IHMISESTÄ.

Mikä on ihmisen tarkotus?

Ihmisen tarkotus on olla itseänsä. Kaikki maailmassa pyrkii itsensä

toteuttamiseen. Kaiken näkyvän olevaisen pohja on tämä itseänsä

toteuttamiseen pyrkiminen. Nykyinen hetki on tulos kaikesta

menneisyydestä, kaikki mikä nykyisessä hetkessä on, se on suoraan

menneisyydestä kasvanut siihen. Nykyinen hetki on menneen

toteutus, nykyisessä hetkessä, nykyisen hetken läsnäolossa on

silmänräpäyksellisesti ja välittömästi läsnä kaikki, koko oleminen

semmoisena kuin se on ollut, samoin on siinä mahdollisuutena,

muodostumisen ituna ja muodostumisen voimana läsnäolevana koko

tulevaisuus semmoisena kuin se tulee olemaan. Jokaisena hetkenä on

kaikki menneisyys ja kaikki tulevaisuus nykyisyydessä läsnä, jokainen

hetki on koko olemisen pohjaansa asti toteutus. Samoin on kaikki

yksityinen joka hetki oman olemisensa täydellinen toteutus. Jotta

_minä_ voisin olla, on minua ennen täytynyt tapahtua kaikki se kehitys,

joka on muodostanut minun, minun olemiseni poneeraa itsessään kaiken

sen menneisyyden, josta se on tulos, se on kokonaisesti minun

nykyisessä hetkessäni toteutettuna. Mutta samoin ovat minun nykyisessä

hetkessäni silmänräpäyksellisesi läsnä asetettuina myöskin kaikki ne

mahdollisuudet, joilla voin vaikuttaa jotakin tulevaisuuden

syntymiseen. Minun olemiseni hetkessä käsitän minä siis sekä koko

menneisyyden että koko tulevaisuuden semmoisena kuin se minuun on

tullut ja minusta lähtee, olen jokaisena hetkenäni itseni ja olemiseni

täydellisyys. Mutta ollessani näin sekä menneisyyden että tulevaisuuden

toteutus, ei minussa ole mitään tilapäistä, koko nykyinen olemiseni on

menneisyyden edellyttämää ja tulevaisuuden siementä, minussa ei ole

mitään, joka voisi olla toisin, kaikki, kaikki minussa on ehdotonta,

välttämätöntä, koko olemisen edellyttämää. Minun nykyisen hetkeni

tehtävä on olla sitä, miksi menneisyys on minut tehnyt. Tämä tehtävä ei

ole mikään ulkonainen velvollisuus, jonka alle valintani mukaan olisin

alistunut, vaan se tehtäväni on jo minun itseni kanssa asetettu

olemiseen, on olla juuri siinä tehtävässä, minun olemisellani ei ole

muuta tarkotusta kuin olla. Juuri se, että kaikki ne edellytykset,

jotka ovat asettaneet minut olemis-sisältöineni olemaan, ovat olleet,

muodostaa minun olemiseni, enkä voisi olla olematta, tekemättä tyhjäksi

semmoista, joka todella jo on ollut. Minun olemiseni välttämättömyys on

olla juuri olemistani. -- Ihmisen tarkotus on siis olla, mitä hän on.

Hänen olemassa-olonsa on hänen iäisyytensä, jossa menneisyys ja

tulevaisuus pisteelliseksi keskitettynä päilyy. Olemisellaan on ihminen

iäinen ja välttämätön, hänen olemassaolonsa on välttämättömämpi kuin se

että kuuluu ilmassa ääni, kun joku huutaa, että kivi lentää, kun sen

heittää, hänen olemisensa on itse välttämättömyyttä, sitä

välttämättömyyttä ei yksikään sana riitä tyhjentävästi kuvaamaan, hänen

olemisensa on yhtä välttämätöntä kuin se, että jos joku kerran on, hän

sitte myöskin on, hän on kaikkien edellytystensä toteutus, ja niiden

edellytystensä kerran oltua olemassa täytyy hänen olla niin totta kuin

puun täytyy olla puuna, jos se kerran on puuksi kasvanut. Mutta

niinkuin ei ihminen voi olla muuta kuin mitä hän on, niin ei ihmisen

olemisella myöskään voi olla muuta tarkotusta kuin sen olemassaolo.

Ihminen toteuttaa sitä, mitä hän on, miksi menneisyys on hänen

asettanut; niinkuin kukkanen on kukkanen ja vuori vuori, niin on

ihminen itseänsä, ilman muuta olemisensa tarkotusta, kuin

olemassaoloaan olemisellaan toteuttaakseen. Ihmisen syvin ja sisäisin

tarkotus on olla vaan, olla itseänsä. Se että hän on yhteiskunnan

jäsen, että hän on askel ihmis-suvun tulevaiseen onneen, että hän olisi

hyvän ja oikean tekijä, että hänen elämänsä olisi uuteen ihanampaan

oloon puhdistamisessa, kaikki ne tarkotukset eivät ole hänen olemisensa

sisintä tarkotusta, ovat vaan joko hänen olemisensa ulkonaista tilaa,

tai löyhän yksityisen mielijohteen kuvitelma-unia elämän selitykseksi.

Ihmisen ainoa oleminen ja tehtävä on vaan olla itseänsä, semmoisena

kuin hän menneisyydestä on puhjennut, ikäänkuin kukkasen tehtävä joka

hetki on olla kokonaisesti olemistansa, semmoisena kuin edellinen hetki

on sen olemisen jättänyt sille. Ihminen on menneen kaikkeuden tilasta

kasvanut, ihmisen oleminen on olleiden edellytystensä toteuttamista,

eikä hänen olemisensa ole muuta kuin näiden edellytystensä

ilmitulemista. Ihmisessä ei ole mitään muuta kuin tämä menneisyydestä

kasvanut olemisensa, mutta se on sitte ehdottomasti ja ainoasti

hänessä, ihminen ei ole muuta kuin olemistaan, ihminen on poneerattu

olemisessaan. Ihmisen tarkotus on olla, olla, olla. Olla kaikkea sitä,

mitä hän on. Ja sitä hän onkin välttämättä ja välittömästi aina.

Ihminen on olemassa sentähden että hänen edellytyksensä ovat olemassa.

Mutta miksi ovat ne edellytykset olleet? Miksi on koko oleminen? Siihen

ei yksikään ihminen ole voinut vastata. Jumalasta olisi oleminen? Mutta

mistä on Jumalan olemassaolo sitte? Jumala asettaa itsensä. Mutta

semmoinen selitys on ainoastaan sana, joka ei selitä mitään. Yhtä

alkuperäisen selittävästi voisi sanoa: Oleminen asettaa itsensä,

oleminen on jumalaa, jumala on olemista. Mutta tämä selitys ei sekään

sanoisi mitään olemisen alkunaisimmasta synnystä. Ihmisen järki on

mahditon, jos yrittää ajatella olemisen taakse, ei ikinä lennä ajatus

sen ajateltavan päähän asti. Jos tahtoo ajatella olemisen syntyä,

tuntee ajatuksensa vapaan lennon tiellä ikäänkuin oman olemisensa,

siinä ajatuksessa on ikäänkuin yrittäisi helletä omasta itsestään, ja

nähdä ulkopuoleltaan itseänsä, ihmisen pitäisi siinä ajatuksessa

ikäänkuin vetää itse itsensä ylös maasta, hävitä itsestänsä ajatuksensa

suoraksi lennoksi. On niinkuin halvattu sitä ajatusta suorittamasta, ja

huumattu pyörrytys on ainoa sen ajatuksen seuraus. Ihmisen, olemiseen

sidotun olion mahdissa ei ole havaita olemisen taakse, ainoa tunne,

joka hänen siinä ajattelussa valtaa on se, että jos hän sen ajatuksen

päähän voisi mennä, hän samana hetkenä hupenisi olemisestaan. Ihminen

ei jaksa olemisen ulkopuolelle havaita, järki ratkee ennen, ja ainoa

rehellinen ja pohjatunnetta paljastava sana olemisen olemassa olosta on

se, että se on selittämätön, kutsuttakoon sitä olemista sitte

olemiseksi tai jumalaksi. Olemassaolon juurta ei yksikään ihminen voi

selittää, eikä sitä yhdellekään ihmiselle vielä ole selitetty, ei olisi

ihmisen mahdissa sitä selitettynä ymmärtääkään, olemassaoleminen

kokonaisuudessaan on salaisuus. Mutta olemisen kerran ollessa on

jokaisen yksityisen muodon, jossa tämä kokonaisoleminen ilmestyy,

olemassaolo välttämätön, jokainen yksityinen muoto on sen kokonaisen

olemassaolon olemista. Semmoinen yksityinen muoto on ihminenkin, ja

vaikk'ei voi sanoa, mitä ja miksi on oleminen, niin voi sanoa, että

ihmisen olemisen tarkotus on _olla_.

Ja mikä olisi ihmisen tarkotus muutoin? Istuin eilen yötisen taivaan

alla ja katselin tähtiä. Lukemattomina ne säteilivät ylläni, koko

korkea taivas oli tähtien koreutta ja näkyväin tähtien takana sumeili

aavistus toisista summattomista tähtien sarjoista. Silloin ajattelin

itsessäni että jokainen ylläni säteilevä tähti itsessään on suuri

maailma, äärettömän elämänpaljouden itsessään käsittävä. Ajattelin

niitä, kun ne siellä ylhäällä kiertävät, jokainen suurena summattomana

maailmana, ääretön elämäntulvinta itsessään, kuinka ne sentään jokainen

ovat mitätöntä mitättömämpi osa maailman kaikkeutta, ja kuinka ne

rajattomassa elämänrunsaudessaan sentään jokainen näyttivät turhilta

maailman kokonaisuuden keskellä. Jokainen tähti, niin se itsessään kuin

olikin kuin kutoumus elävää elämää, niin siinä kaikki kuin olikin kuin

rajattomasti toteutumiseen tunkeuvaa elämisen voimaa, niin se sentään

näkyi turhana ja mitättömänä tähtitarhojen keskellä, ja niin se sentään

koko summattomassa elämänpaljoudessaan on turhasti ohitsemenevä ja on

vuosituhansien kuluttua tomuksi jauhaantuneena tuiskuava maailman

ääretöntä avaruutta nykyisestä elämisestään kuolleena. Niin katselin

tähtiä ja ajattelin, ja yht'äkkiä suli ajatukseni ihmiseen. Mitä on

ihminen, että hän ajattelisi itsestään mitään? Maa, jolla elämme, on

yksi lukemattomia tähtiä maailman avaruudessa, joka maailman avaruuden

keskellä näkyy yhtä vähäpätöisenä kuin jokainen toinenkin tähti

taivaalla yllämme. Maa, jolla elämme, on kasvanut muotoonsa niinkuin

jokainen toinenkin tähti, mutta se häviääkin niinkuin toisetkin tähdet

ja vuosituhanten jälkeen on se individillisen, yksilöllisen olemisen

kannalta katsottuna yhtä olematon kuin menneenvuotinen ruoho, joka

tänään on kuihtunut olemasta, ja kaikki sillä ollut on yhtä haihtunut

olemasta kuin jokainen solu menneenvuotisessa ruohonlehdessä nyt on

olematon. Vaikka olisi ihminen, joka voisi tahtonsa voimalla masentaa

koko maan piirin alamaiseksensa ja vaikka olisi ihminen, joka voisi

puhua sanat, joiden totuus jäähmetyttäisi jokaisen ihmisen, vaikka

olisi voimassaan tehokkaampi ihminen kuin Aleksander Suuri ja Napoleon,

ja vaikka olisi ihminen, jonka henki sukeltaisi syvemmälle kuin Platon

ja Shakespearen, ei se mitään merkitsisi, sillä se maan piiri, jolla

olisi vaikuttanut, on vuosituhansien kuluttua kumminkin olematon, ja

kaikki sillä tapahtunut elämä vaipunut olemisesta. Ei ole ihmisen

teolla mitään merkitystä, sillä kaikki häviää ja kaikki muuttuu, ja

kaikki oleva haihtuu olemattomuuteen maailman äärettömyydessä. Ihminen

on mitätön ja vaihtuva elämänpiste mitättömällä ja vaihtuvalla

maanpinnalla avaruuden äärettömyydessä, ja ihmisen teko on hupenevaa

varjotekoa, joka tekemisensä jälkeen on olematon kuin yöllä nähty uni.

Ei ihminen voi mitään pysyvää tehdä pysymättömällä maanpinnalla, ja

joutavasti ilmaan haamuiltua leikintekoa on ihmisen vakavinkin ja

kauimmalle tähtäävä teko. Täydellisemmin ja todellisemmin ymmärtää

elämän, katselevassa tahdottomassa ihmetyksessä elävä intialainen

viisas, kuin rautaisella ja sokealla tahdollaan elämää järjestelevä

maailman vallottaja, ja syvällisemmällä hienoudella on hän elämään

mukautunut. Kokonaisesti katsottuna ei ihmisen teolla ole mitään

kauemmas kantavaa merkitystä kuin hetken leikittelyllä, kaikki

maailmassa on vaan niinkuin meren aaltoamista, joka nousee ja laskee,

nousee ja laskee ilman mitään muuta päämäärää kuin se hetkellinen

liikkumisensa. Ei ole siis ihmisen olemisen tarkotus kauemmalla häntä

itseänsä, tyhjää tuuleen menemistä on kaikki elämän ulkopuolinen

vaikuttamis- ja toteuttamistarkotus, ei siitä sentään lopulta muuta jää

kuin olemattomuuteen hupeneminen. Kun ajattelee itsensä kasvoista

kasvoihin maailman äärettömyyden kanssa, silloin selkenee, ett'ei

mikään, jonka ihminen itsensä ulkopuolella pyrkii tekemään, ole tekona

mistään merkityksestä, haihtuvalla maanpinnalla haihtuvan maaihmisen

tekemänä se haihtuu kaiken maan mukana. Ainoastaan hetkellistä

itseänsä, hetkellistä olemistaan saattaa ihminen olevasti olla.

Itsenänsä oleminen, hetkellisesti ja kokonaisesti, on ihmisen ainoa

tarkotus. Maailma on ääretön, ihminen on turha maailman äärettömyyden

sylissä, mutta itsenään on hän yksi tämän äärettömyyden piste, ja

semmoisena hetkellisessä olemisessaan tätä äärettömyyttä toteuttava.

Ihminen on olemisessaan yksi maailman kaikkeuden olemispiste, ja

semmoisena on hänen lähin ja ainoa tehtävänsä olla, olla hetkellistä

itseänsä, ja siten kaikkeutta. Ihmisen tarkotus on olla, olla!

Onko ihminen vapaa?

Ei. -- Tai myöskin: on; kuinka asian katsoo. Jos pidän esimerkiksi,

että juna, jolle olen rakentanut varman radan, jonka olen sijottanut

sille radalle, jonka olen täyttänyt höyryllä ja lähettänyt kiitämään

sitä rataa, jos pidän että se juna on vapaa kulkunsa valitsemisessa ja

kulkunsa joka hetkessä, silloin on ihminenkin vapaa. Ikäänkuin tässä

esimerkkinäni käyttämässä junassa höyry, niin on ihmisessäkin hänen

elämisensä pakko, hänen oma toteutumiseen pakottauva luontonsa, joka

häntä vie elämään ja elämässä. Ikäänkuin esimerkkini junalla oli

ratansa, samoin on ihmisellä elämänsä tienä koko oleva maailma

varmoille, kaikista sen yksityisistä olomuodoista itsistään kehittyvine

suhteineen, jotka sitämyöten kuin hänen oma elämänenergiansa ajaa häntä

eteenpäin, määräävät sen elämänkulun suuntautumiset ja käänteet. Jos

nyt ajattelisin että tällä esimerkkini junalla olisi tunto eteenpäin

kiitämisestään, olisi itse ikäänkuin sen eteenpäinkiitämisensä

personoittu pakko, mutta ei tuntisi mitään sen eteenpäin kiidättävän

voimansa kertakaikkiaan määrätystä laadusta, eikä myöskään osaisi

havaita liitävänsä varmaa eteensä asetettua rataa, niin voin hyvin

kuvitella, että se voisi luulla olevansa vapaata liidäntää, että se

toteuttaessaan itseensä sidottua, sen olemuksen muodostavaa eteenpäin

pakottaumusvoimaa, luulisi elävänsä juuri iloisinta vapauttaan, sille

ei ikinä tulisi mieleenkään muuta kuin lentää ja lentää eteenpäin, eikä

se voisi muuta kuvitella kuin että se omasta vapaasta tahdostaan sen

tekee; samoin joka kerta kun rata tekee käänteen ja junan

eteenpäinkiitämisvoima tulee käännetyksi uuteen suuntaan, ei se

siiloinkaan tunne sitä että sen on täytynyt kääntyä, sen täytyy nytkin,

kulkunsa laeille sokeana, ajatella, että se oli itse valinnut tämän

uuden suunnan saadakseen sinnekin käsin tyydyttää eteenpäin

pakkaumispakotustaan. Junan eteenpäinkiitämisvoima saattaisi sen, oman

kiitämisprinsiippinsä läpitunkemana kuvailemaan olevansa lennossaan

vapaan, kun sen kulku sentään itse asiassa sekä laadulleen että

suunnalleen ja kestävyydelleen on varmimmasti määrätty. Ihan

samanlainen on ihmisen vapaus. Ihminen, joka on olemiseen syntynyt, ei

olemisaikanaan ikinä tee yhtään, ei pienintäkään tekoa, joka ei olisi

ollut välttämätön hänen tehdä. Kaikki hänen tekonsa riippuvat hänen

luontonsa laadusta ja kokonaistilan suhteista, joiden kanssa hänen

luontonsa tulee kosketukseen. Jos voisimme tarpeeksi selkeästi havaita

yhden ihmisen luontoon sen hienoimpaan muodostumiseen asti, ja jos

osaisimme tarpeeksi laajasti ja syvästi ymmärtää kaiken sen ympäristön,

jossa hänen elämänsä toteutuu, koko laadussaan, ja tämän laadun

erikoisessa vaikutuksessa hänen luontoonsa, niin voisimme varmimmasti

edeltäkäsin laskea hänen elämänsä sen pienimpäänkin vähäpätöisimmältä

näyttävään sivuseikkaan asti. Ihmisen luonto itsessään on

kertakaikkiaan varma. Mitä hän on, sitä hän on vuosituhansien polvesta

polveen tapahtuneen hiovan ja kypsyttävän muodostamisen jälkeen, hän

voi yhtävähän muuttua itsessään kuin tornin huippupiste voi siirtyä

tuumaakaan syrjäänpäin asemastaan kadottamatta kaikkea altaan, hän on

esi-isäinsä elämän muodostama ihan kaikessa, ja jos voisimme nähdä

lävitse hänen esi-isäinsä elämän kaukaisimpiin polviin, olisi meillä

hän itse sisimpäänsä avoinna edessämme. Niinkuin tornin huippu on

asemassaan jokaisen allaan olevan kiven varassa, tai paremmin vielä,

niinkuin tornin huippupiste on olemassa ainoastaan allaan olevain

kivien aseman vuoksi, niin on ihminenkin olemisessaan ehdottomasti

edellytystensä määräämä, hän on edellytyksiensä ilmitulemista. Ihminen

voi kyllä muuttua ja kehittyä, mutta ei sekään ole vapaata, sen määrää

se ympäristö, jossa hänen elämänsä toteutuu, ja hänen oman ololaatunsa

suhtautuminen siihen ympäristöön. Koko ihmisen elämä on ikäänkuin

tuntematon suuruus algebraisessa yhtälössä, jossa tämä tuntematon

suuruus on salattuna läsnä toisissa varmoissa tekiöissä: hänen itsensä

laadussa, hänen ympäristönsä laadussa, ja näiden kummankin laadun

suhtautumisessa toisiinsa. Jos voisimme kokonaisesti havaita näiden

tekiöiden sisällön, voisimme matemaattisella tarkkuudella laskea

ihmisen elämän sen pienimpään tilapäisimmältä näyttävään

yksityistapaukseen saakka. Kuten sanoin, muuttua ja kehittyä voi

ihminen elämässään ympäristöönsä suhteutuessaan, mutta tämä muuttuminen

on niiden kahden faktorin määräämä, jotka siinä yhtyvät vaikutukseen,

ympäristön ja hänen luontonsa laadun, joka omalla tavallaan ottaa

ympäristön vaikutuksen itseensä. Tämä muuttuminen ei sentään koskaan

ole ehdoton, se ei ole luonnonlaadun muuttumista, se on ainoastaan

olotilan muuttumista; ikäänkuin vesi yhä on samaa, jos se on astiassa,

tai jos se on maahan kaadettuna, ainoastaan että se kummassakin eri

tapauksessa on ryhmittynyt aivan eri muotoon muuhun olemiseen nähden

riippuen juuri tämän muun olemisen vaikutuksesta siihen ja siitä miten

sen olemislaatu ottaa tämän vaikutuksen vastaan, samoin voi ihminen

kyllä saada toimintavaikutuksia ympäriltään, voi ympäristönsä koskemana

joko ikäänkuin painolain voimasta puhjeta johonkin tekoon, tai

repulseerautua jostakin, mutta luontonsa ominaisessa laadussa on hän

aina sentään sama. Ihmisen elämä on ihmisen luonnonlaadun suhteutumista

ympäristöön. Mutta nämä kumpikin ovat aina varmat, ovat sisällössään

kaikkien edellytystensä toteutumista. Ihminen on koko luonnossaan

esi-isissään tapahtuneen kehityksen tulos, samoin on kaikki se

ympäristö, jonka keskellä hän elää, jokaisessa pienimmässäkin

ilmiössään juureltaan ja olemukseltaan yhtä etäisen, aikojen lävitse

upottauvan kehityksen tulosta ja yhtä ehdottomasti koko olemisessaan

menneisyyden asettamaa. Ihmisen elämä ei ole vapaa, ihmisen elämä on

hänen olemislaatunsa tehoisaksi tekemistä kaiken muun yhdellä tapaa

itsetehoisaksi pyrkivän ympäristön keskellä. Ihminen toteuttaa

elämässään olemisensa sisältöä yhtä luonnollisesti ja yhtä välittömästi

kuin ilmaan heitetty kivi kiertää kaarensa ilmassa, hänen elämänsä ei

kyllä kehity yhtä suorasti ja puhtaasti, kuin sillä itsessään olisi

pyrkimys, mutta niihin muutoksiin ei vaikuta hän itse ja hänen vapaa

määräämisensä, vaan se ympäristö, jossa hänen elämänsä toteutuu, ne

ilmiöt, joiden kanssa hän elää yhdessä ajassa ja avaruudessa, ja joiden

kanssa ja joiden teitä risteillen hän voi niistä saada itseänsä

heikentäviä tai itseänsä tyhjäksi tekeviä tai myöskin olemusvoimaansa

vauhdittavia vaikutuksia. Jos ihminen jossain voi näyttää olevan

aktiivisesta, itsealkeisesta vaikutuksesta, ei se aktiivisuuskaan ole

tilapäistä ehdontahtoista vapautta, vaan hänen oman olemuksensa

voimaominaisuutta, joka on hänessä hänen mukanaan olemiseen ilmestynyt

ja joka sekin on ainoastaan hänen olemisensa välttämätöntä

toteuttamista. Ihminen saattaa tehdä jotakin, tai olla jotakin

tekemättä, kummassakaan hän ei ole vapaa, vaan riippuvat ne teot

kummassakin tapauksessa alkulähteestään siitä tuleeko hänen mieleensä

ollenkaan tehdä sitä, toisekseen siitä, onko hänellä voimaa tehdä se,

edellinen riippuu hänen huomionsa valppaudesta ja sen ajatuksiin

tulemismahdollisuuksista, ja on siis välittömästi häntä itseään,

jälkimmäinen riippuu taas sekä hänestä itsestään että ympäristöstään,

siitä suhteesta, missä hänen itsensä toteutusvoimansa on ympäristöön,

kummassakaan tapauksessa ei hän ole alkuperäisesti, pilvimäisesti

vapaa, vaan ainoastaan niin elävä ja niin oleva kuin hänen olotilansa

asettaa hänen elämään. Luulo että ihminen olisi teoissaan vapaa on yhtä

rajoitetun näkökannan katsomus, kuin se että maanpinta olisi tasainen

lakeus, koska se pienellä alalla saattaa näyttää tasaiselta silmään.

Ihminen ei ole vapaa, hän on itseänsä, ja hänen itsensä on hänen

lakinsa. Minä en voi muuta olla kuin mitä olen, yhtä helppoa minun

olisi olla muuta kuin olisi tammenlatvan olla lintu, minä olen yhtä

ehdottomasti itsenilaiseksi muodostunut kuin tammenlatva

tammenlatvaksi, minun oloni takana on koko olemisen historia, eikä

oloani voi toiseksi muuttaa koko takanani oleva ollutta olemisen

historiaa muuttamatta. Kaikki, mikä ihmisessä on, se hänessä on, eikä

hän ole sitä vapaasti valinnut, vaan se _on_ häntä itseään, ja kaikki

hänen tekonsa ovat tätä hänen itseänsä. Ihminen ei ole vapaa, ihminen

on itseänsä, ja tämä itse on olemislaadussaan koko menneisyyden

asettama.

Onko ihminen hyvä vai paha?

Ei kumpaakaan, ihminen on ainoastaan itseänsä. Hyvä tai paha saattaa

ihminen olla ainoastaan vaikutuksessaan toisiin toisten tunnossa,

itsessään on hän paljaasti ja ainoasti itseänsä ilman mitään

adjektiivisiä määrityksiä. Ihminen on sitä, mitä hän on, välittömästi

ja valikoimatta.

Elämä on yksityismuotojen moninaisuutta, jotka kaikki yksityismuodot

takanaan edellyttävät iäisyyspitkän kehityksen, jonka kehityksen

tuloksia ne ovat itsessään. Nämä yksityiset muodot ovat moninaisessa

ristivaikutuksessa toistensa kanssa. Ikäänkuin ihminen ei koskaan voi

sanoa polveutuvansa suorasta vanhempain sarjasta, vaan hän, mitä

enemmän hän menee polveutumisessaan taappäin, huomaa isän ja äidin,

isän ja äidin vanhempia yhä taaemmas seuraten polveutumisensa

haarautuvan yhä useammalle ja useammalle taholle, samoin ei millään

olemisen muodolla ole suorassa polvessa nousevia edellytyksiä, vaan ne

edellytykset ovat kuin äärettömän laajalle koko olemiseen haarautuva

juurisäteikkö, josta tämä nykyinen olemismuoto on imenyt olemisensa.

Ikäänkuin jokainen yksityinen olio tässä muodostumisessaan on koko

olemiseen kiinnitetty, samoin se itse olemisessaan on hetkelliseen

olemiskaikkeuteen kiinnitetty ja saa siitä muodostavia vaikutteita.

Jokainen yksityinen olio on siis kokonaisuudessa kaikkien toisten

olioiden rinnalla, ja voi niiden rinnallaan vaikuttavasta olemisesta

saada vaikutuksia itseensä, jotka joko voivat estää tai heikentää sen

vapaata itseänsä toteuttamista, tai voivat poistaa ja helpottaa näitä

estäviä vaikutuksia. Ihminen tuntevana oliona voi havaita nämä

ympäröivät oliot ja voi myöskin havaita tämän niiden itselleen

vahingollisen tai hyödyllisen vaikutuksen, ja voi tämän ulkonaisen

kokemuksensa pohjalla jakaa olemistaan ympäröivät oliot kahteen

luokkaan, olemiselleen edullisiin eli hyviin, ja olemiselleen

vahingollisiin eli pahoihin. Määritykset hyvä ja paha eivät suinkaan

ole jonkun olion ominaisuutta koskevia määrityksiä, ne määrittelevät

ainoastaan sen olion suhdetta johonkin toiseen olioon sen toisen olion

tunnossa. Ei mikään ole itsessään hyvää eikä pahaa, kaikki on itseänsä,

oman olemisensa välttämättömyyttä, ainoastaan suhteessaan toisiin

itsensä ulkopuolella oleviin olioihin saattaa se tuntua hyvältä tai

pahalta. Ihminenkin voi ainoastaan samalla tapaa olla hyvä tai paha.

Itsessään on jokainen ihminen pyhästi ja ainoasti oman olemuksensa

toteutusta, ei mikään hänessä ole tuomittavaa tai kiitettävää

itsessään, vaan ainoastaan olevaa, ja olemisessaan tunnustettavaa.

Yhtävähän kuin voin väittää ohdaketta itsessään pahaksi ja vedota sitä

siveelliseen edesvastaukseen, kun olen sattunut antamaan käteni sen

pistettäväksi, yhtävähän voin väittää jotakin ihmistä, joka sattuu

olemaan minulle vahingollinen, itsessään pahaksi, hän on ainoastaan

suhteessaan minuun minulle vahingollinen, ja semmoisena on minun

menestyäkseni karttaminen häntä, sen syvempää siveellistä vimmastusta

sen vuoksi häntä vastaan tuntematta. -- Ei kukaan ole hyvä taikka paha,

jokainen on itseänsä ainoastaan, ja itsessään hyvän ja pahan ja kaiken

muunkin arvioimisen ulkopuolella. Ihminen, niinkuin kaikki muukin

maailmassa on iäisyysolio, omassa itsessään lepäävä voima- ja

ominaisuuskokoomus, jonka oleminen on sen omaa laatua, ja jota ei sovi

oikeasti määritellä muulla kuin sillä itsellään. Jokainen ihminen on

olotäydellisyys ja itsensä ihanne-ilmestys ja semmoisena itse itsensä

asettava kaiken hyväksymisen ja tuomitsemisen ulko- ja yläpuolella.

Onko ihminen iäinen?

Ihminen on iäinen, niinkuin kaikki maailmassa on iäistä. Kaikki

olevahan on iäistä ja iäisyyden ilmestystä. Kun katsoo pienintä

kivensirua maassa, katsoo sitä sen ominaisimman muodostumisen

tuntemiseen saakka, silloin katsoo iäisyyttä. Iäisyys, jonka ainoa

ilmestys on oleminen on läsnä vangittuna siinä kivensirussa, sitä

muodostamassa ja sitä muodossaan pidättämässä, tarvitsee vaan

kaikkeuden kokonaisuuteen levittäyvää tuntemusta, tunteakseen sen

elävänä läsnä siinä. Ennenkuin se kivensiru on voinut muodostua ja nyt

olla edessämme, ovat kaukaisimman menneisyyden alkunaiset voimat olleet

vaikuttamassa, ne voimat ovat kivettymisenä edessämme, mutta niiden

voimien takana on koko oleminen, olemisen salaisuus; tämä

ajatusyhdistys on yksi tie tuosta kivensirusta iäisyyden tuntemiseen,

niitä on tuhansia muita siitä, yhtä monta kuin olisi laskettavana

painosuhteita, joissa se sama kivensiru lukemattomain tomuhiukkasten

kautta on maan keskipisteen kanssa; näistä painotiehykkeistä on kyllä

yksi suorin, jonka kautta keskipisteelle lankee suurin osa sen painoa,

mutta muu osa painoa liittyy jossain äärettömän pienessä ja kauempana

aina vähenevässä suhteessa joka-ainoaan tomuhiukkaseen maapallossa ja

kulkee sen välittämänä keskipisteeseen; samoin on tuon kiven oleminen

jossain, vaikkapa ajateltavan heikoimmassakin, mutta aina jossain

suhteessa kaikkeen muuhun olemiseen. Tuo kivensiru itsessään ja koko

sen muodostumishistoriassaan, joka on läsnä sen muodossa, on kaikkeuden

edellyttämä, on olemassa-olossaan kaikkeuden puhkeemus, siitä katsoo

iäisyyden silmä meihin. Samoin on joka-ikisen olion olemassaoloon

kaikkeus vangittuna, sen olemassaolo on sidottua kaikkeuden voimaa, on

hetkessä läsnäolevaa iäisyyden ilmestystä, on iäisyyden

silmänräpäyksellistä paljastumusta.

Siinä merkityksessä on ihminenkin iäinen, hänkin itse olemisessaan on

iäisyyden tulos, on iäisyyttä itse, olemisessaan, olemisensa

muodostajana sulkee hän kaikkeuden allaan, on iäisyyden persoonallista

läsnäoloa. -- Mutta ainoastaan iäisyyden ilmestysmuotona hän on iäistä,

ei itsenään. Hän on iäinen siinä merkityksessä että hänen olemassa

olonsa on vangittua iäisyyttä, että hän on yksi väliaalto uuteen

hänestä puhkeavaan hänen itsensä kaltaiseen yhtäläisesti iäisyyttä

olevaan ilmestykseen, mutta itse itsenään hän ei silti ole iäinen.

Ikäänkuin meri pysyy samana, vaikka yhä muodostellen uusia

aaltomuotoja, joissa kyllä aina on sama vesisisältö, mutta joilla

sentään on aina uusi aaltomuoto, samoin iäisyyden pohjalta iäisyydestä

esiinpuhkeavat muodot kyllä aina ovat samaa iäisyys-sisältöä, mutta

ulkonaiset muodot vaihtuvat, eivätkä jätä muuta jälkeensä kuin sen että

ovat olleet. Ihminen, semmoisena kuin hän meille ulkonaisesti elävänä

näkyy, on ainoastaan iäisyyden puku, itse hän kaikessaan, kaikessa

sisällössään on iäisyyttä, mutta persoonallisessa olemisessaan hän on

ainoastaan iäisyyden ohitsemenevää tilaa. Ihminen omassa olossaan

on iäisyyden merta heiluva aalto, joka meri joka hetki heiluu

uusiksi aalloiksi, jotka se joka kerta kokonaisesti täyttää

iäisyys-sisällöllään, mutta joista se joka kertaa vaihtuu uusiksi

aalloiksi. Kaikki mikä ihmisen muodostaa on iäistä, mutta ihminen itse

itsenään on aallon haihtuva muoto.