AJATTELUSTA.

Uskon että ainoastaan totisesti ihmisellinen voi totisesti vaikuttaa

ihmiseen. En ainakaan minä tiedä mistään muusta puhtaasti ihastuneeni

kuin siitä, joka voimakkaasti on koskenut minua ihmisenä, ja ikäänkuin

levittänyt tuntevaa ihmistäni. Olen lukenut Shakespearea väkevällä

riemulla, tunnustan sentään että tämän riemuni pääasiallisin sisältö on

ollut ilo niistä persoonallisista tunneväreistä, jotka saa tuntea hänen

sanojensa edessä. Häntä lukiessa kasvaa ikäänkuin uudeksi syvemmäksi

ihmiseksi, johon elämä tuntuu väkevämpinä selväväreisempinä

liikutuksina. Nautinto onnistuneesta taideluomasta ei ole pääasia, vaan

nautinto runoilijan luomiseen puhkeavasta tunteesta, johon itse sulaa,

herättää mielen ihanimmaksi, on tiheämpi, syvempi, sisältöisempi

ihminen Shakespearea lukiessaan, ja siitä olostaan on riemussa; nauttii

siitä, että itse herää runoilijan tuntemuksessa väriseväksi ihmiseksi.

Samoin sulaa Goethen runoelmiin, niissäkin herää syvätuntoisen ihmisen

tuntemusmaailmaan ja elää sen tuntemukset itsessään, hänenkin

runoutensa tykähtää selkeänä elettynä elämäntuntemustapana lukijaan ja

vuodattaa hänen omaväreisekseen ihmiseksi, Goethekin värisyttää ihmistä

syvemmäksi. Myöskin muussa taiteessa nauttii ihanimmin siinä

paljastuvasta ihmisen tuntemistavasta. Tizianin teosten väkevin

nautintoväre lähtee niiden kokonaishengestä, siitä taiteilijan

temperamentti-ilmakehästä, josta koko teos on vuodatus, ja joka

jokaisessa vetäisyssä siinä ikäänkuin hengittää itsensä ilmi,

taiteilijan tuntemistapa nousee kuin huumaava exoottinen tuoksu koko

teoksesta ja tekee sen ihmisellisesti eläväksi katsojalle. Samoin

nauttii Böcklin'in teoksissa luovasta ja tuntevasta ihmisestä, tuntee

joka piirroksessa läsnä taiteilijan koko tuntemuksessaan, ja värähtyy

hänen tuntemiseensa, hänenkin taiteessaan on ihanin ja täysin nautinto

tuntevan ihmisen tuntemisessa. -- Niinkuin taide, niin on filosofiakin

minusta ihmisen tuntemista ja ihmisestä nauttimista. En tiedä, mitkä

sanat riittäisivät kuvaamaan sitä sisällistä nautinnonkyllyyttä, jota

olen Platoa lukiessa tuntenut. En silloin sentään riemastunut hänen

maailmankatsomuksensa rakenteesta -- jätin kesken hänen Timaioksensa

lukemisen --; enkä tuntenut muuta kuin kylmän ihmetyksen sekaista

respektiä hänen ajatus-systeeminsä kokonaisuuden edessä, riemuni lähde

oli se sisällisen katsomuksen tarkkuus, jolla hän määrittelee ihmisen

ajatusliikutuksia, ja jotka määrittelyt tarkoissa ja varmasti

vedetyissä piirroksissaan antavat nähdä äärettömimmästi viljeltyyn

ihmismieleen. Toisissakin ajattelijoissa olen syttynyt iloon ainoastaan

siinä määrässä, missä heissä on minulle paljastunut ihminen. Pascal,

Spinoza, Schopenhauer ja Emerson ovat joskus koskeneet rintaani

semmoisella nautintorikkaudella, että sitä tuntien riemu melkein on

polttanut mieltä, mutta se on tapahtunut ainoastaan silloin, kun heidän

sanansa ovat ikäänkuin puhjenneet heidän olemistuntemuksensa keskeltä,

ja valaneet sen elävänä väristyksenä minuun.

Ainoastaan semmoinen sana tai semmoinen luoma, joka on ikäänkuin

sanojansa tai luojansa omasta olemuksesta kiskaistu, ainoastaan se voi

toisellekin olla hänen oman sisällisen olemuksensa valaistukseksi.

Henkisen luoman, joka tahtoo elävästi vaikuttaa, tulee olla ikäänkuin

puhkeemusta ihmisen omasta itsestä, ikäänkuin ihmisen oman itsensä

ilmeiseksi vuodatusta, silloin sillä on sisältönään ihmisen

elämäntuntemus, ja silloin se voi herättää havaittavaksi saman

elämäntuntemuksen toisessakin ihmismielessä, jossa se kyllä on uinunut,

mutta sentään havainnosta kätkettynä. Kun henkisen luoman juuret tällä

tapaa ihan tunnettavasti ovat ihmisen omassa tuntemuksessa, silloin se

henkinen luoma olemassa-olossaan on ihmisen tuntemustavan paljastus, ja

semmoisenaan sillä on elävä, sisällistä ihmistä havaittavammaksi

kehittävä vaikutusvoima siten että jokainen sitä tuntemaan syventyvä

ihminen sen olemassa olossa tuntee ikäänkuin itsensä ja tuntemisensa

toteutetuksi.

Ihmisen tunnettavissa ei ole muuta, kuin ihmisen tunto maailmasta.

Eihän ihmiselle muuta voi olla olemassa kuin se, minkä hän aistimillaan

huomaa. Mutta aistimet tuntevat ainoastaan vaikutuksia, se maailma

siis, joka ihmisellä on edessään, ei suinkaan ole maailma itsessään,

ainoastaan sen maailman vaikutus ihmiseen: maailma semmoisenaan, kuin

se on ihmisen edessä, on ihmisen tuntoa. Mutta semmoisenaan on siis

koko maailma semmoisena kuin se ihmiselle voi ilmestyä ihmisen tunnossa

läsnä, ihmisen tunto on olemisen kuvastusta, ihmisen tulee vaan oppia

havaitsemaan sisäisyyttään, havaitaksensa maailman. Meissä

itsessämme, meidän tuntemuksessamme on koko maailma olossaan ja

muodostumismahdollisuuksissaan embryonaalisesti läsnä, meidän täytyy

vaan sisällisen itsensä syventymisen tietä oppia kehittämään

havaittavaksemme tämä olemisessamme oleva maailmankuva, jotta maailma

selkenisi meidän eteemme heleässä kokonaisuudessaan. Oma itsemme, oma

tuntomme on meille ikäänkuin ikkuna, jonka kautta voimme heittää

valaistun silmäyksen kaikkeuteen. Menen niin kauas väitteessäni että

sanon, että kaikki ajatukset, joissa maailma on selkeentynyt ihmiselle,

ovat ammennetut itseänsä tuntemaan syventyneestä mielestä. Newtonin

painolain synnytyshetki oli se hedelmällinen silmänräpäys, jolloin

syvämielinen ihminen päilyi rauhaisimmasti ja kokoontuneimmasti

itsessään, ja jolloin hän välittömästi voi itsessään havaita erään

satunnaisen ulkonaisen huomion herättämät ajatuksensa niiden

kaukaisimpiin johtopäätöksiin asti. Pakottaneessa itseyden rauhassa on

Edison kuunnellut niitä sisäisiä ääniä, jotka hän kuin sisäisen

vaistomaisen divinatsionin avulla on antanut muodostua keksintöjensä

ihmeiksi. Kaikki luominen ja kaikki ymmärtäminen on sisällistä itsensä

kuulustelua, ja sen kuulemansa taipuvinta noudattamista. En kyllä voi

sisällisellä kokoontumisella oppia tietämään koska keisari Nero

hallitsi, ihmis-Neron ymmärrän sentään, ja minulla on avain kaikkiin

hänen tekoihinsa, kun itseeni sulkeudun ja itseäni katson; Danten

Beatrice'sta ei historiallisella varmuudella tarvitse tietää

mitään, itse Beatrice'n voi sentään ymmärtää hänen sisäisimpään

olemusväristykseensä asti itseänsä tuntemalla. Ihmisen oma mieli on

ikäänkuin keskiö, josta koko oleminen vähävähältä voi ihmiselle

seljetä, jos hänellä vaan on mahtia pysytteleimään tämän sisällisen

tuntemiselämänsä kestävässä havaitsemisessa. Oman mielensä mediumilla

on ihminen ikäänkuin olemisen sydämessä, johon kaikki tuntuu, ja josta

käsin, jos hän vaan on tarpeeksi syvämielinen, ja syvämielisyydessään

kestävä, hän välittömästi voi itsessään läsnäolevasti tuntea olemisen

muodostavat lait. Kreikkalaisessa tarustossa kerrotaan eräästä

egyptiläisestä jättiläisestä, joka oli sellainen, että niin monta

kertaa kun hän painiskelussa heitettiinkin maahan, hän joka kerta

maahan koskettuaan kimmahti ylös uudistunein voimin. Samallainen, aina

läsnäoleva uudistuksen ja voiman lähde, kuin maa tälle jättiläiselle,

on ihmisen ajatukselle ihmisen oma mieli. Milloin tahansa ja

millaisissa kysymyksissä tahansa, jos niiden edessä vaan onnistuu

keskittymään itseensä, niin virkoo kohta koko olennon lävitse

rauhottuvaan selkeyteen. Ihminen voi itsessään löytää rauhottavan

vastauksen kaikkeen. Eikä yksin sitä, vaan vielä voi hän ainoastaan

itsestään löytää sen vastauksen, joka yksin rauhottaa hänet kysymästä.

Ihmisen oma mieli on maailman kaikkeuden peili, ja oman mielensä

havaitsemisessa selkenee maailma ihmiselle.

Ei ole mitään muuta joka totisimmasti ansaitsee olla ihmisen vakavan

huomion esineenä kuin ihmisen oma mieli. Ainoastaan silloin kun pysymme

oman tuntemuksemme pohjalla, voimme puhua ja esittää totta ja todeksi

havaittavaa. Sekä taiteilija että runoilija ja filosofi saavat

esitykseensä totista vaikutusvoimaa ainoastaan siinä määrässä, missä he

ovat saaneet valetuiksi siihen paljasta, paljaasti ilmenevää olemisen

tuntemistaan. Jos on taiteilija, on luomisen ilo siinä, että saa

tuntemansa esitetyksi tarkimmassa muodossa. Tuossa on ikkunani edessä

lehtimetsä, jonka iltapäivän aurinko kuvaa kultaiseksi. Jos ajattelisin

sen tauluksi, täytyisi taiteilijan sitä maalatessaan olla sykähtänyt

riemuksi nähdessään sen lehtimetsän kimaltelevaa vehreyttä ja valon ja

varjon välkkeilyä sillä, sen riemunsa hän tauluksi maalaisi. Hän

tavottaisi teokseensa tunteensa maisemasta, ei itse maisemaa ja hänen

suuruutensa olisi siinä, että hänen riemutunteensa maiseman näystä

kasvaisi niin eläväksi että se ikäänkuin itse häntä itseäänkin

hallitsevana pakottaisi kaikki hänen taidekeinonsa palvelukseensa

puhtaassa selkeydessään ilmitullakseen. Todellisen taiteilijan taide on

hänen tunteensa välitöntä kuvaa, esityksen taito on ainoastaan tämän

sisäisen tunnon vapaata esille tulvahuttamista. Samoin on asianlaita

sanalla luovan taiteilijan kanssa, olkoon hän sitte runoilija tai

filosofi. Hänenkin kuvaus-aineensa on aina hänen oma mielensä.

Runoilijan pitää ikäänkuin sulata mielessään kuvaukseksensa ennenkuin

hän voi pukea sen sanoihin. Runoilija luo ikäänkuin jonkinmoisessa

huumaustilassa, tunteensa havaitsemiseen sulkeuneena, tunnettansa

hautoen. Tässä tilassa pysytteleiminen kysyy intensiivisintä hengen

ponnistusvoimaa, täytyy koko olonsa tarmolla isoleerautua tunteesensa

ja sulkea kaikki muu huomiostansa, mutta ken siihen kykenee, hänelle

tulevat kuvaus-sanat ikäänkuin lahjana, ne kirpoavat itsestään ja

valmiina itse kuvattavan asian keskeltä: luoma kypsyy ikäänkuin

itsestään mielestä, joka on kaikella tarmollaan keskittynyt sen

luomiseen. Onkin varsin helppoa erottaa todellisen runoilijan sana

ainoastaan runoilijana esiintyvän sanasta, kenellä vaan on korvaa

siihen, hän voi sen yhdestä ainoasta lauseesta kuulla. Jokikisen sanan

täytyy olla synnytetyn rinnan keskeltä, sen täytyy olla kuin kärjen,

joka kirkahtaa esiin tunteen keskeltä, erehtymättömällä varmuudella

sanaksi divineeratun. Semmoisen runouden tuntee kohta helähtelyltään,

ja semmoista lukien tuntee seisovansa varmalla pohjalla, uskaltaa uskoa

joka sanan totuuteen, välittömästi tuntee, että joka sana on ammennettu

siitä lähteestä, josta yksin voi ammentaa alkuperäiset ja

tosisisältöiset sanat: tuntevasta ja tunnettaan elävästä ihmismielestä.

Mutta missä kirjailija ei osaa sanojaan tältä pohjalta löytää, siellä

hän ei myöskään ole runoilija, ja hänen sanansa ovat juurettomia

kukkasia, jotka kohta kuihtuvat. On merkilliseksi kärsimykseksi lukea

semmoista kirjailijaa, joka ei kuvauksessaan osaa pohjautua omaan

mieleensä, tuntee, kuinka hän ei kertaakaan osaa puhkaista itseänsä

esitettävänsä ytimeen, näkee hänen toisinaan olevan lähellä jo sitä, ja

jännittyneellä väristyksellä odottaa hänen nyt kerrankin osaavan

oikeaan, mutta seuraavassa sanassaan hän jo liuskahtaa oikeasta

tähtäystavasta: hän olikin ainoastaan huomaamattaan sattunut oikeaa

sanontatapaa lähelle. Semmoista kirjailijaa lukee ihan samalla

mielellä, kuin katselisi lasta, joka huolettomasti leikittelee

jalokivillä, ollenkaan välittämättä, heittääkö hän ne kadoksiin, vai

ei, eikä itse voisi tehdä mitään niiden kivien pelastamiseksi. --

Todellinen runoilija puhuu aina alkuperäisesti, ja joka sanansa, jonka

hän sanoo, sanoo hän ainoalla, kuvattavalleen mahdollisella

kuvaustavalla: oikealla tavalla, ja sen oikean tavan löytää runoilija

aina, kun hän runoilijana luo; hänellä ei nimittäin herää

mielessäänkään muuta kuin se kuvaustapa, ei voi herätä muuta kuin se,

jos hän vaan välittömästi antaa tuntonsa puhjeta sanoikseen. Onkin

vallan väärin otaksua todellisen runoilijan luomassaan tehneen jotakin

taidollisen punnitun laskun mukaisesti, siten että hän edeltäkäsin

olisi laskenut taidekeinonsa vaikutuksen. Niin pintapuolisesti ei

runoilija luo. Ainoana ohjeenaan pitää hän sisäistä taideteokseksi

kumpuavaa tunnettaan, ja jos hänen esityksessään tulee joitakin

erityisiä taidekeinoja näkyviin, ovat ne syntyneet itsestään, melkein

itsetiedottomasti, ainoastaan siitä pakosta, että hänen tunteensa,

tullakseen suorimmassa ja luonnollisimmassa muodossa esitetyksi oli

tarvinnut juuri sitä keinoa. Sinä silmänräpäyksenä, jona muodostaa

sisäisintä tuntoaan sanoiksi, ei todellakaan ole aikaa niin kepeihin

sivuajatuksiin, kuin olisi ajatus yleisöstä, johon yrittäisi vaikuttaa

taidetempuilla, sinä hetkenä on pyhästi ja ainoasti luomistehtävänsä

läpitunkema, eikä totisesti riitä huomiota muuhun, kuin etsimään

vastaavinta ilmaisumuotoa havaitsemalleen tunnekuvalle. On

taideluomisen alentamista otaksuakaan muuta. Totisesti, ei ole keveätä

synnyttää totta ja totuutensa voimalla ainaisesti pysyvää runouden

sanaa, ja sinä hetkenä, jona semmoinen on syntymässä ei yhdelläkään

ihmisellä riitä voimaa luomisestaan herpaistumatta kantaa mielessään

toista vierasta ajatusta. Runoilija on tunteidensa pappi, hänen ainoa

ja ihana tehtävänsä on kehittää sanoiksi maailman kuva, niinkuin hän

itse sen välittömästi tuntee, eikä hän runoilijana ole muuta kuin oman

itsensä katselemisen ja kuuntelemisen hartautta.

Samoin kuin runoilijalla on ajattelijallakin ainoastaan omassa

itsessään sanottavansa ohje. Ajattelijakin ainoastaan muodostaa omaa

sisäistä tuntoaan sanoiksi. En tarkota ajattelulla mitään ulkonaista

itsenäistä hengen toimintaa ihmisessä. En usko että ihmisen ajatus

omana itsenään, itsestään lähtien ja johtopäätöksiin oheten voi

olemiselle antaa mitään selitystä. Ihmisen ajatus ei ole mikään

itsenäinen voima, ainoastaan ihmisen tunnon havaitsijana voi se elämää

selittää. Ajatus on tuntoon nähden palveleva, tunnon vivahduksia

huomaava, tuntoa esittävä, tunto tulvii ilmi ajatuksena, ainoastaan

näin käsitettynä on ajatuskin elementaarisesti selitysvoimainen. Ajatus

ei voi ulospäisessä, johtopäätöksiä rakentelevassa toiminnassaan mitään

ehdotonta selitystä antaa, ell'eivät sen johtopäätöksetkin ole selviä

ja selvästi tunnettavia ihmistunnon emanatsiooneja; sen sommittelut

ovat muutoin illusoorisia rakennuskangasteluja, joilla lähtöpohjanaan

on kyllä ollut tunteen totuus, mutta joiden jatketussa rakenteessa tämä

pohjatunne sitte on löyhentynyt melkein olemattomaksi. Kaikki kauas

pohjatunteesta edennyt abstraktsioni, olkoon se näennäisesti

rakenteessaan kuinka logillinen tahansa, ei itsessään sisällä muuta

vaikuttavaa totta, kuin minkä se lähtöhetkenään on tunnon pohjalta

saanut, mitä se ohi sen yrittää todistaa on löyhää ilmasta imettyä

fantasteriaa, niin rautaisella logillisuudella kuin se olkoonkin

esitetty. Ainoastaan silloin kun ajatusrakenne koko ajan ikäänkuin

kumpuaa tunteen havaitsemisesta, kun se on ikäänkuin ilmitullutta

tuntoa, silloin se on joka lauseessaan täysiarvoista, eheälle

helähtävää totuuden metallia. Sen lausekäytännössä saattaa kyllä löytää

himmeämerkityksisiä määritelmiä, mutta se ei senvuoksi menetä

selittävää arvoaan, ne sen määritelmät kun eivät johdu toisistaan

riippuvista päätelmäketjuista, eivätkä muodosta rengasta uusiin

päätelmiin, vaan ovat suorastaan havainnosta ammennettuja mielentilojen

kuvauksia, jotka uudessa kuvausyrityksessä helposti voivat tulla

korjatuiksi ja kirkastetuiksi. Ajattelu on ihmisen kyky havaita

sisäisen tuntonsa liikutuksia.

Ajattelijan huomioalana on yksinomaisesti ajattelijan oma mieli, hän

produseeraa ajatuksissaan ainoastaan itseään. Ajatukset ovat valmiina

hänessä, hänen omassa mielessään läsnä, ne ovat ehkä hänen huomiostaan

poissa salassa häneltä, mutta ne ovat hänessä, eikä hänen tarvitse kuin

tarkemmin ja varmemmin ottaa tunteva itsensä huomioonsa, havaitaksensa

ne. Jos hän esittää jotain, ei hänen silloin tarvitse sanan

varsinaisessa merkityksessä ajatella, hän ainoastaan palaa itseensä, ja

esittää, mitä hän itsessään havaitsee; ajatukset ovat jo ennen valmiina

hänessä, hänen ainoa nautintorikas huolensa on tuoda ne ilmi

tarkimmissa ja sisällönmukaisimmissa sanoissa. Ajattelun, siinä

merkityksessä kuin minä sen ymmärrän, voima on siinä että on pontta

keskittyä tähän itsensä havaitsemiseen horjahtumatta ja kestävästi koko

olollaan. Jo siihen sisälliseen havaitsemiseen ponnistava yrityskin

vaatii hengen voimaa, ja siinä havaitsemistilassa pysytteleiminen on

ihmishengen voimakkain teko. Mutta siitä teosta virkoavatkin ihanat

hedelmät, jos siihen onnistuu. Kaikki selkenee yhdessä hetkessä. On

ikäänkuin ilmestyisi valaiseva kynttilä huoneeseen, joka hetkeä ennen

oli pimeä, ja ikäänkuin nyt yhdessä hetkessä välittömästi näkisi kaiken

sen kokonaisuuden, jota ennen oli pimeässä tunnustelevilla

tutkimuksilla ja hapuilevilla johtopäätöksillä turhaan koettanut

kokonaisesti käsittää. Siinä tilassa tuntee totuuden, ei sitä ajattele,

vaan sen tuntee ja havaitsee suorastaan. Kun sillä tapaa ikäänkuin

hautoo itsensä yllä, voi tavata ihan oman itsensä mukaisen ja omaa

itseään sisällisesti ja täydellisesti tyydyttävän vastauksen

joka-ainoaan sieluamme ja oloamme koskevaan kysymykseen. Jos

tarpeellisen ajan jaksamme ponnistautua pysymään tässä sisällisessä

havainnossa, voimme kypsyä ajatus- tai tunto-tilaamme täydellisesti

selvittäviin sanoihin; saattaa kyllä kulua hetki ja monta hetkeä,

jolloin sitä sanaa tavotellessamme saamme kärsiä voimattomuuden kipua,

mutta jos meillä on voimaa olla kärsivällisiä, kirpoo se selittävä sana

viimein meistä, se sana, joka on ajatustilamme suorin ja ainoa kuva, ja

jonka sanottuamme tunnemme ihanan tyydytyksen siitä, niin välittömästi

oikea se on ja suorastaan tuntemisemme sydämmestä virvonnut. -- Mikä

tällä tapaa on sanoiksi vaivattu on aina eheimmästi alkuperäistä.

Saattaa kyllä olla, että sama tunnesisältö, joka täten on tullut

sanojen muotoon kypsytetyksi, jo ennenkin on ollut sanoiksi

muodostettuna. Se ei sentään merkitse mitään ajatusesityksen

alkuperäisyyteen nähden, sillä yhtähyvin kuin eri taiteilijat voivat

alkuperäisesti ja toisiaan kopioimatta kuvata samaa maisemaa, yhtähyvin

voivat eri ajatustaiteilijat kuvata samaa tuntemustilaa alkuperäisellä

itsestään ammentavalla tavalla. Platon ajatukset saattavat uudestaan ja

uudestaan toistua hänen omissa kirjotuksissaan, ne samat ikäänkuin

ihmisolennon juurta paljastavat ajatuskuvaukset toistuvat jok'ainoassa

myöhemmässä, todella itsestään luovassa ajattelijassa. Sittenkin lukee

niitä joka kerta yhtä rajattomalla riemastuksella, ne kun joka kerta

yhtä välittömästi paljastavat olemisen sydänhermon tuntevan ihmisen

eteen, ja tekevät sen aina itsensä pohjalta, omaa itseään pyhällä,

syvimpää tavottavalla vakavuudella esittäen, tekemättä ainoassakaan

piirroksessaan kuollutta lainausta toisilta, vaan aina vastaten joka

piirtäisystään koko itsellään. Itse ajatuksen tulos ei olekkaan ollut

pääasia tässä luomistyössä, se hengenponnistus, jolla ajatuksen

havaintoon ja esitykseen on tultu, on riemastuttavinta siinä, ja

ainoastaan se, joka siihen kykenee, ansaitsee kantaa ajattelijan

kuningasnimeä, ja ainoastaan hänen sanoillaan on epäämätön alkuperäinen

selitys-suverenetäättius henkisten asiain käsittelyssä.

Ihminen voi omassa mielessään löytää sen henkisen tasapainopisteen,

jossa hän voi päästä rauhaan kaikilta eteensä astuvilta kysymyksiltä.

Hän ei kyllä voi tätä tietä päästä koko olemisen paljaaseen

ymmärtämiseen, mutta hän voi päästä tuntoon siitä, mitä hän ihmisenä ja

itsenään siitä voi ymmärtää, ja sillä on ihminen sisältään tyydytetty.

Sisälliseen, tuntevaan havaitsemiseen vaipumalla ei kyllä voi tulla

selkeyteen siitä, mistä ja miksi oleminen on, mutta siinä tilassa voi

välittömästi omassa mielessään havaita että ihminen voi sen kysymyksen

selvittämiseen päästä yhtä vähän kuin pallo voisi hävitä itseensä, tai

silmä erottua itsestään ja nähdä itsensä, ja sillä välittömällä

havainnolla iäisestä mahdottomuudesta vastata siihen kysymykseen,

herpaisee sen kysymyksen itseltänsä. Minä tiedän, että jos

aistittavasti kuvittelee ääretöntä, ääretöntä aikaa, tai taivaan

rajatonta avaruutta, että siitä kuvittelustaan palaa huimaistuna: ikinä

ei lennä ajatus niiden matkojen taakse, jotka aukenevat ylläni ja

ympärilläni, ja jos sitä yritänkin, vaivun tupertuneena siitä

yrityksestäni. Mutta kerran tehtyäni sen yrityksen ja tunnettuani

niiden ajatusten pyörrytystä, tunnen myöskin tuntoelämäni koko

voimalla, että olen mennyt ajatuksillani siihen rajaan, jonka

ulkopuolelle ihminen ei olemis- ja ihmisluonnostaan kirpoamatta voi

mennä. Minä tarkotan että näissä olemisen ääriä tavottelevissa

kysymyksissä voi, kun koko henkensä ponnella vavahtumatta keskittää

huomionsa itseensä ja tuntemuksensa mahdollisuuksiin, että silloin voi

siinä ajatuksessaan päästä niin kauas kuin ihmisen olemiselle on

mahdollista, mutta että samassa hetkessä pääsee huomaamaan, tai ei

yksin huomaamaan, vaan suorastaan aistittavasti tuntemaan, kuinka

ihmisen oma oleminen ajassa ja paikassa, oleminen siis ylialaan, on

hänen tiellään voidakseen puhtaasti nähdä olemisen sisimpään: ihminen

niinkauan kuin hän on olemassa, ei voi puhkaista olemistaan ja heittää

vapaata esteetöntä silmäystä kaikkeuden ylitse, hän itse itsenään on

huomionsa tiellä. Ken sitä yrittää, hän tekee yrityksen Midgardsormenin

nostamiseen, ja jos hän siinä onnistuisi, särkyisi hän samana hetkenä

olemasta ja puhkeisi itsensä ulkopuolelle. Mutta se on mahdotonta

niinkauan kuin ihminen olemassa on, ja kun kerran tämän mahdottomuuden

koko sisällössään ja merkityksessään elävästi itsessään tuntee, silloin

mukautuu myöskin tyydytettynä olemisensa asettamaan rajaan. --

Ikäänkuin tässä olemisemme juuria tunnustellessa, samoin voimme

muihinkin eteemme astuvissa kysymyksissä löytää itsemme mukaisen ja

itseämme täydellisesti tyydyttävän vastauksen ainoastaan siten että

kuuntelemme sen vastauksen omasta tuntemuksestamme. Ainoastaan oman

tuntemuksemme pohjalla seisomme varmalla vaappumattomalla pohjalla

hämärän elämän keskellä, ja ainoastaan siinä välittömästi

havaitsemaamme voimme esittää sillä varmalla uskolla että totta

puhumme.

Väitettänee että on ajattelijoita, joiden produktsioonitapa on toinen,

jotka tekemällä suoranaisia ulkonaisia havaintoja varsinaisesti

tutkivat elämää, ja sitte tämän uloskohtaisen tutkimuksen perustalle ja

sitä punniten rakentelevat johtopäätöksiään maailman ulkonaisen

olemisen selitykseksi. En tunnusta näille filosofian nimeä.

Ymmärtääkseni katoo ihmiseltä kohta varma pohja, kun hän jättää oman

mielensä tuntemisen. Ei ihmisen havaittavissa ole mitään muuta varmaa

kuin hänen oma mielensä, tai oikeammin ne liikkeet ja liikutukset,

joina maailma kuvastuu hänen mielessään, ja jotka tekevät hänen oman

mielensä havaittavaksi hänelle. Sentähden se, joka väittää muuta

alkuperäistä havaintoperustusta ajatushuomiolleen mielestäni jo

lähtökohtansa valitsemisessa tekee mahdollisimman suuren perusvirheen,

ja todistaa jo tämmöisellä teollaan todella filosofisen, asiain juureen

syventyvän katsantotavan puutetta. Se, joka matkan alussa ei osaa

varmasti astua jalustimeen satulaan noustakseen, ei hän myöskään sitte

enää, kun hevonen jo on liikkeessä, osaa itseään satulaan heittää. Se

joka näin on itse ajatus-olemuksestaan epätiedossa, mahdotonta on hänen

yhtään ainoata pätevätä ajatusta tavottaa, hänhän kuin etsii niitä yhtä

epäviisaasti kuin se, joka taivaan tähtiä nähdäkseen tähystelisi

multaan edessään. Joka kerran ei ole havainnut omaa mieltänsä kaikkein

ajatustensa lähtökohtana, ei hän sitte myöskään osaa niitä ajatuksiaan

siltä pohjalta tavottaa, ja hänen esityksestään voi yhtävähän versoa

ajatuksia, kuin voi tyhjyydestä muodostua kukkasia ja viherjöitä puita.

Totta onkin, että kun lukee enimpiä filosofeiksi itseänsä nimittäviä,

on heidän esityksensä kuin henkistä erämaata, niin on se kaikkea

ajatushavaintoa vailla. Joll'ei nimittäin oman mielensä pohjalta lähde

ajatustensa kuuntelemiseen ja esittämiseen, niin silloin ei ihmisellä

voi olla ainesta alkuperäiseen ajatusmuodosteluun. Ainoa mahdollisuus

silloin on että mekaanisesti omistaa jonkun jo ennen esitetyn

ajatus-systeemin ulkopuolen, sanon ulkopuolen, sillä jos sisältä sen

omistaisi, tulisi välttämättä välittömään yhteyteen sen muodostumisen

kanssa, ja silloin tulisi todellisen ajatusluonnin tuntoon, joka voisi

ehkä virvottaa omankin tunto-havainnon hänessä, -- ulkopuolen jostakin

ajatus-systeemistä omistaa, sen ulkoa opittavat määrittelyjäätymiset,

ei iäisintä siinä: sitä hengen muodostustyötä, jolla se on synnytetty,

ja jota ilman määrittelyt ovat ainoastaan kuolleita kirjainkuvioita,

jotka eivät selitä mitään. Omistamatta, tai oikeammin, havaitsematta

itsessään sitä välitöntä tunteen suhdetuskykyä, joka aina, kun kuulee

jonkun sisällisestä ihmisestä annetun määrittelyn, kohta määrää,

sopiiko se oman itsensä havainnon kanssa yhteen, vai ei, sitä

omistamatta ovat nämä ulkonaiset filosofit pakotetut tutkimalla

kokoomaan lausuntoja siitä kysymyksestä, joka kulloinkin tilapäisesti

sattuu heitä askaroituttamaan, ja sitte vasta voivat he ikäänkuin

jonkun filosofikongressin enemmistöpäätöksen valtuuttamina lausua

lopullisen mielipiteensä siitä. Heidän tapansa muodostella käsitteitään

on mekaanista ja heidän ajatusrakenteensa on ilman sisällistä

välittömyyttä ja välttämättömyyttä liimattu kokoon ulkonaisista

sulattamattomista aineksista. Itse kokonaisuusrakenne saattaa ehkä

ulkonaisesta pakosta saada jonkinlaisen väärän arkitektoonisen

ryhmityksen, mutta orgaaninen ei se ajatusrakenne ole, itseään

täydentävä ja itseään selittävä, jokaisessa yksityisessä kohdassaan

kokonaisuuden aavistuksella täytetty; sillä on puutteensa juuri siinä

ett'ei se ole eheä, jokaisessa piirroksessaan rehellinen ja tunnettava

ihmisen tunnon vuodatus, vaan ainoastaan kylmästi ja ilman

organiseeraavaa mahtia kirjottajan satunnaisista kirjatuttavuuksista

kokoonparsittu lausejakso. Sillä tavalla luodut "filosofiset" teokset

eivät ikinä sisällä lausettakaan alkuperäistä elämänhavaintoa, niissä

on kaikki lainattua, lauseita toisiinsa sitovat yhdistys-sanatkin

olisivat oikeudenmukaisesti rajotettavat sitaattimerkeillä. Muistan

eräässä nykyaikaisessa saksalaisessa filosofisessa teoksessa, -- en

enää muista tekijän nimeä, enkä itse teoksenkaan, tekijä oli joku

filosofisissa aikakauskirjoissa useasti mainittu professori, teos taas

tavallinen filosofinen kirjotelma, sovinnaista, noin 5 à 600 sivua

kokoa, enempi tieto kirjasta onkin tarpeeton -- siinä muistan lukeneeni

erään lauseen, jossa väitetään, että nykyaikana ei enää ole oikeutettu

lausumaan mielipidettänsä filosofisissa kysymyksissä, ell'ei ennen ole

ottanut selvää kaikesta siitä kirjallisuudesta, joka asiata käsittelee.

Kirjassa en muuten muista tavanneeni yhtään ainoata rohkeata väitettä,

tämä väitös todistaa sentään, ett'ei kirjottajalta ole puuttunut

rohkeutta hyvinkin uskallettuihin väitöksiin. Tämmöinen lause ei

nimittäin sisällä vähempää kuin sen, että kaikki ne herrat, jotka ovat

suvainneet saadakseen, ei filosofin, jota arvoa he arvattavasti

pitäisivätkin liika halpana, vaan filosofian tohtorin tai professorin

arvonimen, että ne, jotka sitävarten ovat suvainneet kirjottaa

filosofisia väitöskirjakompilatsiooneja, että he samalla olisivat

filosofeja, jotka olisivat voineet jonkun selvittävän sanan lausua.

Semmoinen on todellakin rohkea väitös, ja vielä rohkeampi se, että

näihin kaikkiin pitäisi olla tutustunut, voidakseen olla filosofi.

Totisesti on Plato yksin tuhatkertaa painavampi, kuin kaikki ne

epälukuiset tohtorit ja professorit yhteensä, jotka viimeisen

viidenkymmenen vuoden ajalla ovat filosofisia väitöskirjojaan

sommitelleet, -- eikä hän ole syviin sanoihinsa herätäksensä tarvinnut

näiden filosofien kirjoja tutkia --, ja jos sattuisi taas joku Platon

syvällisyydellä varustettu ihminen syntymään, voisi hän itsestään

ammentaa sanat, joiden paljas olemassaolo riittäisi kuivaamaan juuret

aikamme lukemattomilta filosofisilta erikoistutkimuksilta. Filosofin

selittävä sana ei ole punnitsevan ja pohtivan tutkimuksen tulos, vaan

se on painoisan persoonallisuuden oman itsensä määritys, eikä sitä

määritystä voi antaa muuta kuin se, jolla on oma syvästi tunteva ja

tietoisaksi viljelty persoonallisuutensa havaintoesineenään. Ei

filosofi ajatuksiaan toisten ajatuksista rakentele, ei ainakaan niiden,

joilla ei semmoisia olekkaan, silloin hän tekisi kuin rakennusmestari,

joka kivitorninsa huipuksi kohottaisi lasten kokoonhaaliman santakasan,

se soljuisi kohta alas. Filosofi ei tutki, hän tuntee, filosofi ei

kokoo, hän luo, filosofi ei ole tiedemies, hän on taiteilija.

Keskittynyt tiheä persoonallisuus on filosofi, joka ammentaa valmiista

itsestään. Hänen jok'ikinen sanansa on elimellinen osa hänen

tuntemustansa, hän on kasvanut ajatuksiinsa; ne saattavat kyllä olla

muodostuneet hänessä lukemansa ja ulkonaisesti havaitsemansa

vaikutuksesta, mutta ne vaikutukset on hän sulattanut itseksensä,

niinkuin leivän ja juoman, jonka hän on nauttinut, ja nyt ne ovat

välitön osa häntä itseään, ja niitä esittäessään toteuttaa hän

itseänsä. Niin kaukana on todellinen filosofi niistä, jotka sillä että

elävät murenilla toisten ajatuselämästä, ja niitä pintapuolisesti

yhteensovittelemalla parsivat kirjakuteensa, sillä luulevat olevansa

oikealla tiellä elämän filosofiseen käsittelyyn, niin kaukana on hän

niistä, ett'ei voi ajatella joka kohdassaan elävämpää vastakohtaa, kuin

toisaalta omassa olemuksessaan orgaanisesti muodostuneita ajatuksiaan

esittävän filosofin, ja toisaalta ulkonaisia tietoja itseydettömästi ja

sulattamattomasti magasineeraavan oppineen.

Harva pystyy sentään filosofisissa kysymyksissä tuntemaan, koska esitys

on puhdasta mielen kultaa, koska ainoastaan sen näköiseksi tehtyä

tekokultaa. Siitä syystä saattaakin tapahtua että oikeasta mielestä

ammennettu ja oikeasti muodostettu ajatus toisinaan voi pitkät ajat

pysyä huomaamatta, jotavastoin teeskennelty viisaus, varsinkin

muutamain oppiarvojen varjossa usein saa pitkät ajat kostamatta

kukoistaa. Yleisen mielipiteen edessä voivat ammattia virallisesti

edustavat filosofianprofessorit käydä todellisista filosofeista,

voivatpa virallaan vielä imponeerata yleisen mielipiteen oikeasta

mielestä lähtenyttä filosofiaa vastaankin. Jos semmoisen menettelyn

näkijänä sattuu olemaan joku todellisella filosofisella tunnolla

varustettu, joka pohjaa myöten havaitsee sen pelin tyhjyyden, täytyy

hänen vallata pyhä vihastus semmoisesta, varsinkin kun semmoista

vastaan ensi hetkessä on mahditon juuri sen vuoksi että viranpitäjän

virka-arvo asian sisällöstä tietämättömän yleisön silmissä asettaa

hänet hyökkäyksiltä turvaan. Tästä ovatkin selitettävissä ne

väkivaltaiset hyökkäykset, joita esm. Schopenhauer, Kierkegaard ja

Nietzsche esityksissään tuontuostakin tekevät filosofian viranomaisia

edustajia vastaan. Ne semmoiset hyökkäykset tulevat kestämään niinkauan

kuin syvemmin tuntevia, totisesta filosofiasta syttyneitä henkiä löytyy

ja niinkauan kuin löytyy myöskin filosofeiksi itseänsä teeskenteleviä,

jotka harhaan johdetun yleisön edessä esiintyvät teaatteritemppuisilla

ajatteluleikeillään, hämmentäen mielet todellisen filosofian

vakaanhartaasta totuudenuskonnosta.

Ehkä joku pitää näin ankaraa puhetapaa sopimattomana minulta, joka en

ole tehnyt mitään, joka oikeuttaisi minua noin rohkeasti itsetietoisiin

tuomioihin. Mutta tunnen olevani oikeassa ja uskon joka sanaani.

Olen sitäpaitsi vihastuksissa. Olen huomannut minkälaisella

yksimielisyydellä aikamme viralliset filosofian edustajat esiintyvät

epäävinä aikamme totisinta henkeä, Fr. Nietzscheä vastaan, jonka mieli

on palanut puhtainta totuuden hartautta. Eivätkö he sitten tunne että

joka-ainoa Nietzschen sana on toisesta, pyhänä tulena leimuavasta

iäisyyden lähteestä ammennettu, kuin heidän omat uniset lauseensa?

Eivätkö he ymmärrä että tämmöisen miehen sanat tulevat kuulumaan

vuosisatojen taakse, ja silloin vielä totisella tulellaan sytyttämään

pyhään vastaanottamiseen kykenevät mielet arvelemattomalla totuuden

rakkaudella? Arvelemattomalla, seurauksista väliäpitämättömällä,

kyynillisen paljaalla, mutta todella, todella totuuden rakkaudella!

Eikö edes filosofian historia, jonka he niin uudestaan ja uudestaan

ovat tutkineet lävitse, opeta heitä varovaisemmiksi! Kutka vastustivat

Descartesta, kutka Spinozaa, kutka Schopenhaueria, kutka aina niitä,

jotka ovat jotain alkeellisesti totta esittäneet? Juuri semmoset kuin

he itse! Eivätkö nämä vastustajat juuri vastustuksellaan ole

jälkimaailmalle jättäneet selvintä todistusta pintapuolisesta, totuuden

ymmärtämiseen kykenemättömästä hengenlaadustaan? Pitäisi, tuollaiset

esimerkit silmäinsä edessä, olla viisastunut suotta taistelemasta

tutkainta vastaan. Vaikenisivat ennemmin, kuin suotta sokaisevat

maineensa jälkimaailman silmissä, ovathan he sentään useimmissa

tapauksissa kunnollisia miehiä, jotka eivät suorastaan semmoista

kohtaloa ansaitsisi, ainoa virheensä kun on se niin monelle ihmiselle

yhteinen, ett'ei heillä ole kuulokorvaa oikealle, suoraan asiasta

helähtävälle totuuden sanalle. Filosofian professorit contra Nietzsche

on tuo tavallinen, oikeata ehkä tahtovan, mutta lyhytnäköisen

pintapuolisuuden väärä taistelu alkuperäistä totuutta vastaan, jota

sillä ei ole orgaania tuntemaan, eikä se, jos se olisi menneisyydessä,

ja sen tuloksettomuus elävänä edessä, herättäisi muuta kuin ehkä sääliä

noiden suottapäiten heikkoutensa paljastaneiden puolesta, mutta nyt kun

niillä vielä on kaikki ulkonainen arvo tuomiolausuntojensa taustana,

tahtoo vastentahtoakin kohtuuton vihastus kuohahtaa hereille mielessä,

kun tuolla tapaa näkee mitättömän tekoviisauden itsetyytyvästi

asettavan itsensä todellisen viisauden yläpuolelle, vieläpä kohtelevan

sitä sen omassa kuningasvaltakunnassa kuin juuri ja juuri siedettävää

löytölasta, ilman että kukaan havaitsee kohtuuttomuutta semmoisessa.

Vihastus sitä havaitessa ihmisen valtaa, ja väkisinkin purkautuu mieli

tuomitseviin sanoihin. Oppikoot filosofian professorit nöyrinä

suutelemaan kuningas-ajattelijaa jalkaan, missä sellainen ilmestyy,

silloin olkoon heille sydämen pohjasta suotu olla filosofian

professoreita kuinka monen kertaisesti tahansa, mutta niinkauan kun he

eivät sitä opi, on heidän korvissaan uudestaan ja uudestaan kaikuva

vihastunut: lakeija, muista asemasi!

Palaan viimeinkin taas varsinaiseen esitettävääni. Olen ymmärtääkseni

jo tarpeeksi havaittavasti esittänyt, että sisältään pitää ihmisen

luoda, jos hän tahtoo puhua iäisissä sisältöpitoisissa sanoissa. Tästä

seuraa että ajatuselämän oikein esitystapa on se, jossa tuntomme

havaitseminen tulee välittömimmästi vuodatetuksi esiin. Semmoisessa

muodossa että itse esityksen kaava vähimmässä määrässä on päässyt

asettamaan runtelevaa kättä tuntemustapamme muodolle. Meidän oma

tuntemustapamme kun on ajatuksemme ainoa iäiseksi tekevä sisältö, on

ainoa huolemme oman tuntemistapamme paljaasti, muuttamattomasti esitys,

meidän esityksemme täytyy olla tuntemuksemme hienoimmasti havaitun, ja

hellimmästi arimmasti sanoiksi synnytetyn kuvan. Omasta kokemuksestani

tiedän, että ainakin minuun vaikuttaa syvimmin tällainen ajatusten

esitys. Niinpä tunnustan että lukiessani S. Kierkegaardin "Efterladte

Papirer" tunsin, jos mahdollista, vielä välittömämpää iloa, kuin muita

hänen ihania teoksiaan lukiessani, ja se ilo ymmärtääkseni lähti siitä,

että hän näille, tavallaan itselleen kirjottamille lehdille oli ollut

tilaisuudessa vielä välittömämmin, kuin suuremmissa, erityistä

selityspäämäärää tavottelevissa teoksissaan, kiinnittämään suoraan

havaintoonsa heräävät ajatuksensa ikäänkuin silmänräpäysvalokuvina ihan

siinä muodossa kun ne juuri näkyivät hänelle. Myöskin se ilo, jonka

Pascal'in "Pensées" herättävät, lähtee siitä hartaasta huolesta, jolla

siinä jokainen yksityinen ajatus on tavotettu muotoonsa. Samoin nauttii

Nietzschen kirjotuksissa ihan suorastaan ajatus-elämässään

paljastuvasta mielestä. Hänen ajatuksensa ovat joka hetki kuvaksi

herkähtynyttä tuntemistilaa, niissä ei ole mitään johdettua, vaan

kaikki on juuri kirjottamisen hetkellä elävästi ja kokonaisesti

tunnettua ja semmoisenaan sanottua, niihin saa uskoa niinkuin

interjektiooneihin, jotka ilo tai tuska ihmisen rinnasta välittömästi

pusertaa, ainoastaan että tässä nämä interjektioonit syvempi- ja

laajempi-sävelisen sielun pohjalla ovat selvenneet ja kasvaneet

kokonaisiksi ajatusten muodossa tunnettaviksemme ilmestyviksi

mielentilasymfoniioiksi. Nietzsche on tavottanut suorimman

lausuntatavan ajatuselämälleen, siitä se herpoumaton, ja joka uudessa

sanassa uudella kylvyllä väristyttävä nautinto, joka häntä

lukiessa valtaa mielen. Ei tarvitse uskoa hänen positiiviseen

maailmanselitykseensä kokonaisuudessaan, se saattaa olla hyvin

tilapäisistä ajatusyhtymistä muodostunut, mutta jokainen hänen

yksityinen kuvaussanansa on totta, hänen jokainen sanansa on itseänsä

tuntevan ihmisen liekkinä paloa, on ikäänkuin syttyneen mielen

välttämätöntä liekkiä, ja semmoisena se kohta välittömänä sulaa lukijan

tuntoon. Sensuuntaista ikäänkuin näissä nyt esittämissäni

ajattelijoissa pitää ajatusesityksen olla, ollakseen vaikuttavan.

Ajatuksen pitää päästä kumpuamaan esiin niin luonnollisesti ja niin

vähän taitetussa muodossa, että se ihan tunnettavasi tykähtää lukijaan,

liittyy hänen tunnoksensa. Ei siinä saa olla yhtään sulamatonta

piirrosta, sen pitää olla oman sielun välitöntä antamista, sielun

vuodatusta toiseen sieluun. Yksin ajatus kokonaisuuden vaatimuksistakin

voi häiritä ajatuksen oikeata tuntoperäistä esitystä. Saattaa nimittäin

tapahtua, että ajatusesityksen kokonaisrakenne vaatii ajattelijan

yksityisissä kohdissa jättämään havaintoperäisen mielialakuvailun ja

pakottaa hänen, eteensä asettaman tulospäämäärän vuoksi, liukastumaan

kuolleeseen abstraheeraavaan johtopäätöstapaan. Esitys muuttuu siitä

sentään heikoksi, sellaisessa esityksessä nimittäin kadottaa sanojensa

alta oman tunto-elämänsä havaittavan, kontrolleeraavan pohjan, eikä

silloin voi täyttää sanojansa sillä vaikuttavalla, vakuuttavalla

sisällöllä, joka itse olemassa olossaan todistaisi ne jokaisen edessä

tosiksi. -- Ajatusesityksen, ollakseen oikean, tulee olla ihmisen

tunto-elämän sanoiksi ilmestymistä, puettuna tarkimpiin ja

tyhjentävimpiin, mutta myöskin luonnollisimpiin ja selkeämpiin

sanoihin.

Mutta se, jonka me näin itsiämme kuunnellen, ja kuulemamme

luonnollisimpiin, itse asiasta kasvaviin sanoihin muodostaen esitämme,

onko se sitte yleisesti totta ja jokaiselle toisellekin pätevästi

lausuttu? On. Me ihmiset, niinkuin meillä on yhteinen ihmismuoto, niin

meillä myöskin on yhteinen tuntemuslaatu. Me jokainen ihminen olemme

sisimmässä olemuksessamme yhtä. Ikäänkuin jokainen koivu muodostuu

siemenestä puuksi samalla tapaa, ja ikäänkuin samat lait jokaisessa

niissä määräävät solun muodostumisen solusta, -- ikäänkuin jokainen

graniittikiteymä on samoista aineksista ja samojen lakien mukaisesti

muodostunut, olkoot ne kiteymät kuinka erimuotoisia tahansa; --

ikäänkuin yhdestä ainoasta graniittipalasesta tai yhdestä ainoasta

koivusta, jos ne kokonaisesti ja pohjaansa asti tunnemme, tunnemme joka

ainoan muunkin graniittikiteen ja koivun koko sisällisessä muodossaan

ja kokonaisuudessaan, samoin on jokainen ihminen sisälliseltä

sielulliselta olemuslaadultaan samallainen, ja jos yhden ihmisemme

sisällisesti tunnemme, silloin tunnemme myöskin koko ihmisluonnon

sisällisesti, ja sitä kuvatessamme kuvaamme jokaista ihmistä. Minä

tarkotan, jos oman itsemme ja oman tuntemisemme osaamme selvästi ja

tarkasti sanoihin kiinnittää, me silloin olemme sanoihin sitoneet

jokaisen ihmisen tuntemustavan, ja jokainen, joka voi sanamme

sisällisesti lukea, ja sen lukemansa itsessään havaita, on sanoissamme

löytävä sisällisen itsensä toteutetuksi. Jos voimme luoda oman

tuntemisemme sen omimmassa ja oleellisimmassa sisällössä sanoiksi,

silloin voi jokainen toinenkin ihminen sisällisyytensä pohjalla havaita

sanojemme kuvauksen totuuden itsessään ja silloin olemme puhuneet

ihmisellisesti totta, jokaiselle ihmiselle pätevää, olemme puhuneet

sanoja, joilla aina on oleva elävä, sisällistä ihmishavaintoa syventävä

selitysvoima jokaiselle jälkeemmekin tulevalle, sisällisesti itseään

tuntevalle ihmiselle. Ei olekkaan mitään muuta objektiivista,

jokaiselle pätevää esitystapaa, kuin oman tuntemuksen tarkka ja sitova

esitys. Kuten jo ennen olen sanonut, emme nimittäin koskaankaan voi

puhua yleisestä, itsessään lepäävästä maailmasta ulkopuolellamme,

voimme ainoastaan puhua tämän maailman vaikutuksesta tuntoomme, ja jos

tästä maailmastakin tahdomme vähimmässä mahdollisessa määrässä

totuudesta horjahtuvat sanat puhua, on ainoa tie siihenkin se, että

annamme sanoissamme tuntomme tästä maailmasta puhtaimpanaan tulla

tunnettavaksi. Ainoastaan jos paljaasti itsemme pohjalta puhumme,

silloin puhumme yleispätevää ja jokaiselle ihmiselle sisällisesti

tunnettavaa. Jos suljetuimmasti rajotamme esityksemme oman tuntemisemme

pohjalta kasvavaksi, silloin kasvaa esityksemme itsestään yleiseen,

jokaista ihmisolentoa selittävään merkitykseen. Ainoastaan tarkin ja

johdonmukaisella huolella noudatettu subjektiivisuus on porttina

yleispätevään objektiivisuuteen esityksessä. Ikäänkuin puu, mitä

korkeammalle se tahtoo kohottaa latvansa ilmaan, sitä syvemmälle maan

pimeyteen se upottaa juurensa, samoin ihminen, mitä yleisempää,

jokaiselle kohta sanottunaan todeksi helähtävää hän tahtoo puhua, sitä

sulkeutuneempi olkoon hän sitä sanoessaan ollut itseänsä tuntemisen

havaintoon, ja sitä likemmästi olkoot hänen sanansa hänen välittömän

tuntemustilansa suoraa ja selvää paljastusta.

Joka sana, jonka ihminen puhuu, olkoon hänen sisäisen olemuksensa

aarrekaivannosta esiin-nostettu. Silloin se kerran oikeassa muodossaan

sanottuna pysyy pätevänä iäisesti, ja elää uudestaan joka kerta kun

uusi ihminen sen valaisemana tulee oman sisäisen itsensä

tuntemishavaintoon. Ajatellakseen oikein tulee ihmisen osata

rehellisesti ja paljaasti nähdä tunteensa. Kaikki muu seuraa silloin

itsestään: ajatus on tämän tunteen selvä havainto, ja ajatuksen esitys

saa välittömästi oikean muotonsa, kun ei tyydy ennen kuin on saanut

lausutuksi tuntemuksensa sen omassa muuttamattomassa muodossa.