänen

rinnalleen ja muun puutteessa jotain puhutte hänen kanssaan, hänkin on

ihminen, jolla on säveliin syttyvä rinta, joka iloitsee ja kärsii ja

kammostuu niin syvästi kuin yksin ihmisen sydän taitaa, eikä hän

tarvitse, kuin kosketuksen, ja hän siinä samassa on värähtävä sävel. --

Ymmärrättehän, minä tarkotan, ihminen, joka syntyy ja elää ja kuolee

ulkonaisesti yhä laimeana ja vaikuttamattomana ja yhtä tilapäisenä kuin

maassa makaava tyhjin tomun hitunen toisen tomuhitusen rinnalla, on

sisässään iäisyyden pisare, jossa saattaa olla elämän rikkainta

kummuntaa vangittuna; te voitte soittaa hänellä, jos vain sen taidon

taidatte, saada hänen kyyneliinsä sulamaan tai tykähtävänä riemuna

paistamaan.

Semmoinen on ihminen sisältään. Mutta eikö semmoinen

äärettömyyteen värähtävä sydän puhkaise ja rikota ulkonaisen elämän

marionettisopusuhtaisuutta. Puhkaisee, ja siitä syystä juuri minä

tahtoisin väittää taiteen olevan aina epäsiveellisen. Minä tarkotan,

ulkonainen elämä, tai n.s. todellinen elämä, sen tunto särkyy, tulee

myrkytetyksi, kadottaa vakavuutensa, kuin ihminen vaeltaa omaan

itseensä. Kuka osaisi niiden iäisten hetkien jälkeen, joita ihminen

omassa rinnassaan saa elää, enää innostua jännittyneeksi osanottajaksi

siinä aikaa kuluttavassa seurapelissä, jolla ulkonaisen elämän

päivänkorento-pyrinnöt voivat ihmisen tyhjät hetket täyttää. Nyt on

taide juuri se, joka vapahtaa tunnemaailman ihmisen rinnassa, taide

siis, kun asiaa tältä kannalta katsoo, on se voima, joka istuttaa

yhteiselämälle vihollisen taimen ihmisen mieleen.

Vai onko taide muuta kuin ihmisen rinnan virvottamista? Minä pyydän

teitä muistelemaan jotain suurta taidenautinnon hetkeä elämässänne. Kun

joka tunnevärähdys ihmisessä oli hartautta -- hartautta. Muistattehan,

olitte lukenut jonkun runon tai nähnyt jonkun taideteoksen, jonka

edessä teidän tuntemisenne oli juossut yhdeksi ainoaksi helmeksi.

Teissä hymisi, te olitte silmänräpäyksessä ikäänkuin toisen soivan

maailman koskettamana, josta heleät ja heijastelevat tunnesäteet

lankesivat suoraan teidän rintaanne ja saivat teidän kuulemaan

rikkaita, rikkaita, pohjaan asti meneviä sointuja. O, jokainen muu

hetki elämästä on tyhjään kulutettu ja sammunut, paitsi se, jona saa

runona elää, polvistuvassa ihastuksessa hartauteensa hukkua. Semmoisien

hetkien herättämistä varten on taide ja yksin sitä varten! Taideteos

kantaa itsessään aina sävelen, joka värähtää iäisyyteen ja nostaa

ihmisen siivilleen. Ja taideteoksen voima on yksin siinä, millä

mahdilla se jaksaa pitää kiinni pohjasävelestään ja avata kaikki siitä

puhkeavat moduleeraukset ja miten syvälle se tällä tiellä voi heittää

valaistuksen ihmisen rintaan. Usein kuulee taidenautintoa

analyseerattaessa puhuttavan asioista, joilla ei ole mitään yhteyttä

taidenautinnon kanssa. Esim. murhenäytelmistä puhuttaessa usein

pidetään niiden rakenteen pohjarunkona sitä syyllisyyttä, johon

päähenkilöt niissä joutuvat, ja tämän syyllisyyden sovitusta. Minusta

ei nautinto niissä sentään lähde siitä hyväntunnosta, jonka rankaistu

rikos ihmisessä herättää, ei esim. Macbeth sentähden niin järkyttävänä

liikutuksena täytä mieltä, että rikkova ihminen siinä saa

rangaistuksensa, vaan sentähden, että hänessä saa elää ihmisen, jossa

kunnianhimon orkaani herää ja kasvaa, ja joka sen pyörteissä ruhjottuna

viimein jää eteemme. Emme me Macbethia tuomitse, vaan me kärsimme ja

vapisemme hänen mukanansa, emmekä me kappaleen päättyessä sentähden

niin nostetussa mielentilassa ole, että oikeus vihdoinkin on saanut

voiton siinä, vaan sentähden, että suuri pohjalta välähtävä elämänsävel

on yhtenä hetkenä repinyt meidän sydämemme lävitse, me emme tuomitse

siinä, vaan kärsimme ja tunnemme tuskan täyden ja pohjaan asti kuuluvan

sävelen itsessämme. Samoin Hamlet on minusta esimerkkinä

taideteoksesta, jonka lävitse sama sävel kaikissa sivuvaihteluissaan

tulvaa ja loppunaan vielä antaa tämän saman sävelen rintaa nostavasti

pohjaan asti kaikua. Päinvastoin kuin tavallisesti sanotaan, olen sitä

mieltä että se ei pääty sovittavasti, vaan että se päinvastoin päättyy

mustimmasti ja vihlaisevimmasti ja että sen täytyykin niin päättyä

antaakseen täyskaikuisen tyydytyksen ihmisrinnan suruntunnolle. Sen

loppukohtaus mielestäni, jossa uudet kappaleen tapaukselle kylmät

ihmiset välittömästi sortuvien jälkeen täyttävät näyttämön muutama

keveästi tunnettu säälin sana huulillaan, antaa vaan tunnon elämän

väliäpitämättömästä kylmäkiskoisuudesta, joka unhottaen ne ihmiset,

jotka juuri tuntuvat kokonaan täyttävän sen pohjattomalla

kärsimyksellään, sammuneina samassa ovat unhotetut, ja uusi elämä

kasvamassa heidän haudallaan yhtä kylmänä, kuin jos heitä ja heidän

nääntymystään ei olisi koskaan ollutkaan, ja tämä ulkonaisesti

näennäisesti sovittava loppukohtaus, jossa elämän jääkylmä auteus ja

kova kamaluudentunto astuu runtelevilla malmiaskeleillaan kärsivän

sydämen päälle, se onkin siis vain koko kappaleen tunnelmaa kruunaavaa,

singahtavaa ja jäisiin avaruuksiin repivää loppuakkordia, jossa on

resignatsionin jähmettynyttä toivottomuutta. -- Tämmöisen minä luulen

taideteoksen aina täytyvän olla. Sävelen, sävelen, joka tunkee elämän

pohjaan, ja päättymisessään värähtää omassa melodiassaan iäisyyden

aalloille ja kantaa ihmisen samoille aalloille keinumaan, semmoisen

sävelen eteen ihminen jää lainehtimaan ja hetkellisen rikkautensa

tulvaan hukkumaan. Ja mikä sellaisella paratiisillisella

hurmausvoimalla ihmisen sydämeen värähtää, se puhuu taiteen

iäisyyskieltä. Kun Tizianin Venus minun henkeeni hohtoisena ja puhtaana

valuu, tai kun Frödingin alastomuuden laulu värähtää minun lävitseni,

tai kun minä vaellan Maeterlinckin magnetiseeratussa ilmakehässä, ja

sairastan ja säryn ja kammostun elämää, niin mitä minä muuta niille

mahdan, kun annan niiden vavahtaa täytenä itseeni ja virityn niistä.

Miksen minä antaisi sieluni juosta säveleksi, koska siinä on sävel,

joka sen syliinsä voi ottaa! -- Tiedättehän nyt, mitä minä

taidenautinnolla tarkotan. Rikkaana soimista, rinta alttiina

värähtämään onnen ja onnettomuuden kaikkiin säveliin, ihminen ääretön

ja iäisyyden silmänräpäyksiä itsessään kätkevä. Mutta nyt minä olen

väittänyt, että tämmöinen ihminen on myrkytetty ulkonaiselle elämälle.

Tarkotan, hän joka on maistanut tämmöisen olon opiumiunta, voi joutua

kuittaamaan sen rikkaan hetken sillä, että todellinen elämä siitä

hetkestä kutistuu köyhäksi hänelle. Elämällä on nimittäin, minä

tarkotan tässä sitä elämää, jota ihmiset yleisesti katsoen keskenään

viettävät, sillä on koko sarja jännityslankoja, joilla se pitää ihmisiä

vireissä, ohuet ohimot ovat haamuilleet siihen koko joukon

efemäärisiä velvollisuussiteitä, joilla se voi lukemattomat

ihmiset valjastaa, puolitotisilla, tilapäisillä ihanteilla voi

se monta täyttää valheellisella henkisellä tyydytyksellä, jossa

tyydytyksessä ei ole mitään totisen henkisen palon demoonista jalona

liekehtivää ylimielisyyttä, vaan fariseista ympärivilkkuilevaa

filisteri-tyytyväisyyttä, sitte on elämässä vielä kaikenlaista suurta

ja pientä personallisen kunnianhimon kannustamaa pyrintöä, joka voi

jonkinmoisella jännityksellä täyttää muuten ihan tyhjänä ammottavan

olon, ja joka liikkuvilla kangastuskuvillaan kätkee silmästä olevan

hetken sanomattoman mitättömyyden. Tämä kaikki on kaiketikkin

välttämätöntä, ennenkuin voi ihmiset sytyttää täydellä osanotolla

olemaan mukana elämän tyhjästi kuluvassa ja tyhjiä tuloksia jälkeensä

jättävässä ulkonaisessa kulussa. Tietysti täytyy tunnustaa, että se,

joka on elänyt syvän hetken, ei enää ole varsin sovelias tuommoiseen

elämään. Se, joka on saanut nousta iäiseen silmänräpäykseen, osaako hän

semmoisen jälkeen enää täydellä vakavuudella olla mukana siinä

piinaantuvassa unessa, jota ihminen tukalassa epäselvyydessä näkee

syntymänsä ja kuolemansa välillä? Kyllä minä uskon että taide voi

ihmisen toimintateräksen herpaista, voi valuttaa häneen hiljaa ja

hiljaa vaikuttavaa myrkyllistä nestettä, joka menee häneen ulkonaisena

toimintaihmisenä niinkuin etikka poltettuun kiveen, ja murentaa hänen.

Ja siinä suhteessa on taide aina kun se on taidetta myrkyksi,

esiintyköön se vaikka tavallisenkin siveyden näköpiiriin kuinka puhtaan

ylentävänä tahansa. Tiedän että Runebergin "Kuningas Fjalarkin", niin

kirkkaana ja varjottomana kuin maailman järjestys siinä kuvasteleekin,

tai juuri sentähden, on aivan yhtä myrkyttävä kuin Frödingin

"Morgonsång", sillä senkin eetterilennosta palaa mieli tarkotuksetonta

ulkonaista elämää vierastavalla ylevyyksien ja ihanuuksien taivaalla

huikaistuna. Shakespeare ja Gabriele d'Annunzio voivat kutoa ja

tuudittaa ihmisen yhtäläiseen opiumihurmaukseen, Shakespeare ainoastaan

niin paljon valtaavampaan kuin hän on valtaavampi runoilija, mutta

molemmat ne hivuttavat siveellistä ihmistä ihanuuden myrkyllään.

Miltonin "Kadotettu paratiisi" ja Byronin "Don Juan" ovat siveellisesti

turmelevina mainittavat rinnakkain. Kyllä minä pidän, että ne, jotka

muutamia taideteoksia moittivat siitä, että ne ovat terveelle ja

raittiille elämänkäsitykselle vaarallisia, ennemmin olisivat

oikeutetut kääntämään aseensa koko taidetta vastaan, sitte vasta

mahdollisesti heidän hyökkäyksensä voisivat saada sisällön pontta ja

johdonmukaisuuden mahtia. Väitän siis, että taide kokonaisuudessaan on

epäsiveellistä ja elämänkäsitystä turmelevaa, ja ne siis, jotka

täydestä vakaumuksesta seisovat ulkonaisen elämän piirissä, ovat

oikeutetut epäilevillä ja tuomitsevilla silmillä katsomaan sen

hedelmiä.

Arvaan, että joku tahtoisi yrittää tehdä tyhjäksi koko esitystäni

väittämällä, että siveys ei ole sitä, mitä olen määritellyt.

Muistaakseni puhuin jostain ulkonaisen elämän harmoniiasta siinä

määrittelyssäni. Nyt arvaan että joku yrittäisi muuttaa siveyden

ihmiseen sisälle, sanoisi esimerkiksi, että siveys olisi sisällisen

ihmisen harmoniia-soimista. Kyllä minä hänen tarkotuksensa ymmärrän.

Hän tarkottaa, että siveys olisi jotain henkensä kirkkauden näköihin

ylentymistä, jotain varjottoman kullan hohtoon tulistumista ihmisessä

itsessään. Hän saattaisi puhua jotain Platosta, joka runoilee omaa

henkeänsä, ja antaa siitä maailman ihanina soivat lait heleytyä. Minä

pyydän sentään kohta jäävätä semmoisen vastaväittäjän. Minä katson

nimittäin velvotetuksi itseni asettamaan hänen siveytensä samaan

syytteeseen, kuin itse taiteenkin, että se nimittäin on epäsiveellistä.

Eihän koko tuommoinen kanta ole muuta kuin sulaa tunnustusta

runoilevalle sielulle. Kuka todellakin on suurissa filosofeissa koskaan

muuta ihaillut, kuin runoilevaa henkeä, joka näkee ihmissydämen

mukaisia unia, unia, joissa rinnan piilevät toivot ja halut ovat

päässeet täyttyneihin näköihin puhkeamaan, eivät ne elämälle mitään

selitystä anna, ainoastaan ihmisen oman rinnan liikutuksille. Eivät ne

ulkonaisesti sen enempää elämää rakenna, kuin muutkaan runot,

sisällistä ihmistä ne vaan väljentävät, mutta se väljentäminen taas ei

ole terveydeksi todelliselle elämälle, kuten olemme sopineet. Pidän

tarkasti kiinni tästä, sillä tiedän hyvin kummoisiin turmiollisiin

puheisiin se on valmis puhkeamaan, joka on tullut tartutetuksi

sellaisina sisällisinä syventymishetkinä. Kuulkaamme tässä pieni

katkelma semmoisen puheesta. Olen löytänyt sen eräästä paperista, ja

panen otteen tähän. -- -- Ei taide tiedä hyvästä eikä pahasta, ei

hyödyllisestä eikä epähyödyllisestä, ei siveellisestä eikä

epäsiveellisestä, vaan ainoastaan ihmisen kärsivästä ja iloitsevasta

rinnasta, jota elämä soittaa. Taideluomat ovat iäistä, kaikki

ulkonaiset määräykset hamasta poliisiasetuksista aina kymmeniin

käskyihin asti ovat efemäärisiä, tilapäisen elämän vaatimusten

mukaisia. Ihmisten yhteiselämä synnyttää suhteensa ja muodostaa

määräyksensä, mutta rikkaampi kuin ihminen on yhteiselämässä, jossa hän

on vaan väistyvä varjo, on hän omassa rinnassaan, ja sinne eivät ylety

pienen ulkonaisen elämän pienet ja pienesti kyhätyt määräykset, vaan

siellä hän elää iäisyyden säveliä. Taide on ihmisen jumalan palvelusta,

ainoastaan ulkonaisessa elämässään täytyy hänen totella maallisen

kuninkaan lakeja. Koska korkeimmankaan temppelin kupukatto voisi vaatia

taivaan sinisen laen leijailevan allansa? Koska ulkonaisen elämän

ohjeet voisivat sisällisen elämän rajat asettaa? -- Ja mitä onkaan

maailmassa n.s. ylevämpää sisältöä ja merkitystä, kuin täysissä

väreissä käyvä ihmisen rinta? Ihmisen onni ja onnettomuus täyttävät

pyhemmällä tulella sydämen kuin kaikki jalot ja ihaniksi tavottelevat

aatteet, joita verettömät aivot ovat yrittäneet haamuilla, Byronin "Don

Juan" virittää mielen tuhat kertaa vallatummalla hartaudella ja

syvemmällä hengen käynnillä kuin sadat ja taas sadat siveellisesti

hyvää tahtovimmat ja rakentavaisimmat saarnat. -- -- Tämmöisiin

puheisiin saattaa taide-ihastus ihmisen villitä. Tarvitseeko minun enää

muuta todistusta tuoda siitä että taide voi saada elämänkäsityksen

sairastamaan! Myrkkyä, joka saa koko siveellisen järjestyksen

riutumaan, on taide, ja oikeassa ovat ne, jotka uskonsa tai luulonsa

kannalta koettavat yhteiskunta-rakennusta sen turmiollisilta nesteiltä

suojella, ainoastaan että heidän kantansa mukaan pitäisi olla paljon

kauemmalle menevämpiä ja säälimättömämpiä vastustuksessaan, kuin he

huomaavat olla. Taide on aina turmelevaa, toinen juttu on, jos se

turmelus on pahaksi vai hyväksi _ihmiselle_, mutta siitä en minä tahdo

puhua nyt, ulkonaisen elämän kannalta on se aina siveellisen

järjestyksen ja sopusuhtaisuuden liitteitä hajalle laskevaa, ja siis

vastustettavaa. -- Taide on aina epäsiveellistä! päättääkseni

kirjotukseni niin kuin olen alkanutkin.